Aihearkisto: Ratamestari

Ratamestarin puheenvuoro.

Blogit, Koettua ja nähtyä, Ratamestari, Yleinen

Ratamestari toisella retkellään vuonna 1975, jatkokirjoituksen osa kolme

Jo pyöräretkijutussa totesin käsitteleväni tämän 1975 ensimmäisen 20 päivän pyöräily- ja patikointiretken lajiosuudet erikseen

Yhdentoista päivän pyöräilyn ja Saanalla käynnin lepopäivän jälkeen lähdin opiskelutoverini Antti Arvelan kanssa Kilpisjärveltä patikkaretkelle Haltin suuntaan. Jo edeltävänä talvena olimme sopineet, että hän perehdyttää minut patikkaretkeilyyn.

Antti oli ollut patikkaretkellä aikaisemmin ainakin kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen untuvikkoretkensä oli ollut vähintäänkin yhtä haastava kuin tässä kerrottu minun retkeni. Antti ja hänen kaverinsa, hänkin Antti, olivat varmaankin tuoreita ylioppilaita, ehkä asepalveluksen suorittaneita, kun he päättivät toteuttaa vähintäänkin kolmen viikon patikoinnin Yliperällä. He aloittivat retkensä Ropinsalmelta tarkoituksena edetä Ropin maastoon ja siitä edelleen pohjoiseen kohti varsinaisia Suurtuntureita. Ropijärven rantojen koivupusikot kuitenkin päättivät, että nuorten miesten suunnitelmasta ei tule mitään. Aloittelevalle rinkan kantajalle tuon alueen koivupusikko oli aika haastavaa, kun rinkka painoi reilut 35 kg: Tulivat takaisin maantielle, ajoivat bussilla Kilpparille ja lähtivät sieltä ja toteuttivat todella mittavan Yliperän patikoinnin. Kolmessa viikossa ehti kiertää kaikki alueen tunnetut paikat. Toisen kerran Antit olivat kaiketikin sadekesänä 1974 patikoineet Käsivarren välituntureilla pari viikkoa. Muistelen, että tästä retkestä Antti tokaisi: ”Lopulta kaikki muut varusteet paitsi makuupussi olivat kastuneet läpimäriksi. Illalla aina ryömittiin nakuna makkariin ja nukuttiin. Tällaisen oppimestarin olin siis saanut. Onko niin, että vakka kantensa valitsee myös retkikumppanuudessa.

Ensimmäisenä päivänä patikoimme Retkeilykeskukselta Terbmiksen kämpälle. Kiersimme Saanan pohjoiskautta Saanajärven rannoille ja siitä Muurivaaran harteille ja pikkuhiljaa aika ylhäällä pysytellen Terbmikselle. Hilton oli silloin autiotupien luksusta. Kämpällä tapasimme sattumalta opiskelutoverimme Viljo Kaikkosen ja vaimonsa Soinnun ja muitakin henkilöitä joihin myöhemmin tutustuin. Viljosta eli Vipistä tuli myöhemmin retkikaverini ja Soinnusta Hiking Travelin pitkäaikainen kirjanpitäjä. Retkellä voi verkostoitua. Toisena päivänä patikoimme Salmikurun läpi pohjoiseen Kuonjarin kämpälle ja siitä edelleen Pierfejohkan laaksoon telttailemaan. Yöllä kävi varmaan pakkasella, mutta nipin napin pystyin vielä palelulta nukkumaan pumpulipussissani. Sää suosi patikointia ja matka joutui. Seuraava telttapaikkamme oli Ridnijärven rannalla. Sinne leiriydyimme alkuillasta. Illan muuttuessa valoisaksi tunturin yöksi kiipesimme Ridnitsokan huipulle. Ensimmäistä kertaa tassuttelin jyrkillä kesälumilla. Yöllä meni pakkaselle ja aamu valkeni nollakelin vesisateessa. Iltayöstä nukahdin liekö syynä pirtutoti, joka siinä tilanteessa on ollut virheliike, varmaksi en muista. Sitten heräsin paleluun. Nukkumisesta ei tullut mitään ja aamuvarhaisella aloitin taivuttelemaan Anttia matkan päälle. Hän vain käänsi kylkeä Joutsenen Erikoislapissa, luksus untuvapussissa. Lopulta hän ymmärsi, kuinka kurjaa minulla oli. Kävelin jäisen kylmällä märällä tunturinurmella paljain jaloin, tai märissä sukissa. Halusin säästää ainoan kuivan villasukkaparin siihen hetkeen, kun lähdemme leiristä, jotta sisältä jäässä olevissa kumisaappaissa jalka nopeammin lämpenisi. Kylmää vettä satoi, kun lähdimme patikoimaan hernerokkasumussa etelän suuntaan kohti Meekon kämppää, jonne saavuttiin jo iltapäivällä.

Tämän päivämatkan aikana kohtasin ensimmäistä kertaa ihmissuhteiden toimivuuden suuren merkityksen retken kokonaisvaltaisessa onnistumisessa. Tapahtumat etenivät seuraavasti: olin itse varmasti väsynyt, koska en ollut kunnolla nukkunut ja varmaan nälkiintynytkin, koska tämän patikkavaelluksen taustalla oli koko kesän jatkunut painon pudotus ja sen päälle 11 päivän pyöräretki. Antin olin herättänyt ankeaan retkiaamuun hyvistä unista ennen aikojaan. Patikoimme sumuisessa vesisateessa Lassavarrin rinteillä ja sitten lammelta toiselle kohti Meekoa. Lampareista Antti sai sumussakin hyvin kiinni, missä mentiin. Vähitellen sumu hälveni ja vesisadekin taukosi. Jutustelumme johti yhtäkkiä vakavaan teemaan ihmisten välisestä yhteydenpidosta. Jostakin syystä erämaapuhelimet, joita silloin ei vielä ollut kovin kauaa ollut, kirvoitti Antilta hyvin jyrkän mielipiteen: ”Sellaiset henkilöt voisivat pysyä poissa tunturista, jotka täällä puhelimia tarvitsevat.”

Sivujuonne tässä on se, että hän oli tietotekniikan opiskelija kuten minäkin: Tällainen mielipidehän on psykologisesti hyvin lähellä nykyisten tietotekniikan asiantuntijoiden käsitystä siitä, että jokainen tarvitsee älypuhelinta koko ajan.

Minua Antin jyrkkä kannanotto loukkasi niin paljon, että vieläkin on käsitys siitä, kuinka paljon kurjassa säässä fyysisesti ankeasta lähtökohdasta etenevä patikointi muuttui vielä ikävämmäksi. Mielenkiintoista tässä on se, että hyvissä voimissa kauniilla ilmalla olisin saattanut sivuuttaa jyrkän kannanoton hyvin kevyesti, mutta tässä tilanteessa niin ei käynyt. Vänkäsin vastaan. Ajattelin ylisuojelevaa äitiäni, joka pyöräretkellä oli pahimmillaan soitellut minun etupuolelle leirialueille: ”Onko (pikku)Pekka jo saapunut, käskekää soittamaan heti kotiin”. Tällainen yhteydenpito ei nuoren miehen mieltä ylennä, kun sen kuulee oman ikäseltä respan naiselta. Silti olin tässä erämaapuhelin asiassa äidin poika. Halusin, että äitini kaltaisilla ja kaikilla muillakin on mahdollisuus erämaapuhelimen avulla saada väliaikatietoja retken etenemisestä. Voimakkaaseen äidin tilanteeseen samaistumista varmaankin edesauttoi oma väsyneen ankea tilanteeni. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten raskaan retken luihin asti ulottuvassa todellisuudessa retkikumppaneiden sosiaalisissa suhteissa tulee esiin sellaisia särmiä, jotka maalikylien kaveruudessa voivat jäädä ikuisesti piiloon tai eivät ainakaan saa kummoisen suurta merkitystä. Siitäkin tämä kertoo, että lanteilla on aina kaksi puolta: ahdistunut ja loukkaantunut väsynyt fiilis sai minut kahta syvemmin pohtimaan yhteyden pidon merkitystä ihmissuhteissa. Kuten tässä jo mainittu Vippi on kerran tokaissut: ”Kuule Pekka, onko mitään suurempaa filosofiaa koskaan syntynyt ilman ahdistusta”.

Kinailu loppui ja varmaan löysimme muita puheenaiheita. Meekojoen ylitys oli haastava: leveä syvissäkin kivien koloissa virtaava joki, jonka päällä oli osittain vastakarvaan taipunutta pitkää pajukkoa.

Meekon kämpällä olimme hyvin erilaisissa fiiliksissä. Minulla oli kova jo varmaankin viikkoja kumuloitunut nälkä ja olin valvonut teltassa palelemisen vuoksi. Varmasti varusteenikin olivat märempiä. Halusin kämppää lämpöisemmäksi. Puita ei ollut. Lähdin katsomaan muutaman sadan metrin päässä olevasta tunturikoivikosta apua. Se taitaa olla Suomen pohjoisimpia koivikoita ja suojelun arvoinen. Kun tämä minulle joskus myöhemmin selvisi, niin vieläkin häpeäharmittaa sieltä hakemani pieni määrä koivupuuta. Jotenkin sain ne kamiinassa syttymäänkin. Laitoin itselleni ylimääräisen juustokeiton. Olimme varanneet hieman ylimääräistä ruokaa.

Seuraavana päivänä käveltiin reipasta tahtia Kuornarjohkan kämpälle ja retken viimeisenä päivänä sieltä Käsivarren peukalohangassa silloisten sääntöjen mukaan huomattavasti tavanomaista suurempaa rajaloukkausreittiä välillä pahassa kivienkolopajukossa aika suoraan Saanan etelärinnettä sivuavasti maantielle. Erämaapuhelin kinan jälkeen retki sujui kylläkin mallikkaasti, mutta hienovireinen tunnelmien jakaminen oli häipynyt tunturihorisontin taakse.

On helppo arvata, mikä on tämän retken merkittävin ja mieleen painunein tapahtuma: erämaapuhelinkina. Mitä siitä voidaan oppia, onkin monisyinen juttu, joka jakautuu retkeilyn tekniseen ja psykologiseen osaan.

Teknisestä näkökulmasta ongelmallisen keskustelun juurisyitä ovat puutteelliset varusteet ja liian pienet ruoka-annokset. Aivan keskeinen havainto on makuupussini puutteellisuus. Retkeilyn ytimen ydintä on riittävän lämmin ja kuiva pussi. Kun ihminen nukkuu, niin hän palautuu, vaikka olisi nälissäänkin ja on silloin kestävämmällä pohjalla kohtaamaan seuraavan päivän haasteet sekä fyysiset että psyykkiset. Toinen juttu on sellaiset äärivaellukset, joilla palelu on kroonista, vaikka olisi millaiset varusteet. Silloin se pitää ennakoida ja siihen varautua. Liian pienet eväät myös helposti kostautuvat retkellä. Meillä ruokaa oli mukana vain noin 500 g henkilöä ja vuorokautta kohti. Toimistotyötä tekevän naisen annos ei kahden nuoren urheilullisen miehen annos. Antille tämä oli ok, koska hän oli ”tuore mies” ja omista rasvoista oli helppo saada polttoainetäydennystä. Minulla laihduttamisen ja alla olevan pyöräretken taustalta tilanne oli toinen. Myöhemmillä retkilläni normiksi muodostui, että hyvin kuiva-ainepitoista ruokaa pitää olla mukana noin 700 g henkilöä ja vuorokautta kohti. Ruuan määrän lisäksi sen nauttimisen ajoittaminen on aivan olennaista. Pienetkin hiilihydraattipitoiset välipalat nostavat veren sokeria ja auttavat. Nuorille ja nuorille aikuisille ruuan määrän ja ruokataukojen optimointi on paljon tärkeämpää kuin vanhemmalle retkeilijälle. Nuoren ihmisen kone on ärhäkkä ottamaan kierroksia. Äkillistä ja pitkäkestoistakin tehoa fyysiseen suoritukseen löytyy toisella tavalla kuin vanhemman retkeilijän väljäksi kuluneesta dieselistä. Ikääntymiseen kuuluu usein myös ylipaino, joka tässä mielessä on suoja. Mitä kovakuntoisempi ja voimakkaampi nuori retkeilijä on, niin sitä pahemmin ja jyrkemmin hän sammuu fyysisesti ja psyykkisesti tilanteessa, jossa ruuasta ei saada tarpeeksi energiaa. Huippu-urheilu tarjoaa tästä runsaasti esimerkkejä: Jääkiekon kolmannessa erässä otetut täysin turhat jäähyt kertovat tästä. Samoin kestävyysurheilussa hävinnyt äärimmilleen ponnistellut urheilija saattaa käyttäytyä kovin tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Jopa maailman huipulla tämä tulee esiin, vaikka sinne ovat valikoituneet kaikkein kovimmat, jotka lisäksi tietävät ilmiön ja ovat harjaantuneet sen kohtaamiseen. Retkellä liian vähäisen ravinnon tuottama energiavajaus voi lievimmillään johtaa surkeaan retkifiilikseen, retkiryhmän vuorovaikutuksen kriisiytymiseen: retkikaverien toimintatavat alkavat kummallisella tavalla ärsyttää ja sinällään vaarattomat keskustelut voivat ärhäköityä. Retkellä voi myös kesken ponnistelun sammua totaalisesti. Pahimmillaan muutamassa minuutissa kropasta tehot häviävät. Todella pitkäkestoista urheilua harrastavilla lähes jokaisella lienee kokemuksia täydellisestä sammumisesta, kuinka suoritus muuttui ”hitaaksi kävelyksi”. Kun näin käy retkellä, niin se voi olla vain jonkun kohdalle osunut sattumien summa, mutta se voi kertoa myös retken väärästä mitoituksesta. Ainakin sammahtaneelle ruokahuolto on puutteellista tai sitten on yksinkertaisesti liian kovakuntoisessa retkiporukassa. Ennakkopohdinnoilla ja suunnittelulla pitäisi tämänkaltaiset tilanteet estää. Jos ne toistuvat tavallisessa retkeilyssä samassa porukassa tai samalle henkilölle vähän porukasta riippumatta, niin kannattaisi vähän miettiä tekemisiään. Kun näin on pääsyt käymään, niin retkiryhmän pitäisi tunnistaa tilanne toivottavasti vähän aikaisemmin kuin myöhemmin ja pitää riittävä lepotauko. Aika mitätönkin energian loppuminen hyvin todennäköisesti johtaa retkellä useita tunteja kestävään taukoon, jonka aikana väsähtänyttä henkilöä ”elvytetään”. Minulla on tästä runsaasti kokemusta, koska useita päiviä kestäville kaupallisille retkille osallistuu hyvin kokemattomiakin henkilöitä, jotka eivät tässä asiassa osaa pitää itsestään huolta eivätkä myöskään osaa millään tavalla varoittaa opasta etukäteen, päinvastoin pyrkivät viimeiseen asti salaamaan vähitellen kehittyvän kriisin.

Psykologisesta näkökulmasta puhelinkina kertoo monestakin retkiryhmän jäsenten vuorovaikutukseen liittyvästä asiasta.

Retkellä eivät normaalit suojaa antavat roolimallit oikein toimi. Retkellä on taipumusta paljastaa totuutta retkiryhmän jäsenten kumppanuuden luonteesta. Retkeily on vähän kuin parisuhde, jossa kumppanin olemus vähitellen paljastuu. Retkeilyssä ei kuitenkaan ole sitä kiimarakkautta, joka saa ihmiset uskomaan suhteeseen. Jos olet niin onnekas, että olet löytänyt retkikumppanin, jolta ei tarvitse retkellä suojautua, vaan jonka seurassa voi hienovireisesti jakaa niin retken hyviä kuin huonoja fiiliksiä suhteen kuormittumatta, niin olet lottovoittaja ja sinun kannattaa huolehtia tästä suhteesta.

Mitä pidempi retki on ajallisesti, niin sitä varmemmin totuus paljastuu. Viikon ajan jaksan tavanomaisella retkellä toimia sellaisessa roolissa, jonka avulla säilytän osaltani sopuisaa tunnelmaa. Pidemmillä retkillä tilanne muuttuu haastavammaksi. Kuvittelisin monen muun retkeilijän tunnistavan saman asian.

Toisilleen outojen henkilöiden retkiporukassa roolisuojat ovat päällä ja teknisesti retki voi sujua hyvin, mutta yhdessä kokeminen ja tunteminen – toinen puoli hyvää retkeä – jää ohueksi.
Tutussa porukassa toistuvasti retkeiltäessä ryhmän jäsenten ärsyttävätkin piirteet tulevat vähitellen tutuiksi ja niihin opitaan suhtautumaan puolin ja toisin. Tämä näkyy retkiryhmän sisäisessä huumorissa.

Ääriretkeilyssä retkiryhmän jäsenten kaikinpuolinen toistensa tunteminen on se kiviperusta, jonka pohjalta tällaiset hankkeet voivat onnistua. Jos retkiryhmän jäsenten välisessä yhteistoiminnassa on toiminnallisia tai psykologisia mustia pisteitä, niin ne voivat olla se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Pienessä ryhmässä fiileisten jakaminen, tunnevuorovaikutus on tai sen puute vaikuttaa enemmän. Iso joukko on organisaatio, joka joukkona keskittyy retken suorittamiseen. Fiiliksiä jaetaan alaryhmissä jos jaetaan ja samalla on syntynyt klikkiytymisen perusta.

Yksin retkeilyssä tunteensa kohtaa ilman toisiin ihmisiin projisoituvia heijastuksia itsestä – suosittelen.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Blogit, Koettua ja nähtyä, Ratamestari, Yleinen

Ratamestari ensimmäisellä retkellä 1975, jatkokirjoituksen osa kaksi

Pari vuotta nostin kuntoa ja pikkuhiljaa retkeily alkoi kutittaa mieltä. Tästähän on jo lukijoille tullut aavistus ensimmäisessä retkeilyäni käsittelevässä johdantokirjoituksessa.

Kahden vuoden hitaan kiihdyttämisen jälkeen olin sittenkin haukkaamassa aika isoa palaa, jos suhteellisuutta haetaan tavanomaisista ensiretkistä: Pallas-Hetta, Karhunkierros… Pyöräilin yksin tuon aikaisilla varusteilla Kilpisjärvelle 11 päivässä. Sitten pidin yhden lepopäivän ja sen aikana kävin Saanalla. Tätä seurasi kuuden päivän patikointi Ridnille ja sen jälkeen pyöräilin vielä kaksi päivää takaisinpäin ja pääsin Kolariin ja siellä mittari tuli täyteen, motivaatiota ei enää löytynyt.
Pyöräily ja patikointi ovat kovin erilaisia retkeilymuotoja ja suurelta osalta tästä syystä jaan tämän 20 päivän ensiretken kahteen osaan. Käsittelen pyöräilyn yhtenä retkenä ja sen keskelle sijoittuvan patikoinnin omana juttunaan.

