Jo pyöräretkijutussa totesin käsitteleväni tämän 1975 ensimmäisen 20 päivän pyöräily- ja patikointiretken lajiosuudet erikseen

Yhdentoista päivän pyöräilyn ja Saanalla käynnin lepopäivän jälkeen lähdin opiskelutoverini Antti Arvelan kanssa Kilpisjärveltä patikkaretkelle Haltin suuntaan. Jo edeltävänä talvena olimme sopineet, että hän perehdyttää minut patikkaretkeilyyn.

Antti oli ollut patikkaretkellä aikaisemmin ainakin kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen untuvikkoretkensä oli ollut vähintäänkin yhtä haastava kuin tässä kerrottu minun retkeni. Antti ja hänen kaverinsa, hänkin Antti, olivat varmaankin tuoreita ylioppilaita, ehkä asepalveluksen suorittaneita, kun he päättivät toteuttaa vähintäänkin kolmen viikon patikoinnin Yliperällä. He aloittivat retkensä Ropinsalmelta tarkoituksena edetä Ropin maastoon ja siitä edelleen pohjoiseen kohti varsinaisia Suurtuntureita. Ropijärven rantojen koivupusikot kuitenkin päättivät, että nuorten miesten suunnitelmasta ei tule mitään. Aloittelevalle rinkan kantajalle tuon alueen koivupusikko oli aika haastavaa, kun rinkka painoi reilut 35 kg: Tulivat takaisin maantielle, ajoivat bussilla Kilpparille ja lähtivät sieltä ja toteuttivat todella mittavan Yliperän patikoinnin. Kolmessa viikossa ehti kiertää kaikki alueen tunnetut paikat. Toisen kerran Antit olivat kaiketikin sadekesänä 1974 patikoineet Käsivarren välituntureilla pari viikkoa. Muistelen, että tästä retkestä Antti tokaisi: ”Lopulta kaikki muut varusteet paitsi makuupussi olivat kastuneet läpimäriksi. Illalla aina ryömittiin nakuna makkariin ja nukuttiin. Tällaisen oppimestarin olin siis saanut. Onko niin, että vakka kantensa valitsee myös retkikumppanuudessa.

Ensimmäisenä päivänä patikoimme Retkeilykeskukselta Terbmiksen kämpälle. Kiersimme Saanan pohjoiskautta Saanajärven rannoille ja siitä Muurivaaran harteille ja pikkuhiljaa aika ylhäällä pysytellen Terbmikselle. Hilton oli silloin autiotupien luksusta. Kämpällä tapasimme sattumalta opiskelutoverimme Viljo Kaikkosen ja vaimonsa Soinnun ja muitakin henkilöitä joihin myöhemmin tutustuin. Viljosta eli Vipistä tuli myöhemmin retkikaverini ja Soinnusta Hiking Travelin pitkäaikainen kirjanpitäjä. Retkellä voi verkostoitua. Toisena päivänä patikoimme Salmikurun läpi pohjoiseen Kuonjarin kämpälle ja siitä edelleen Pierfejohkan laaksoon telttailemaan. Yöllä kävi varmaan pakkasella, mutta nipin napin pystyin vielä palelulta nukkumaan pumpulipussissani. Sää suosi patikointia ja matka joutui. Seuraava telttapaikkamme oli Ridnijärven rannalla. Sinne leiriydyimme alkuillasta. Illan muuttuessa valoisaksi tunturin yöksi kiipesimme Ridnitsokan huipulle. Ensimmäistä kertaa tassuttelin jyrkillä kesälumilla. Yöllä meni pakkaselle ja aamu valkeni nollakelin vesisateessa. Iltayöstä nukahdin liekö syynä pirtutoti, joka siinä tilanteessa on ollut virheliike, varmaksi en muista. Sitten heräsin paleluun. Nukkumisesta ei tullut mitään ja aamuvarhaisella aloitin taivuttelemaan Anttia matkan päälle. Hän vain käänsi kylkeä Joutsenen Erikoislapissa, luksus untuvapussissa. Lopulta hän ymmärsi, kuinka kurjaa minulla oli. Kävelin jäisen kylmällä märällä tunturinurmella paljain jaloin, tai märissä sukissa. Halusin säästää ainoan kuivan villasukkaparin siihen hetkeen, kun lähdemme leiristä, jotta sisältä jäässä olevissa kumisaappaissa jalka nopeammin lämpenisi. Kylmää vettä satoi, kun lähdimme patikoimaan hernerokkasumussa etelän suuntaan kohti Meekon kämppää, jonne saavuttiin jo iltapäivällä.

Tämän päivämatkan aikana kohtasin ensimmäistä kertaa ihmissuhteiden toimivuuden suuren merkityksen retken kokonaisvaltaisessa onnistumisessa. Tapahtumat etenivät seuraavasti: olin itse varmasti väsynyt, koska en ollut kunnolla nukkunut ja varmaan nälkiintynytkin, koska tämän patikkavaelluksen taustalla oli koko kesän jatkunut painon pudotus ja sen päälle 11 päivän pyöräretki. Antin olin herättänyt ankeaan retkiaamuun hyvistä unista ennen aikojaan. Patikoimme sumuisessa vesisateessa Lassavarrin rinteillä ja sitten lammelta toiselle kohti Meekoa. Lampareista Antti sai sumussakin hyvin kiinni, missä mentiin. Vähitellen sumu hälveni ja vesisadekin taukosi. Jutustelumme johti yhtäkkiä vakavaan teemaan ihmisten välisestä yhteydenpidosta. Jostakin syystä erämaapuhelimet, joita silloin ei vielä ollut kovin kauaa ollut, kirvoitti Antilta hyvin jyrkän mielipiteen: ”Sellaiset henkilöt voisivat pysyä poissa tunturista, jotka täällä puhelimia tarvitsevat.”