Näin eteni ratamestarin ensimmäinen varsinainen pyörävaellus

Lähdin Ruovedeltä elokuun puolen välin paikkeilla ja ensimmäisenä päivänä pääsin Hankasalmelle Kuuhankaveden rannalle telttailemaan. Seuraavana päivänä jatkoin Siilinjärvelle ja sieltä kolmantena päivänä Kajaaniin. Yövyin edelleen teltassa. Kolmen ensimmäisen päivän tempo oli noin 150 km päivässä. Kajaaniin ajaessani oli ensimmäinen vesisadepäivä ja heti alkuunsa oli selvä että se söi miestä. Kajaanista jatkoin Paltamoon ja sieltä edelleen Puolangalle. Päivän jälkimmäisellä osuudella satoi rankasti. Sen ajan opiskelijabudjetin aloittavan retkeilijän varusteet olivat totaalisen märät ja oli pakko yöpyä sisällä. Sade jatkui seuraavana päivänä, saavutin Pudasjärven. Oli pakko tuhlata rahoja menemällä hotelliin. Sitten pyöräilin Ranualle, yövyin leirintäalueen mökissä ja kävin illalla tansseissa, jotka tarjosi SKYP eli Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue. Matka jatkui, sadekeli hellitti ja Rovaniemelle ajelu oli kohtuullista. Varusteetkin olivat telttailukunnossa. Sade oli hyydyttänyt miehen noin 80 km päivätaipaleisiin. Rovaniemeltä Kittilään ajellessa sää oli suosiollinen ja päivämatkakin piteni jälleen 150 km huitteille. Kittilästä poljin Olokselle, noin 80 km. Illalla huiputin tunturin ja silloin jo näin, että seuraavana päivänä sataa, eikä vain satanut, vaan oli myös kylmä, muistini mukaan 6 astetta plussaa. Punnersin kylmässä rankkasateessa eteenpäin. Palojoen suussa ajattelin, että tämä muuttuu vaaralliseksi, matkaa on vielä kymmeniä kilometrejä seuraavaan kylään ja tien varret varsin asumattomia, olen yksin tiellä, energiat hupenee ja on kylmä. Muoniosta olin ostanut kumisaappaat patikkaretkeä varten. Ajopäivän aikana tyhjentelin ne vedestä muistaakseni 3 kertaa . Ajaessa pysyi kohtuullinen lämpö, mutta jo lyhyen suklaansyöntitauon aikana alkoi tärinä. Karesuvantoon, juuri valmistuneeseen hotelli Ratkiniin kuitenkin pääsin kamppeet täysin märkina. Respan mimmi alkoi hyräillä kappaletta Strangers in the Night… Lopuksi pyöräilin reilun 100 km Kilpisjärvelle.

Paluumatkalla ajoin heti patikkaretken jälkeisenä päivänä Kilpisjärveltä 200 km matkan Muonioon. Luultavasti yövyin teltassa. Seuraavana päivänä, sunnuntaina jatkoin Kolariin noin 90 km taipaleen ja silloin aloin saada tarpeekseni, koska matka taittui syömättä. Patikointikaverini Antti Arvela oli pyytänyt yllättäen, että maksan hänelle patikkaretken eväistä osuuteni heti. En siinä ajatellut, että tämä johtaa pahaan rahapulaan ennen ensimmäistä tienvarren pankkia. Kuvittelin vielä aamusta selviäväni hyvinkin. Minulla oli vielä muutama markka ja laskin sen varaan, että jossakin pikkukaupassa omistajat ovat kotona. Toisin kävi. Oli niin kaunis loppukesän/alkusyksyn päivä, että asunnot olivat lukossa ja tyhjillään. Viimeiset kolikot oli pakko tuhlata jollakin kioskilla suklaaseen ja limuun. Kolarista löysin retkeilymajan ja sen kaapista sokeria ja kaurahiutaleita. Söin vesisokeri kaurahiutalemössöä ja tyhmyyksissäni join päälle kahvit. Olo oli aika erikoinen, niin omituinen, että vieläkään en löydä oikeita sanoja sitä kuvaamaan. Seuraavana päivänä lähdin vielä pyöräilemään viileässä vastatuulessa kohti Pelloa, mutta muutaman kilometrin ajon jälkeen jäin linja-autopysäkille odottamaan Pohjolan liikenteen bussia. Ajoin sillä Tornioon tai Kemiin, miten lie. Bussikuski kuitenkin varta vasten heitti minut rautatieasemalle, niin että ehdin vielä Ouluun menevään junaan. Oulussa vietin muutaman lomapäivän.

Tuon ajan retkivarusteista pitänee sanoa jotakin, jotta retki saa kehyksiä. Minulla oli uusi poikkiharjainen Iglu niminen osittain kaksinkertainen vaellusteltta, painoa noin 2 kg. Ajan normin mukaan varsin hyvä väline. Makuupussina oli 1960-luvun vanupussi, jonka lämpimyys nippa nappa riitti pyöräretken viileinä öinä. Pyöräni oli venäläinen tasankojen retki-ihme. Olin sen Antin vihjeestä ostanut Tampereen Panttikonttorista – siellä näitä myytiin. Pyörässä oli muistaakseni 10 vaihdetta. Viiden rattaan takarissa ja kaksi eturatasta. Ketjuvaihteet olivat kohtuullisen toimivat, mutta rattaiden välityssuhteet olivat suomalaiseen mäkimaastoon sopimattomat. Suunnittelukriteerinä olivat varmaankin olleet Venäjän arot. Tuohon aikaan poronnahka oli vielä monella retkeilijällä makuualustana. Keltaiset solumuoviset Karrimatit olivat juuri tulleet markkinoille. Minulla niiden hyvyydestä ei ollut kunnollista kuvaa. Makuualustana minulla oli puhallettava kuminen kangaspäällysteinen ilmapatja. Se painoi varmaan yli 2 kg. Retkeilijän sadevaatteita tuohon aikaan ei ollut. Kaikki sadevaatteet olivat paksuja ja painavia. Tyydyin ohueeseen muoviseen sadetakkiin. Kovalla sateella siinä kastui altapäin ajopärskeistä sekä kauluksesta ja napituksesta vuotavasta vedestä. Jos satoi vähemmän, niin pyöräilit ainakin hiestä märkänä. Patikkaretkeä varten olin ostanut tamperelaisen Matti Tawast tuotteen valmistaman teräsrunkoisen Halti putkirinkan. (Tawast myi jossakin vaiheessa Halti tuotemerkkinsä nykyiselle Haltille). Rinkkani oli pärjännyt testeissä. Teräsrunkoisena se oli painava, mutta hinta oli sopiva. Alussa ajattelin sitovani rinkan pyörän tarakalle teltan päälle. Tällaisesta kuormasta tuli kuitenkin niin huojuva, että pyöräilin koko reissun rinkka selässä ja ilmapatja oli rinkassa. Fillarin sivulaukkuina minulla oli kaksi keinonahkaista markettitavaralta vaikuttavaa viritelmää. Niistä minulla oli jo aikaisempien kesien kokemus toimivuudesta eivätkä ne pettäneet tälläkään reissulla. Kuivat tavarat pysyivät sivulaukussa kuivina kovissakin sateissa. Retkikeitintä minulla ei ollut. Keittelin ruokaa leirintäalueiden keittiöissä ja tulipaikoilla pienessä alumiinikattilassa. Useimpina päivinä kävin myös ravintolassa syömässä ainakin kerran. Tien päällä nautittavista välipaloista säilötyt persikat antoivat mukavasti potkua ajamiseen.

Lupasin johdanto-osassa että nämä jutut eivät paisu pitkiksi retkikertomuksiksi, mutta pelkkä asioiden luetteleminenkin venyttää juttua. Jotakin on kuitenkin sanottava retken arkisesta logistiikasta, jotta mieleenpainuvimmat kokemukset ja retken opetus asettuvat yhteyteensä. Myöhemmistä retkistä selostukset jäänevät vähemmälle, koska toimintatapani ja varusteeni tulevat lukijoille tutummiksi.

Tätä kirjoittaessa huomaan, että ensimmäisen retken mieleenpainuvin asia taitaa olla se, että muistan siitä todella paljon yksityiskohtia vaikka retkestä tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 50 vuotta enkä ole sitä kirjoittamalla aikaisemmin muistellut. Vaikka pyöräily sateessa ja tuulessa oli raskasta, niin kyseessä oli kuitenkin istumatyö. Päivän rasituksesta palautui nopeasti, yöpymispaikoilla kohdatuista ihmisistä on edelleen mielessä paljon yksityiskohtia. Arvelen että retkellä minua vastaan tuli vain yksi pyöräretkeilijä ja ehkä kaveri. Jostakin syystä ajattelen, että he olivat ranskalaisia ja paluumatkalla Nordkappista. Se on selvää, että pyöräretkeilijöitä oli vähän.

Ylivoimaisesti mieleenpainuvinta oli kuitenkin 90 km pyöräily kylmässä rankkasateessa läpeensä märkänä Olokselta Karesuvantoon. Ajoaikaa kertyi reilut 6 tuntia. Tuohon aikaan normaali ajovauhtini lastatullakin pyörällä oli 20, parhaimmillaan 25 km tunnissa. Päivän rasitusta kuvasi se, että laskin viimeisen 10 km matkan sähköpylväistä vähentämällä aina 50 m ja huutamalla välillä kovalla äänellä yksinäisyyteen Tyllisika polje. Silti viihdyin illalla varsin hyvin hotellin parketilla. Hain myös respan mimmiä tanssimaan. Tämä retkipäivä on tuntemuksieni mukaan ollut koko retkeilyhistoriani raskaimpia. Samanlaista olen kokenut ACR melontakilpailun 131 km ensimmäisenä päivänä tai opastaessani kahden päivän ja 180 km hiihtoretkeä ja muutamassa muussa tiukassa tilanteessa. Tämä retkipäivä oli niin mieleenpainuva ja jälkikäteenkin monesti mietitty, että siitä muistaa edelleen kaikenlaista. Sensijaan paluumatkan 200 km pyöräilypäivästä minulla ei ole muuta mielikuvaa kuin se, että puolustusvoimien MI8 helikopterin roottoripyörre melkein kaatoi minut ja päivä oli otollinen pyöräilyyn, tuuli selän takana. Positiivisessa väsymyksessä muistot näemmä eivät jää yhtä syvälle mieleen?

Retken laajin opetus on varsin selvä. Kun varusteet pettävät, niin sitten hankalissa olosuhteissa punnitaan retkeilijän fyysinen suorituskyky, henkinen kantti ja sen dynamiikka sekä retkeilytaidot. Tälle retkelle oli kuvaavaa se, että vesisadepäivinä varusteet pettivät täysin. Ajoin likomärkänä koko ajan kunnon sateessa ja vielä tunteja sateen tauottuakin. Päivämatkat putosivat puoleen, vaikka hain tehoa sisämajoituksesta. Itsepäinen telttailu olisi varmaan katkaissut koko retken ja samalla olisi voinut käydä niinkin, että retkeilystä ei olisi tullut minulle elämän mittaista harrastusta. Tästä opetuksesta voi nähdä myös sen, kuinka vaarallista varusteiden pettäminen on. Mitäpä jos kyseessä ei olisikaan ollut pyöräretki, vaan esimerkiksi hiihtovaellus tai melontaretki sellaisella alueella, josta ei kovin helposti pääse pakenemaan asfaltin päälle. Tämän päivän retkeilijälle varusteiden pettäminen kännykän kuulumattomissa ilman ulkopuoleista apua on luultavasti paljon vaarallisempaa kuin minulle 1975. Nykyisin hyvät varusteet ovat hyviä ja pettävät harvoin. Jos näin käy, niin negatiivinen yllätys voi olla arvaamattoman suuri. Retkeilyhistoriani alkutaipaleella retkeiltiin paljon nykyistä enemmän fyysisen kunnon, henkisen kantin ja retkeilytaitojen varassa kuin nykyisin. Monet varusteet tiedettiin epäluotettaviksi kumppaneiksi.

Retken toinen edellisen veroinen opetus on retkestä selviytyminen: selvisin kuitenkin. Seikkailukasvattaja Colin Mortlock kertoo kirjassaan Adventure Alternative arvostavansa sellaista seikkailukasvattajaa, joka vie ryhmänsä rajaseikkailuun, huomattavasi mukavuusalueelta poispäin sortumatta liikaa epäseikkailuun, jossa onnettomuuksien fyysisen tai psyykkisen ylirasituksen vuoksi syntyy pitkäkestoisia traumatisoivia muistoja. Minä selvisin tästä 20 päivän untuvikkoretkestä. Olin selvästi valmistautunut kahden vuoden kuntoiluannoksella ja sen avulla selvisin, vaikka varusteet ja joltakin osalta niiden valinta ja käyttötaitokin oli puutteellista. Saman tyyppiseen rajaseikkailun logiikkaan harrastuksen alkutaipaleella olen törmännyt myös muiden retkeilijöiden tarinoissa. Muistaakseni Veikka Gustafssonkin kertoo Mont Blancin retkestä vuorikiipeilijäuransa alkutaipaleelta että ei koskaan enää ja sitten juuri siksi hän lähti uralle, jonka kaikki tunnemme.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Blogit, Koettua ja nähtyä, Ratamestari, Yleinen

Ratamestari retkellä: Johdatteleva taustoitus retkeilyharrastukseen

Olen jo pitkään harkinnut aloittavani tänne Faceen kirjoitussarjan, jossa käsittelen vuodesta 1975 eri liikuntavälineillä toteuttamiani retkiä talvella, kesällä, syksyllä ja keväällä, tuntureilla, metsissä joilla, järvillä, merellä ja teillä. Näitä retkiä on laskentatavasta riippuen alle tai päälle 200. Noin viikon mittaisia tai pidempiäkin vaelluksia on varmaankin yli 150.

Ajattelin tässä viedä teemaa eteenpäin kronologisessa järjestyksessä eli eri liikuntavälineillä eri vuodenaikoina toteutetut retket käsitellään niiden toteutusajankohdan mukaisesti. Tarkoituksena ei ole kirjoittaa pitkiä retkikertomuksia, vaan lyhyesti kertoa milloin retki toteutui, mihin se suuntautui, mikä retkelle oli leimallisinta siten, että sen vieläkin kymmenien vuosien jälkeen muistan kirkkaasti ja mitä oli retken opetus oman retkeilyosaamiseni näkökulmasta. Jutun julkaisun jälkeen teillä lukijat on mahdollista esittää kommenteissa kysymyksiä. Vastaan niihin kysymyksiin, jotka nimenomaan koskevat tarinan retkeen napakasti liittyviä asioita. Jossakin vaiheessa tätä juttusarjaa saatan avata laajempia teemoja. Niiden yhteydessä on laajempien kommenttikysymyksien aika.

Ennen ensimmäistä retkeä on syytä hieman käsitellä taustoja, jotka varmaankin vaikuttivat siihen, että minusta tuli retkeilijä, joka on viettänyt maastossa elämästään yli 5 työvuotta ja istunut sisällä myös useita työvuosia miettimässä, millaisen retken toteuttaisi itselleen ja/tai asiakkaille. Tämä ura on johtanut myös siihen että olen jo 30 vuotta ollut myös alan yrittäjä ja retkeilyharrastukseni on tuottanut myös lukuisia tuoteinnovaatioita (retkeilyvälineitä), jota yrityksessämme koko ajan myydään

Olen olympiavuonna 1952 syntynyt ainoa lapsi. Isältäni on kuollut ennen meidän perhettä ensimmäinen vaimo ja lapsi tuberkuloosiin, joka ennen antibiootteja oli varsin tappava ja yleinen vieras suomalaisissa kodeissa. Myös minulta on sodan jälkeisissä nykyiseen verrattuna todella ankeissa olosuhteissa kuollut isosisko synnytysvammoihin. Tältä pohjalta arvioituna vanhempani selvisivät todella hyvin ja tarjosivat minulle positiivista suuntaa elämälle. Tuolta taustalta on toisaalta hyvin ymmärrettävää ja lähes välttämättömyys, että he olivat minuun ylisitoutuneita. Ylisuojelevuudesta ei ollut kyse. Minulla oli lapsena mahdollisuus leikkiä nykyajan näkökulmasta katsottuna hengenvaarallisia leikkejä, vanhempien sitä estämättä. Mutta aikuiseksi kasvamisessa oli kitkaa, minä olin tietyssä mielessä vanhemmilleni aina Pikkupekka. Ehkäpä tämäkin on osa sitä psykologista perustaa, joka ohjasi minua retkeilijänä vapautumaan minuksi.

Lapsuudessani televisiot tulivat laajempaan käyttöön vasta ollessani koululainen. Meille televisio ostettiin kesällä 1965 tai 1966, kun olin saavuttanut oppikoulussa minulle asetetun tavoitteen. Ennen telkkaria viihteellinen vapaa-aika oli tarinankerrontaa. Sitä meidän perheessä oli paljon ja myös radiosta tuli tämän kaltaista sisältöä, erilaisia kuunnelmia. Maalaiskylän seurustelussa, kahvikekkereissä myös korostui tarinointi: miehet juttelivat omassa piirissään ainakin minusta tavattoman kiinnostavia työ- ja sotajuttuja – kaikenlaisia mielenkiintoisia käänteitä tosielämästä – ei nykyaikaista realityviihdettä , vaan tositosi maailmaa. Naiset omassa piirissään juttelivat toisenlaisia tarinoita. Minua miesten jutut kiinnostivat tosi paljon enemmän, niissä oli toimintaa ja kiehtovaa heroistisuutta – sellaista selviytymistarinaa joka kolahti. Sinänsä oma äitini osasi kertoa hyviä seikkailullisia tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta hän toimi tässä yksilönä.

Nämä tarinat sisälsivat sellaista seikkailu- ja toimintasisältöä, jota ihminen kohtaa koko ajan luonnossa liikkuessaan. Koska olin ainoa lapsi, niin leikin paljon yksin ulkona metsässä ja järvellä ja siellä tarinoiden sisältö alkoi elää minun omassa toiminnassani.

Isäni oli syntynyt myllärin perheeseen, jossa hän ja sedät olivat aktiivisia ja aikaansaavia jo nuoresta pitäen. He metsästivät, kalastivat, osallistuivat tukin uitoon. Hankkivat autot heti, kun ikää riitti 1920-luvulla. Siihen aikaan huvipaikoilla ajettiin taksia vain huvikseen. Ihmiset halusivat tulla maksusta auton kyytiin kokeakseen tämän ihmeen ensimmäistä kertaa elämässään. Tältä taustalta isästäni tuli autonkuljettaja. Hän kuljetti kuorma-autolla hiekkaa, tukkeja, eläimiä ja oikeastaan kaikkea, mihin liittyi kuljetustarpeita. Henkilöautossa hänen kyydissään oli yhteensä neljä Suomen presidenteistä, heidän ja muiden ”yläluokan” herrojen ja rouvien lisäksi valtava määrä tavallisia suomalaisia. Esimerkiksi sota-aikana isä otti tienposkesta kuorma-auton kyytiin kävelijät, jos vain tilaa oli. Tällä tavalla taisi syntyä ensi kontakti myös äitiini.

Äitini oli merikalastuksesta, puutarhaviljelystä ja kirvesmiehen töistä elantonsa saaneen perheen nuorimmainen, tyttö Turun saaristosta Kakskerrasta aivan nykyisen Paasikiviopiston nurkalta. Ennen Suomen itsenäisyyttä syntyneelle köyhän perheen nuorimmaiselle, erityisesti tytölle normaali kohtalo oli jäädä saattamaan vanhempansa hautaan ja se sitten uraunelmista. Kaikesta huolimatta äitini murtautui tästä noidankehästä ja lähti 17-vuotiaana toiselle puolelle Suomea Sortavalaan seminaariin opiskelemaan kansakoulun opettajaksi. Junamatka Turusta Sortavalaan kesti tuohon aikaan kolmatta vuorokautta – kauemmin kuin nykyisin lentomatka Suomesta katsottuna kauimmaisiin maailmankolkkiin.

Näistä juurista lähtevältä elämänkokemustaustalta vanhempani kertoivat minulle usein ennen nukkumaan menoa jonkun tarinan tai kaksikin. Joitakin juttuja halusin kuulla aina vain uudestaan. Sopimuksena tarinoihin liittyi se, että kuultuani tarinan minun piti jäädä sänkyyni odottamaan nukahtamista. Satujakin minulle luettiin, mutta vanhempien tarinat olivat yleensä mielenkiintoisempia. Niille pärjäsi vain historian suurmiesten ”uroteot” ja tieteen suuret läpimurrot tai luonnonhistorialliset mullistukset.

Kaikki vanhempien tarinat kaatuivat eteenpäin ja olivat lopultakin aina selviytymistarinoita, seikkailukasvatuksellisesta näkökulmasta seikkailua, joka toistuvasti vie ihmisen oppimaan uutta ja senhetkisten mukavuusalueen rajojensa ulkopuolelle.

Tällaiselta taustalta Pikkupekka loi mielikuvituksessaan kaikenlaista luonnon ja ihmisen kohtaamiseen liittyvää sisältöä erityisesti silloin, kun hän patikoi, souti, hiihti tai pyöräili yksinään tai kehitti taitojaan käyttää käsityökaluja. Jo alakouluikäisenä poltin tervaa, leikin räjähdysaineilla, keräsin tukkilautoista karanneita puita, kalastin, poimin marjoja ja käpyjä. Moniin näistä puuhailuista liittyi aivan oma visio ja useissa oli mukana myös ansaintatarkoitus. Noin 10- vuotiaana minua alkoi kiinnosta seurata lintuja ja eläimiä. Pidin päiväkirjaa, johon kirjoitin ylös päivittäin kaikki näkemäni linnut, niiden jäljet, munien kuoret, eläinten jäljet. Raahasin maastosta kotipihaan myös raatoja. Minulla on edelleen tästä ajalta lukuisia pääkalloja ja esimerkiksi täysikasvuisen hirven hampaisto. Kaikki tämä oli sopivasta näkökulmasta katsottuna myös retkeilyä ja kehitti niitä valmiuksia, jotka aikuisella retkeilijällä ilmenevät ”vaiston varaisena” selviytymistulokseen johtavana toimintatapana luonnonvoimien yllättäessä vaaraa aiheuttavalla tavalla.

Teini-iässä etäännyin jossakin määrässä muutamaksi vuodeksi luonnosta. Osaltaan tähän vaikutti se, että minulla oli talviaikaan viikko tolkulla kurkkukipua, joka tietysti paheni ulkona. Tästä aiheutui myös fyysisen kunnon rapistuminen ja ylipainoakin karttui. Tähän havahduin Tampereen ylipoiston kuppilassa ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä 1973. Keskustelimme muutaman muun pullukkapojan kanssa teemasta vieläkö jaksaisi juosta 100 metriä täysillä. Jotenkin vaan kävi niin, että muutama viikko tämän jälkeen ajoin tavallisella miesten polkupyörällä kylmiltäni Ruovedeltä Oriveden kautta Tampereelle opiskelija-asunnolleni noin 90 km matkan. Loppumatkasta tuntui aika epätoivoiselta, viikolla oli paikat ja tietysti kurkkukin kipeä. Toivuin kuitenkin viikolla sen verran, että ajoin seuraavana perjantaina takaisin, nyt Teiskon kautta Ruovedelle. Siitä se alkoi, ajoin alkukesän joka viikonloppu Ruovesi -Tampere välin ja viikolla Vehmaisista yliopistolle. Kesälomalla jatkoin kuntoilua Ruovedellä erityisesti pyöräilemällä, koska olin huonokuntoinen ja ylipainoinen. Laihduin 10 kg. Talvella painoa tuli takaisin. Kurkku haittasi edelleen talviliikuntaa, Mutta seuraavana kesänä 1974 pyöräily ja muukin liikunta vain lisääntyi ja paino väheni jälleen 10 kg. Keskellä varsin sateista kesää loma-aikanani kävin päivittäin uimassa järvessä noin kilometrin matkan. Kurkku oli kipeä ja nenästä tuli verta, mutta lopulta tauti hellitti ja sen jälkeen flunssien sairastamisessa olen ollut samanlainen kuin useimmat muut. Retkeily haaveet alkoivat nostaa päätään ja luultavasti tuona kesänä kävin polkupyörällä Ruovedeltä Vääksyssä katsomassa opiskelu kaveriani Antti Arvelaa. Paluumatkan ajoin Tampereelle. Samana kesänä kävin polkupyörällä myös Maskussa Turun lähellä serkkuja katsomassa. Ajoin ensimmäisenä päivänä Ruovedeltä Tampereelle opiskelija-asuntooni ja seuraavan päivänä Maskuun. Takaisin tulin yhdessä päivässä. Luultavasti paluumatkalla oli vastatuuli, koska päivä venyi ja Tampereelle tullessa oli jo ilta. Silti päätin jatkaa Ruovedelle. Jäminkipohjassa 12 km ennen vanhempieni kotia olin niin uupunut noin 250 km pyöräilystä, että oli pakko soittaa kolikkopuhelimesta keskellä yötä isälle ja pyytää häntä hakemaan minut autolla. Tämä oli hyvin nöyryyttävää, koska olinhan jälleen Pikkupekka, mutta samalla hyvin terveellistä. Yleensä retkeilyssä ja tyypillisesti harrastuksen extreme tasolla pahat onnettomuudet tapahtuvat siksi, että retkeilijöiden henkisestä vaihdelaatikosta on pakki kokonaan hävinnyt: pusketaan vain eteenpäin, vaikka sekä merkit omasta kehosta että luonnonolosuhteet kertovat, että nyt on aivan viimeinen hetki lopettaa/pakittaa. Olen varmasti itsepäinen kuin pässi ja henkiset voimavarani pakottavat kehon toimintaan myös umpi väsyneenä. Onneksi on kuitenkin niin, että olen kuitenkin osannut lopettaa ajoissa. Siksi voin tätä kirjoittaa. Olkoon tämä Pikkupekan (22 v) öinen soitto isälle tästä arkinen esimerkki – tarinasarjan ensimmäinen opetus, jonka teemaan paltaan vielä myöhemminkin.

Toinen tämän johdannon retkeyopetus on siinä, että ”heti kaikki mulle nyt” on retkeilyssä täysin väärää ideologiaa, Retkeilijäksi jo sen ensi askeleelle kehitytään. Loppukehitys minun tapauksessani kesti huonokuntoisesta opiskelijasta 2 vuotta, vaikka lähtölaukaus oli 90 km pyöräily – nykynormeilla ei niinkään huonokuntoisen suoritus

Nyt on taustat kerrottu ja seuraavaksi päästään ensimmäisille retkille kesällä 1975 pyöräilin Ruovedeltä Kilpisjärvelle, tein sieltä 6 päivän patikkavaelluksen ja pyöräilin osan matkaa takaisinpäinkin, mutta siitä jatkossa

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Ajankohtaista, Blogit, Ratamestari, Yleinen

Ratamestari somesta pienen toimijan kannalta

Jos et halua lukea jonkun mielestä pitkähköä monipolvista perustelua, niin siirry suoraan kahdessa viimeisessä kappaleessa esitettyihin johtopäätöksiin.

Internetin ihmeellisessä maailmassa toistuvat tietyt asiat uudestaan ja uudestaan. Jo hakukoneiden alkutaipaleelta saakka on uuden tuotteen osalta internetissä aina tilanne auvoinen ja sovelluksen käyttäjälle viestitetään, kuinka häntä kunnioitetaan ja kuinka palvelu on kaikille tasapuolista ja rehellistä ja kuinka tämän uuden välineen avulla oman viestinsä saa hyvin näkyviin. Tämä kaikki hyvä tulee siitä, että internetissä toimiva käyttäjän tarpeeseen reagoiva tai jopa proaktiivinen algoritmi on rehellinen eikä suosi ketään toisen kustannuksella, vaan käyttää ainakin objektiiviseksi mainostettuja mittareita siinä kuinka käyttäjän sanoma pääsee agendalle. Sitten tilanne muuttuu. Jotta pääset hyvin esiin, niin sinun pitää ryhtyä maksamaan siitä, että algoritmi mainostaa sinua eli nostaa sinua paremmin näkyviin. Tämä alkoi hakukoneista ja sama logiikka jatkuu nykyisin erilaisilla some alustoilla. Jos et halua maksaa, niin sitten sinun on etsittävä jatkuvasti uuden tyyppistä sisältöä tai uutta esitystapaa, mikä saa algoritmin uudestaan nostamaan sinun tuotoksen paremmin näkyviin, koska mielenkiintoinen alusta tarvitsee myös orgaanista perinteisen median journalistiseen sisältöön verrattavaa viestintää eikä vain mainoksia.

Sinänsä edellisessä ei ole lähtökohtana mitään normaalista kaupankäynnistä poikkeavaa ja kummallista. Erilaisten internetissä toimivien alustapalveluiden tuottajien myynti ja markkinointi logiikka noudattaa vakio kaavaa. Ensin luodaan houkuttelevuutta ja saadaan miljoonat, kymmenet tai jopa sadat miljoonat ihmiset siirtymään palvelun käyttäjiksi. Kaikki tämä maksaa ja jostakin palvelun tarjoajan on ansaittava. Palvelun tarjoajan logiikka on mainostilan ja sisällön myynti monella tavalla. Tuotoksesi pääsee paremmin läpi, jos maksat. Tietokoneen näytöllä näkyy myös muuta maksullista sisältöä, siinä myydään sinulle jotakin muuta ja kaikesta tästä kerätään profilointitietoja, jotka ovat suurille toimijoille rahanarvoista tavaraa. Muutamat kaikkien tuntemat yhtiöt ja niiden takana olevat henkilöt ovatkin tässä bisneksessä päätyneet superrikkaiksi.

Vanhaan viestinnän maailmaan tässä on se ero, että perinteisessä mediassa selvästi erotellut journalistiseksi sisällöksi nimitetty viestintä ja mainosviestintä ovat uudessa ympäristössä täysin toisiinsa nivoutuneina ja vieläpä sillä tavalla, että suurten operaattoreiden algoritmit päättävät, mitkä viestit pääsevät mitenkin näkyviin.

Verkossa kaupallisesta näkökulmasta toimivien tahojen kannalta kyseessä on loputon kilpajuoksu, sitä kovempi ja kuluttavampi mitä laajemmalle globaaliksi yrität sanomasi saada. Pienille tämä kisa aiheuttaa helposti hengästymistä. Hitti on toiminut yli 30 vuotta ja tarjonnut sanontamme mukaisesti ”Hyvän Mielen Retkiä Pirkanmaalla vuodesta 1992”. Tampere ja sen lähiseutu on oma kotikenttämme, torimme, jossa myymme ja palvelemme asiakkaita. Voi hyvin ajatella, että vanha yritys on paikallisesti saavuttanut sellaisen tunnettuuden, että asiakkaat löytävät Kaupinojalle vuokraamoomme, vaikka emme some kisassa pärjäisikään. Voi myös olla että yrityksissä tyky ja tyhy palveluita ostavat jo tuntevat meidät ja tekevät sen perusteella päätöksiä uusista tarjouspyynnöistä. Mutta mitä kauempaa haluamme tavoitella uusia kontakteja tai voittaa uusia seuraajia, kiinnostuneita läheltäkin ehkä erityisesti uusia sukupolvia, niin sitä enemmän internet pyrkii meidät valjastamaan edellä kuvattuun kilpajuoksuun.

Edellisessä kuvattu internetissä kisailu vain kiihtyy koko ajan. Juuri nyt alueelle on tunkemassa tekoäly. Nettiliikenteen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kehittyneeseen maailmaan pitää kiihtyvällä vauhdilla rakentaa valtavia datakeskuksia. Suomi näyttää tässä olevan vahvoilla, koska pystymme tarjoamaan ns. vihreää hiilineutraalia sähköä (tuulivoimasähköä). Sitä tarvitaankin paljon, jo lähi tulevaisuudessa ydinvoimaloiden tehoja vastaavia määriä. Ei tällainen energian kulutus ole ekologisesti aivan viatonta. Tuulivoimalat rakennetaan betonista, teräksestä ja komposiiteista eivätkä nämä materiaalit ole ympäristövaikutuksiltaan neutraaleja. Suomi on harvaan asuttu maa ja tänne korkeitakin voimalatolppia mahtuu ja välistä tuntuu, että tätä sinällään ekologista energian tuotantoa jarrutetaan lähes pelkästään visuaalisen muutoksen vuoksi. Toisaalta on kuitenkin niin, että tuskin kukaan haluaa että Suomen metsämaisemassa mäkien päällä ylispuina ovatkin voimalatolpat roottoreineen eikä oikea metsä.

Lopetin tietotekniikkaan keskittyneen yliopistourani vuonna 2005. Silloin jo vähän ounasteltiin tietotekniikan nousevaa energian tarvetta. Vielä Nokia ihmeen alkuaikoina 1990-luvulla ajateltiin, että tietotekniikka lähtökohtaisesti on ekologisesti ihanteellinen kehityssuunta, koska sen menestys ei edellytä rautateitä ei syväsatamia eikä moottoriteitä eikä raskaita teollisuuden tuotantolaitoksia, jotka saastuttavat vesiä ja ilmakehää. Näin olisikin, jos olisimme tietotekniikan uusien mahdollisuuksien kohtuukäyttäjiä emmekä innolla ryntäisi edellä kuvattuun internetpallokentän aika lailla vailla sääntöjä tapahtuvaan kisaan, joka on vähintäänkin pöhöttynyttä ehkäpä kaiken nielevää, jos emme havahdu nyt.

Miten se näin voi olla. Internet sen kuin turpoaa uutta infraa ja sisältöä, joka toki on yhtä välitettyä tavua kohden hyvin energiatehokasta, mutta kun tavujen määrällä ei näytä olevan mitään ylärajaa, niin verkon pyörittämiseen vaaditaankin edellä kuvattuja datakeskuksia, jotka tarvitsevat siinä määrässä energiaa, että menneiden vuosien konepajateollisuuspatruunat tai metsäpatruunat olisivat vieressä huokaisseet, että on isoa meininkiä.

Selitys on psykologinen ja sen voi perustaa vaikka Abraham Maslowin maailmankuuluun 5-portaiseen tarvehierarkiaan, jossa alimmalla tasolla on hengissä pysymisen tarve, sitten turvallisuus, sosiaaliset tarpeet ja ylimpänä huipulla itsensä toteuttaminen. Ytimeltään tämä tarvehierarkia on vai kaksikerroksinen. Alakerrassa on tarvetaso(t), jonka tarpeet tulevat tyydytetyksi, kun niitä tyydyttää, mutta ylin taso itsensä toteuttaminen on avoin tarve. Ihminen ei tule kylläiseksi toteuttaessaan itseään, mutta hän tulee kylläiseksi, kun hän syö tai harrastaa vaikkapa seksiä. Hän myös väsyy seurustelusta, muusta vuorovaikutuksesta esimerkiksi urheilusta lajikumppaneiden kanssa eli sosiaalisetkin tarpeet tyydyttyvät. No joku voi huomauttaa, että ylensyönti on ongelma, joku hurjastelee seksiseikkailuissa ja joku haalii itselleen turvallisuuden tunnetta rakennuttamalla valtavan palatsin, palkkaamalla suuren henkilökunnan ja vieläpä aseistetut vartijat. Suurin osa ihmistä kuitenkin tietää, että tuon tyyppinen mainittujen tarpeiden tyydyttäminen ei johda sellaiseen tyydytyksen tilaan, jossa voi sanoa olevansa onnellinen. Yleisesti me tavikset ajattelemmekin, että edellä kuvatun tapainen tarpeen tyydyttäminen onkin halua paeta tai olla näkemättä itsessään jotakin. Sen sijaan itsensä toteuttamisen ytimessä oleva aivojen käyttö näyttää olevan alue, jolla tavalla tai toisella suurin osa ihmisistä haluaa viettää aikaansa ilman selkeää tyydytetyksi tulemisen ylärajaa. Tämä toiminta voi olla yksinkertaista viihteellistä median seuraamista, vakavammin otettavan tietosisällön vastaanottamista, kirjojen lukemista, musiikkia kuvataidetta sekä kuluttajana että tuottajana, myös älyllistä pelaamista kuten perinteistä shakkia tai korttipelejä tai nykyistä videopelaamista. Näistä asioista ihminen ei kovin helposti tule kylläiseksi, vaan hän lopettaa paremminkin tarpeen tyydyttämisen siksi, että jokin toinen tarve tulee tilalle esimerkiksi nälkä ajaa syömään tai väsymys nukkumaan. Nykyisestä videopelien maailmasta tiedämme sen, että tämän itsensä toteuttamisen avoimen tarpeen ruokkiminen on niin koukuttavaa, että nuorilta jäävät helposti ruokailut väliin, nukkuminen liian vähälle eivätkä sosiaaliset taidot sosiaalisten tarpeiden tyydyttämiseen kehity. Maslowin lähtökohta tarvehierarkiassa on se, että alemmat tarpeet tyydytetään ennen siirtymistä korkeammalle tasolle. Itsensä toteuttamisessa pitää kivijalka ensin olla kunnossa.