Sivujuonne tässä on se, että hän oli tietotekniikan opiskelija kuten minäkin: Tällainen mielipidehän on psykologisesti hyvin lähellä nykyisten tietotekniikan asiantuntijoiden käsitystä siitä, että jokainen tarvitsee älypuhelinta koko ajan.

Minua Antin jyrkkä kannanotto loukkasi niin paljon, että vieläkin on käsitys siitä, kuinka paljon kurjassa säässä fyysisesti ankeasta lähtökohdasta etenevä patikointi muuttui vielä ikävämmäksi. Mielenkiintoista tässä on se, että hyvissä voimissa kauniilla ilmalla olisin saattanut sivuuttaa jyrkän kannanoton hyvin kevyesti, mutta tässä tilanteessa niin ei käynyt. Vänkäsin vastaan. Ajattelin ylisuojelevaa äitiäni, joka pyöräretkellä oli pahimmillaan soitellut minun etupuolelle leirialueille: ”Onko (pikku)Pekka jo saapunut, käskekää soittamaan heti kotiin”. Tällainen yhteydenpito ei nuoren miehen mieltä ylennä, kun sen kuulee oman ikäseltä respan naiselta. Silti olin tässä erämaapuhelin asiassa äidin poika. Halusin, että äitini kaltaisilla ja kaikilla muillakin on mahdollisuus erämaapuhelimen avulla saada väliaikatietoja retken etenemisestä. Voimakkaaseen äidin tilanteeseen samaistumista varmaankin edesauttoi oma väsyneen ankea tilanteeni. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten raskaan retken luihin asti ulottuvassa todellisuudessa retkikumppaneiden sosiaalisissa suhteissa tulee esiin sellaisia särmiä, jotka maalikylien kaveruudessa voivat jäädä ikuisesti piiloon tai eivät ainakaan saa kummoisen suurta merkitystä. Siitäkin tämä kertoo, että lanteilla on aina kaksi puolta: ahdistunut ja loukkaantunut väsynyt fiilis sai minut kahta syvemmin pohtimaan yhteyden pidon merkitystä ihmissuhteissa. Kuten tässä jo mainittu Vippi on kerran tokaissut: ”Kuule Pekka, onko mitään suurempaa filosofiaa koskaan syntynyt ilman ahdistusta”.

Kinailu loppui ja varmaan löysimme muita puheenaiheita. Meekojoen ylitys oli haastava: leveä syvissäkin kivien koloissa virtaava joki, jonka päällä oli osittain vastakarvaan taipunutta pitkää pajukkoa.

Meekon kämpällä olimme hyvin erilaisissa fiiliksissä. Minulla oli kova jo varmaankin viikkoja kumuloitunut nälkä ja olin valvonut teltassa palelemisen vuoksi. Varmasti varusteenikin olivat märempiä. Halusin kämppää lämpöisemmäksi. Puita ei ollut. Lähdin katsomaan muutaman sadan metrin päässä olevasta tunturikoivikosta apua. Se taitaa olla Suomen pohjoisimpia koivikoita ja suojelun arvoinen. Kun tämä minulle joskus myöhemmin selvisi, niin vieläkin häpeäharmittaa sieltä hakemani pieni määrä koivupuuta. Jotenkin sain ne kamiinassa syttymäänkin. Laitoin itselleni ylimääräisen juustokeiton. Olimme varanneet hieman ylimääräistä ruokaa.

Seuraavana päivänä käveltiin reipasta tahtia Kuornarjohkan kämpälle ja retken viimeisenä päivänä sieltä Käsivarren peukalohangassa silloisten sääntöjen mukaan huomattavasti tavanomaista suurempaa rajaloukkausreittiä välillä pahassa kivienkolopajukossa aika suoraan Saanan etelärinnettä sivuavasti maantielle. Erämaapuhelin kinan jälkeen retki sujui kylläkin mallikkaasti, mutta hienovireinen tunnelmien jakaminen oli häipynyt tunturihorisontin taakse.

On helppo arvata, mikä on tämän retken merkittävin ja mieleen painunein tapahtuma: erämaapuhelinkina. Mitä siitä voidaan oppia, onkin monisyinen juttu, joka jakautuu retkeilyn tekniseen ja psykologiseen osaan.

Teknisestä näkökulmasta ongelmallisen keskustelun juurisyitä ovat puutteelliset varusteet ja liian pienet ruoka-annokset. Aivan keskeinen havainto on makuupussini puutteellisuus. Retkeilyn ytimen ydintä on riittävän lämmin ja kuiva pussi. Kun ihminen nukkuu, niin hän palautuu, vaikka olisi nälissäänkin ja on silloin kestävämmällä pohjalla kohtaamaan seuraavan päivän haasteet sekä fyysiset että psyykkiset. Toinen juttu on sellaiset äärivaellukset, joilla palelu on kroonista, vaikka olisi millaiset varusteet. Silloin se pitää ennakoida ja siihen varautua. Liian pienet eväät myös helposti kostautuvat retkellä. Meillä ruokaa oli mukana vain noin 500 g henkilöä ja vuorokautta kohti. Toimistotyötä tekevän naisen annos ei kahden nuoren urheilullisen miehen annos. Antille tämä oli ok, koska hän oli ”tuore mies” ja omista rasvoista oli helppo saada polttoainetäydennystä. Minulla laihduttamisen ja alla olevan pyöräretken taustalta tilanne oli toinen. Myöhemmillä retkilläni normiksi muodostui, että hyvin kuiva-ainepitoista ruokaa pitää olla mukana noin 700 g henkilöä ja vuorokautta kohti. Ruuan määrän lisäksi sen nauttimisen ajoittaminen on aivan olennaista. Pienetkin hiilihydraattipitoiset välipalat nostavat veren sokeria ja auttavat. Nuorille ja nuorille aikuisille ruuan määrän ja ruokataukojen optimointi on paljon tärkeämpää kuin vanhemmalle retkeilijälle. Nuoren ihmisen kone on ärhäkkä ottamaan kierroksia. Äkillistä ja pitkäkestoistakin tehoa fyysiseen suoritukseen löytyy toisella tavalla kuin vanhemman retkeilijän väljäksi kuluneesta dieselistä. Ikääntymiseen kuuluu usein myös ylipaino, joka tässä mielessä on suoja. Mitä kovakuntoisempi ja voimakkaampi nuori retkeilijä on, niin sitä pahemmin ja jyrkemmin hän sammuu fyysisesti ja psyykkisesti tilanteessa, jossa ruuasta ei saada tarpeeksi energiaa. Huippu-urheilu tarjoaa tästä runsaasti esimerkkejä: Jääkiekon kolmannessa erässä otetut täysin turhat jäähyt kertovat tästä. Samoin kestävyysurheilussa hävinnyt äärimmilleen ponnistellut urheilija saattaa käyttäytyä kovin tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Jopa maailman huipulla tämä tulee esiin, vaikka sinne ovat valikoituneet kaikkein kovimmat, jotka lisäksi tietävät ilmiön ja ovat harjaantuneet sen kohtaamiseen. Retkellä liian vähäisen ravinnon tuottama energiavajaus voi lievimmillään johtaa surkeaan retkifiilikseen, retkiryhmän vuorovaikutuksen kriisiytymiseen: retkikaverien toimintatavat alkavat kummallisella tavalla ärsyttää ja sinällään vaarattomat keskustelut voivat ärhäköityä. Retkellä voi myös kesken ponnistelun sammua totaalisesti. Pahimmillaan muutamassa minuutissa kropasta tehot häviävät. Todella pitkäkestoista urheilua harrastavilla lähes jokaisella lienee kokemuksia täydellisestä sammumisesta, kuinka suoritus muuttui ”hitaaksi kävelyksi”. Kun näin käy retkellä, niin se voi olla vain jonkun kohdalle osunut sattumien summa, mutta se voi kertoa myös retken väärästä mitoituksesta. Ainakin sammahtaneelle ruokahuolto on puutteellista tai sitten on yksinkertaisesti liian kovakuntoisessa retkiporukassa. Ennakkopohdinnoilla ja suunnittelulla pitäisi tämänkaltaiset tilanteet estää. Jos ne toistuvat tavallisessa retkeilyssä samassa porukassa tai samalle henkilölle vähän porukasta riippumatta, niin kannattaisi vähän miettiä tekemisiään. Kun näin on pääsyt käymään, niin retkiryhmän pitäisi tunnistaa tilanne toivottavasti vähän aikaisemmin kuin myöhemmin ja pitää riittävä lepotauko. Aika mitätönkin energian loppuminen hyvin todennäköisesti johtaa retkellä useita tunteja kestävään taukoon, jonka aikana väsähtänyttä henkilöä ”elvytetään”. Minulla on tästä runsaasti kokemusta, koska useita päiviä kestäville kaupallisille retkille osallistuu hyvin kokemattomiakin henkilöitä, jotka eivät tässä asiassa osaa pitää itsestään huolta eivätkä myöskään osaa millään tavalla varoittaa opasta etukäteen, päinvastoin pyrkivät viimeiseen asti salaamaan vähitellen kehittyvän kriisin.

Psykologisesta näkökulmasta puhelinkina kertoo monestakin retkiryhmän jäsenten vuorovaikutukseen liittyvästä asiasta.

Retkellä eivät normaalit suojaa antavat roolimallit oikein toimi. Retkellä on taipumusta paljastaa totuutta retkiryhmän jäsenten kumppanuuden luonteesta. Retkeily on vähän kuin parisuhde, jossa kumppanin olemus vähitellen paljastuu. Retkeilyssä ei kuitenkaan ole sitä kiimarakkautta, joka saa ihmiset uskomaan suhteeseen. Jos olet niin onnekas, että olet löytänyt retkikumppanin, jolta ei tarvitse retkellä suojautua, vaan jonka seurassa voi hienovireisesti jakaa niin retken hyviä kuin huonoja fiiliksiä suhteen kuormittumatta, niin olet lottovoittaja ja sinun kannattaa huolehtia tästä suhteesta.

Mitä pidempi retki on ajallisesti, niin sitä varmemmin totuus paljastuu. Viikon ajan jaksan tavanomaisella retkellä toimia sellaisessa roolissa, jonka avulla säilytän osaltani sopuisaa tunnelmaa. Pidemmillä retkillä tilanne muuttuu haastavammaksi. Kuvittelisin monen muun retkeilijän tunnistavan saman asian.

Toisilleen outojen henkilöiden retkiporukassa roolisuojat ovat päällä ja teknisesti retki voi sujua hyvin, mutta yhdessä kokeminen ja tunteminen – toinen puoli hyvää retkeä – jää ohueksi.
Tutussa porukassa toistuvasti retkeiltäessä ryhmän jäsenten ärsyttävätkin piirteet tulevat vähitellen tutuiksi ja niihin opitaan suhtautumaan puolin ja toisin. Tämä näkyy retkiryhmän sisäisessä huumorissa.

Ääriretkeilyssä retkiryhmän jäsenten kaikinpuolinen toistensa tunteminen on se kiviperusta, jonka pohjalta tällaiset hankkeet voivat onnistua. Jos retkiryhmän jäsenten välisessä yhteistoiminnassa on toiminnallisia tai psykologisia mustia pisteitä, niin ne voivat olla se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Pienessä ryhmässä fiileisten jakaminen, tunnevuorovaikutus on tai sen puute vaikuttaa enemmän. Iso joukko on organisaatio, joka joukkona keskittyy retken suorittamiseen. Fiiliksiä jaetaan alaryhmissä jos jaetaan ja samalla on syntynyt klikkiytymisen perusta.