Edellä kuvattu on se psykologinen perusta joka motivoi meitä internetin maailmassa äsken kuvattuun kilpajuoksuun, jonka laajuus näyttäytyy jopa ekologisesti arveluttavana ilmiönä, vaikka kohtuudella käytettynä energiatehokas internet ei ole ekologinen ongelma.

Pienyrittäjänä olen aika kyllästynyt tähän internetissä globaalien toimijoiden masinoimaan kilpajuoksuun alati muuttuvien algoritmien pyörteissä, vaikka pakkohan siihen on jollakin tavalla osallistua, jos aikoo leipänsä yrittämisellä tienata, saada laskut ja palkat maksettua. Jos olet kiinnostunut Hitistä tai mistä tahansa toisesta pienestä ruohonjuuritoimijasta, yrityksestä tai yhdistyksestä ja haluat olla niihin ekologisesti kestävällä tavalla yhteydessä ja samalla vähentää näiden toimijoiden tarvetta olla mukana epäekologisessa lähtökohtaisesti vain keskinäistä markkinointiviestintä kilpailua ruokkivassa muuten täysin tuottamattomassa kilpajuoksussa, niin minulla on sinulle yksinkertainen neuvo, joka tosin vaatii hieman enemmän vaivaa kuin feedin seuraaminen, mutta tuottaa täsmäosumia. Kun ensimmäisen kerran löydät jotakin uutta ja kiinnostavaa algoritmin esiin nostamana tai perinteisemmin vaikka kuulemalla kavereilta, niin pane osoite mieleesi ja tämän jälkeen käyt määrittämälläsi tahdilla aina katsomassa, onko paikkaan ilmestynyt jotakin uutta ja mielenkiintoista. Hitin osalta tämä tarkoittaa sitä, että älä luota vain siihen mitä some alustat sinulle syöttävät, vaan käy suoraan katsomassa Hitin some tileiltä erityisesti facesta, onko siellä jotakin uutta ja sinua kiinnostavaa. Myös suoraan omien nettisivujemme etusivu kertoo meidän kaksi viimeistä face postausta. Tällä tavalla toimimalla varmistat, että sinulle mahdollisesti mielenkiintoinen sisältö ei tule algoritmin ”sensuroimaksi”.

Lopuksi vielä lisäys: julkaisun jakaminen on ”sissisotaa” algoritmien ylivaltaa vastaan. Vielä parempi ja varmasti terveellisempää, jos jutustelet näistä asioista lajitovereiden kanssa ihan kasvoista kasvoihin. Ihminen on kädellinen: geeneissämme älykäs toiminta liittyy pään ja käden harmoniaan. Juuri nyt on alkamssa retkiluistelukausi. Luistellessa kehollinen ja aistillinen kokemus inspiroi myös aivoja.

#ratamestari #hitonhyviäretkiä

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Ajankohtaista, Blogit, Ratamestari, Yleinen

Ratamestari: Merimelonnasta erityisesti vaativuuden ja vaarallisuuden kannalta

Viikko pari sitten pidin suomalaisamerikkalaiselle pariskunnalle tiivistetyn esityksen valtamerimelonnan haasteista. Seuraavassa on kyse puoleen tuntiin tiivistetystä aiheen luennosta, josta kuitenkin käsitykseni mukaan selviää se, mistä on kyse ja mistä valtamerimelojan pitää olla selvillä oli hänen henkilökohtainen melontataitonsa mitä tasoa tahansa. Melontataito lopulta ratkaisee vain osittain sen, mikä kullekin melojalle on mahdollista. Paljon tärkeämpää on vaarojen tunnistaminen suhteessa omaan taitotasoon ja oikeiden valintojen tekeminen tämän perusteella.

Suurinkaan järvi ei ole valtameri eikä myöskään sisämeri kuten Itämeri. Vielä Välimeren kokoiseltakin merialueelta puuttuu osa valtamerille tyypillistä veden liikkumiseen liittyvistä ilmiöistä.

Nämä valtamerien perustavalaatuiset ilmiöt ovat merivirrat ja vuorovesi ja niihin liittyvänä se, että valtameren rannalla vesi on sopivissa paikoissa lähes aina liikkeessä myös mainingin vuoksi.

Maininki voi tulla tuhansien kilometrien päästä valtameren toisella puolella raivonneen myrskyn seurauksena. Se voi olla avomerellä loiventunut tuskin havaittavaksi aalloksi, mutta aiheuttaa silti voimakkaita tyrskyjä törmätessään mataloituvaan rantaan. Tyrskyt (kaatuvat aallot) voivat olla useassa portaassa, ensin kauempana avomerellä rannan mataloituessa ja sitten uudelleen edelleen matalammassa ja lopuksi aivan rannassa.

Yhteisvaikutuksena tästä seuraa muutamia yleisiä asioita, jotka pitää ottaa huomioon, kun lähdetään erityisesti valtamerelle melomaan.

1. Olosuhdetietämys

Ennakkoon on selvitettävä juuri kohteena olevan merialueen vaarat. Valtameri saattaa lähtöpaikalla näyttää vaarattomalta, koska rantaviivalla esimerkiksi lahden poukamassa eivät veden virtauksen ja aallokon aiheuttamat vaarat ole välittömästi samalla tavalla nähtävissä kuin esimerkiksi koskessa.

Edelliseen liittyviä osatekijöitä ovat:

1.1. Merivirrat, etäisyys rantaviivasta, suunta ja nopeus

1.2. Vuorovesi, voimakkuus, laskuveden ja nousuveden korkeusero.

Vuoroveden voimakkuuden muutokset juuri ajateltuna melonta-ajankohtana (vuorovesien voimakkuudesta löytyy taulukoita).

1.3. Maininki ja sen aiheuttamat vaaranpaikat aivan rantaviivan tuntumassa, turvalliset (ainakin taitavalle melojalle) mahdolliset rantautumispaikat.

Jos menettää yhden rantautumispaikan, niin seuraavalle voi olla matkaa vähintään kymmeniä kilometrejä.

1.4. Tuuli ja myrsky

Mitä avoimemmalta ulkomereltä tuulee kohti rantaa, niin sitä suuremmaksi aallot muodostuvat suhteessa tuulen nopeuteen. Kauempana syvemmällä vesialueella suuretkin aallot pysyvät suhteellisen loivina ja ovat siksi helpompia melonnan kannalta. Yhtäkkinen veden mataloituminen jyrkentää aaltoja, vaikka niistä ei vielä kaatuvia tulisikaan ja siksi melontatilanteen hallitseminen vaikeutuu. Ulapalta rannalle päin käyvä tuuli on aina siinä mielessä turvallinen, että jo rannalta kovapäisempikin meloja näkee ja ymmärtää vaaran ja haasteet. Maalta merelle päin käyvä tuuli on sillä tavalla vaarallinen, että se kuljettaa melojan vaarallisen helposti niin kauas rannasta, että turvallisen rantautumispaikan saavuttaminen voi olla hyvin vaikeaa. Kun tasaisen tuulen nopeus ylittää 8 m/s, niin voidaan jo puhua aika haastavasta melonnasta, jos tuuli käy rannattomalta ulapalta tai sinne päin. Kun tasaisen tuulen nopeus on 10 -12 m/s, niin osaavankin melojan on ymmärrettävä haasteet. Pienikin tuuliennustetta kovempi tuuli voi tehdä tilanteesta jo mahdottoman. Näin kovissa tuulissa kajakin oikea lastaus on olennaista. Jos melotaan vastatuuleen, niin kajakki on lastattava vastatuulikajakiksi eli keulapainoiseksi ja päinvastoin. Edellä mainittua kovemmat tuulet ovat taitavankin melojan kannalta riskituulia. On aivan tarpeetonta kehuskella sillä, kuinka kovassa tuulessa ja millaisella merialueella on vielä pystynyt melomaan. Kun muut olosuhteet: meren syvyys ja sen vaihtelu, rantautumispaikkojen saatavuus, merivirrat, vuorovesi ja vanha maininki ovat suotuisia, niin voidaan meloa huomattavasti kovemmassa tuulessa ja tuuliaallokossa kuin päinvastaisessa tapauksessa. Jostakin onnistuneesta tuulimelontatilanteesta ei siksi pidä eikä voi tehdä päätelmiä jonkin toisen tilanteen riskeihin ja mahdollisuuksiin.

2. Ilmeiset vaarat

Usein on niin, että aivan rannan tuntumassa on melonnan kannalta vaarallisia ilmiöitä, jotka kaikki eivät kunnolla näy eivätkä ole kovin helposti hahmotettavissa

2.1. Valtameren vesi on suolaista.

Jos meloja joutuu veden varaan aallokon ja virtauksien riepoteltavaksi, niin silloin helposti suolaista vettä joutuu hengitysteihin ja se yskittää ja tilanne pahenee ja tästä syystä uimari voi menettää toimintakykynsä.

2.2. Jos vesi maallikon silmälläkin näyttä vaarallisesta, pyörii ja liikkuu, kuohuu ja poreilee kuin vesikattila, niin sinne ei kannata mennä.

2.3. Murtuviin aaltoihin ei pidä mennä leikkimään, jos ei osaa sujuvan varmasti eskimopyörähdystä ja hallitse kajakkiaan hyvinkin vaativissa oloissa, kun aallot ja virtaukset riepottelevat.

Yleensä tällaisissa kuohuvissa paikoissa on virtauksia, joita vastaan uimasilleen joutuneen on hyvin vaikea ponnistella.

2.4. Pitkän mainingin rannalle tuoma vesi virtaa aina jollakin tavalla takaisin päin.

Syvässä rannassa (lähellä rantaa) voi olla voimakas pystyvirtaus, joka nielee uimasilleen joutuneen välittömästi. Tästä syystä ei kannata meloa aivan lähellä rantaa, jos rannassa on pystyjyrkät kalliot, vaan vähän ulompana.

Lahden poukamasta takaisin virtaus yleensä kulkee sen sivuilla ulospäin. Keskellä poukamaa on kaatuvien aaltojen sumppu, joka näyttääkin pelottavalta ja sivuilla vaarattomammalta näyttävät takaisin virtaukset, jotka kuljettavat melojan ulos ja takaisin keskellä olevaan sumppuun. Tällaisessa paikassa pitää pystyä arvioimaan oma melontataito ja voima sen kannalta, kuinka pystyy melomaan virtausta vastaan, niin että ei ajaudu vielä hankalampaan paikkaan.

Rantavirtaus voi hyvin olla niin voimakas, että uimasilleen joutunut pystyy turvallisesti kahlaamaan vasta aivan matalassa. Jo vyötärölle ulottuva vesi voi hyvin kaapata kahlaajan mukaansa. Uimarin kannattaa uida vinottain virtauksessa ja yrittää ajautua tällä tavalla niin matalaan, että voi kahlata maalle.

2.5. Vuorovesi

Vuorovesi vaihtelee kuuden tunnin jaksoissa ja se voi olla niin voimakas, että sitä vastaan on turha meloa eli virtaus on nopeampi kuin melojan maksiminopeus. Jos vuorovesi vie sinut avomerelle, niin silloin on odotettava virtauksen vaimentumista/ kääntymistä, jotta pääsee takaisin rantaan. Avun kutsuminen on oikea toimenpide tällaisessa tilanteessa. Hätänumero ja sieltä saatavissa oleva apu ja todennäköinen odotusaika pitää tietää ennakkoon. Helpointa melonta on vuoroveden kääntymisvaiheessa. Silloin virtaus on hitainta.

Vähänkin pidemmissä lahdissa vuoroveden virtauksen logiikka on saman tyyppinen kuin joessa/koskessa. Nousuvedellä keskellä lahtea on voimakas virtaus kohti lahden pohjukkaa ja laskuvedellä toisinpäin. Rannoilla on ”akanvirrat” eli nousuvedellä rannat virtaavat kohti lahden suuta ja laskuvedellä päinvastoin. Tämä on sellainen perusasia, joka pitää ymmärtää, jotta voi meloa vuorovesilahdissa paljon hallitummin. Jos laskuvesi on ajamassa sinua ulkomerelle, niin pitää ajoissa päästä kiinni toiseen suuntaa menevään rantavirtaukseen tai päinvastoin. Lahden kuroutuessa suupuolessa kapeaksi ja matalammaksi syntyy vuorovesikoski. Se on niin voimakas, että eskimopyörähdyksiä joutuu tekemään toistuvasti.

Niemien kärjet ovat vaarallisia, koska niissä ei ole samalla tavalla edellä kerrottua logiikkaa, vaan meloja ehtii ajautua ulos ennen, kuin saa kiinni päinvastaisesta virtauksesta.

2.6. Merivirrat

Merivirrat ovat harvoin voimakkaita lähellä rantaviivaa. Erityisesti näin on, jos rannikko on rikkonainen (lahtia ja saaria). Avoimella rannalla merivirta voi olla voimakas lähellä rantaakin, kuten USA:ssa Floridan salmessa. Merivirran aiheuttama vaara tulee esiin tyypillisesti silloin, jos vuorovesi on onnistunut työntämään melojan kauas rantaviivasta. Silloin erityisesti jonkin niemen kärjen kohdalla voimakas virtaus voi olla niin lähellä, että se kaappaa melojan mukaansa. Silloin paluu vuoroveden kääntyessä lähtöpaikkaan voi olla täysin mahdotonta.

2.7. Vuoroveden, mainingin ja merivirran yhtyessä sopivalla tavalla syntyy kaikkein vaarallisimpia veden virtausilmiöitä.

Tällaiset paikat on ehdottomasti tiedettävä etukäteen ja selvitettävä niiden vaarallisuuden ajallinen jaksotus ja laajuus.

2.8. Eläinten ja kasvien aiheuttamat vaarat

Paikallisesti melonta-alueella on oma eläin- ja kasvikuntansa, jonka vaarallisuus on selvitettävä. Tyypillisin vaaratekijä on myrkyllisyys.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Blogit, Ratamestari

Ratamestari luisteluturvallisuudesta

Olen tähän panostanut melko lailla työaikaa ja toivon, että tätä yleishyödyllistä tarkoitusta varten laatimaani analyysiä jaetaan mahdollisimman paljon.

Eilen Näsijärven radalla sattui kaatuminen, jossa luistelija varmaankin kaatui taaksepäin ja sai kovan iskun päähänsä takaraivoon. Kaatuneen oireet viittasivat maallikon näkökulmasta selvästi aivotärähdykseen. Muutama viikko sitten Tohlopin radalla sattui vastaavan tyyppinen uutisvirtaan päässyt kaatuminen.

Verrattuna moneen muuhun liikuntamuotoon luistelu on varsin turvallista. Nässyn radalla sattuu oman arvioni mukaan keskimäärin yksi kaatuminen vuodessa, joka aiheuttaa välittömästi hoitotoimenpiteisiin johtavan aivotärähdyksen. Onneksi tätä vakavammilta päävammoilta on ilmeisesti säästytty. Hyvä on kuitenkin tiedostaa se, että kaatumisissa iskuenergia huonolla tuurilla kyllä riittää myös kallonmurtumaan, joka voi johtaa vaikka kuolemaan. Aina pitäisi vähän ajatella mitä tekee. Esimerkiksi luistellessa tapahtuva kännykkä kädessä videointi /kuvaaminen/ somettamine/puhuminen lisää varmasti pahan kaatumisen todennäköisyyttä.

Ehkä edellistä useammin sattuu kaatumisia, joiden seurauksena on vähäinen luunmurtuma tyypillisesti kädessä. Lievät aivotärähdykset toki voivat jäädä huomaamatta, koska uhri ei itse pidä kaatumistaan kummoisena asiana. Luunmurtumat ovat yleensä vähäisiä ja ne huomataan vasta myöhemmin säryn ja pistävien kipujen seurauksena. Vakavammista aivotärähdyksistä luulisin olevani hyvin selvillä, koska niiden seurauksena yleensä ambulanssi tulee hakemaan kaatujaa hoitoon.

Vähäisestä tapaturmamäärästä huolimatta olisi tärkeä huomata, että vammoja voisi olla vielä paljon vähemmän, jos luistelijat pyrkisivät omalla toiminnallaan vammoja estämään ja niiltä suojautumaan.

Kypärä luistelijan päässä estää varsin tehokkaasti päähän kaatuessa kohdistuvan iskun aiheuttaman aivotärähdyksen . Jokaisen olisi siksi varsin järkevä käyttää kypärää. Kiitos nykyajan monimutkaisen EU:n laajuisen säätelyn ovat kypärät henkilösuojaimia, jotka on tarkoitettu ja testattu vain tiettyihin lajeihin. Luulisin, että jääkiekkokypärä on myös viranomaisten mielestä luisteluradalla laillinen kypärä. Siitä voi ottaa mallia, millainen kypärätyyppi sopii jäällä tapahtuvaan liikuntaan, jos ei halua ostaa kiekkokypärää. Iskurasituksen kannalta törmäysnopeudet pyöräilyssä ovat suurempia kuin luistelussa, samoin laskettelussa. Tästä kypärän perusnäkökulmasta eli iskunkestävyydestä tarkasteluna ne ovat riittävän lujia. Hyvän kypärän pitää suojata koko pää (otsa ja niska myös). Kaikki lipat ja virtaviivaista ulkonäköä korostavat ulokkeet ovat pääasiassa huononnuksia kypärän suojausominaisuuksien kannalta. Hieman ihmetyttää, miten mutkikkaan henkilösuojain byrokratian seurauksena sellaiset ovat edes hyväksyttyjä.