Yksin retkeilyssä tunteensa kohtaa ilman toisiin ihmisiin projisoituvia heijastuksia itsestä – suosittelen.

Pari vuotta nostin kuntoa ja pikkuhiljaa retkeily alkoi kutittaa mieltä. Tästähän on jo lukijoille tullut aavistus ensimmäisessä retkeilyäni käsittelevässä johdantokirjoituksessa.

Kahden vuoden hitaan kiihdyttämisen jälkeen olin sittenkin haukkaamassa aika isoa palaa, jos suhteellisuutta haetaan tavanomaisista ensiretkistä: Pallas-Hetta, Karhunkierros… Pyöräilin yksin tuon aikaisilla varusteilla Kilpisjärvelle 11 päivässä. Sitten pidin yhden lepopäivän ja sen aikana kävin Saanalla. Tätä seurasi kuuden päivän patikointi Ridnille ja sen jälkeen pyöräilin vielä kaksi päivää takaisinpäin ja pääsin Kolariin ja siellä mittari tuli täyteen, motivaatiota ei enää löytynyt.
Pyöräily ja patikointi ovat kovin erilaisia retkeilymuotoja ja suurelta osalta tästä syystä jaan tämän 20 päivän ensiretken kahteen osaan. Käsittelen pyöräilyn yhtenä retkenä ja sen keskelle sijoittuvan patikoinnin omana juttunaan.

Näin eteni ratamestarin ensimmäinen varsinainen pyörävaellus

Lähdin Ruovedeltä elokuun puolen välin paikkeilla ja ensimmäisenä päivänä pääsin Hankasalmelle Kuuhankaveden rannalle telttailemaan. Seuraavana päivänä jatkoin Siilinjärvelle ja sieltä kolmantena päivänä Kajaaniin. Yövyin edelleen teltassa. Kolmen ensimmäisen päivän tempo oli noin 150 km päivässä. Kajaaniin ajaessani oli ensimmäinen vesisadepäivä ja heti alkuunsa oli selvä että se söi miestä. Kajaanista jatkoin Paltamoon ja sieltä edelleen Puolangalle. Päivän jälkimmäisellä osuudella satoi rankasti. Sen ajan opiskelijabudjetin aloittavan retkeilijän varusteet olivat totaalisen märät ja oli pakko yöpyä sisällä. Sade jatkui seuraavana päivänä, saavutin Pudasjärven. Oli pakko tuhlata rahoja menemällä hotelliin. Sitten pyöräilin Ranualle, yövyin leirintäalueen mökissä ja kävin illalla tansseissa, jotka tarjosi SKYP eli Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue. Matka jatkui, sadekeli hellitti ja Rovaniemelle ajelu oli kohtuullista. Varusteetkin olivat telttailukunnossa. Sade oli hyydyttänyt miehen noin 80 km päivätaipaleisiin. Rovaniemeltä Kittilään ajellessa sää oli suosiollinen ja päivämatkakin piteni jälleen 150 km huitteille. Kittilästä poljin Olokselle, noin 80 km. Illalla huiputin tunturin ja silloin jo näin, että seuraavana päivänä sataa, eikä vain satanut, vaan oli myös kylmä, muistini mukaan 6 astetta plussaa. Punnersin kylmässä rankkasateessa eteenpäin. Palojoen suussa ajattelin, että tämä muuttuu vaaralliseksi, matkaa on vielä kymmeniä kilometrejä seuraavaan kylään ja tien varret varsin asumattomia, olen yksin tiellä, energiat hupenee ja on kylmä. Muoniosta olin ostanut kumisaappaat patikkaretkeä varten. Ajopäivän aikana tyhjentelin ne vedestä muistaakseni 3 kertaa . Ajaessa pysyi kohtuullinen lämpö, mutta jo lyhyen suklaansyöntitauon aikana alkoi tärinä. Karesuvantoon, juuri valmistuneeseen hotelli Ratkiniin kuitenkin pääsin kamppeet täysin märkina. Respan mimmi alkoi hyräillä kappaletta Strangers in the Night… Lopuksi pyöräilin reilun 100 km Kilpisjärvelle.

Paluumatkalla ajoin heti patikkaretken jälkeisenä päivänä Kilpisjärveltä 200 km matkan Muonioon. Luultavasti yövyin teltassa. Seuraavana päivänä, sunnuntaina jatkoin Kolariin noin 90 km taipaleen ja silloin aloin saada tarpeekseni, koska matka taittui syömättä. Patikointikaverini Antti Arvela oli pyytänyt yllättäen, että maksan hänelle patikkaretken eväistä osuuteni heti. En siinä ajatellut, että tämä johtaa pahaan rahapulaan ennen ensimmäistä tienvarren pankkia. Kuvittelin vielä aamusta selviäväni hyvinkin. Minulla oli vielä muutama markka ja laskin sen varaan, että jossakin pikkukaupassa omistajat ovat kotona. Toisin kävi. Oli niin kaunis loppukesän/alkusyksyn päivä, että asunnot olivat lukossa ja tyhjillään. Viimeiset kolikot oli pakko tuhlata jollakin kioskilla suklaaseen ja limuun. Kolarista löysin retkeilymajan ja sen kaapista sokeria ja kaurahiutaleita. Söin vesisokeri kaurahiutalemössöä ja tyhmyyksissäni join päälle kahvit. Olo oli aika erikoinen, niin omituinen, että vieläkään en löydä oikeita sanoja sitä kuvaamaan. Seuraavana päivänä lähdin vielä pyöräilemään viileässä vastatuulessa kohti Pelloa, mutta muutaman kilometrin ajon jälkeen jäin linja-autopysäkille odottamaan Pohjolan liikenteen bussia. Ajoin sillä Tornioon tai Kemiin, miten lie. Bussikuski kuitenkin varta vasten heitti minut rautatieasemalle, niin että ehdin vielä Ouluun menevään junaan. Oulussa vietin muutaman lomapäivän.

Tuon ajan retkivarusteista pitänee sanoa jotakin, jotta retki saa kehyksiä. Minulla oli uusi poikkiharjainen Iglu niminen osittain kaksinkertainen vaellusteltta, painoa noin 2 kg. Ajan normin mukaan varsin hyvä väline. Makuupussina oli 1960-luvun vanupussi, jonka lämpimyys nippa nappa riitti pyöräretken viileinä öinä. Pyöräni oli venäläinen tasankojen retki-ihme. Olin sen Antin vihjeestä ostanut Tampereen Panttikonttorista – siellä näitä myytiin. Pyörässä oli muistaakseni 10 vaihdetta. Viiden rattaan takarissa ja kaksi eturatasta. Ketjuvaihteet olivat kohtuullisen toimivat, mutta rattaiden välityssuhteet olivat suomalaiseen mäkimaastoon sopimattomat. Suunnittelukriteerinä olivat varmaankin olleet Venäjän arot. Tuohon aikaan poronnahka oli vielä monella retkeilijällä makuualustana. Keltaiset solumuoviset Karrimatit olivat juuri tulleet markkinoille. Minulla niiden hyvyydestä ei ollut kunnollista kuvaa. Makuualustana minulla oli puhallettava kuminen kangaspäällysteinen ilmapatja. Se painoi varmaan yli 2 kg. Retkeilijän sadevaatteita tuohon aikaan ei ollut. Kaikki sadevaatteet olivat paksuja ja painavia. Tyydyin ohueeseen muoviseen sadetakkiin. Kovalla sateella siinä kastui altapäin ajopärskeistä sekä kauluksesta ja napituksesta vuotavasta vedestä. Jos satoi vähemmän, niin pyöräilit ainakin hiestä märkänä. Patikkaretkeä varten olin ostanut tamperelaisen Matti Tawast tuotteen valmistaman teräsrunkoisen Halti putkirinkan. (Tawast myi jossakin vaiheessa Halti tuotemerkkinsä nykyiselle Haltille). Rinkkani oli pärjännyt testeissä. Teräsrunkoisena se oli painava, mutta hinta oli sopiva. Alussa ajattelin sitovani rinkan pyörän tarakalle teltan päälle. Tällaisesta kuormasta tuli kuitenkin niin huojuva, että pyöräilin koko reissun rinkka selässä ja ilmapatja oli rinkassa. Fillarin sivulaukkuina minulla oli kaksi keinonahkaista markettitavaralta vaikuttavaa viritelmää. Niistä minulla oli jo aikaisempien kesien kokemus toimivuudesta eivätkä ne pettäneet tälläkään reissulla. Kuivat tavarat pysyivät sivulaukussa kuivina kovissakin sateissa. Retkikeitintä minulla ei ollut. Keittelin ruokaa leirintäalueiden keittiöissä ja tulipaikoilla pienessä alumiinikattilassa. Useimpina päivinä kävin myös ravintolassa syömässä ainakin kerran. Tien päällä nautittavista välipaloista säilötyt persikat antoivat mukavasti potkua ajamiseen.

Lupasin johdanto-osassa että nämä jutut eivät paisu pitkiksi retkikertomuksiksi, mutta pelkkä asioiden luetteleminenkin venyttää juttua. Jotakin on kuitenkin sanottava retken arkisesta logistiikasta, jotta mieleenpainuvimmat kokemukset ja retken opetus asettuvat yhteyteensä. Myöhemmistä retkistä selostukset jäänevät vähemmälle, koska toimintatapani ja varusteeni tulevat lukijoille tutummiksi.

Tätä kirjoittaessa huomaan, että ensimmäisen retken mieleenpainuvin asia taitaa olla se, että muistan siitä todella paljon yksityiskohtia vaikka retkestä tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 50 vuotta enkä ole sitä kirjoittamalla aikaisemmin muistellut. Vaikka pyöräily sateessa ja tuulessa oli raskasta, niin kyseessä oli kuitenkin istumatyö. Päivän rasituksesta palautui nopeasti, yöpymispaikoilla kohdatuista ihmisistä on edelleen mielessä paljon yksityiskohtia. Arvelen että retkellä minua vastaan tuli vain yksi pyöräretkeilijä ja ehkä kaveri. Jostakin syystä ajattelen, että he olivat ranskalaisia ja paluumatkalla Nordkappista. Se on selvää, että pyöräretkeilijöitä oli vähän.

Ylivoimaisesti mieleenpainuvinta oli kuitenkin 90 km pyöräily kylmässä rankkasateessa läpeensä märkänä Olokselta Karesuvantoon. Ajoaikaa kertyi reilut 6 tuntia. Tuohon aikaan normaali ajovauhtini lastatullakin pyörällä oli 20, parhaimmillaan 25 km tunnissa. Päivän rasitusta kuvasi se, että laskin viimeisen 10 km matkan sähköpylväistä vähentämällä aina 50 m ja huutamalla välillä kovalla äänellä yksinäisyyteen Tyllisika polje. Silti viihdyin illalla varsin hyvin hotellin parketilla. Hain myös respan mimmiä tanssimaan. Tämä retkipäivä on tuntemuksieni mukaan ollut koko retkeilyhistoriani raskaimpia. Samanlaista olen kokenut ACR melontakilpailun 131 km ensimmäisenä päivänä tai opastaessani kahden päivän ja 180 km hiihtoretkeä ja muutamassa muussa tiukassa tilanteessa. Tämä retkipäivä oli niin mieleenpainuva ja jälkikäteenkin monesti mietitty, että siitä muistaa edelleen kaikenlaista. Sensijaan paluumatkan 200 km pyöräilypäivästä minulla ei ole muuta mielikuvaa kuin se, että puolustusvoimien MI8 helikopterin roottoripyörre melkein kaatoi minut ja päivä oli otollinen pyöräilyyn, tuuli selän takana. Positiivisessa väsymyksessä muistot näemmä eivät jää yhtä syvälle mieleen?