Jää on liukasta ja kun sille kaadutaan, niin liike pyrkii jatkumaan ja iskut ovat pyyhkäiseviä ja jo siksi useimmiten vaarattomampia kuin vaikkapa asfaltille vastaavan tyyppisessä liikkeessä, esimerkiksi rullaluistelussa kaaduttaessa. Juuri kukaan ei kaadu virheettömälle täysin sileälle jäälle. Tyypillisesti kaatumispaikalla jäässä on halkeamia, rosoisuutta tms., jonka seurauksen luistin ns. tökkää johonkin ja sitten kaadutaan. Kun näin on, niin myös kypärän terävä lippa rosoiseen jäähän osuessaan ei samalla tavalla luista eteenpäin kuin pyöreämuotoinen kypärä. Sanomattakin on selvää, että kypärän pitää pysyä hyvin päässä. Se ei saisi helposti luistaa takaraivolle tai silmille. Tämä ilmiö on erityisen kielteinen, jos kaadutaan eteenpäin tai kyljelleen siten että saadaan myös isku päähän. Kaikki kypärän ulokkeet ovat kaatuessa omiaan siirtämään kypärää pois paikaltaan. Toki on niin, että luistellessa suoraviivainen eteenpäin kaatuminen harvoin johtaa pään iskeytymiseen jäähän.

Polvisuojat ja niihin yhdistettynä ”oikea kaatumistekniikka” estävät tehokkaasti murtumia. Tyypilliset murtumat tulevat ranteisiin, kyynärpään seudulle tai solisluuhun. Ne ovat seurausta siitä, että vaistomaisesti kaatuja työntää käden eteen kaatuessaan eikä käden luusto kestä siihen kohdistuvaa kaatumisen aiheuttamaa iskua, vaan murtuu. Murtumistodennäköisyyttä lisää se, jos kaadutaan rosoiselle jäälle. Silloin liike ei jatku niin hyvin liukuna kuin sileällä jäällä ja siksi käteen kohdistuva isku on pysäyttävämpi ja siksi kovempi.

Jokaisen luistelijan pitäisi ennakkoon ajatella usein ja syövyttää alitajuntaansa: älä työnnä kättä eteen, kun kaadut. Jos ei ole polvisuojia, niin oman kymmeniin kaatumisin perustuvan kokemuksen mukaan on hyvä kääntää kaatuessa itseään kyljelleen. Silloin sattuu kyllä kovaa, mutta mikään heikko kohta (ei käsi eikä polvet) iskeydy jäähän, vaan tuloksena on ”kokovartalomätkähdys”. Paljon mukavampaan kaatumiseen päädytään, jos käytetään polvisuojia. Silloin kaatumisessa pitäisi alitajunnassa olla refleksinä: polvet koukkuun. Kun näin on, niin ensin luistelija kaatuu polvilleen ja vasta sitten loppu vartalo noin 50 cm matalammalta mätkähtää jäähän. Ylävartaloon tulevat iskut tulevat silloin paljon pienemmän liikkeen seurauksena ja ovat siksi tehottomia. Lisäksi on niin, että polvien osuessa jäähän liike jatkuu heti luistavana ja se estää loppukaatumisessakin pysäyttävää iskua. Retkiluistelun aamuhämärissä 1990-luvulla sain lukuisien halkeilleella kevätjäällä tapahtuneiden kaatumisien seurauksena polveen limapussin tulehduksen. Sen jälkeen aloin käyttää polvisuojia ja ole selvinnyt kaatumisista pelkillä kivuilla ja säikähdyksillä.

Polvisuojien lisäksi voi vielä käyttää rannesuojia ja kyynärpääsuojia. Myös selkäpanssari on olemassa. Kaikkiin välineisiin liittyy tosiasia, että niitä pitää myös osata käyttää ja ymmärtää niiden luonne. Luistelija voi muuttua myös suojaimilla koristelluksi ”joulukuuseksi”, jonka seurauksena hän kuvittelee olevansa turvassa ja laiminlyö kaiken toiminnallisen suojautumisen eli luistelee riskihakuisesti. Tässä tapauksessa suojaimet ovat kääntyneet itseään vastaan.

Suojaimet vähentävät tapaturmariskiä passiivisesti. Kun hasardi sattuu, niin ne vähentävät seurauksien vakavuutta. Aktiivinen suojautuminen on turvallisuushakuista toimintaa, jossa omalla toiminnalla vältetään turhia riskejä ja tällä tavalla ennaltaehkäistään tapaturmia.

Luistelussa tämä tarkoittaa luisteluasennetta ja luistelutekniikkaa.

Luisteluasenteella tarkoitan sitä, millä tavalla asenteellisesti luistelija käyttäytyy turvallisuus- tai riskihakuisesti itseään ja/tai toisia kohtaan. Riskihakuista käyttäytymistä on esimerkiksi jo edellä kerrottu kännykän käyttäminen luistellessa, toisten luistelijoiden ohittaminen/kohtaaminen tarpeettoman läheltä. Liian tiheänä ryhmänä luisteleminen ja jutteleminen samassa yhteydessä. Mikä tahansa toiminta, joka vie huomiota pois pääasiasta eli luistelusta lisää riskiä. Erityisesti vähänkin heikkolaatuisemmalla jäällä pitää keskittyä vain luisteluun ja pitää riittävät etäisyydet muihin. Radan ylläpitäjän näkökulmasta yksi tarpeettomasta riskinotosta kertova seikka on aurauskoneiden kohtaaminen/ohittamine aivan liian läheltä. Erityisesti koneen kulkusuunnassa sen vasemmalla puolella etäisyyttä pitäisi olla ainakin 2 m.

Turvallisuushakuinen luistelija tuskin kaatuu huonolla halkeilleella, rosoisella jäällä, koska hän ottaa sen huomioon ja luistelee tällaisissa tilanteissa sopivaa varovaisuutta noudattaen. Riskejä välttävälle luistelijalle kaatumine sattuu ”hyvällä jäällä” ja arvaamattomuutensa vuoksi se voi olla pahakin. Esimerkiksi Tohlopin kaatumistapauksen uutisista sai sen kuvan, että kaatumispaikalla jää oli hyvää.

Kaikessa luonnon jäällä tapahtuvassa luistelussa lähtökohtana on se, että jäässä voi aina olla luistimen terän levyinen olematon halkeama ja huonolla tuurilla luistin voi siihen tökätä tavalla, jonka seurauksena on sitä lennokkaampi kaatuminen, mitä kovempi on vauhti ”hyvällä jäällä”. Modifioimalla luistelutekniikkaa sopivasti voi näitä hyvän jään kaatumisia tehokkaasti estää ja urheilullinen henkilö voi oikealla luistelutekniikalla kehittyä niin hyväksi, että ei käytännössä kaadu ollenkaan. Yksinkertaistettuna turvallinen luistelu muistuttaa enemmän vapaan tyylin maastohiihtoa kuin pikaluistelua. Ideana on se, että potkun jälkeen jäästä nouseva jalka ei jää juurikaan vartalon painopistesuoran takapuolelle liikesuuntaan nähden eikä nouse korkealle ilmaan jäästä. Tämän tekniikan avain on siinä, että luistelupotku suuntautuu sivulle etuviistoon. Kun näin on, niin potkun päättyessä jalka ei jää taakse ilmaan roikkumaan. Kun vartalon painoa kannattava liukuva luistin tökkää jään halkeamaan, niin kaatumisen välttämisen kannalta on aivan eri asia, onko vapaa jalka tökänneen jalan (luistimen) sivulla lähellä jään pintaa valmiina iskeytymään luisteluasennossa jäähän vai vartalon takana enemmän tai vähemmän korkealla roikkumassa luistimen terä alaviistoon. Edellisessä tapauksessa urheilullisen henkilön vapaa jalka liukuvan luistimen tökätessä iskeytyy jäähän ja seurauksena on horjahdus, harvoin kaatuminen ja joskus vain luistelurytmin rikkoutuminen, jälkimmäinen tilanne johtaa paljon suuremmalla todennäköisyydellä kaatumiseen. Turvallisesta tekniikasta huolimatta notkea ja urheilullinen henkilö kaatuu käytännössä vain siinä tapauksessa, että tökännyt luistin ei vain tökkää vaan on silmänräpäyksen juuttuneena halkeamaan ja siten estää luistelun jatkumisen vaikka toinen jalka onkin jo jäällä liukumassa.

Hitissä opetetaan tätä esikuvansa vapaan tyylin maastohiihdosta ottanutta turvallista luonnon jäiden luistelutekniikkaa. Tekniikan omaksumisessa sauvojen käyttö auttaa, koska sauvatyönnöillä luistelua rytmittämällä on helpompi huomata ja toteuttaa etuviistoon suuntautuva potku. Kun sauvatyöntö antaa vauhtia, niin potkussa ei tarvitse olla tehoa ja siksi on helpompi fiilistellä, miten potku pitää tehdä. Pikaluistelutekniikasta innostuneissa edellinen varmasti herättää vastaväitteitä ja niin pitääkin olla. En tässä ollenkaan väitä etteikö retkiluistelussa niin radalla kuin sen ulkopuolellakin pikaluistelutekniikan ja sen edellyttämän kestävyyden ja lihaskunnon yhdistelmä tuottaisi suurinta luistelunopeutta. Oikeassa pikaluistelussa myös asento on matala, kyyry, selkä vaakasuorassa ja vauhti kova. Silloin vapaan jalan viipyminen vartalon takapuolella on vain silmänräpäys ja tekniikan liikkeen jatkuvuus pitää huolen siitä, että jalka on koko ajan syöksymässä eteen alas jäähän ja siksi sen kaatumisherkkä asento ei ole samalla tavalla riskialtis kuin tavalliselle harrastajalle. Hänelle on paljon turvallisempaa, jos vapaa jalka on lähes luisteluasennossa aivan jään pinnassa toisen jalan sivulla tilanteessa, jossa luistin tökkää.

Lopuksi korostettakoon vielä paria turvallisuuteen liittyvää asiaa:

1. Luonnon jää on aina luonnonjäätä ja se voi sisältää ja yleensä aina sisältää erilaisia rosoja ja halkeamia, joihin luistin voi tökätä seurauksena kaatuminen. Usein on niin, että jo päältä katsoen huonolta näyttävä jää toimii sillä tavalla riskeistä huolimatta turvallisuutta lisäävästi, että se lisää vastaavasti luistelijan varovaisuutta, hyvä ja hyväksi mainostettu jää toimii toisin päin. Me Hitissä emme koskaan lupaa virheetöntä jäätä. Ylläpitämämme luistelurata perustuu luonnonolosuhteisiin ja se on samalla tavalla maastoliikuntareitti kuin vaikka vaelluspolku tai maastopyöräilyreitti. Näsijärven luisteluradalla eivät vallitse keinotekoisesti vakioidut olosuhteet, vaan halkeama jäähän voi tulla ja olla jäässä lähes heti jään käsittelyn jälkeen.

2. Ambulanssit eivät aja jäälle. Tämä tuli eilenkin taas todettua. Minä hain onnettomuuden uhrin jäältä autolla ja tästä autosta hänet siirrettiin ambulanssiin. Kun tässä yhteydessä avasin keskustelun siitä, että hain uhrin autolla, koska ambulanssilla jäälle ei olisi menty, niin sain heti vahvistuksen, että jäälle emme voi ajaa. Luisteluradalla jää on tänä talvena ollut parhaimmillaan 80 cm paksuista. Nyt se on jo jonkun verran heikentynyt. Ehjä 80 cm teräsjää kantaa perinteisen likimääräisen laskukaavan mukaan 32000 kg kuorman murtumatta. Jokainen voi miettiä ovatko viranomaissäännöt järkeviä. Erityisesti tältä pohjalta kannatta miettiä illalla pimeässä tapahtuvaa luistelua, olenko varustautunut oikein (kypärä, polvisuojat…), onko minulla kunnon valolaite, millaista jää on, mikä on luistelutekniikkani taso (lue edellinen), olenko yksin vai kuulunko ryhmään, onko radalla muita. Jos on iltamyöhäisellä liikkeellä yksin ja kaatuu sillä tavalla, että ei voi jatkaa matkaa eikä kännykkäkään ole mukana tai se on hajonnut kaatuessa tai lentänyt taskusta kaatumisrytinässä ja pakkastakin on, niin tilanne on paha. Vaikka kännykkä olisi toimiva ja sillä olisi saatu yhteys hätäkeskukseen, niin avun tulo voi kestää kauan. Siksi oma apu (turvallisuushakuisesti liikkeellä) ja toveriapu (ei yksin pimeällä jäällä jossa ei ole muitakaan luistelemassa) on kannatettava ajatus. Ei kannata väärällä tavalla luottaa viranomaisapuun. Sen jälkeen, kun olet ambulanssissa tai paikassa, johon ambulanssi voi ja saa ajaa, niin asiat mitä luultavimmin etenevät myönteisesti. Keskellä luontoa jo sen kertominen hätäkeskukselle, missä olen ja mistä kautta apua tehokkaimmin saadaan paikalle voi olla aika haastavaa.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Ajankohtaista, Blogit, Ratamestari

Rinkka vai ahkio, talvivaeltamisen ydinkysymyksiä… ja jos rinkka, niin millainen tai millainen ahkio?

Tästä aiheesta varmaankin jokaisella talviretkeilijällä on jokin mielipide ja useilla aika varmakin käsitys.

Tähän käsitysten sekamelskaan joutuu luultavasti ottamaan kantaa, jos on aloitteleva talvivaeltaja ja miettii varustehankintoja järkiperäisen analyyttisesti. Tähän on hyvä huomauttaa, että toki voi retkeillä silläkin tavalla, että retkeily tuo nimenomaan vapautta turhasta järkeilystä, johon työelämä meidät usein pakottaa liiankin kanssa.

Edellistä täytyy vähän kommentoida ennen kuin käymme käsittelemään varsinaista aihetta.

Retkeilyssä, jossa aika vähät välitetään järkiperäisestä retkeilyvälineisiin, reittivalintoihin, ruokailuun, tauotuksiin jne. liittyvästä rationaalisesta analyyttisestä lähtökohdasta täytyy vastapainoksi yhden asian olla kunnossa: Tällä tavalla fiilis pohjalta retkeilevän henkilön pitää olla tunne-elämältään tasapainoinen ja vaistomaisesti tunnepohjalta oikeita ratkaisuja tekevä. Hän osaa pitää tauon tuntemustensa pohjalta, kun se on tarpeen. Hän tuntee sisällään milloin pitää katsoa seuraava yöpaikka ja hän tuntee ja vaistoaa, millaiselle retkelle on hyvä lähteä mukaan jne…

Otsikon aihetta käsiteltäessä edellisestä tyylistä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Ei ole juuri järkeä analysoida välineitä, jos lähtökohta on se, että niiden käyttäjä osaa sopeutua välineidensä ominaisuuksiin terveellä tavalla olivatpa välineet melkein millaisia tahansa.

Kaikki välineanalyysit ja vertailut ovat mielestäni jo edellä kerrotuilla perusteilla rationaalisia ja analyyttisia. Siitäpä se ongelma syntyykin. Vertailuihin nimittäin kovin helposti luikertelee monenlaista subjektiivista ainesta, jolla on vahva yhtymäkohta mielipiteen esittäjän tunnepohjaisiin mieltymyksiin. Eikä tässä mitään jokainen on omissa tuntemuksissaan oikeassa niin kauan, kun ei vahingoita muita. Ongelma tulee vain siitä, että henkilökohtaisia myös omiin tuntemuksiin ja tunteisiin pohjautuvia kokemuksia ei voi yleistää ja tarjota muille ”tietona”.

Tällaiseen aiheen johdantoon päädyin, kun hieman katsoin verkosta, mitä siellä tästä aiheesta Google antaa kärkiartikkeleiksi.

Tässä analyysissä lähdetään aihetta käsittelemään järkiperäiseen analyyttisestä retkeilynäkökulmasta. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että koko retkeilymielikuva muuttuu jossakin määrässä suorituskeskeiseksi. Välineet osoittautuvat toisia paremmiksi/huonommiksi joissakin tilanteissa, kun niitä mitataan ja mittauksen on pakko perustua johonkin suorituskriteeriin. Ahkion /rinakn vertailussa vaikkapa mahdolliseen kuorman kokonaismäärään, mahdollisiin päivämatkan pituuksiin, retken ajalliseen kokonaispituuteen, mitattavissa olevaan rasitustasoon erilaisissa olosuhteissa edettäessä, reittivalinnan mahdollisuuksiin jne…

Edellinen ei tarkoita sitä, että rationaalinen, suorituskeskeinen analyyttinen välineidensä ominaisuuksiin keskittyvä retkeilynäkemys olisi jotenkin ylivertainen. Lopultakin taitaa olla niin, että ”huippusuorituksia” syntyy sellaisten ihmisten toiminnan tuloksena, missä analyyttinen tavoitteellisuus ja suorituskeskeisyys ei ole hallitsevassa asemassa, mutta niidenkin merkitys olennaisena peruskivenä kokonaisuudessa myönnetään.

Rinkka vai ahkio teeman peruskysymyksiä

Kattavasti tätä aihetta kannattaa lähestyä jaolla

– ahkio ja vetojärjestelmä/ rinkka (anatomic) ja kantojärjestelmä (= työkalu)

– ahkion vetäjä/ rinkan kantaja (=työkalun käyttäjä)

– retkeily-ympäristö alue, olosuhteet, vaelluksen kesto (= toiminnan fyysinen ympäristö)

– sosiaalinen ympäristö,millaisessa retkiryhmässä liikutaan (= toiminnan sosiaalinen ympäristö)

Näiden lohkojen keskimääräinen retkikohtainen yhteisvaikutus määrittelee rationaaliselta kannalta sen, kannattaako käyttää rinkkaa vai ahkiota. Jos retkeilijä tekee valinnan, päättää panostaa vain rinkkaan tai ahkioon, niin silloin hänen on ajateltava koko nähtävissä olevaa talviretkeilytyyliään yhtenä kokonaisuutena.

Aloitan analyysin ahkiosta/rinkasta

Mukaan otettavissa olevan tavaran määrä, tilavuus ja paino.

Ahkioiden ja kantolaitteiden tilavuuksiksi mainitaan yleisesti seuraavan tyyppisiä lukuja:

1. Anatomic tyyppiset vaellusretkille tarkoitetut kantolaitteet tyypillisesti 55 l -75 l.

2. Ulkopuoleiseen putkikehikkoon perustuvat kantolaitteet (rinkat) jopa noin 100 l saakka.

3. Ahkiot, pienet mallit kuten Savotan Paljakka, Fjellpulkenin Veteran ja uudemmat pienet Fjellun mallit, PikkuHit, Acapulkan pient mallit jne. noin 200 l tai vähän yli.