Retken laajin opetus on varsin selvä. Kun varusteet pettävät, niin sitten hankalissa olosuhteissa punnitaan retkeilijän fyysinen suorituskyky, henkinen kantti ja sen dynamiikka sekä retkeilytaidot. Tälle retkelle oli kuvaavaa se, että vesisadepäivinä varusteet pettivät täysin. Ajoin likomärkänä koko ajan kunnon sateessa ja vielä tunteja sateen tauottuakin. Päivämatkat putosivat puoleen, vaikka hain tehoa sisämajoituksesta. Itsepäinen telttailu olisi varmaan katkaissut koko retken ja samalla olisi voinut käydä niinkin, että retkeilystä ei olisi tullut minulle elämän mittaista harrastusta. Tästä opetuksesta voi nähdä myös sen, kuinka vaarallista varusteiden pettäminen on. Mitäpä jos kyseessä ei olisikaan ollut pyöräretki, vaan esimerkiksi hiihtovaellus tai melontaretki sellaisella alueella, josta ei kovin helposti pääse pakenemaan asfaltin päälle. Tämän päivän retkeilijälle varusteiden pettäminen kännykän kuulumattomissa ilman ulkopuoleista apua on luultavasti paljon vaarallisempaa kuin minulle 1975. Nykyisin hyvät varusteet ovat hyviä ja pettävät harvoin. Jos näin käy, niin negatiivinen yllätys voi olla arvaamattoman suuri. Retkeilyhistoriani alkutaipaleella retkeiltiin paljon nykyistä enemmän fyysisen kunnon, henkisen kantin ja retkeilytaitojen varassa kuin nykyisin. Monet varusteet tiedettiin epäluotettaviksi kumppaneiksi.

Retken toinen edellisen veroinen opetus on retkestä selviytyminen: selvisin kuitenkin. Seikkailukasvattaja Colin Mortlock kertoo kirjassaan Adventure Alternative arvostavansa sellaista seikkailukasvattajaa, joka vie ryhmänsä rajaseikkailuun, huomattavasi mukavuusalueelta poispäin sortumatta liikaa epäseikkailuun, jossa onnettomuuksien fyysisen tai psyykkisen ylirasituksen vuoksi syntyy pitkäkestoisia traumatisoivia muistoja. Minä selvisin tästä 20 päivän untuvikkoretkestä. Olin selvästi valmistautunut kahden vuoden kuntoiluannoksella ja sen avulla selvisin, vaikka varusteet ja joltakin osalta niiden valinta ja käyttötaitokin oli puutteellista. Saman tyyppiseen rajaseikkailun logiikkaan harrastuksen alkutaipaleella olen törmännyt myös muiden retkeilijöiden tarinoissa. Muistaakseni Veikka Gustafssonkin kertoo Mont Blancin retkestä vuorikiipeilijäuransa alkutaipaleelta että ei koskaan enää ja sitten juuri siksi hän lähti uralle, jonka kaikki tunnemme.

Olen jo pitkään harkinnut aloittavani tänne Faceen kirjoitussarjan, jossa käsittelen vuodesta 1975 eri liikuntavälineillä toteuttamiani retkiä talvella, kesällä, syksyllä ja keväällä, tuntureilla, metsissä joilla, järvillä, merellä ja teillä. Näitä retkiä on laskentatavasta riippuen alle tai päälle 200. Noin viikon mittaisia tai pidempiäkin vaelluksia on varmaankin yli 150.

Ajattelin tässä viedä teemaa eteenpäin kronologisessa järjestyksessä eli eri liikuntavälineillä eri vuodenaikoina toteutetut retket käsitellään niiden toteutusajankohdan mukaisesti. Tarkoituksena ei ole kirjoittaa pitkiä retkikertomuksia, vaan lyhyesti kertoa milloin retki toteutui, mihin se suuntautui, mikä retkelle oli leimallisinta siten, että sen vieläkin kymmenien vuosien jälkeen muistan kirkkaasti ja mitä oli retken opetus oman retkeilyosaamiseni näkökulmasta. Jutun julkaisun jälkeen teillä lukijat on mahdollista esittää kommenteissa kysymyksiä. Vastaan niihin kysymyksiin, jotka nimenomaan koskevat tarinan retkeen napakasti liittyviä asioita. Jossakin vaiheessa tätä juttusarjaa saatan avata laajempia teemoja. Niiden yhteydessä on laajempien kommenttikysymyksien aika.

Ennen ensimmäistä retkeä on syytä hieman käsitellä taustoja, jotka varmaankin vaikuttivat siihen, että minusta tuli retkeilijä, joka on viettänyt maastossa elämästään yli 5 työvuotta ja istunut sisällä myös useita työvuosia miettimässä, millaisen retken toteuttaisi itselleen ja/tai asiakkaille. Tämä ura on johtanut myös siihen että olen jo 30 vuotta ollut myös alan yrittäjä ja retkeilyharrastukseni on tuottanut myös lukuisia tuoteinnovaatioita (retkeilyvälineitä), jota yrityksessämme koko ajan myydään