4. Suuremmat ahkiomallit 300 l – 800 l, Fjellpullkenin K3 tai uudemmat vastaavat, Transportpulken, IsoHit, Hit Ultima Thule Acapulkan isot mallit.

Edellisistä luvuista voi todeta sen verran, että sekä kantolaitteiden, että ahkioiden osalta ne ovat yläkanttiin meneviä arvioita. Jokainen voi oman kantolaitteensa, ahkionsa äärellä harrastaa vähän kertolaskua, niin tämä asia selviää.

Esimerkiksi kantolaitteesta, pussien korkeus yhteensä 80 cm, leveys 40 cm ja ”paksuus” 25 cm tuottaa tilavuudeksi 80 l. Juuri tämän isompaa pussijärjestelmää ei selkään mahdu, jotta päästään 100 l, niin ulkopakkauksia täytyy olla 20 l.

Vastaavasti ahkio, leveys 40 cm, kuorman korkeus 40 cm, kuorman pituus 1,5 m tuottaa tilavuuden 240 l.

Putkirinkkaan ulkopakkauksia voi laittaa aika paljonkin. Anatomic reppuihin on vaikea sitoa ulkopuolelle suuria lisäpusseja siten, että ne eivät pääsisi heilahtelemaan (ylhäällä tai alhaalla) kulkua haittaavalla tavalla tai sivuilla lisäleveytenä haitata käsien liikettä. Vähänkään suurempi kantolaitteen tai sen osien aiheuttama ”takapotku” heilunta on suksilla liikuttaessa vielä haitallisempaa kuin kävellessä.

Ahkioissa kuormausmäärää rajaa toisaalta pakkauspeitteen sallima tilavuus ja toisaalta se, kuinka korkea kuorma voi olla, jotta ahkio on vielä vakaa eikä kaadu kovin herkästi. Perussääntö on, että kuorman maksimikorkeus on sama kuin ahkion leveys. Jos edellistä esimerkkiä muutetaan madaltamalla kuormaa 10 cm, niin silloin ahkion pakkaustilavuus on enää vain 180 l. Ahkiossa on myös huomattava, että ne ovat pohjamuodoiltaan pyöreitä, perästä ja kaulasta supistuvia ja kuormapeitettä kiristettäessä myös päältä kuormattu ahkio on pyöreä. Jos pakkaus ei levennä ahkiota varsinaista ahkiokaukaloa leveämmäksi, niin tämä tarkoittaa sitä, että käytettävissä oleva tilavuus on edellisiä laskuesimerkkejä pienempi. Toisaalta on niin, että kappaleen vakio ympärysmitan pyöreä muoto maksimoi sen tilavuutta.

Sellainen ahkiokuorma, jossa pussi on ahkiokaukaloa leveämpi ei kuitenkaan ole toiminnallisesti hyvä. Samoin sellainen rinkka tai anatomic, jossa pussit ovat säkkimäisen pyöreiksi (leveys ja paksuus ovat sama) täyteen ahdettuja ei ole hyvä, koska pakatun kantolaitteen painopiste siirtyy kauemmaksi kantajan kehosta.

Summittaisesti sanottuna ahkiossa, pienissäkin vaellusahkiomalleissa on pakkaustilavuutta noin kaksinkertainen määrä suurimpiin kantolaitteisiin verrattuna. Käytännössä ero ei kuitenkaan realisoidu sillä tavalla, että pienessäkin vaellusahkiossa olisi tavallisella viikon talviretkellä matala korkeintaan 20 cm korkea kuorma eli suuren kantolaitteen tilavuuden verran tavaraa. Yleinen havainto on, että kuormat ovat korkeampia ja tästä syystä myös valitellaan ahkioiden kaatumisherkkyydestä. Ahkioretkeilijällä tavaratilavuus on siis suurempi kuin rinkan kantajalla.

Kolme tärkeintä tähän vaikuttavaa tekijää ovat:

1. Ahkion suuremmat tilat houkuttelevat ottamaan mukaan enemmän tavaraa: joko todellisia tai kuviteltuja talviretkeilyn mukavuutta lisääviä välineitä.

2. Retkitavaroiden pakkaaminen ahkioon hukkaa tilaa selvästi enemmän kuin tavaroiden pakkaaminen kantolaiteeseen, jos tähän ei kiinnitetä erityistä huomiota.

3. Talviretkeilyssä tarvitaan enemmän välineitä kuin vastaavassa kesäretkeilyssä. Tämä johtuu kesäretkeilyä suuremmasta olosuhteiden vaihtelusta: räntä/vesisateesta paukkupakkasiin, lumimyrkystä kauniiseen seesteiseen auringonpaisteeseen.

Käsittelen näitä asioita seuraavaksi.

Ensimmäisessä kohdassa on kysymys kaikessa retkeilyssä koko ajan vallitsevasta peruskysymyksestä. Mikä oikeasti on niin tarpeellista, että se otetaan mukaan? Talviretkeilyssä vastaus tähän kysymykseen vaihtelee suuresti sen mukaan, retkeilläänkö tiheän kämppäverkon alueella, jossa pyritään lähes kokonaan yöpymään kämpissä ja ulkona yöpyminen on vain äärimmäinen hätäkeino vai tehdäänkö toisinpäin. Edellisen näkökulman vuoksi vastaus ensimmäiseen ja kolmanteen kysymykseen menee osittain päällekkäin. Jos ajatuksena on maastossa yöpyminen ja retkellä ollaan vähintään viikko, niin siihen asiallisesti varautuminen tarkoittaa huomattavaa tavaralisää:

1. Keskimääräisissä talviolosuhteissa teltan on oltava kunnollinen kaksinkertainen isolla absidilla varustettu talviretkeilyyn soveltuva teltta. Useissa tapauksissa on myös niin, että talvella kolmen hengen telttana myytävä tuote on kahdelle huomattavasti parempi kuin kahden hengen teltta. Tämä johtuu siitä, että huonoissa olosuhteissa joudutaan leirissä toimimaan kesäretkeilyä enemmän teltan sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ruuan valmistusta. Kota ja kamiina ei juurikaan edes niille optimikokoisella ryhmällä muuta lisätilan tarvetta.

2. Avotunturialueella telttailussa tarvitaan myös hyvä lapio, jotta teltta voidaan tarvittaessa kaivaa myrskyltä suojaan. Vaikka edellinen ei olisikaan tarpeellista, niin absidin lattian kaivaminen sisäteltan edestä huomattavasti alemmaksi luo ihmeesti tilaa telttaelämään.

Sellaisilla retkeilyalueilla, joissa tulen voi tehdä merkittyjen tulipaikkojen ulkopuolelle ja/tai yöpymisvälineeseen kuuluu kamiina ovat myös kirves ja saha mahdollisesti tarvittavia välineitä. Metsässä kunnolliset nuotiontekovälineet ovat aina myös turvallisuuskysymys.

Talviretkeilyssä tarvitaan kesää enemmän ruokailuvälineitä. Ulkona tai teltassa sisällä ruokaa laitettaessa on kunnollinen (tilaa vievä) keitinlaatikko hyvin tarpeellinen. Teltassa sisällä se on myös olennainen turvallisuutta lisäävä tekijä. Termospullotilaa sekä juomiselle että syömiselle tarvitaan myös enemmän, koska päivällä keitteleminen (tauon venyttäminen) on kovassa pakkasessa ja/tai tuulessa huono vaihtoehto.

Myös vaatteita tarvitaan jonkin verran enemmän. Pitää pystyä varautumaan myös mahdolliseen äärimmäisen kylmään olosuhteeseen. Makuupussin pitää olla retken olosuhteissa riittävän lämmin ja makuualustoilta vaaditaan enemmän eristyskykyä kuin kolmen vuodenajan retkeilyssä. Minulla on talviretkeilyssä mukana aina kaksi makuualustaa, toinen ilmatäytteinen (voi tulla reikä) ja toinen vanhanaikainen umpisolualusta. Pidän tätä valintaa myös turvallisuuskysymyksenä.

Keittimeen tarvitaan talvella enemmän polttoainetta. Erityisesti siinä tapauksessa, että ruokavettä on sulatettava lumesta, on polttoaineen lisätarve huomattava. Edellisestä seuraa myös se, että bensakeitin on ulkona ja/tai teltassa keittävän talviretkeilijän perusvälineistöä.

Kaikki tämä tarkoittaa lisätilan tarvetta siinä määrässä, että jo viikon retkelläkin ollaan suuren kantolaitteen äärirajoilla, vaikka mukaan otettaisiin vain osa edellä luetellusta. Osittain tilan tarvetta voi vähentää ostamalla mahdollisimman pieneen tilaan pakattavissa olevia ja siksi usein kalliita välineitä (makuupussi, alustat, vaatteet).

Toinen tekijä, joka vaikuttaa tavaroiden ahkiossa vaatimaan tilaan, on pakkaamisen erilaisuus verrattuna rinkkaan. Normaalisti ahkiossa on käytettävissä yksi ahkion maksimitilavuuden kokoinen pakkaustila. Joissakin malleissa voi olla edellisen lisäksi pienehkö tasku. Kun tämä yhdistetään talviretkeilyn tilanteeseen ja siihen, että ahkiota ei voi viedä kämppään sisälle eikä oikein teltan absidiinkaan edes hetkeksi, niin tästä seuraa kokonaan erilainen pakkaustyyli verrattuna rinkkaan.

Ahkiossa tavarat on pakko paljon suuremmassa määrässä pakata moduuleihin. Kehittyneimmillään tämä tarkoittaa yhtä tai useampaa ahkion sisämittoihin sopivaa mahdollisesti useita osastoja sisältävää ahkiokassia. Yksinkertaisimmillaan isompien pakkausten kuten teltan, makuualustojen, makuupussin… lisäksi erilaisia ruokaa, vaatteita yms. sisältäviä pussukoita, joihin tavarat on lajiteltu retken etenemisen ja käyttötarpeen mukaisesti järkevällä tavalla. Lähtökohtaisesti tällainen monikertainen pakkaaminen kuluttaa aina enemmän tilaa kuin rinkassa aika pitkälle lähes yksittäisten tavaroiden sullominen pakkaustiloihin. Huonosti toteutettuna modulipakkaamisen aiheuttama tilan hukkaaminen on runsasta. Tämä johtuu siitä, että ahkiokaukalo on kova rakenne, joka ei muotoudu sinne tungettujen esineiden muotoiseksi. Jos ahkiokaukalon kulmikkaalla pohjalla on pyöreä pakkaus, niin nurkkiin jää huomattavasti tyhjää käyttämätöntä tilaa. Tästä seuraa, että ahkion kuormakorkeus kasvaa suuremmaksi, mitä pakatun tavaramäärän tilavuudesta suoraan seuraa.

Ahkion pakkaamisen peruslähtökohta on sijoittaa painavat tavarat pohjalle ja kevyet päälle. Retkitavaroissa tilavuuteensa verrattuna painavimpia tavaroita ovat täynnä olevat termokset, polttoaine pullot, sisäkkäin oleva kattilasarja, jonka sisimmäinen kattila on täytetty tyypillisesti keittämiseen liittyvillä tavaroilla, kirves ja suurena tavaraeränä ruoka. Näiden painavien tavaroiden pakkaaminen tiiviisti ahkiokaukalon muotoihin sopivasti on tärkeää. Ruoka on sellaista, jolla pakkausta saadaan tiivistettyä. Sen pakkaamiseen käytettävät moduulit (pussit, kassi) pitää olla sellaisia, että ne pakkautuvat tiiviisti ahkion pohjalle muun edellä luetellun kanssa. Tämän ahkiopakkauksen alakerran päälle tulevassa kevyempien tavaroiden kerroksessa pitää edelleen pakkausmoduulien muotoutua paremminkin laatikkomaisiksi kuin pallomaisiksi. Esimerkkinä eniten tilaa tuhlaavasta pakkausmuodosta on lähes pallomainen makuupussi. Paras pakkaustulos saavutetaan, jos päällimmäiset pakkaukset muotoilevat ahkion sulavan näköiseksi, kun sen peitekangas kiristetään.

Kaarien muotoonsa pingottama teltta ( tunnelimallinen sopii useimmiten parhaiten talvivaellukselle, kupoli on myös mahdollinen) pakataan ahkiovaelluksella kokonaan toisella tavalla kuin rinkkavaelluksella. Teltan kaaret teipataan liitoksistaan yhteen. Ainostaan kaaren keskivaiheille jätetään yksi vapaa liitos. Kaaret jätetään valmiiksi teltan kaaritunneleihin ja katkaistaan yhdestä vapaasta liitoksesta kaksinkerroin. Telttakankaat kääritään lopuksi taitettujen kaarien muodostaman ytimen ympärille. Näin syntyy noin ahkion mittainen ohut telttakäärö. Se pakataan koko pakkauksen päällimmäiseksi, mahdollisesti jopa kokonaan ahkiopussin ulkopuolelle. Avomaastossa vaellettaessa telttakäärö voi olla kokonaan ahkiopussin ulkopuolella. Risukkoisella vaellusreitillä pitää teltan salkojen olla ahkion keulan päästä sillä tavalla ahkiopussin suojaamia, että ne eivät kaarteissa pääse tarttumaan risuihin. Lyhyimmät ahkiomallit eivät sovellu kovin hyvin tähän tarkoitukseen, koska telttakääröstä tulee selvästi lyhyttä ahkiota pidempi. Menetelmään sopivan ahkion pituus on yleensä vähintään 160 cm.

Edellä kuvattu tapa on alumiinikaari rakenteeseen perustuvan teltan pystyttämisen ja purkamisen kannalta ylivoimaisen kätevä ja nopea. Myös myrskypystytyksen onnistuminen helpottuu huomattavasti, koska kaaret ovat valmiina tunneleissa. (Vakio tuulensuuntaan tunneliteltta on helpoin ja varmin myrskypystytettävä. Teltan perä kiinnitetään pohjasta ja reunoista vastatuuleen. Kaaret jännitetään ja teltan perä vedetään ylös suoraan vastatuuleen kaikista naruista. Tämän jälkeen toinen retkeilijä alkaa kiinnittää telttaa maahan aluksi vastatuulen puolelta. Halvatkin tunneliteltat muuttuvat myrskynkestäviksi, jos niiden kaariin lisätään narukiinnityspisteitä riittävän lyhyille väleille).

Haasteellinen talviretkellä mukana kuljettava on toinen suksipari. Tällainen ratkaisu on harkinnan arvoinen, jos retki suuntautuu alueelle, jossa on tarkoitus pystyttää perusleiri ja sieltä käsin tehdä offpiste päiväretkiä. Offari sukset soveltuvat huonosti vaellushiihtoon ja siksi pitkä matka lähtöpisteestä perusleiriin (yksikin pitkä tai useita päivämatkoja) puoltaa edellistä. Laskettelusuksilla ahkion vetäminen on helpossakin maastossa hidasvauhtista skinittämistä (hiihdetään nousukarvat pohjassa), koska vähäisen jalkavuuden vuoksi niitä ei pysty pitovoitelemaan.

Laskettelusuksipari on painava ja iso esine, joka voidaan pakata ahkiossa vain kansilastiksi. Rinkkaretkellä käytännössä mahdoton lisävaruste. Se myös tarttuu helposti reitillä oleviin risuihin. Tästä johtuu, että pienet ahkiomallit soveltuvat huonosti suksiparin kuljettamiseen. Tähän tarkoitukseen sopiva ahkio on pituudeltaan vähintään 170 cm mieluummin 180 cm tai enemmän. Leveyttä ahkiolla saisi olla paremminkin 50 cm ja sen yli kuin vähemmän. Suksiparin mittaisen ja leveähkön ahkion päälle sukset voidaan sijoittaa siten, että ne eivät tartu risuihin (ahkio suojaa kansilastia työntämällä risuja pois) ja toisaalta pysyvät hyvin kuorman päällä keskellä paikallaan. Tällä tavalla kuorma pysyy vakaampana. Offarisukset sopivat huonosti kantolaitteeseen kiinnitettäviksi ja mukana kannettaviksi. Mitä pidempi matka, niin sitä selvemmäksi tämä käy. Suksipaketti muuttaa reilun 20 kg painoisen kantolaitteen n. 30 kg painoiseksi.

Edellä on monessa kohdassa viitattu ahkion kokoon. Siksi tästä asiasta on syytä sanoa muutama perusasia. Luonnollisesti pienessä ahkiossa kuormakorkeus helposti kasvaa sellaiseksi, että ahkiosta tulee kaatumisherkkä. Tämä vielä korostuu jonkin verran jos ahkion pienuus (pakkaustilan määrä ) perustuu paremminkin ahkion kapeuteen kuin sen leveyteen. Toisaalta on niin, että kapea vain noin 35 cm levyinen ahkio kulkee ylivoimaisen hyvin upottaneella suksenjäljellä vetäjänsä perässä, koska se ei auraa (luo lisäkitkaa) jälkeä leveämmäksi. Tämän edun merkitys luonnollisesti vähenee isommassa retkiporukassa, jossa ladun avaajaa voidaan vaihtaa usein. Leveä (min. 50 cm) ahkio puolestaan pysyy hyvin pystyssä ja siitä on helppo rakentaa sellainen malli, joka toimii kovan lumen olosuhteissa avotunturissa myös sivurinteillä. Ahkion iso koko (pakkaustilaa minimissään reilusti yli 300 l) luonnollisesti kasvattaa sekä sen pituutta että leveyttä. Pohjan muotoilulla ison ahkion kulkua uppolumessa voidaan olennaisesti parantaa. Ahkiokaukaloiden näkökulmasta ahkiot jakautuvat pieniin ja isoihin ja pienuus voi tarkoittaa myös kapeutta, joka tuottaa erinomaiset uppolumiominaisuudet.

Ahkion vetojärjestelmä vaikuttaa sen käytettävyyteen olennaisesti. Vetojärjestelmä voi parhaimmillaan toimia niin, että ahkio seuraa ”kuuliaisesti”vetäjän mutkittelua uppolumessa metsämaastossa (ristiasisat) tai kehikkomainen vetojärjestelmä voi pakottaa ahkion seuraamaan hiihtäjää myös jäisellä sivurinteellä avotunturissa.

Ahkioihin, niiden peitekankaisiin, aisajärjestelmiin ja valjaisiin liittyviin seikkoihin voi perehtyä tämän palstan muista artikkeleista: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/ .