Olen olympiavuonna 1952 syntynyt ainoa lapsi. Isältäni on kuollut ennen meidän perhettä ensimmäinen vaimo ja lapsi tuberkuloosiin, joka ennen antibiootteja oli varsin tappava ja yleinen vieras suomalaisissa kodeissa. Myös minulta on sodan jälkeisissä nykyiseen verrattuna todella ankeissa olosuhteissa kuollut isosisko synnytysvammoihin. Tältä pohjalta arvioituna vanhempani selvisivät todella hyvin ja tarjosivat minulle positiivista suuntaa elämälle. Tuolta taustalta on toisaalta hyvin ymmärrettävää ja lähes välttämättömyys, että he olivat minuun ylisitoutuneita. Ylisuojelevuudesta ei ollut kyse. Minulla oli lapsena mahdollisuus leikkiä nykyajan näkökulmasta katsottuna hengenvaarallisia leikkejä, vanhempien sitä estämättä. Mutta aikuiseksi kasvamisessa oli kitkaa, minä olin tietyssä mielessä vanhemmilleni aina Pikkupekka. Ehkäpä tämäkin on osa sitä psykologista perustaa, joka ohjasi minua retkeilijänä vapautumaan minuksi.

Lapsuudessani televisiot tulivat laajempaan käyttöön vasta ollessani koululainen. Meille televisio ostettiin kesällä 1965 tai 1966, kun olin saavuttanut oppikoulussa minulle asetetun tavoitteen. Ennen telkkaria viihteellinen vapaa-aika oli tarinankerrontaa. Sitä meidän perheessä oli paljon ja myös radiosta tuli tämän kaltaista sisältöä, erilaisia kuunnelmia. Maalaiskylän seurustelussa, kahvikekkereissä myös korostui tarinointi: miehet juttelivat omassa piirissään ainakin minusta tavattoman kiinnostavia työ- ja sotajuttuja – kaikenlaisia mielenkiintoisia käänteitä tosielämästä – ei nykyaikaista realityviihdettä , vaan tositosi maailmaa. Naiset omassa piirissään juttelivat toisenlaisia tarinoita. Minua miesten jutut kiinnostivat tosi paljon enemmän, niissä oli toimintaa ja kiehtovaa heroistisuutta – sellaista selviytymistarinaa joka kolahti. Sinänsä oma äitini osasi kertoa hyviä seikkailullisia tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta hän toimi tässä yksilönä.

Nämä tarinat sisälsivat sellaista seikkailu- ja toimintasisältöä, jota ihminen kohtaa koko ajan luonnossa liikkuessaan. Koska olin ainoa lapsi, niin leikin paljon yksin ulkona metsässä ja järvellä ja siellä tarinoiden sisältö alkoi elää minun omassa toiminnassani.

Isäni oli syntynyt myllärin perheeseen, jossa hän ja sedät olivat aktiivisia ja aikaansaavia jo nuoresta pitäen. He metsästivät, kalastivat, osallistuivat tukin uitoon. Hankkivat autot heti, kun ikää riitti 1920-luvulla. Siihen aikaan huvipaikoilla ajettiin taksia vain huvikseen. Ihmiset halusivat tulla maksusta auton kyytiin kokeakseen tämän ihmeen ensimmäistä kertaa elämässään. Tältä taustalta isästäni tuli autonkuljettaja. Hän kuljetti kuorma-autolla hiekkaa, tukkeja, eläimiä ja oikeastaan kaikkea, mihin liittyi kuljetustarpeita. Henkilöautossa hänen kyydissään oli yhteensä neljä Suomen presidenteistä, heidän ja muiden ”yläluokan” herrojen ja rouvien lisäksi valtava määrä tavallisia suomalaisia. Esimerkiksi sota-aikana isä otti tienposkesta kuorma-auton kyytiin kävelijät, jos vain tilaa oli. Tällä tavalla taisi syntyä ensi kontakti myös äitiini.

Äitini oli merikalastuksesta, puutarhaviljelystä ja kirvesmiehen töistä elantonsa saaneen perheen nuorimmainen, tyttö Turun saaristosta Kakskerrasta aivan nykyisen Paasikiviopiston nurkalta. Ennen Suomen itsenäisyyttä syntyneelle köyhän perheen nuorimmaiselle, erityisesti tytölle normaali kohtalo oli jäädä saattamaan vanhempansa hautaan ja se sitten uraunelmista. Kaikesta huolimatta äitini murtautui tästä noidankehästä ja lähti 17-vuotiaana toiselle puolelle Suomea Sortavalaan seminaariin opiskelemaan kansakoulun opettajaksi. Junamatka Turusta Sortavalaan kesti tuohon aikaan kolmatta vuorokautta – kauemmin kuin nykyisin lentomatka Suomesta katsottuna kauimmaisiin maailmankolkkiin.

Näistä juurista lähtevältä elämänkokemustaustalta vanhempani kertoivat minulle usein ennen nukkumaan menoa jonkun tarinan tai kaksikin. Joitakin juttuja halusin kuulla aina vain uudestaan. Sopimuksena tarinoihin liittyi se, että kuultuani tarinan minun piti jäädä sänkyyni odottamaan nukahtamista. Satujakin minulle luettiin, mutta vanhempien tarinat olivat yleensä mielenkiintoisempia. Niille pärjäsi vain historian suurmiesten ”uroteot” ja tieteen suuret läpimurrot tai luonnonhistorialliset mullistukset.

Kaikki vanhempien tarinat kaatuivat eteenpäin ja olivat lopultakin aina selviytymistarinoita, seikkailukasvatuksellisesta näkökulmasta seikkailua, joka toistuvasti vie ihmisen oppimaan uutta ja senhetkisten mukavuusalueen rajojensa ulkopuolelle.

Tällaiselta taustalta Pikkupekka loi mielikuvituksessaan kaikenlaista luonnon ja ihmisen kohtaamiseen liittyvää sisältöä erityisesti silloin, kun hän patikoi, souti, hiihti tai pyöräili yksinään tai kehitti taitojaan käyttää käsityökaluja. Jo alakouluikäisenä poltin tervaa, leikin räjähdysaineilla, keräsin tukkilautoista karanneita puita, kalastin, poimin marjoja ja käpyjä. Moniin näistä puuhailuista liittyi aivan oma visio ja useissa oli mukana myös ansaintatarkoitus. Noin 10- vuotiaana minua alkoi kiinnosta seurata lintuja ja eläimiä. Pidin päiväkirjaa, johon kirjoitin ylös päivittäin kaikki näkemäni linnut, niiden jäljet, munien kuoret, eläinten jäljet. Raahasin maastosta kotipihaan myös raatoja. Minulla on edelleen tästä ajalta lukuisia pääkalloja ja esimerkiksi täysikasvuisen hirven hampaisto. Kaikki tämä oli sopivasta näkökulmasta katsottuna myös retkeilyä ja kehitti niitä valmiuksia, jotka aikuisella retkeilijällä ilmenevät ”vaiston varaisena” selviytymistulokseen johtavana toimintatapana luonnonvoimien yllättäessä vaaraa aiheuttavalla tavalla.

Teini-iässä etäännyin jossakin määrässä muutamaksi vuodeksi luonnosta. Osaltaan tähän vaikutti se, että minulla oli talviaikaan viikko tolkulla kurkkukipua, joka tietysti paheni ulkona. Tästä aiheutui myös fyysisen kunnon rapistuminen ja ylipainoakin karttui. Tähän havahduin Tampereen ylipoiston kuppilassa ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä 1973. Keskustelimme muutaman muun pullukkapojan kanssa teemasta vieläkö jaksaisi juosta 100 metriä täysillä. Jotenkin vaan kävi niin, että muutama viikko tämän jälkeen ajoin tavallisella miesten polkupyörällä kylmiltäni Ruovedeltä Oriveden kautta Tampereelle opiskelija-asunnolleni noin 90 km matkan. Loppumatkasta tuntui aika epätoivoiselta, viikolla oli paikat ja tietysti kurkkukin kipeä. Toivuin kuitenkin viikolla sen verran, että ajoin seuraavana perjantaina takaisin, nyt Teiskon kautta Ruovedelle. Siitä se alkoi, ajoin alkukesän joka viikonloppu Ruovesi -Tampere välin ja viikolla Vehmaisista yliopistolle. Kesälomalla jatkoin kuntoilua Ruovedellä erityisesti pyöräilemällä, koska olin huonokuntoinen ja ylipainoinen. Laihduin 10 kg. Talvella painoa tuli takaisin. Kurkku haittasi edelleen talviliikuntaa, Mutta seuraavana kesänä 1974 pyöräily ja muukin liikunta vain lisääntyi ja paino väheni jälleen 10 kg. Keskellä varsin sateista kesää loma-aikanani kävin päivittäin uimassa järvessä noin kilometrin matkan. Kurkku oli kipeä ja nenästä tuli verta, mutta lopulta tauti hellitti ja sen jälkeen flunssien sairastamisessa olen ollut samanlainen kuin useimmat muut. Retkeily haaveet alkoivat nostaa päätään ja luultavasti tuona kesänä kävin polkupyörällä Ruovedeltä Vääksyssä katsomassa opiskelu kaveriani Antti Arvelaa. Paluumatkan ajoin Tampereelle. Samana kesänä kävin polkupyörällä myös Maskussa Turun lähellä serkkuja katsomassa. Ajoin ensimmäisenä päivänä Ruovedeltä Tampereelle opiskelija-asuntooni ja seuraavan päivänä Maskuun. Takaisin tulin yhdessä päivässä. Luultavasti paluumatkalla oli vastatuuli, koska päivä venyi ja Tampereelle tullessa oli jo ilta. Silti päätin jatkaa Ruovedelle. Jäminkipohjassa 12 km ennen vanhempieni kotia olin niin uupunut noin 250 km pyöräilystä, että oli pakko soittaa kolikkopuhelimesta keskellä yötä isälle ja pyytää häntä hakemaan minut autolla. Tämä oli hyvin nöyryyttävää, koska olinhan jälleen Pikkupekka, mutta samalla hyvin terveellistä. Yleensä retkeilyssä ja tyypillisesti harrastuksen extreme tasolla pahat onnettomuudet tapahtuvat siksi, että retkeilijöiden henkisestä vaihdelaatikosta on pakki kokonaan hävinnyt: pusketaan vain eteenpäin, vaikka sekä merkit omasta kehosta että luonnonolosuhteet kertovat, että nyt on aivan viimeinen hetki lopettaa/pakittaa. Olen varmasti itsepäinen kuin pässi ja henkiset voimavarani pakottavat kehon toimintaan myös umpi väsyneenä. Onneksi on kuitenkin niin, että olen kuitenkin osannut lopettaa ajoissa. Siksi voin tätä kirjoittaa. Olkoon tämä Pikkupekan (22 v) öinen soitto isälle tästä arkinen esimerkki – tarinasarjan ensimmäinen opetus, jonka teemaan paltaan vielä myöhemminkin.

Toinen tämän johdannon retkeyopetus on siinä, että ”heti kaikki mulle nyt” on retkeilyssä täysin väärää ideologiaa, Retkeilijäksi jo sen ensi askeleelle kehitytään. Loppukehitys minun tapauksessani kesti huonokuntoisesta opiskelijasta 2 vuotta, vaikka lähtölaukaus oli 90 km pyöräily – nykynormeilla ei niinkään huonokuntoisen suoritus

Nyt on taustat kerrottu ja seuraavaksi päästään ensimmäisille retkille kesällä 1975 pyöräilin Ruovedeltä Kilpisjärvelle, tein sieltä 6 päivän patikkavaelluksen ja pyöräilin osan matkaa takaisinpäinkin, mutta siitä jatkossa