Rinkka vai ahkio suhteessa retkeilijän ominaisuuksiin

Talviretkeilijän, ahkion vetäjän tai rinkan kantajan kannalta edellisten olennainen ero on seuraava:

Rinkkaa/anatomicia pitää jaksaa kantaa ja lepoon päästään vasta kun se on otettu selästä pois. Perässään pystyy lumella vetämään paljon suurempaa taakkaa, mitä pystyy kantamaan. Normaalisti kantamisessa lasketaan, että noin 1/3 omasta painosta on vielä siedettävä kantolaitteen paino. Jokainen pystyy kohtuullisissa jopa haastavissa olosuhteissa vallan hyvin vetämään ahkiota, jonka paino on samaa luokkaa kun vetäjän oma paino. Ahkion vetäjä myös lepää heti kun hän pysähtyy. Toisaalta ahkio (kevytkin) aina jossakin määrässä nykii ja siksi estää sulavaa hiihtoliikettä – siirtymistä ponnistusvaiheesta liukuun. Hyvin istuva (ei saa heilahdella selässä paljon) rinkka ja vielä paremmin anatomic on osa kantajaansa ja seuraa hiihtoliikkeessä juohevasti mukana, jos vain hiihtäjän voimat riittävät. Putkirinkan kehikko estää hiihdossa vartalon kiertoa ja tästä syystä heilahtelee sivuttain.

Talviretkellä mukana kuljetettavien tavaroiden määrän lisäys suhteessa retkeilijän kokoon on epäedullinen. Retkivarusteiden paino suhteessa retkeilijän painoon kasvaa pienikokoisella henkilöllä enemmän kuin suurikokoisella. Tämä johtuu siitä, että osa mukaan otettavista lisävarusteista on saman painoisia riippumatta retkeilijän koosta ja muissakin lisävarusteissa niiden paino kasvaa/vähenee epäedullisesti suhteessa retkeilijän painoon.

Edellisestä seuraa se, että pienikokoisella retkeilijällä viikonkin mittainen talviretki lähes pakottaa hänet käyttämään ahkiota. Lähtökohtaisesti hänen kantokykynsä on isompaa henkilöä pienempi ja talviretken lisävarusteiden paino ei kasva suhteessa retkeilijän painoon vaan sitä epäedullisemmin. Hyväkuntoinen ja ennen kaikkea voimakas retkeilijä voi jossakin määrässä näillä ominaisuuksillaan kompensoida edellistä.

Isokokoinen henkilö pystyy paremmin kokonsa vuoksi liuuttamaan suksiaan, vaikka varsinaisesta hiihtoliikkeestä ei enää voisikaan puhua. Toisaalta ison henkilön ja hänen kantolaitteensa massa voi olla niin suuri, että sopivan upottavassa kelissä hänen suksensa uppoavat suuremmasta koostaan huolimatta siinä missä pienempikokoinen vaeltaja vielä taakkoineen kelluu hangella. Jos upottava hanki pettää syvälle (50cm ja ylikin), niin pienikokoisen vaeltajan jalkojen pituus hankaloittaa etenemistä, mutta toisaalta suurkokoinen henkilö voi herkemmin kaatua hangen yhtäkkiä pettäessä toisen suksen alta, koska hänen painopisteensä on korkeammalla.

Tästä tullaan loppupäätelmään. Rinkaa/anbatomicia kannettaessa retkeilijän koolla on enemmän vaikutusta suuntaan tai toiseen kuin ahkiota vedettäessä. Parhaiten kantaminen sopii pitkäraajaiselle suhteellisen kevyelle, mutta voimakkaalle aika urheilulliselle retkeilijälle. Ahkio on turvallinen vaihtoehto kaikille. Sitä vedettäessä retkeilijän koko on aika vähämerkityksinen tekijä ja kunnonkin (=vetämiseen liittyvä suorituskyky) pitää olla vain sellainen, että ahkio kohtuudella liikkuu eli retkellä on enimmäkseen muuta elämyssisältöä kuin kiusallisen raskaan ahkion kiskominen tunnista toiseen. Toki pitkäraajainen voimakas retkeilijä liikkuu myös ahkioineen nopeammin kuin hänen vastakohtansa.

Retkeily-ympäristön (alueen, olosuhteiden ja keston) vaikutus rinkka vai ahkio

Alue

Loivapiirteinen maasto suosii ahkiota. Tasaisella (tyypillistä napa-alueiden vaelluksille) ahkio on edullisimmillaan suhteessa kantolaitteeseen. Tämä johtuu siitä, että tasaisella ahkion keskimääräiseen vetovastukseen vaikuttaa vain kitka ja ahkion uppominen lumeen (aurausvaikutukseta tuleva vastus). Mitä jyrkempi ylämäki, niin sitä suurempi osa vetovastuksesta aiheutuu ahkion painosta, Ylämäen jyrkentyessä saavutetaan piste, jossa kevyenkin (=mahdollista kantaa sama paino) ahkion vetäminen muuttuu lähes mahdottomaksi, vaikka suksissa on kokopitkät nousukarvat. Kitkavoima, lumeen uppoamisen aiheuttama vastus ja painovoima komponentti vain ovat liikaa. Painava ahkio roikkuu koko ajan vetäjän perässä ja pyrkii valumaan taaksepäin. Jyrkän rinteen ”loiventaminen” etenemällä Z tyylillä on myös hankalaa, koska jyrkässä sivurinteessä vinottain kiivettäessä paraskin ahkio tahtoo liukua enemmän tai vähemmän vetäjän sivulle alarinteen puolelle. Järkevä ahkioretkeilijä suunnittelee reittinsä siten, että niille osuvat mäet (ainakin pitkät) ovat loivia. Jyrkkäpiirteisemmässä vaellusalueelle osuvassa maastossa liikutaan päiväpyrähdyksillä maisemia ihailemassa, mutta ahkiota vedetään mahdollisimman loivapiirteisellä perusreitillä. Suomen Lapissa tämän tyyppinen reittisuunnittelu on yleensä aika helppoa. Pakolliset jyrkät osuudet jäävät lyhyiksi. Norjan Lapissa tilanne on haastavampi. Retkeilyreitille voi osua vaikeasti kierrettäviä jyrkkärinteisiä laaksoja (rotkoja).

Ahkion vetäjällä myös alamäkiosuuksien tulee olla loivapiirteisiä. Laskettelu on mahdollista puuttomalla rinteellä sopivissa pehmeän lumen olosuhteissa myös vähän jyrkemmällä hyvin vetäjäänsä seuraavan pystyssä pysyvän ahkion kanssa. Se on helpointa sopivan kokoista/ jyrkkyistä kurun pohjaa vuoroin sivulta toiselle. Puita kasvavalla rinteellä riski kasvaa, että ahkio ei väistäkään puuta samalla tavalla kuin hiihtäjä ja matka päätty äkkipysäykseen, jonka seurauksena usein myös vetojärjestelmästä on jotakin rikkoutunut.

Olosuhteet

Helpointa ahkion vetäminen on edellä kuvatulla helpolla loivapiirteisellä alueella tasaisella hankikannolla, (ei jyrkkiä tuulen kovettamia laineita) jonka päällä on muutama sentti pehmeää lunta. Pehmeä lumi alkaa olennaisesti jarruttamaan ahkion liukua, jos kulku-ura painuu yli 10 cm syvyiseksi. Rinkan kantajan kannalta samat olosuhteet ovat helpoimmat. Jos hänen voimatasonsa riittää ylläpitämään hiihdossa kunnon liukuvaihetta, niin silloin nopeusero ahkion vetäjään kasvaa melkoiseksi. Tämä edellyttää, että rinkka on pystytty pitämään suhteellisen kevyenä. Loivapiirteisessä uppolumessa ahkion vetäjä pääsee rinkan kantajaan verrattuna melko vähällä, koska pienikin pysähdys tarkoittaa välitöntä lepoa ja toisaalta oikean kokoisilla suksilla hiihdettäessä hän ei yhtä usein hupsahda rinkkaretkeilijän tavalla yllättäen toispuoleisesti syvälle hankeen. Mitä painavampi kantolaite on verrattuna kantajan voimatasoon ja kuntoon, niin sitä selvemmin edellinen tulee esiin. Jyrkällä rinteellä metsämaastossa uppolumessa ahkion vetäjän vaikeudet kasvavat rinkan kantajaan verrattuna sitä suuremmiksi, mitä tiheämpi puusto. Tämä pätee samalla tavalla hiihdettäessä mäkeä ylöspäin tai laskettaessa alaspäin. Erityisesti käännösten tekeminen ahkion kanssa on hankalaa ja voimia kysyvää.

Vaelluksen kesto

Kantolaitteen käyttämien talvivaelluksella rajoittuu aika jyrkästi noin viikon retkiin. Useimmissa tapauksissa 2 viikon retken varusteiden pakkaaminen kantolaitteeseen muodostuu tilankäytön ja painon kannalta hyvin ongelmalliseksi, pidemmistä reissuista puhumattakaan. Kahden viikon retki voi vielä olla mahdollinen, jos se on selkeä kämppäkierros helpoissa lumiolosuhteissa ja ulkona yöpymiseen on mukana vain kevyet hätävarustus. Tämä perustuu seuraavaan laskukaavaan: normaali teltassa yöpyvän kesävaeltajan viikkoretken pakatun kantolaitteen paino on noin 20 kg +- pari kolme kiloa. Kun tähän lisätään ulkona tapahtuvaan yöpymiseen perustuva talvivaeltajan lisävarustus, niin paino nousee noin 5 kg +-jotakin. Toisen retkiviikon ruokapaketti painaa kevyimmillään noin 5 kg (jos ei olla paastovaelluksella ja päivämatkat ovat normaaleja). Yhteenlaskun tuloksena tästä syntyy jo 30 kg +- jotakin. Tällainen taakka alarajallaankin on suurimmalle osalle retkeilijöistä liikaa erityisesti, jos sääolosuhteet muuttavat ennakoitua haastavammaksi. Yhteenveto tästä on se, että rinkka voi olla talviretkeilijän vaihtoehto ahkiolle viikon vaelluksella ja joissakin tapauksissa 2 viikon retkellä. Kun retken kesto pidentyy, niin ahkiosta tulee ainoa vaihtoehto.

Arktisilla vaelluksilla ahkion normipaino on noin 100 kg. Ahkion suuresta painosta vain osa selittyy retken kestolla ja toinen osa sillä, että vaelluksen erityisluonteen vuoksi mukana on paljon tavaraa, jota perusretkeilijä ei Suomen, Ruotsin tai Norjan Lapissa liikkuessaan tarvitse. Jos ajatellaan, että perusretkeilijän ahkion lähtöpaino ilman ruokia on 30-40 kg (tämän pitäisi hyvin riittää) ja ruokien määrää nostetaan arvoon 1 kg/pv eli 7 kg/viikko ja polttoaineen kulutus viikossa 1 kg/hlö, niin tällä laskukaavalla lähtötilanteessa 100 kg painavalla ahkiolla voi edellä kuvatuissa olosuhteissa retkeillä noin 2 kuukautta ilman varustetäydennyksiä. Vain eläkeläisillä on mahdollisuuksia pitää niin pitkiä talvilomia, että ahkiosta pyrkii tila loppumaan. Edellisen kaltainen esimerkki on lisäksi itsetarkoituksellista erikoisuuden tavoittelua vaikka aikaa olisikin. Jos retkikohde on Suomi, Ruotsi Norja, niin järki kehottaa täydentämään muonavarastoja parin kolmen viikon välein. Loppupäätelmä tästä on se, että perusretkeilyssä oikean kokoinen ahkio ei käytännössä rajoita retken kestoa.

Ahkio vai rinkka talviretkeilijän retkiryhmän merkitys

Retkiryhmän sosiaalisten suhteiden ja toiminnan perusteita

Yleisesti talviretkellä voidaan todeta fyysisen rasituksen näkökulmasta seuraava periaatteellinen lähtökohta: mitä suurempi retkiryhmä, niin sitä helpommin matka joutuu. Tämä perustuu siihen, että isossa joukossa kovimmalle rasitukselle joutuvia henkilöitä on helpompi vaihtaa ja kunkin vuorollaan joutuessa raskaaseen tehtävään siihen liittyvä aika on sitä lyhyempi, mitä isompi porukka. Tämä lähtökohta pätee saman tyyppisesti sekä ahkiovaeltajien että rinkan kantajien ryhmässä. Retken rasitusta lisää ladunavaajan tehtävä ja leirissä työpäivä jatkuu niillä, jotka vastaavat ruokahuollosta ja vastaavasti alkaa aamulla aikaisemmin. Kuormitusta voidaan ryhmässä tasata, kun tehtäviä kierrätetään. Asiaa voi ajatella seuraavan tyyppisen kuvitellun vertailun ja työnjakoesimerkin avulla. Jos päivässä liikutaan kahdeksan tuntia, niin yksin retkeilevä liikkuu koko ajan umpihankeen, kahdekan vaeltajan ryhmässä ladun avausta on vain tunti. Yksinään pystyttää ja purkaa leirin ja laittaa ruuat joka päivä. Vaikkapa kolmen henkilön telttakunnissa ruokavuoro on joka kolmas päivä ja kahtena muuna päivänä vastaa toisen telttakunnan jäsenen kanssa leirin pystyttämisestä ja purkamisesta.

Huolimatta edellisestä työnjaon etuja kiistatta osoittavasta ”laskuesimerkistä” jokaisella yksin retkeilleellä lienee aika voimakkaita tuntemuksia siitä, että yksin kaiken tekeminen on sittenkin todella helppoa. Tämä johtuu sitä, että jos tuntee itsensä, niin voi tehdä kaiken juuri omista lähtökohdistaan oikealla hetkellä.

Tämä kokemus perustuu edellisen ryhmän koon kasvun näkökulmasta kuvatun positiivisen muutoksen kanssa täysin vastakkaiseen trendiin. Jokainen ryhmän jäsen on yksilö ja toimii parhaiten noudattamalla juuri hänelle ominaisia malleja. Mitä enemmän ryhmässä on jäseniä, sitä enemmän syntyy kontaktipintoja ja ristiriitoja näiden yksilöllisten mallien välille. Tämä pätee kaikkeen alkaen vaikka pissahädästä, ruokailunopeudesta, unirytmistä, retkivauhdista tai vaikka juuri jossakin retkeilytilanteessa vallitsevasta suoritusvalmiudesta. Tärkeä on huomata, että ryhmän koon kasvaessa lineaarisesti kasvaa edellisestä johtuva yksilöllisyydestä johtuvien ”hankausmahdollisuuksien ” määrä käyräviivaisesti.

Edellisistä perustavan laatuisista ristiriitaisista trendeistä seuraa se, ryhmäkokoa kasvatettaessa tullaan pisteeseen, jossa ryhmäkoon kasvattamisen aiheuttama postiivinen vaikutus on enää yhtäsuuri kuin ryhmäkoosta aiheutuvan ”sisäisen kitkan” negatiivinen vaikutus. Tämä piste on näin karkeasti ajateltuna ryhmäkoon optimi. On tärkeä huomata, että tätä optimipistettä voidaan muuttaa (kasvattaa) monilla keinoilla. Yhteisnimitys kaikille näille keinoille on organisointi. Tämä lähtökohta pätee pienryhmästä EU:n tai vaikka koko ihmiskunnan kokoisiin enemmän tai vähemmän organisoituihin kokonaisuuksiin.

Organisointi tarkoittaa sitä, että erilaisilla säännöillä, ennakkoratkaisuilla, opituilla toimintatavoilla, malleilla ja rooleilla ryhmän sisäistä kitkaa vähennetään ja tällä tavalla mahdollistetaan ryhmäkoon kasvu ja sitä kautta saavutettavat edut. Ryhmässä toimittaessa on pakosta noudatettava edellä kerrottua, ja se ei koskaan juuri kenellekään yksittäiselle ryhmään jäsenelle ole se paras. Mutta yhdessä voidaan saavuttaa sellaista, johon yksilön voimavarat eivät riitä. Tästä seuraa ryhmäkoon ja tavoitteiden välinen yhteys. Retkeilyn tavoitteet voivat olla sellaisia, että niiden saavuttaminen yksinään tai pienessä ryhmässä on mahdotonta. Jos on kiinnostunut tällaista tavoitteista, niin se merkitsee aina jonkin asteista yksilöllisyyden uhraamista ryhmätoiminnan edellyttämille kompromisseille s.o. säännöille. Retkeilyn historia on täynnä tähän liittyviä esimerkkejä, kuuluisin on ehkä Sir Edmund Hilaryn retkikunta Mount Everestille. Tämä teoretisointi voi tuntua kaukaiselta, mutta kannattaa huomata, että retkeilyssä on paljon ainesta, jota voi pitää jopa yltiöindividualistisena. Tästä syystä edellinen todellisuus näyttäytyy voimakkaana jo tavanomaisillakin retkillä pikkuryhmissä.

Sen hyvän toteutuminen, josta edellä ryhmän koon kasvua ja työnjakoa koskeva esimerkki antoi viitteitä, on siis monen mutkan takana. Ryhmän pitää olla sellainen, että toimiva kuormitusta laskeva työnjako on siinä mahdollinen. Ajateltaessa esimerkiksi ladun avaajan tehtävää pitää retken päivämatkojen (tavoitteiden) ja reittivalintojen olla sellaisia, että lähes kaikki ryhmän jäsenet kykenevät myös tähän kuormittavaan rooliin vuorollaan edes joksikin aikaa. Samoin kaikkien on kyettävä ottamaan osansa leiriaskareissa. Kovakuntoisellekin retkeilijälle tulee aika tavanomaisestakin retkestä vaativa vaellus, jos hän joutuu suurimman osan ajasta avaamaan latua ja sitä enemmän mitä hankalammat olosuhteet ja tämän lisäksi vielä ruokkimaan retkikaverinsa joka päivä ja aamu.

Paras tasapaino syntyy, kun kaikki retkikunnan jäsenet ovat retken vaativuuteen nähden riittävän hyväkuntoisia/retkeilytaitoisia ja pystyvät sujuvasti vaihtelemaan eri rooleissa. Tämä pelkkä lähtöedellytys ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi jokaisella pitää olla tahtotila edellä luonnehditun hyvän tuloksen saavuttamiseen.

Yleinen sosiaalipsykologinen totuus on ryhmän paine jäseniään kohtaan. Pieni ryhmä on tiivis ja siinä ryhmän paine pitää huolta, että kaikki ryhmän jäsenet ponnistelevat kiitettävästi ryhmän tavoitteiden (yhteisen toiminnan) hyväksi. Kahden henkilön vaellusporukassa harvoin tulee tilanne, jossa toinen ottaa ”vapaamatkustajan” roolin ja toinen saa ponnistella läpi haasteiden. Näin on usein myös neljän hengen ryhmässä. Tätä suuremmissa porukoissa alkaa helposti syntyä puolueita ja pikku kitkaa, joka estää suuremmasta ryhmäkoosta työnjaolla saavutettavan edun maksimoitumisen. Joukossa on myös aina mahdollista, että jonkun jäsenen ääni ei tule ollenkaan kuulluksi. Hänelle retkestä tulee rasittava, vaikka sen fyysinen vaativuus ei olisikaan voimavaroille liiallinen. Kolmen hengen ryhmä on jo tässä suhteessa vaarallinen ja ehkä vaarallisin, jos tilanne lukkiutuu sellaiseksi, että sama henkilö jää aina vähemmistöön.

Hyvä retkiporukka on sellainen, jossa edelliset ongelmat vältetään. Tähän päästään, kun retkeillään usein lähes samojen kavereiden kesken ja vähitellen opitaan ketkä sopivat ja sopeutuvat porukan yhteishenkeen ja ketkä eivät. Olemme eri tavalla sopeutuvaisia, joillekin sopeutuminen ja ihmissuhteiden löytäminen onnistuu lähes keiden kanssa tahansa ja toisilla on taas selvästi tärkeämpää löytää riittävän yhteensopivalla tavalla ajattelevia ja toimivia kumppaneita. Kukaan tuskin kuitenkaan on sellainen, että tulee vähänkin ankarammissa retkiolosuhteissa toimeen kenen kanssa tahansa. Mitä pidempi retki on kestoltaan, niin sitä vaikeammaksi tulee sellaisten roolien ylläpitäminen, jotka peittävät ryhmän jäsenten välillä olevaa liian vähäistä sopeutumista ja yhteisen löytämistä.

Edellä kerrotusta ryhmäkoon kasvun kautta saavutettavaa suorituskyvyn kasvua vahvistavasta organisoinnista voidaan tiivistää seuraavaa:

– ryhmän valinta/valiutuminen. Hyvä ryhmä on toimintaan nähden sopiva kombinaatio yksilöllisyyttä ja ”keskiarvohakuisuutta”. Liian ”samankaltaisista/mielisistä” jäsenistä koostuva ryhmä ei ole paras mahdollisen yllättävässä uudenlaista toimintaa – luovuutta vaativassa tilanteessa. Liika yksilöllisyys estää ryhmän yhteisen toiminnan organisointia

– ryhmän oppiminen. Hyvä ryhmä syntyy siten, että sen jäsenet oppivat tuntemaan toisiaan tehtäväympäristössä ja oppivat tekemään myönnytyksiä suhteessa toisiinsa kokonaistuloksen parantamiseksi tulosten saavuttaminen ei ole henkilö- vaan ryhmäkeskeistä

– ennakkoon ryhmän ”osaamista” voidaan vahvistaa tietoisilla roolivalinnoilla. Lähtökohtaisesti ajatellaan niin, että kaikki eivät tee kaikkea ja ovat vaihdettavissa, vaan ryhmässä on jo ennakkoon eksperttejä

Mitä tästä pitkähköstä johdannosta seuraa rinkka vai ahkio kysymykseen – aika paljonkin

Lähtökohta edelliseen vastattaessa on siinä, että kaikella teknologialla, kepillä, jolla simpanssi tipauttaa banaanin pusta, ydinvoimalalla tai internetillä on yksilön ja laajemman sosiaalisen rakenteen toimintamahdollisuuksia vahvistava vaikutus.

Onnistuneen retken perus lähtökohta on helpottaa ryhmän yhteisen hyvän (tahdon) löytymistä. Ryhmän jäsenten väliset retkeilyosaamiseen ja fyysiseen suorituskykyyn liittyvät suhteellisen pienet erot ovat hyvä lähtökohta. Näitä eroja ei pitäisi negatiivisessa mielessä (=individualistien välinen kitka) myöskään välinevalinnoilla suurentaa. Siksi ennakkoon toisilleen tuntemattomien ihmisten ryhmässä ahkiovaeltajien ja rinkka selässä hiihtävien sekoitus on lähtökohtaisesti riski. Jos rinkan kantajat sattuvat olemaan myös joukon kovakuntoisimpia ja rinkan painoon nähden riittävän voimakkaita, niin heidän vaellusnopeutensa on heikkokuntoisempaan ja luultavasti suurempaa tavaramäärää vetävään ahkiovaeltajaan nähden iso. Tämä iso ero on saattanut jo ennakkoon muovata tällä tavalla eroavien vaeltajien ennakkokäsityksiä päivämatkojen pituuksista. Kun tähän lisätään vielä se, että rinkkavaeltajan ja ahkiovaeltajan reittivalinnat voivat edellä kuvatuissa tilanteissa huomattavastikin erota toisistaan (yksilöiden eroja vahvistava teknologia), niin jo retken alkutahdeilla saatetaan olla jännittyneessä tilassa.

Edellisen ja muiden vastaavan kaltaisten esimerkkien avulla voidaan tulla seuraavaan päätelmään: Mitä huonommin retkiryhmä on ennakkoon organisoitunut (tuntee toisensa, sopivan samankaltainen ajattelutapa liittyen retkeen, perusretkeilytaidot kunnossa kaikilla eikä liian suuria yksilöllisiä eroja, joista voi seurata salakavalia tavoite-eroja jne…), niin sitä riskialttiimpaa on, jos ryhmässä on sekä ahkion vetäjiä että rinkan kantajia.

Ahkion kantolaitteesta erottava keskeinen piirre on suurempi pakkaustilavuus ja yleisesti (poislukien rinkkaa suosivat erityisen jyrkät rinteet ja tiheät metsät) kuntotasoon verrattuna mahdollisuus kuljettaa mukana suurempaa määrää retkeilyvälineitä. Edelliseen ryhmän kokoon ja toimintaedellytyksiin suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että ahkiota on mahdollista käyttää tasaamaan ryhmän yksilöiden mahdollisesti ongelmia aiheuttavia eroja. Tämä tarkoittaa seuraavaa:

1. sopivilla lisävaruste ja vaikkapa makupala valinnoilla ryhmän jäsen voi nostaa omaa henkilökohtaista hyväoloa ja se auttaa kestämään muita retken rasituksia – sosiaalisia tai vaikkapa yksilön kuntoon nähden hieman liian kovan fyysisen suoriutumisen painetta.

2. Koska ahkioryhmän on lähes pakko ahkiosta johtuen käyttää loivapiirteisempiä ja muutenkin helpompia (ei tiheää metsää) reittivalintoja, niin tämä jo tasaa ryhmän heikompikuntoisiin liittyvää fyysistä suoriutumispainetta.

3. Vaikeissa pehmeän lumen olosuhteissa ahkiovaellusryhmän ladun avaajan ja muiden rasitustasossa on huomattava ero. Jo toisena tuleva pääsee paljon helpommalla ja hänestä taaksepäin hiihdetään valmiilla uralla. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että takana hiihtävien kannalta etenemisnopeus on varsin hidas. Kun tämä yhdistetään siihen, että ahkioretkeilijä lepää heti, kun hän pysähtyy, niin organisoimalla sopivasti kunnon mukaan ladunavaajavuorojen kesto saadaan tilanne, jossa vaikkapa tilapäisesti jostakin syystä väsynyt ryhmän jäsen pääsee paljon keskiarvoa helpommalla. Sama pätee niihin, jotka normaaliolosuhteissa pärjäisivät vielä hyvin, mutta erityisen vaativassa tilanteessa osoittautuvat fyysiseltä suorituskyvyltään ryhmän heikoimmiksi.

4. Ahkion ominaisuuksista kantolaitteeseen verrattuna seuraa myös suuremmat mahdollisuudet tarvittaessa keventää heikoimmin pärjäävien kuormaa muille.

Kantolaitteella ei ole vastaavassa määrässsä ryhmän toimintaa tasoittavia mahdollisuuksia.

Yhteenveto rinkka vai ahkio

Ahkio on kantolaitteeseen verrattuna haluttaessa/osattaessa paremmin ryhmän yhteistomintaa häiritseviä yksilöiden eroista johtuvia piirteitä tasaava väline kuin kantolaite. Ahkio sopii monipuolisesti talviretkeilyyn. Retken keston pidentyessä ahkionvaeltajan mahdollisuudet kuljettaa mukanaan tilavuudeltaan ja painoltaan suurempaa tavaramäärää tekevät siitä ainoan vaihtoehdon. Ahkio pakottaa reittivalinnoissa välttämään tiheää metsää ja jyrkkiä mäkiä. Tämä on tietysti rajoite, mutta samalla myös turvallisuutta ja retken onnistumista varmistava tekijä.

Kantolaite on suhteellisen lyhytkestoisten (vajaa viikko, viikko tai vähän kauemmin, riippuu olosuhteista) talvivaelluksen vaihtoehto. Edullisissa olosuhteissa kantajan voimaan ja kuntoon sopiva riittävän kevyt kantolaite mahdollistaa ahkioon verrattuna huomattavasti nopeamman etenemisen. Rinkkavaeltajat selviytyvät myös paremmin jyrkistä ylä-tai alamäistä ja tiheässä metsässä.

Ahkiota voi paremmin sanoa talvivaelluksen yleisvaihtoehdoksi ja kantolaitetta enemmän erikoistuneen vaeltajan vaihtoehdoksi.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Ajankohtaista, Blogit, Ratamestari, Yleinen

Ratamestarin pohdiskelua matkailusta

Sattui tuossa muutama päivä sitten silmään tällainen Ylen uutinen:

”Suomi haluaa kestävän matkailun ykkösmaaksi, mutta asiantuntijat pitävät sitä viherpesuna: Matkailun haitat ylittävät sen hyödyt.”

Tämä on varmaankin suurelta osalta totta. Minä en koskaan ole oikein innostunut kestävästä matkailusta pauhaamisesta, koska aivan vaistomaisesti olen tuntenut sisälläni sen, että tuossa kyllä tärkeästä ympäristöarvosta (ekologisesta kestävyydestä, johon liittyy myös sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys) tehdään hyvää vauhtia markkinointitermiä ja tuloksena on tutkijoiden toteama viherpesu.

Silti lantilla on myös toinen puoli, ei sen tarvitse aivan niinkään olla, mitä tutkijat väittävät, vaan ainakin huomattavasti kestävämpää matkailua kyllä voidaan harjoittaa, jos se organisoidaan sopivalla tavalla ja reseptikin on hyvin yksinkertainen.

Mitä kauemmaksi matkustat, niin pysy sitten kohteessa mahdollisimman kauan. Australian ja Uuden-Seelannin eurooppalaistaustainen väestö toimi näin silloin, kun lentäminen oli kallista. Vanhaa Eurooppaa tultiin katsomaan kerran tai kahdesti elinaikana, mutta kun tultiin, niin täällä viivyttiin pari kuukautta tai pidempäänkin. Jokainen voi harjoittaa hieman jako/kertolaskua, kuinka paljon pienempi tällaisen matkan ylivoimaisesti saastuttavin komponentti eli lentäminen on yhtä matkailupäivää kohti laskettuna verrattuna siihen, jos kohteessa ollaan viikko tai pahimmillaan vielä tätäkin lyhyempi aika.

Tätä pitkään kohteessa olo periaatetta voi noudattaa myös lähemmäksi suuntautuvassa matkailussa vaikkapa Euroopan sisällä. Jos pidentää kohdemaassa käyntiaikaa ja matkustaa sinne vieläpä junalla, niin tilanne on aivan toinen kuin lentämällä. Junan hitaus ei myöskään syö prosenteissa yhtä paljon loma-ajasta, jos lomamatka on ajallisesti pidempi, Sitäpaitsi ”hitaan” junan ikkunasta voi katsella hienoja maisemia.

Kotimaa Suomi on eurooppalaisen mittapuun mukaan iso maa ja täällä sisäiset matkatkin ovat pitkiä. Jos täältä Etelä-Suomesta lähtee Lappiin, niin kohteeseen matkustaminen on merktittävä tekijä ekologisilta vaikutuksiltaan. Siksi tässäkin kannattaa pidentää loma-aikaa kohteessa, mieluummin kaksi viikkoa eikä yksi ja entistä varauksellisempi suhtautuminen lyhytlomiin. Kahden viikon matkalla autojuna tai juna bussimatka yhdistelmä ei haittaa hitautensa puolesta lähimainkaan samalla tavalla (verrattuna lentämiseen) kuin lyhyemmillä lomareissuilla.

Todettakoon tähän väliin se, että en minä tällaisia asioita tuumaile, enkä elämässäni toteutua siksi, että olisin jotenkin eettisesti parempi yksilö, vaan olen yksinkertaisesti aina ollut siinä määrässä ”köyhä”, että puhdas taloudellinen harkinta on myös johtanut tähän ajattelutapaan. Säästeliäs ja kustannustietoinen elämäntapa onkin useissa tapauksissa myös yksi mahdollinen polku ekologisempaan elämäntapaan.

Sitten vähän matkakohteen toimintasisällöstä. Mitä vähemmän matkasi sisällön tuottamisessa käytetään energiaa, niin sitä parempi. Jos vaikkapa kaupunkimatkalla pääasiassa tutustut kohteeseen kävelemällä tai polkupyörällä, liikut puistoissa, ihmettelet patsaita ja muistomerkkejä, käyt kirkoissa, museoissa ja hautausmailla, syöt suhteellisen vaatimattomasti etkä pröystäile majoituksessa, niin olet ekologisempi kuin sellainen turisti, joka toimii juuri päinvastaisella tavalla.

Luontomatkailua on erityisen helppo toteuttaa sillä tavalla, että hiilijalanjälki pysyy pienenä. Jos lähdetään retkelle kaukokohteeseen, niin tärkeintä on tehdä ajallisesti pitkä retki, jotta yhtä retkipäivää kohti laskettu matkustamisen hiilijalanjälki pysyy pienenä. Patikka-, hiihto- ja melontaretkellä varsinaisessa toiminnassa hiilijalanjälki jää pieneksi, koska kaikki liikkuminen tapahtuu lihasvoimalla ja ruokakin on mitä luultavimmin huomattavasti kasvisvoittoisempaa kuin muulloin. Retkellä syötävä säilykeruoka ei lähtökohtaisesti tarjoa samoja mahdollisuuksia lihalla mässäilyyn kuin vaikkapa päivittäisen työmaaruokalan noutopöytä. Retkeilyssä on myös hyvä muistaa: miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun aivan lähelläkin on mielenkiintoista vaikka miten paljon. Toki voi kuulostaa aika komealta, jos voi kehua patikoineensa Himalajalla tai Andeilla tai käyneensä edes Pyrenneillä pyhiinvaelluspolulla. Mutta retken iltatarinoita syntyy myös minun tavastani toteuttaa suuria unelmia. Noin vuodesta 2000 lähtien olen toteuttanut lähes kaikki melontaretkeni teemalla Tampere outward, eli Tampereelta poispäin. Tällä tavalla olen kolunnut aika tarkkaankin Kokemäenjoen vesistön ja valtaosalta Kymijoen vesistön – Suomi on laaja, kauemmaksi en ole ehtinyt, vaikka lähes joka kesä olen tämän teeman alla retkeillyt 150 – 300 km retken. Myös Lapissa olen aikaisemmin vuodesta 1985 vuoteen 2005 melonut systemaattisesti ajatuksella meloa kaikilla olennaisilla joilla. Systemaattisuudesta tulee sisältöä omaan retkeilyyn ja näemmä sellaista, jota muutkin kuuntelevat – jollakin tavallahan meidän pitää päästä paistattelemaan sosiaalisen hyväksynnän valokeilassa. Jälleen on paikallaan huomatuttaa, että syy miksi olen näin tehnyt on arkinen, loman varaaminen varsinaiseen sisältöön, eikä kohteeseen matkustamiseen. Kun melot lähellä, niin voit meloa enemmän ja toisena motiivina on ollut raha. Mitä vähemmän ajellaan autolla, niin sitä halvempaa melontaretki on yhtä retkipäivää kohti laskettuna.

Lähi/korttelimatkailussa HIking Travel tuottaa sellaisia palveluita, joiden kuluttamisen voi toteuttaa hyvinkin ekologisesti. Talvella ylläpitämämme luistinrata noudattelee Tampereen keskustan asuttuja rantoja ja on siksi suurelle määrälle tamperelaisia kävelymatkan päässä. Kesäinen päätoimintamme liittyy melontaan. Jos tulet vuokraamoomme polkupyörällä tai kävelemällä tai vaikkapa nykyajan tyyliin sähköpotkulaudalla, niin aika pieneksi jää silloinkin hiilijalanjälki verrattuna moneen muuhun ajallisesti yhtä pitään vapaa-ajan aktiiviseen toimintoon. Tässäkin asiassa on huomautettava, että emme korostuneesti ole ekomoraalisen lipun heiluttajia, vaan tällainen liiketoiminta-ajatus on vahvistunut yksinkertaisesti siitä syystä, että se myy. Palvelun kuluttamisen kokonaiskustannus sen ostajan näkökulmasta on hyvinkin hintakilpailukykyinen. Koska palvelu on lähellä ja helposti saavutettavissa, niin sen kuluttamisen mahdollistavat liitännäispalvelut jäävät hinnaltaan vähäisiksi. Ekologisuuden näkökulmasta on toivoa herättävää se, että edellä kuvaamani palvelu on myyvää. Mitä paremmin se menestyy, niin sitä enemmän se syö pois tunteja jotka mahdollistaisivat myös epäekologisemman ajankulun. ”Terve sielu terveessä ruumiissa” on hyvä osviitta ekologiseen tuotteistamiseen, tuotantoon ja kuluttamiseen. Meidän on pakko oppia tekemään enemmän rahaa eli pyörittämään taloutta sillä tavalla, että tuotteiden ydinsisältö on oman kropan kunnossa pitämistä eli liikuntaa ja oman pään kunnossa pitämistä eli ajattelua eikä energiaintensiivistä kuluttamista. Markkinatalousyhteiskunnassa valitettavasti häiriötön yhteiskunnallinen tilanne perustuu jatkuvan kasvun ajatteluun ja tämä rakenne on varmasti hyvin jäykkä. Uusia palvelutuotemarkkinoita on siksi hyvä suunnata ekologisesti mahdollisjmman vaarattomille alueille.

-ratamestari

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail