Aihearkisto: Blogit

Hittiläisten kokemuksia ja ajatuksia blogimuodossa.

Rinkka vai ahkio, talvivaeltamisen ydinkysymyksiä… ja jos rinkka, niin millainen tai millainen ahkio?

Tästä aiheesta varmaankin jokaisella talviretkeilijällä on jokin mielipide ja useilla aika varmakin käsitys.

Tähän käsitysten sekamelskaan joutuu luultavasti ottamaan kantaa, jos on aloitteleva talvivaeltaja ja miettii varustehankintoja järkiperäisen analyyttisesti. Tähän on hyvä huomauttaa, että toki voi retkeillä silläkin tavalla, että retkeily tuo nimenomaan vapautta turhasta järkeilystä, johon työelämä meidät usein pakottaa liiankin kanssa.

Edellistä täytyy vähän kommentoida ennen kuin käymme käsittelemään varsinaista aihetta.

Retkeilyssä, jossa aika vähät välitetään järkiperäisestä retkeilyvälineisiin, reittivalintoihin, ruokailuun, tauotuksiin jne. liittyvästä rationaalisesta analyyttisestä lähtökohdasta täytyy vastapainoksi yhden asian olla kunnossa: Tällä tavalla fiilis pohjalta retkeilevän henkilön pitää olla tunne-elämältään tasapainoinen ja vaistomaisesti tunnepohjalta oikeita ratkaisuja tekevä. Hän osaa pitää tauon tuntemustensa pohjalta, kun se on tarpeen. Hän tuntee sisällään milloin pitää katsoa seuraava yöpaikka ja hän tuntee ja vaistoaa, millaiselle retkelle on hyvä lähteä mukaan jne…

Otsikon aihetta käsiteltäessä edellisestä tyylistä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Ei ole juuri järkeä analysoida välineitä, jos lähtökohta on se, että niiden käyttäjä osaa sopeutua välineidensä ominaisuuksiin terveellä tavalla olivatpa välineet melkein millaisia tahansa.

Kaikki välineanalyysit ja vertailut ovat mielestäni jo edellä kerrotuilla perusteilla rationaalisia ja analyyttisia. Siitäpä se ongelma syntyykin. Vertailuihin nimittäin kovin helposti luikertelee monenlaista subjektiivista ainesta, jolla on vahva yhtymäkohta mielipiteen esittäjän tunnepohjaisiin mieltymyksiin. Eikä tässä mitään jokainen on omissa tuntemuksissaan oikeassa niin kauan, kun ei vahingoita muita. Ongelma tulee vain siitä, että henkilökohtaisia myös omiin tuntemuksiin ja tunteisiin pohjautuvia kokemuksia ei voi yleistää ja tarjota muille ”tietona”.

Tällaiseen aiheen johdantoon päädyin, kun hieman katsoin verkosta, mitä siellä tästä aiheesta Google antaa kärkiartikkeleiksi.

Tässä analyysissä lähdetään aihetta käsittelemään järkiperäiseen analyyttisestä retkeilynäkökulmasta. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että koko retkeilymielikuva muuttuu jossakin määrässä suorituskeskeiseksi. Välineet osoittautuvat toisia paremmiksi/huonommiksi joissakin tilanteissa, kun niitä mitataan ja mittauksen on pakko perustua johonkin suorituskriteeriin. Ahkion /rinakn vertailussa vaikkapa mahdolliseen kuorman kokonaismäärään, mahdollisiin päivämatkan pituuksiin, retken ajalliseen kokonaispituuteen, mitattavissa olevaan rasitustasoon erilaisissa olosuhteissa edettäessä, reittivalinnan mahdollisuuksiin jne…

Edellinen ei tarkoita sitä, että rationaalinen, suorituskeskeinen analyyttinen välineidensä ominaisuuksiin keskittyvä retkeilynäkemys olisi jotenkin ylivertainen. Lopultakin taitaa olla niin, että ”huippusuorituksia” syntyy sellaisten ihmisten toiminnan tuloksena, missä analyyttinen tavoitteellisuus ja suorituskeskeisyys ei ole hallitsevassa asemassa, mutta niidenkin merkitys olennaisena peruskivenä kokonaisuudessa myönnetään.

Rinkka vai ahkio teeman peruskysymyksiä

Kattavasti tätä aihetta kannattaa lähestyä jaolla

– ahkio ja vetojärjestelmä/ rinkka (anatomic) ja kantojärjestelmä (= työkalu)

– ahkion vetäjä/ rinkan kantaja (=työkalun käyttäjä)

– retkeily-ympäristö alue, olosuhteet, vaelluksen kesto (= toiminnan fyysinen ympäristö)

– sosiaalinen ympäristö,millaisessa retkiryhmässä liikutaan (= toiminnan sosiaalinen ympäristö)

Näiden lohkojen keskimääräinen retkikohtainen yhteisvaikutus määrittelee rationaaliselta kannalta sen, kannattaako käyttää rinkkaa vai ahkiota. Jos retkeilijä tekee valinnan, päättää panostaa vain rinkkaan tai ahkioon, niin silloin hänen on ajateltava koko nähtävissä olevaa talviretkeilytyyliään yhtenä kokonaisuutena.

Aloitan analyysin ahkiosta/rinkasta

Mukaan otettavissa olevan tavaran määrä, tilavuus ja paino.

Ahkioiden ja kantolaitteiden tilavuuksiksi mainitaan yleisesti seuraavan tyyppisiä lukuja:

1. Anatomic tyyppiset vaellusretkille tarkoitetut kantolaitteet tyypillisesti 55 l -75 l.

2. Ulkopuoleiseen putkikehikkoon perustuvat kantolaitteet (rinkat) jopa noin 100 l saakka.

3. Ahkiot, pienet mallit kuten Savotan Paljakka, Fjellpulkenin Veteran ja uudemmat pienet Fjellun mallit, PikkuHit, Acapulkan pient mallit jne. noin 200 l tai vähän yli.

4. Suuremmat ahkiomallit 300 l – 800 l, Fjellpullkenin K3 tai uudemmat vastaavat, Transportpulken, IsoHit, Hit Ultima Thule Acapulkan isot mallit.

Edellisistä luvuista voi todeta sen verran, että sekä kantolaitteiden, että ahkioiden osalta ne ovat yläkanttiin meneviä arvioita. Jokainen voi oman kantolaitteensa, ahkionsa äärellä harrastaa vähän kertolaskua, niin tämä asia selviää.

Esimerkiksi kantolaitteesta, pussien korkeus yhteensä 80 cm, leveys 40 cm ja ”paksuus” 25 cm tuottaa tilavuudeksi 80 l. Juuri tämän isompaa pussijärjestelmää ei selkään mahdu, jotta päästään 100 l, niin ulkopakkauksia täytyy olla 20 l.

Vastaavasti ahkio, leveys 40 cm, kuorman korkeus 40 cm, kuorman pituus 1,5 m tuottaa tilavuuden 240 l.

Putkirinkkaan ulkopakkauksia voi laittaa aika paljonkin. Anatomic reppuihin on vaikea sitoa ulkopuolelle suuria lisäpusseja siten, että ne eivät pääsisi heilahtelemaan (ylhäällä tai alhaalla) kulkua haittaavalla tavalla tai sivuilla lisäleveytenä haitata käsien liikettä. Vähänkään suurempi kantolaitteen tai sen osien aiheuttama ”takapotku” heilunta on suksilla liikuttaessa vielä haitallisempaa kuin kävellessä.

Ahkioissa kuormausmäärää rajaa toisaalta pakkauspeitteen sallima tilavuus ja toisaalta se, kuinka korkea kuorma voi olla, jotta ahkio on vielä vakaa eikä kaadu kovin herkästi. Perussääntö on, että kuorman maksimikorkeus on sama kuin ahkion leveys. Jos edellistä esimerkkiä muutetaan madaltamalla kuormaa 10 cm, niin silloin ahkion pakkaustilavuus on enää vain 180 l. Ahkiossa on myös huomattava, että ne ovat pohjamuodoiltaan pyöreitä, perästä ja kaulasta supistuvia ja kuormapeitettä kiristettäessä myös päältä kuormattu ahkio on pyöreä. Jos pakkaus ei levennä ahkiota varsinaista ahkiokaukaloa leveämmäksi, niin tämä tarkoittaa sitä, että käytettävissä oleva tilavuus on edellisiä laskuesimerkkejä pienempi. Toisaalta on niin, että kappaleen vakio ympärysmitan pyöreä muoto maksimoi sen tilavuutta.

Sellainen ahkiokuorma, jossa pussi on ahkiokaukaloa leveämpi ei kuitenkaan ole toiminnallisesti hyvä. Samoin sellainen rinkka tai anatomic, jossa pussit ovat säkkimäisen pyöreiksi (leveys ja paksuus ovat sama) täyteen ahdettuja ei ole hyvä, koska pakatun kantolaitteen painopiste siirtyy kauemmaksi kantajan kehosta.

Summittaisesti sanottuna ahkiossa, pienissäkin vaellusahkiomalleissa on pakkaustilavuutta noin kaksinkertainen määrä suurimpiin kantolaitteisiin verrattuna. Käytännössä ero ei kuitenkaan realisoidu sillä tavalla, että pienessäkin vaellusahkiossa olisi tavallisella viikon talviretkellä matala korkeintaan 20 cm korkea kuorma eli suuren kantolaitteen tilavuuden verran tavaraa. Yleinen havainto on, että kuormat ovat korkeampia ja tästä syystä myös valitellaan ahkioiden kaatumisherkkyydestä. Ahkioretkeilijällä tavaratilavuus on siis suurempi kuin rinkan kantajalla.

Kolme tärkeintä tähän vaikuttavaa tekijää ovat:

1. Ahkion suuremmat tilat houkuttelevat ottamaan mukaan enemmän tavaraa: joko todellisia tai kuviteltuja talviretkeilyn mukavuutta lisääviä välineitä.

2. Retkitavaroiden pakkaaminen ahkioon hukkaa tilaa selvästi enemmän kuin tavaroiden pakkaaminen kantolaiteeseen, jos tähän ei kiinnitetä erityistä huomiota.

3. Talviretkeilyssä tarvitaan enemmän välineitä kuin vastaavassa kesäretkeilyssä. Tämä johtuu kesäretkeilyä suuremmasta olosuhteiden vaihtelusta: räntä/vesisateesta paukkupakkasiin, lumimyrkystä kauniiseen seesteiseen auringonpaisteeseen.

Käsittelen näitä asioita seuraavaksi.

Ensimmäisessä kohdassa on kysymys kaikessa retkeilyssä koko ajan vallitsevasta peruskysymyksestä. Mikä oikeasti on niin tarpeellista, että se otetaan mukaan? Talviretkeilyssä vastaus tähän kysymykseen vaihtelee suuresti sen mukaan, retkeilläänkö tiheän kämppäverkon alueella, jossa pyritään lähes kokonaan yöpymään kämpissä ja ulkona yöpyminen on vain äärimmäinen hätäkeino vai tehdäänkö toisinpäin. Edellisen näkökulman vuoksi vastaus ensimmäiseen ja kolmanteen kysymykseen menee osittain päällekkäin. Jos ajatuksena on maastossa yöpyminen ja retkellä ollaan vähintään viikko, niin siihen asiallisesti varautuminen tarkoittaa huomattavaa tavaralisää:

1. Keskimääräisissä talviolosuhteissa teltan on oltava kunnollinen kaksinkertainen isolla absidilla varustettu talviretkeilyyn soveltuva teltta. Useissa tapauksissa on myös niin, että talvella kolmen hengen telttana myytävä tuote on kahdelle huomattavasti parempi kuin kahden hengen teltta. Tämä johtuu siitä, että huonoissa olosuhteissa joudutaan leirissä toimimaan kesäretkeilyä enemmän teltan sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ruuan valmistusta. Kota ja kamiina ei juurikaan edes niille optimikokoisella ryhmällä muuta lisätilan tarvetta.

2. Avotunturialueella telttailussa tarvitaan myös hyvä lapio, jotta teltta voidaan tarvittaessa kaivaa myrskyltä suojaan. Vaikka edellinen ei olisikaan tarpeellista, niin absidin lattian kaivaminen sisäteltan edestä huomattavasti alemmaksi luo ihmeesti tilaa telttaelämään.

Sellaisilla retkeilyalueilla, joissa tulen voi tehdä merkittyjen tulipaikkojen ulkopuolelle ja/tai yöpymisvälineeseen kuuluu kamiina ovat myös kirves ja saha mahdollisesti tarvittavia välineitä. Metsässä kunnolliset nuotiontekovälineet ovat aina myös turvallisuuskysymys.

Talviretkeilyssä tarvitaan kesää enemmän ruokailuvälineitä. Ulkona tai teltassa sisällä ruokaa laitettaessa on kunnollinen (tilaa vievä) keitinlaatikko hyvin tarpeellinen. Teltassa sisällä se on myös olennainen turvallisuutta lisäävä tekijä. Termospullotilaa sekä juomiselle että syömiselle tarvitaan myös enemmän, koska päivällä keitteleminen (tauon venyttäminen) on kovassa pakkasessa ja/tai tuulessa huono vaihtoehto.

Myös vaatteita tarvitaan jonkin verran enemmän. Pitää pystyä varautumaan myös mahdolliseen äärimmäisen kylmään olosuhteeseen. Makuupussin pitää olla retken olosuhteissa riittävän lämmin ja makuualustoilta vaaditaan enemmän eristyskykyä kuin kolmen vuodenajan retkeilyssä. Minulla on talviretkeilyssä mukana aina kaksi makuualustaa, toinen ilmatäytteinen (voi tulla reikä) ja toinen vanhanaikainen umpisolualusta. Pidän tätä valintaa myös turvallisuuskysymyksenä.

Keittimeen tarvitaan talvella enemmän polttoainetta. Erityisesti siinä tapauksessa, että ruokavettä on sulatettava lumesta, on polttoaineen lisätarve huomattava. Edellisestä seuraa myös se, että bensakeitin on ulkona ja/tai teltassa keittävän talviretkeilijän perusvälineistöä.

Kaikki tämä tarkoittaa lisätilan tarvetta siinä määrässä, että jo viikon retkelläkin ollaan suuren kantolaitteen äärirajoilla, vaikka mukaan otettaisiin vain osa edellä luetellusta. Osittain tilan tarvetta voi vähentää ostamalla mahdollisimman pieneen tilaan pakattavissa olevia ja siksi usein kalliita välineitä (makuupussi, alustat, vaatteet).

Toinen tekijä, joka vaikuttaa tavaroiden ahkiossa vaatimaan tilaan, on pakkaamisen erilaisuus verrattuna rinkkaan. Normaalisti ahkiossa on käytettävissä yksi ahkion maksimitilavuuden kokoinen pakkaustila. Joissakin malleissa voi olla edellisen lisäksi pienehkö tasku. Kun tämä yhdistetään talviretkeilyn tilanteeseen ja siihen, että ahkiota ei voi viedä kämppään sisälle eikä oikein teltan absidiinkaan edes hetkeksi, niin tästä seuraa kokonaan erilainen pakkaustyyli verrattuna rinkkaan.

Ahkiossa tavarat on pakko paljon suuremmassa määrässä pakata moduuleihin. Kehittyneimmillään tämä tarkoittaa yhtä tai useampaa ahkion sisämittoihin sopivaa mahdollisesti useita osastoja sisältävää ahkiokassia. Yksinkertaisimmillaan isompien pakkausten kuten teltan, makuualustojen, makuupussin… lisäksi erilaisia ruokaa, vaatteita yms. sisältäviä pussukoita, joihin tavarat on lajiteltu retken etenemisen ja käyttötarpeen mukaisesti järkevällä tavalla. Lähtökohtaisesti tällainen monikertainen pakkaaminen kuluttaa aina enemmän tilaa kuin rinkassa aika pitkälle lähes yksittäisten tavaroiden sullominen pakkaustiloihin. Huonosti toteutettuna modulipakkaamisen aiheuttama tilan hukkaaminen on runsasta. Tämä johtuu siitä, että ahkiokaukalo on kova rakenne, joka ei muotoudu sinne tungettujen esineiden muotoiseksi. Jos ahkiokaukalon kulmikkaalla pohjalla on pyöreä pakkaus, niin nurkkiin jää huomattavasti tyhjää käyttämätöntä tilaa. Tästä seuraa, että ahkion kuormakorkeus kasvaa suuremmaksi, mitä pakatun tavaramäärän tilavuudesta suoraan seuraa.

Ahkion pakkaamisen peruslähtökohta on sijoittaa painavat tavarat pohjalle ja kevyet päälle. Retkitavaroissa tilavuuteensa verrattuna painavimpia tavaroita ovat täynnä olevat termokset, polttoaine pullot, sisäkkäin oleva kattilasarja, jonka sisimmäinen kattila on täytetty tyypillisesti keittämiseen liittyvillä tavaroilla, kirves ja suurena tavaraeränä ruoka. Näiden painavien tavaroiden pakkaaminen tiiviisti ahkiokaukalon muotoihin sopivasti on tärkeää. Ruoka on sellaista, jolla pakkausta saadaan tiivistettyä. Sen pakkaamiseen käytettävät moduulit (pussit, kassi) pitää olla sellaisia, että ne pakkautuvat tiiviisti ahkion pohjalle muun edellä luetellun kanssa. Tämän ahkiopakkauksen alakerran päälle tulevassa kevyempien tavaroiden kerroksessa pitää edelleen pakkausmoduulien muotoutua paremminkin laatikkomaisiksi kuin pallomaisiksi. Esimerkkinä eniten tilaa tuhlaavasta pakkausmuodosta on lähes pallomainen makuupussi. Paras pakkaustulos saavutetaan, jos päällimmäiset pakkaukset muotoilevat ahkion sulavan näköiseksi, kun sen peitekangas kiristetään.

Kaarien muotoonsa pingottama teltta ( tunnelimallinen sopii useimmiten parhaiten talvivaellukselle, kupoli on myös mahdollinen) pakataan ahkiovaelluksella kokonaan toisella tavalla kuin rinkkavaelluksella. Teltan kaaret teipataan liitoksistaan yhteen. Ainostaan kaaren keskivaiheille jätetään yksi vapaa liitos. Kaaret jätetään valmiiksi teltan kaaritunneleihin ja katkaistaan yhdestä vapaasta liitoksesta kaksinkerroin. Telttakankaat kääritään lopuksi taitettujen kaarien muodostaman ytimen ympärille. Näin syntyy noin ahkion mittainen ohut telttakäärö. Se pakataan koko pakkauksen päällimmäiseksi, mahdollisesti jopa kokonaan ahkiopussin ulkopuolelle. Avomaastossa vaellettaessa telttakäärö voi olla kokonaan ahkiopussin ulkopuolella. Risukkoisella vaellusreitillä pitää teltan salkojen olla ahkion keulan päästä sillä tavalla ahkiopussin suojaamia, että ne eivät kaarteissa pääse tarttumaan risuihin. Lyhyimmät ahkiomallit eivät sovellu kovin hyvin tähän tarkoitukseen, koska telttakääröstä tulee selvästi lyhyttä ahkiota pidempi. Menetelmään sopivan ahkion pituus on yleensä vähintään 160 cm.

Edellä kuvattu tapa on alumiinikaari rakenteeseen perustuvan teltan pystyttämisen ja purkamisen kannalta ylivoimaisen kätevä ja nopea. Myös myrskypystytyksen onnistuminen helpottuu huomattavasti, koska kaaret ovat valmiina tunneleissa. (Vakio tuulensuuntaan tunneliteltta on helpoin ja varmin myrskypystytettävä. Teltan perä kiinnitetään pohjasta ja reunoista vastatuuleen. Kaaret jännitetään ja teltan perä vedetään ylös suoraan vastatuuleen kaikista naruista. Tämän jälkeen toinen retkeilijä alkaa kiinnittää telttaa maahan aluksi vastatuulen puolelta. Halvatkin tunneliteltat muuttuvat myrskynkestäviksi, jos niiden kaariin lisätään narukiinnityspisteitä riittävän lyhyille väleille).

Haasteellinen talviretkellä mukana kuljettava on toinen suksipari. Tällainen ratkaisu on harkinnan arvoinen, jos retki suuntautuu alueelle, jossa on tarkoitus pystyttää perusleiri ja sieltä käsin tehdä offpiste päiväretkiä. Offari sukset soveltuvat huonosti vaellushiihtoon ja siksi pitkä matka lähtöpisteestä perusleiriin (yksikin pitkä tai useita päivämatkoja) puoltaa edellistä. Laskettelusuksilla ahkion vetäminen on helpossakin maastossa hidasvauhtista skinittämistä (hiihdetään nousukarvat pohjassa), koska vähäisen jalkavuuden vuoksi niitä ei pysty pitovoitelemaan.

Laskettelusuksipari on painava ja iso esine, joka voidaan pakata ahkiossa vain kansilastiksi. Rinkkaretkellä käytännössä mahdoton lisävaruste. Se myös tarttuu helposti reitillä oleviin risuihin. Tästä johtuu, että pienet ahkiomallit soveltuvat huonosti suksiparin kuljettamiseen. Tähän tarkoitukseen sopiva ahkio on pituudeltaan vähintään 170 cm mieluummin 180 cm tai enemmän. Leveyttä ahkiolla saisi olla paremminkin 50 cm ja sen yli kuin vähemmän. Suksiparin mittaisen ja leveähkön ahkion päälle sukset voidaan sijoittaa siten, että ne eivät tartu risuihin (ahkio suojaa kansilastia työntämällä risuja pois) ja toisaalta pysyvät hyvin kuorman päällä keskellä paikallaan. Tällä tavalla kuorma pysyy vakaampana. Offarisukset sopivat huonosti kantolaitteeseen kiinnitettäviksi ja mukana kannettaviksi. Mitä pidempi matka, niin sitä selvemmäksi tämä käy. Suksipaketti muuttaa reilun 20 kg painoisen kantolaitteen n. 30 kg painoiseksi.

Edellä on monessa kohdassa viitattu ahkion kokoon. Siksi tästä asiasta on syytä sanoa muutama perusasia. Luonnollisesti pienessä ahkiossa kuormakorkeus helposti kasvaa sellaiseksi, että ahkiosta tulee kaatumisherkkä. Tämä vielä korostuu jonkin verran jos ahkion pienuus (pakkaustilan määrä ) perustuu paremminkin ahkion kapeuteen kuin sen leveyteen. Toisaalta on niin, että kapea vain noin 35 cm levyinen ahkio kulkee ylivoimaisen hyvin upottaneella suksenjäljellä vetäjänsä perässä, koska se ei auraa (luo lisäkitkaa) jälkeä leveämmäksi. Tämän edun merkitys luonnollisesti vähenee isommassa retkiporukassa, jossa ladun avaajaa voidaan vaihtaa usein. Leveä (min. 50 cm) ahkio puolestaan pysyy hyvin pystyssä ja siitä on helppo rakentaa sellainen malli, joka toimii kovan lumen olosuhteissa avotunturissa myös sivurinteillä. Ahkion iso koko (pakkaustilaa minimissään reilusti yli 300 l) luonnollisesti kasvattaa sekä sen pituutta että leveyttä. Pohjan muotoilulla ison ahkion kulkua uppolumessa voidaan olennaisesti parantaa. Ahkiokaukaloiden näkökulmasta ahkiot jakautuvat pieniin ja isoihin ja pienuus voi tarkoittaa myös kapeutta, joka tuottaa erinomaiset uppolumiominaisuudet.

Ahkion vetojärjestelmä vaikuttaa sen käytettävyyteen olennaisesti. Vetojärjestelmä voi parhaimmillaan toimia niin, että ahkio seuraa ”kuuliaisesti”vetäjän mutkittelua uppolumessa metsämaastossa (ristiasisat) tai kehikkomainen vetojärjestelmä voi pakottaa ahkion seuraamaan hiihtäjää myös jäisellä sivurinteellä avotunturissa.

Ahkioihin, niiden peitekankaisiin, aisajärjestelmiin ja valjaisiin liittyviin seikkoihin voi perehtyä tämän palstan muista artikkeleista: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/ .

Rinkka vai ahkio suhteessa retkeilijän ominaisuuksiin

Talviretkeilijän, ahkion vetäjän tai rinkan kantajan kannalta edellisten olennainen ero on seuraava:

Rinkkaa/anatomicia pitää jaksaa kantaa ja lepoon päästään vasta kun se on otettu selästä pois. Perässään pystyy lumella vetämään paljon suurempaa taakkaa, mitä pystyy kantamaan. Normaalisti kantamisessa lasketaan, että noin 1/3 omasta painosta on vielä siedettävä kantolaitteen paino. Jokainen pystyy kohtuullisissa jopa haastavissa olosuhteissa vallan hyvin vetämään ahkiota, jonka paino on samaa luokkaa kun vetäjän oma paino. Ahkion vetäjä myös lepää heti kun hän pysähtyy. Toisaalta ahkio (kevytkin) aina jossakin määrässä nykii ja siksi estää sulavaa hiihtoliikettä – siirtymistä ponnistusvaiheesta liukuun. Hyvin istuva (ei saa heilahdella selässä paljon) rinkka ja vielä paremmin anatomic on osa kantajaansa ja seuraa hiihtoliikkeessä juohevasti mukana, jos vain hiihtäjän voimat riittävät. Putkirinkan kehikko estää hiihdossa vartalon kiertoa ja tästä syystä heilahtelee sivuttain.

Talviretkellä mukana kuljetettavien tavaroiden määrän lisäys suhteessa retkeilijän kokoon on epäedullinen. Retkivarusteiden paino suhteessa retkeilijän painoon kasvaa pienikokoisella henkilöllä enemmän kuin suurikokoisella. Tämä johtuu siitä, että osa mukaan otettavista lisävarusteista on saman painoisia riippumatta retkeilijän koosta ja muissakin lisävarusteissa niiden paino kasvaa/vähenee epäedullisesti suhteessa retkeilijän painoon.

Edellisestä seuraa se, että pienikokoisella retkeilijällä viikonkin mittainen talviretki lähes pakottaa hänet käyttämään ahkiota. Lähtökohtaisesti hänen kantokykynsä on isompaa henkilöä pienempi ja talviretken lisävarusteiden paino ei kasva suhteessa retkeilijän painoon vaan sitä epäedullisemmin. Hyväkuntoinen ja ennen kaikkea voimakas retkeilijä voi jossakin määrässä näillä ominaisuuksillaan kompensoida edellistä.

Isokokoinen henkilö pystyy paremmin kokonsa vuoksi liuuttamaan suksiaan, vaikka varsinaisesta hiihtoliikkeestä ei enää voisikaan puhua. Toisaalta ison henkilön ja hänen kantolaitteensa massa voi olla niin suuri, että sopivan upottavassa kelissä hänen suksensa uppoavat suuremmasta koostaan huolimatta siinä missä pienempikokoinen vaeltaja vielä taakkoineen kelluu hangella. Jos upottava hanki pettää syvälle (50cm ja ylikin), niin pienikokoisen vaeltajan jalkojen pituus hankaloittaa etenemistä, mutta toisaalta suurkokoinen henkilö voi herkemmin kaatua hangen yhtäkkiä pettäessä toisen suksen alta, koska hänen painopisteensä on korkeammalla.

Tästä tullaan loppupäätelmään. Rinkaa/anbatomicia kannettaessa retkeilijän koolla on enemmän vaikutusta suuntaan tai toiseen kuin ahkiota vedettäessä. Parhaiten kantaminen sopii pitkäraajaiselle suhteellisen kevyelle, mutta voimakkaalle aika urheilulliselle retkeilijälle. Ahkio on turvallinen vaihtoehto kaikille. Sitä vedettäessä retkeilijän koko on aika vähämerkityksinen tekijä ja kunnonkin (=vetämiseen liittyvä suorituskyky) pitää olla vain sellainen, että ahkio kohtuudella liikkuu eli retkellä on enimmäkseen muuta elämyssisältöä kuin kiusallisen raskaan ahkion kiskominen tunnista toiseen. Toki pitkäraajainen voimakas retkeilijä liikkuu myös ahkioineen nopeammin kuin hänen vastakohtansa.

Retkeily-ympäristön (alueen, olosuhteiden ja keston) vaikutus rinkka vai ahkio

Alue

Loivapiirteinen maasto suosii ahkiota. Tasaisella (tyypillistä napa-alueiden vaelluksille) ahkio on edullisimmillaan suhteessa kantolaitteeseen. Tämä johtuu siitä, että tasaisella ahkion keskimääräiseen vetovastukseen vaikuttaa vain kitka ja ahkion uppominen lumeen (aurausvaikutukseta tuleva vastus). Mitä jyrkempi ylämäki, niin sitä suurempi osa vetovastuksesta aiheutuu ahkion painosta, Ylämäen jyrkentyessä saavutetaan piste, jossa kevyenkin (=mahdollista kantaa sama paino) ahkion vetäminen muuttuu lähes mahdottomaksi, vaikka suksissa on kokopitkät nousukarvat. Kitkavoima, lumeen uppoamisen aiheuttama vastus ja painovoima komponentti vain ovat liikaa. Painava ahkio roikkuu koko ajan vetäjän perässä ja pyrkii valumaan taaksepäin. Jyrkän rinteen ”loiventaminen” etenemällä Z tyylillä on myös hankalaa, koska jyrkässä sivurinteessä vinottain kiivettäessä paraskin ahkio tahtoo liukua enemmän tai vähemmän vetäjän sivulle alarinteen puolelle. Järkevä ahkioretkeilijä suunnittelee reittinsä siten, että niille osuvat mäet (ainakin pitkät) ovat loivia. Jyrkkäpiirteisemmässä vaellusalueelle osuvassa maastossa liikutaan päiväpyrähdyksillä maisemia ihailemassa, mutta ahkiota vedetään mahdollisimman loivapiirteisellä perusreitillä. Suomen Lapissa tämän tyyppinen reittisuunnittelu on yleensä aika helppoa. Pakolliset jyrkät osuudet jäävät lyhyiksi. Norjan Lapissa tilanne on haastavampi. Retkeilyreitille voi osua vaikeasti kierrettäviä jyrkkärinteisiä laaksoja (rotkoja).

Ahkion vetäjällä myös alamäkiosuuksien tulee olla loivapiirteisiä. Laskettelu on mahdollista puuttomalla rinteellä sopivissa pehmeän lumen olosuhteissa myös vähän jyrkemmällä hyvin vetäjäänsä seuraavan pystyssä pysyvän ahkion kanssa. Se on helpointa sopivan kokoista/ jyrkkyistä kurun pohjaa vuoroin sivulta toiselle. Puita kasvavalla rinteellä riski kasvaa, että ahkio ei väistäkään puuta samalla tavalla kuin hiihtäjä ja matka päätty äkkipysäykseen, jonka seurauksena usein myös vetojärjestelmästä on jotakin rikkoutunut.

Olosuhteet

Helpointa ahkion vetäminen on edellä kuvatulla helpolla loivapiirteisellä alueella tasaisella hankikannolla, (ei jyrkkiä tuulen kovettamia laineita) jonka päällä on muutama sentti pehmeää lunta. Pehmeä lumi alkaa olennaisesti jarruttamaan ahkion liukua, jos kulku-ura painuu yli 10 cm syvyiseksi. Rinkan kantajan kannalta samat olosuhteet ovat helpoimmat. Jos hänen voimatasonsa riittää ylläpitämään hiihdossa kunnon liukuvaihetta, niin silloin nopeusero ahkion vetäjään kasvaa melkoiseksi. Tämä edellyttää, että rinkka on pystytty pitämään suhteellisen kevyenä. Loivapiirteisessä uppolumessa ahkion vetäjä pääsee rinkan kantajaan verrattuna melko vähällä, koska pienikin pysähdys tarkoittaa välitöntä lepoa ja toisaalta oikean kokoisilla suksilla hiihdettäessä hän ei yhtä usein hupsahda rinkkaretkeilijän tavalla yllättäen toispuoleisesti syvälle hankeen. Mitä painavampi kantolaite on verrattuna kantajan voimatasoon ja kuntoon, niin sitä selvemmin edellinen tulee esiin. Jyrkällä rinteellä metsämaastossa uppolumessa ahkion vetäjän vaikeudet kasvavat rinkan kantajaan verrattuna sitä suuremmiksi, mitä tiheämpi puusto. Tämä pätee samalla tavalla hiihdettäessä mäkeä ylöspäin tai laskettaessa alaspäin. Erityisesti käännösten tekeminen ahkion kanssa on hankalaa ja voimia kysyvää.

Vaelluksen kesto

Kantolaitteen käyttämien talvivaelluksella rajoittuu aika jyrkästi noin viikon retkiin. Useimmissa tapauksissa 2 viikon retken varusteiden pakkaaminen kantolaitteeseen muodostuu tilankäytön ja painon kannalta hyvin ongelmalliseksi, pidemmistä reissuista puhumattakaan. Kahden viikon retki voi vielä olla mahdollinen, jos se on selkeä kämppäkierros helpoissa lumiolosuhteissa ja ulkona yöpymiseen on mukana vain kevyet hätävarustus. Tämä perustuu seuraavaan laskukaavaan: normaali teltassa yöpyvän kesävaeltajan viikkoretken pakatun kantolaitteen paino on noin 20 kg +- pari kolme kiloa. Kun tähän lisätään ulkona tapahtuvaan yöpymiseen perustuva talvivaeltajan lisävarustus, niin paino nousee noin 5 kg +-jotakin. Toisen retkiviikon ruokapaketti painaa kevyimmillään noin 5 kg (jos ei olla paastovaelluksella ja päivämatkat ovat normaaleja). Yhteenlaskun tuloksena tästä syntyy jo 30 kg +- jotakin. Tällainen taakka alarajallaankin on suurimmalle osalle retkeilijöistä liikaa erityisesti, jos sääolosuhteet muuttavat ennakoitua haastavammaksi. Yhteenveto tästä on se, että rinkka voi olla talviretkeilijän vaihtoehto ahkiolle viikon vaelluksella ja joissakin tapauksissa 2 viikon retkellä. Kun retken kesto pidentyy, niin ahkiosta tulee ainoa vaihtoehto.

Arktisilla vaelluksilla ahkion normipaino on noin 100 kg. Ahkion suuresta painosta vain osa selittyy retken kestolla ja toinen osa sillä, että vaelluksen erityisluonteen vuoksi mukana on paljon tavaraa, jota perusretkeilijä ei Suomen, Ruotsin tai Norjan Lapissa liikkuessaan tarvitse. Jos ajatellaan, että perusretkeilijän ahkion lähtöpaino ilman ruokia on 30-40 kg (tämän pitäisi hyvin riittää) ja ruokien määrää nostetaan arvoon 1 kg/pv eli 7 kg/viikko ja polttoaineen kulutus viikossa 1 kg/hlö, niin tällä laskukaavalla lähtötilanteessa 100 kg painavalla ahkiolla voi edellä kuvatuissa olosuhteissa retkeillä noin 2 kuukautta ilman varustetäydennyksiä. Vain eläkeläisillä on mahdollisuuksia pitää niin pitkiä talvilomia, että ahkiosta pyrkii tila loppumaan. Edellisen kaltainen esimerkki on lisäksi itsetarkoituksellista erikoisuuden tavoittelua vaikka aikaa olisikin. Jos retkikohde on Suomi, Ruotsi Norja, niin järki kehottaa täydentämään muonavarastoja parin kolmen viikon välein. Loppupäätelmä tästä on se, että perusretkeilyssä oikean kokoinen ahkio ei käytännössä rajoita retken kestoa.

Ahkio vai rinkka talviretkeilijän retkiryhmän merkitys

Retkiryhmän sosiaalisten suhteiden ja toiminnan perusteita

Yleisesti talviretkellä voidaan todeta fyysisen rasituksen näkökulmasta seuraava periaatteellinen lähtökohta: mitä suurempi retkiryhmä, niin sitä helpommin matka joutuu. Tämä perustuu siihen, että isossa joukossa kovimmalle rasitukselle joutuvia henkilöitä on helpompi vaihtaa ja kunkin vuorollaan joutuessa raskaaseen tehtävään siihen liittyvä aika on sitä lyhyempi, mitä isompi porukka. Tämä lähtökohta pätee saman tyyppisesti sekä ahkiovaeltajien että rinkan kantajien ryhmässä. Retken rasitusta lisää ladunavaajan tehtävä ja leirissä työpäivä jatkuu niillä, jotka vastaavat ruokahuollosta ja vastaavasti alkaa aamulla aikaisemmin. Kuormitusta voidaan ryhmässä tasata, kun tehtäviä kierrätetään. Asiaa voi ajatella seuraavan tyyppisen kuvitellun vertailun ja työnjakoesimerkin avulla. Jos päivässä liikutaan kahdeksan tuntia, niin yksin retkeilevä liikkuu koko ajan umpihankeen, kahdekan vaeltajan ryhmässä ladun avausta on vain tunti. Yksinään pystyttää ja purkaa leirin ja laittaa ruuat joka päivä. Vaikkapa kolmen henkilön telttakunnissa ruokavuoro on joka kolmas päivä ja kahtena muuna päivänä vastaa toisen telttakunnan jäsenen kanssa leirin pystyttämisestä ja purkamisesta.

Huolimatta edellisestä työnjaon etuja kiistatta osoittavasta ”laskuesimerkistä” jokaisella yksin retkeilleellä lienee aika voimakkaita tuntemuksia siitä, että yksin kaiken tekeminen on sittenkin todella helppoa. Tämä johtuu sitä, että jos tuntee itsensä, niin voi tehdä kaiken juuri omista lähtökohdistaan oikealla hetkellä.

Tämä kokemus perustuu edellisen ryhmän koon kasvun näkökulmasta kuvatun positiivisen muutoksen kanssa täysin vastakkaiseen trendiin. Jokainen ryhmän jäsen on yksilö ja toimii parhaiten noudattamalla juuri hänelle ominaisia malleja. Mitä enemmän ryhmässä on jäseniä, sitä enemmän syntyy kontaktipintoja ja ristiriitoja näiden yksilöllisten mallien välille. Tämä pätee kaikkeen alkaen vaikka pissahädästä, ruokailunopeudesta, unirytmistä, retkivauhdista tai vaikka juuri jossakin retkeilytilanteessa vallitsevasta suoritusvalmiudesta. Tärkeä on huomata, että ryhmän koon kasvaessa lineaarisesti kasvaa edellisestä johtuva yksilöllisyydestä johtuvien ”hankausmahdollisuuksien ” määrä käyräviivaisesti.

Edellisistä perustavan laatuisista ristiriitaisista trendeistä seuraa se, ryhmäkokoa kasvatettaessa tullaan pisteeseen, jossa ryhmäkoon kasvattamisen aiheuttama postiivinen vaikutus on enää yhtäsuuri kuin ryhmäkoosta aiheutuvan ”sisäisen kitkan” negatiivinen vaikutus. Tämä piste on näin karkeasti ajateltuna ryhmäkoon optimi. On tärkeä huomata, että tätä optimipistettä voidaan muuttaa (kasvattaa) monilla keinoilla. Yhteisnimitys kaikille näille keinoille on organisointi. Tämä lähtökohta pätee pienryhmästä EU:n tai vaikka koko ihmiskunnan kokoisiin enemmän tai vähemmän organisoituihin kokonaisuuksiin.

Organisointi tarkoittaa sitä, että erilaisilla säännöillä, ennakkoratkaisuilla, opituilla toimintatavoilla, malleilla ja rooleilla ryhmän sisäistä kitkaa vähennetään ja tällä tavalla mahdollistetaan ryhmäkoon kasvu ja sitä kautta saavutettavat edut. Ryhmässä toimittaessa on pakosta noudatettava edellä kerrottua, ja se ei koskaan juuri kenellekään yksittäiselle ryhmään jäsenelle ole se paras. Mutta yhdessä voidaan saavuttaa sellaista, johon yksilön voimavarat eivät riitä. Tästä seuraa ryhmäkoon ja tavoitteiden välinen yhteys. Retkeilyn tavoitteet voivat olla sellaisia, että niiden saavuttaminen yksinään tai pienessä ryhmässä on mahdotonta. Jos on kiinnostunut tällaista tavoitteista, niin se merkitsee aina jonkin asteista yksilöllisyyden uhraamista ryhmätoiminnan edellyttämille kompromisseille s.o. säännöille. Retkeilyn historia on täynnä tähän liittyviä esimerkkejä, kuuluisin on ehkä Sir Edmund Hilaryn retkikunta Mount Everestille. Tämä teoretisointi voi tuntua kaukaiselta, mutta kannattaa huomata, että retkeilyssä on paljon ainesta, jota voi pitää jopa yltiöindividualistisena. Tästä syystä edellinen todellisuus näyttäytyy voimakkaana jo tavanomaisillakin retkillä pikkuryhmissä.

Sen hyvän toteutuminen, josta edellä ryhmän koon kasvua ja työnjakoa koskeva esimerkki antoi viitteitä, on siis monen mutkan takana. Ryhmän pitää olla sellainen, että toimiva kuormitusta laskeva työnjako on siinä mahdollinen. Ajateltaessa esimerkiksi ladun avaajan tehtävää pitää retken päivämatkojen (tavoitteiden) ja reittivalintojen olla sellaisia, että lähes kaikki ryhmän jäsenet kykenevät myös tähän kuormittavaan rooliin vuorollaan edes joksikin aikaa. Samoin kaikkien on kyettävä ottamaan osansa leiriaskareissa. Kovakuntoisellekin retkeilijälle tulee aika tavanomaisestakin retkestä vaativa vaellus, jos hän joutuu suurimman osan ajasta avaamaan latua ja sitä enemmän mitä hankalammat olosuhteet ja tämän lisäksi vielä ruokkimaan retkikaverinsa joka päivä ja aamu.

Paras tasapaino syntyy, kun kaikki retkikunnan jäsenet ovat retken vaativuuteen nähden riittävän hyväkuntoisia/retkeilytaitoisia ja pystyvät sujuvasti vaihtelemaan eri rooleissa. Tämä pelkkä lähtöedellytys ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi jokaisella pitää olla tahtotila edellä luonnehditun hyvän tuloksen saavuttamiseen.

Yleinen sosiaalipsykologinen totuus on ryhmän paine jäseniään kohtaan. Pieni ryhmä on tiivis ja siinä ryhmän paine pitää huolta, että kaikki ryhmän jäsenet ponnistelevat kiitettävästi ryhmän tavoitteiden (yhteisen toiminnan) hyväksi. Kahden henkilön vaellusporukassa harvoin tulee tilanne, jossa toinen ottaa ”vapaamatkustajan” roolin ja toinen saa ponnistella läpi haasteiden. Näin on usein myös neljän hengen ryhmässä. Tätä suuremmissa porukoissa alkaa helposti syntyä puolueita ja pikku kitkaa, joka estää suuremmasta ryhmäkoosta työnjaolla saavutettavan edun maksimoitumisen. Joukossa on myös aina mahdollista, että jonkun jäsenen ääni ei tule ollenkaan kuulluksi. Hänelle retkestä tulee rasittava, vaikka sen fyysinen vaativuus ei olisikaan voimavaroille liiallinen. Kolmen hengen ryhmä on jo tässä suhteessa vaarallinen ja ehkä vaarallisin, jos tilanne lukkiutuu sellaiseksi, että sama henkilö jää aina vähemmistöön.

Hyvä retkiporukka on sellainen, jossa edelliset ongelmat vältetään. Tähän päästään, kun retkeillään usein lähes samojen kavereiden kesken ja vähitellen opitaan ketkä sopivat ja sopeutuvat porukan yhteishenkeen ja ketkä eivät. Olemme eri tavalla sopeutuvaisia, joillekin sopeutuminen ja ihmissuhteiden löytäminen onnistuu lähes keiden kanssa tahansa ja toisilla on taas selvästi tärkeämpää löytää riittävän yhteensopivalla tavalla ajattelevia ja toimivia kumppaneita. Kukaan tuskin kuitenkaan on sellainen, että tulee vähänkin ankarammissa retkiolosuhteissa toimeen kenen kanssa tahansa. Mitä pidempi retki on kestoltaan, niin sitä vaikeammaksi tulee sellaisten roolien ylläpitäminen, jotka peittävät ryhmän jäsenten välillä olevaa liian vähäistä sopeutumista ja yhteisen löytämistä.

Edellä kerrotusta ryhmäkoon kasvun kautta saavutettavaa suorituskyvyn kasvua vahvistavasta organisoinnista voidaan tiivistää seuraavaa:

– ryhmän valinta/valiutuminen. Hyvä ryhmä on toimintaan nähden sopiva kombinaatio yksilöllisyyttä ja ”keskiarvohakuisuutta”. Liian ”samankaltaisista/mielisistä” jäsenistä koostuva ryhmä ei ole paras mahdollisen yllättävässä uudenlaista toimintaa – luovuutta vaativassa tilanteessa. Liika yksilöllisyys estää ryhmän yhteisen toiminnan organisointia

– ryhmän oppiminen. Hyvä ryhmä syntyy siten, että sen jäsenet oppivat tuntemaan toisiaan tehtäväympäristössä ja oppivat tekemään myönnytyksiä suhteessa toisiinsa kokonaistuloksen parantamiseksi tulosten saavuttaminen ei ole henkilö- vaan ryhmäkeskeistä

– ennakkoon ryhmän ”osaamista” voidaan vahvistaa tietoisilla roolivalinnoilla. Lähtökohtaisesti ajatellaan niin, että kaikki eivät tee kaikkea ja ovat vaihdettavissa, vaan ryhmässä on jo ennakkoon eksperttejä

Mitä tästä pitkähköstä johdannosta seuraa rinkka vai ahkio kysymykseen – aika paljonkin

Lähtökohta edelliseen vastattaessa on siinä, että kaikella teknologialla, kepillä, jolla simpanssi tipauttaa banaanin pusta, ydinvoimalalla tai internetillä on yksilön ja laajemman sosiaalisen rakenteen toimintamahdollisuuksia vahvistava vaikutus.

Onnistuneen retken perus lähtökohta on helpottaa ryhmän yhteisen hyvän (tahdon) löytymistä. Ryhmän jäsenten väliset retkeilyosaamiseen ja fyysiseen suorituskykyyn liittyvät suhteellisen pienet erot ovat hyvä lähtökohta. Näitä eroja ei pitäisi negatiivisessa mielessä (=individualistien välinen kitka) myöskään välinevalinnoilla suurentaa. Siksi ennakkoon toisilleen tuntemattomien ihmisten ryhmässä ahkiovaeltajien ja rinkka selässä hiihtävien sekoitus on lähtökohtaisesti riski. Jos rinkan kantajat sattuvat olemaan myös joukon kovakuntoisimpia ja rinkan painoon nähden riittävän voimakkaita, niin heidän vaellusnopeutensa on heikkokuntoisempaan ja luultavasti suurempaa tavaramäärää vetävään ahkiovaeltajaan nähden iso. Tämä iso ero on saattanut jo ennakkoon muovata tällä tavalla eroavien vaeltajien ennakkokäsityksiä päivämatkojen pituuksista. Kun tähän lisätään vielä se, että rinkkavaeltajan ja ahkiovaeltajan reittivalinnat voivat edellä kuvatuissa tilanteissa huomattavastikin erota toisistaan (yksilöiden eroja vahvistava teknologia), niin jo retken alkutahdeilla saatetaan olla jännittyneessä tilassa.

Edellisen ja muiden vastaavan kaltaisten esimerkkien avulla voidaan tulla seuraavaan päätelmään: Mitä huonommin retkiryhmä on ennakkoon organisoitunut (tuntee toisensa, sopivan samankaltainen ajattelutapa liittyen retkeen, perusretkeilytaidot kunnossa kaikilla eikä liian suuria yksilöllisiä eroja, joista voi seurata salakavalia tavoite-eroja jne…), niin sitä riskialttiimpaa on, jos ryhmässä on sekä ahkion vetäjiä että rinkan kantajia.

Ahkion kantolaitteesta erottava keskeinen piirre on suurempi pakkaustilavuus ja yleisesti (poislukien rinkkaa suosivat erityisen jyrkät rinteet ja tiheät metsät) kuntotasoon verrattuna mahdollisuus kuljettaa mukana suurempaa määrää retkeilyvälineitä. Edelliseen ryhmän kokoon ja toimintaedellytyksiin suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että ahkiota on mahdollista käyttää tasaamaan ryhmän yksilöiden mahdollisesti ongelmia aiheuttavia eroja. Tämä tarkoittaa seuraavaa:

1. sopivilla lisävaruste ja vaikkapa makupala valinnoilla ryhmän jäsen voi nostaa omaa henkilökohtaista hyväoloa ja se auttaa kestämään muita retken rasituksia – sosiaalisia tai vaikkapa yksilön kuntoon nähden hieman liian kovan fyysisen suoriutumisen painetta.

2. Koska ahkioryhmän on lähes pakko ahkiosta johtuen käyttää loivapiirteisempiä ja muutenkin helpompia (ei tiheää metsää) reittivalintoja, niin tämä jo tasaa ryhmän heikompikuntoisiin liittyvää fyysistä suoriutumispainetta.

3. Vaikeissa pehmeän lumen olosuhteissa ahkiovaellusryhmän ladun avaajan ja muiden rasitustasossa on huomattava ero. Jo toisena tuleva pääsee paljon helpommalla ja hänestä taaksepäin hiihdetään valmiilla uralla. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että takana hiihtävien kannalta etenemisnopeus on varsin hidas. Kun tämä yhdistetään siihen, että ahkioretkeilijä lepää heti, kun hän pysähtyy, niin organisoimalla sopivasti kunnon mukaan ladunavaajavuorojen kesto saadaan tilanne, jossa vaikkapa tilapäisesti jostakin syystä väsynyt ryhmän jäsen pääsee paljon keskiarvoa helpommalla. Sama pätee niihin, jotka normaaliolosuhteissa pärjäisivät vielä hyvin, mutta erityisen vaativassa tilanteessa osoittautuvat fyysiseltä suorituskyvyltään ryhmän heikoimmiksi.

4. Ahkion ominaisuuksista kantolaitteeseen verrattuna seuraa myös suuremmat mahdollisuudet tarvittaessa keventää heikoimmin pärjäävien kuormaa muille.

Kantolaitteella ei ole vastaavassa määrässsä ryhmän toimintaa tasoittavia mahdollisuuksia.

Yhteenveto rinkka vai ahkio

Ahkio on kantolaitteeseen verrattuna haluttaessa/osattaessa paremmin ryhmän yhteistomintaa häiritseviä yksilöiden eroista johtuvia piirteitä tasaava väline kuin kantolaite. Ahkio sopii monipuolisesti talviretkeilyyn. Retken keston pidentyessä ahkionvaeltajan mahdollisuudet kuljettaa mukanaan tilavuudeltaan ja painoltaan suurempaa tavaramäärää tekevät siitä ainoan vaihtoehdon. Ahkio pakottaa reittivalinnoissa välttämään tiheää metsää ja jyrkkiä mäkiä. Tämä on tietysti rajoite, mutta samalla myös turvallisuutta ja retken onnistumista varmistava tekijä.

Kantolaite on suhteellisen lyhytkestoisten (vajaa viikko, viikko tai vähän kauemmin, riippuu olosuhteista) talvivaelluksen vaihtoehto. Edullisissa olosuhteissa kantajan voimaan ja kuntoon sopiva riittävän kevyt kantolaite mahdollistaa ahkioon verrattuna huomattavasti nopeamman etenemisen. Rinkkavaeltajat selviytyvät myös paremmin jyrkistä ylä-tai alamäistä ja tiheässä metsässä.

Ahkiota voi paremmin sanoa talvivaelluksen yleisvaihtoehdoksi ja kantolaitetta enemmän erikoistuneen vaeltajan vaihtoehdoksi.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin pohdiskelua matkailusta

Sattui tuossa muutama päivä sitten silmään tällainen Ylen uutinen:

”Suomi haluaa kestävän matkailun ykkösmaaksi, mutta asiantuntijat pitävät sitä viherpesuna: Matkailun haitat ylittävät sen hyödyt.”

Tämä on varmaankin suurelta osalta totta. Minä en koskaan ole oikein innostunut kestävästä matkailusta pauhaamisesta, koska aivan vaistomaisesti olen tuntenut sisälläni sen, että tuossa kyllä tärkeästä ympäristöarvosta (ekologisesta kestävyydestä, johon liittyy myös sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys) tehdään hyvää vauhtia markkinointitermiä ja tuloksena on tutkijoiden toteama viherpesu.

Silti lantilla on myös toinen puoli, ei sen tarvitse aivan niinkään olla, mitä tutkijat väittävät, vaan ainakin huomattavasti kestävämpää matkailua kyllä voidaan harjoittaa, jos se organisoidaan sopivalla tavalla ja reseptikin on hyvin yksinkertainen.

Mitä kauemmaksi matkustat, niin pysy sitten kohteessa mahdollisimman kauan. Australian ja Uuden-Seelannin eurooppalaistaustainen väestö toimi näin silloin, kun lentäminen oli kallista. Vanhaa Eurooppaa tultiin katsomaan kerran tai kahdesti elinaikana, mutta kun tultiin, niin täällä viivyttiin pari kuukautta tai pidempäänkin. Jokainen voi harjoittaa hieman jako/kertolaskua, kuinka paljon pienempi tällaisen matkan ylivoimaisesti saastuttavin komponentti eli lentäminen on yhtä matkailupäivää kohti laskettuna verrattuna siihen, jos kohteessa ollaan viikko tai pahimmillaan vielä tätäkin lyhyempi aika.

Tätä pitkään kohteessa olo periaatetta voi noudattaa myös lähemmäksi suuntautuvassa matkailussa vaikkapa Euroopan sisällä. Jos pidentää kohdemaassa käyntiaikaa ja matkustaa sinne vieläpä junalla, niin tilanne on aivan toinen kuin lentämällä. Junan hitaus ei myöskään syö prosenteissa yhtä paljon loma-ajasta, jos lomamatka on ajallisesti pidempi, Sitäpaitsi ”hitaan” junan ikkunasta voi katsella hienoja maisemia.

Kotimaa Suomi on eurooppalaisen mittapuun mukaan iso maa ja täällä sisäiset matkatkin ovat pitkiä. Jos täältä Etelä-Suomesta lähtee Lappiin, niin kohteeseen matkustaminen on merktittävä tekijä ekologisilta vaikutuksiltaan. Siksi tässäkin kannattaa pidentää loma-aikaa kohteessa, mieluummin kaksi viikkoa eikä yksi ja entistä varauksellisempi suhtautuminen lyhytlomiin. Kahden viikon matkalla autojuna tai juna bussimatka yhdistelmä ei haittaa hitautensa puolesta lähimainkaan samalla tavalla (verrattuna lentämiseen) kuin lyhyemmillä lomareissuilla.

Todettakoon tähän väliin se, että en minä tällaisia asioita tuumaile, enkä elämässäni toteutua siksi, että olisin jotenkin eettisesti parempi yksilö, vaan olen yksinkertaisesti aina ollut siinä määrässä ”köyhä”, että puhdas taloudellinen harkinta on myös johtanut tähän ajattelutapaan. Säästeliäs ja kustannustietoinen elämäntapa onkin useissa tapauksissa myös yksi mahdollinen polku ekologisempaan elämäntapaan.

Sitten vähän matkakohteen toimintasisällöstä. Mitä vähemmän matkasi sisällön tuottamisessa käytetään energiaa, niin sitä parempi. Jos vaikkapa kaupunkimatkalla pääasiassa tutustut kohteeseen kävelemällä tai polkupyörällä, liikut puistoissa, ihmettelet patsaita ja muistomerkkejä, käyt kirkoissa, museoissa ja hautausmailla, syöt suhteellisen vaatimattomasti etkä pröystäile majoituksessa, niin olet ekologisempi kuin sellainen turisti, joka toimii juuri päinvastaisella tavalla.

Luontomatkailua on erityisen helppo toteuttaa sillä tavalla, että hiilijalanjälki pysyy pienenä. Jos lähdetään retkelle kaukokohteeseen, niin tärkeintä on tehdä ajallisesti pitkä retki, jotta yhtä retkipäivää kohti laskettu matkustamisen hiilijalanjälki pysyy pienenä. Patikka-, hiihto- ja melontaretkellä varsinaisessa toiminnassa hiilijalanjälki jää pieneksi, koska kaikki liikkuminen tapahtuu lihasvoimalla ja ruokakin on mitä luultavimmin huomattavasti kasvisvoittoisempaa kuin muulloin. Retkellä syötävä säilykeruoka ei lähtökohtaisesti tarjoa samoja mahdollisuuksia lihalla mässäilyyn kuin vaikkapa päivittäisen työmaaruokalan noutopöytä. Retkeilyssä on myös hyvä muistaa: miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun aivan lähelläkin on mielenkiintoista vaikka miten paljon. Toki voi kuulostaa aika komealta, jos voi kehua patikoineensa Himalajalla tai Andeilla tai käyneensä edes Pyrenneillä pyhiinvaelluspolulla. Mutta retken iltatarinoita syntyy myös minun tavastani toteuttaa suuria unelmia. Noin vuodesta 2000 lähtien olen toteuttanut lähes kaikki melontaretkeni teemalla Tampere outward, eli Tampereelta poispäin. Tällä tavalla olen kolunnut aika tarkkaankin Kokemäenjoen vesistön ja valtaosalta Kymijoen vesistön – Suomi on laaja, kauemmaksi en ole ehtinyt, vaikka lähes joka kesä olen tämän teeman alla retkeillyt 150 – 300 km retken. Myös Lapissa olen aikaisemmin vuodesta 1985 vuoteen 2005 melonut systemaattisesti ajatuksella meloa kaikilla olennaisilla joilla. Systemaattisuudesta tulee sisältöä omaan retkeilyyn ja näemmä sellaista, jota muutkin kuuntelevat – jollakin tavallahan meidän pitää päästä paistattelemaan sosiaalisen hyväksynnän valokeilassa. Jälleen on paikallaan huomatuttaa, että syy miksi olen näin tehnyt on arkinen, loman varaaminen varsinaiseen sisältöön, eikä kohteeseen matkustamiseen. Kun melot lähellä, niin voit meloa enemmän ja toisena motiivina on ollut raha. Mitä vähemmän ajellaan autolla, niin sitä halvempaa melontaretki on yhtä retkipäivää kohti laskettuna.

Lähi/korttelimatkailussa HIking Travel tuottaa sellaisia palveluita, joiden kuluttamisen voi toteuttaa hyvinkin ekologisesti. Talvella ylläpitämämme luistinrata noudattelee Tampereen keskustan asuttuja rantoja ja on siksi suurelle määrälle tamperelaisia kävelymatkan päässä. Kesäinen päätoimintamme liittyy melontaan. Jos tulet vuokraamoomme polkupyörällä tai kävelemällä tai vaikkapa nykyajan tyyliin sähköpotkulaudalla, niin aika pieneksi jää silloinkin hiilijalanjälki verrattuna moneen muuhun ajallisesti yhtä pitään vapaa-ajan aktiiviseen toimintoon. Tässäkin asiassa on huomautettava, että emme korostuneesti ole ekomoraalisen lipun heiluttajia, vaan tällainen liiketoiminta-ajatus on vahvistunut yksinkertaisesti siitä syystä, että se myy. Palvelun kuluttamisen kokonaiskustannus sen ostajan näkökulmasta on hyvinkin hintakilpailukykyinen. Koska palvelu on lähellä ja helposti saavutettavissa, niin sen kuluttamisen mahdollistavat liitännäispalvelut jäävät hinnaltaan vähäisiksi. Ekologisuuden näkökulmasta on toivoa herättävää se, että edellä kuvaamani palvelu on myyvää. Mitä paremmin se menestyy, niin sitä enemmän se syö pois tunteja jotka mahdollistaisivat myös epäekologisemman ajankulun. ”Terve sielu terveessä ruumiissa” on hyvä osviitta ekologiseen tuotteistamiseen, tuotantoon ja kuluttamiseen. Meidän on pakko oppia tekemään enemmän rahaa eli pyörittämään taloutta sillä tavalla, että tuotteiden ydinsisältö on oman kropan kunnossa pitämistä eli liikuntaa ja oman pään kunnossa pitämistä eli ajattelua eikä energiaintensiivistä kuluttamista. Markkinatalousyhteiskunnassa valitettavasti häiriötön yhteiskunnallinen tilanne perustuu jatkuvan kasvun ajatteluun ja tämä rakenne on varmasti hyvin jäykkä. Uusia palvelutuotemarkkinoita on siksi hyvä suunnata ekologisesti mahdollisjmman vaarattomille alueille.

-ratamestari

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Retkiluistelija vajosi jäihin ja kömpi sieltä pois, Ratamestari analysoi

Jos et välitä jutun yleisitä perusteluista ja taustoituksesta, niin voit siirtyä suoraan videoselosteeseen. Upotettu video jutun lopussa.

Retkiluistelukausi on alkanut Pirkanmaalla kuluneella viikolla. Näin syksyllä ensijäillä sattuu aina jäihin vajoamisia niin retkiluistelijoille kuin muillekin ja siksi juuri nyt on oikea hetki asiapitoisesti ja perusteellisesti käsitellä tätä ilmiötä oikein videon kera. Tässä keskitytään retkiluisteluun, koska autenttinen tositilanteen video kuvaa juuri tätä. Lisäperusteena on se, että retkiluistelu on 1990-luvun puolivälistä lähtien ollut erittäin voimakkaasti kasvava laji – esimerkiksi viime talvena perinteistä talvilajia maastohiihtoa ei Etelä-Suomessa lumettomuuden vuoksi voinut harrastaa juuri muualla kuin tykkilumiladuilla, mutta retkiluistelun kannalta talvi oli poikkeuksellisen hyvä. Ei ole ihme, että retkiluistelusta on tulossa uusi massalaji. Tätä lisää myös se, että hyvin monien asutuskeskusten liepeillä on nykyisin aurattuja luisteluratoja, jotka madaltavat kynnystä siirtyä varsinaiseen retkiluisteluun radan ulkopuolelle.

Joka syksy lajin piiriin tulee uusia luistelijoita, joilla ei välttämättä ole juurikaan aikaisempaa kokemusta heikoista jäistä. Erityisesti tänä syksynä näin on luultavasti vielä suuremmassa määrässä, koska korona epidemia ajaa ihmisiä luonnonläheisiin harrastuksiin ja lisäksi pikkujärvien jäätyminenkin on alkanut vasta nyt, aika myöhään. Psyykkistä painetta on – koska sinne päästään. Tämä voi lisätä myös hätiköintiä ja siksi vaarallisuutta keskimäärin sitä enemmän, mitä vähemmän uudella harrastajalla on yleistä retkeilykokemusta.

Yleismediassa heikkojen jäiden vaaroista kertominen alkaa syksyllä ensijäiden ilmaantuessa samalla kun uutisoidaan jäihin vajoamisista. Uutiset ovat hyvin yleisluonteisia: luistelija vajosi jäihin, pilkkijä oli vähällä hukkua, moottirokelkkailija ajoi sulaan ja hukkui. Tämän lisäksi jutuissa on viranomaisten yleistä varoittelua heikoista jäistä ja niiden vaaroista. Mustavalkoinen pelotteluohjeistus, kieltely ja siihen liitetty muutaman kohdan luettelo oikeasta toiminnasta on liian vähän, enemmän tarvitaan. Meidän kaikkien on huomattava, että kasvihuonetalvien aikakaudella retkiluisteluharrastus on kuin ”epidemia”, joka leviää. Siihen eivät viranomaisten toimet löydä ”rokotetta”. Siksi luistelijoiden on ”rokotettava” itse itsensä käyttäytymällä siten, että mitään ei satu tai jos sattuu, niin tilanteesta selvitään omatoimisesti – tämä on muuten hyvä yleisohje muissakin epidemioissa.

Videoseloste

Retkiluistelijan turvallinen varustautuminen ja turvallinen toiminta yleisesti ja tilanteessa, jossa varovaisuudesta huolimatta vajotaan jäihin, esimerkkinä videolle ikuistettu tapahtumasarja.

Tässä videossa myöhemmin tektissä esitettävä turvallisuuteen liittyvä ennakkovarustautuminen on kunnossa. Luistelijoilla on asialliset varusteet.

Myös toiminnallinen turvallisuus on kunnossa. Luistelijakolmikko luistelee lähellä rantaa sopivalla etäisyydellä toisistaan ja ainakin kärkiluistelijalla on päällään myös kuivapuku. Kärkiluistelija on myös käynyt Hitin järjestämässä jäihin putoamisharjoituksessa, jossa hän on saanut tuntuman siihen, miltä jäihin putoaminen tuntuu ja kuinka avannosta noustaan uudelleen jäälle.

Jäihin vajottaessa toiminta on johdonmukaista ja neuvottelu pelastavan luistelijan ja avannossa olijan kanssa sujuu rauhallisesti. Rauhalliseen toimintaan lienee osasyynä kuivapuku, jonka ansiosta avannossa olijalle ei kylmyys tuota liikaa hätäilyä. Toiminta näyttää jopa niin järkiperäiseltä, että sitä luulisi harjoitukseksi, vaikka kyseessä on tarkoitukseton tositilanne.

Videosta tulee sellainen tunne, että kävipäs kaikki helposti ”kuin elokuvissa” ja niinhän se onkin. Jos varusteet ovat kunnossa ja on ennakko-osaamista, niin ei avannosta jäälle ryömiminen naskaleiden avulla (ja vielä lisäturvana pelastaja heittoköyden toisessa päässä) ole kummallinen suoritus liikunnallisten vaatimusten kannalta. Kyseessähän on ryömiminen, joka opitaan jo ennen kävelyä. Silti tällä helppoudella on myös kääntöpuolensa. Uimari on kuitenkin jääkylmässä vedessä, jossa ilman kuivapukua hypotermia alkaa hiipiä minuutissa parissa ja kuivapuvussakin tulee kylmä muutamassa minuutissa. Palelemien ja hypotermiseksi muuttuminen on aika yksilöllistä. Siksi on turha puhua minuuteista kovin täsmällisesti. Vaara on siten koko ajan olemassa. Lisäksi on niin, että jäihin vajotessa voi syntyä kaatumisvamma, joka ainakin osittain lamauttaa avannossa olijan toimintakykyä. Näistä syistä ei pidä tuudittautua sellaiseen ajatukseen, että luistelemalla jäihin tippuminen on riskitön rutiinitapahtuma. Mutta toisaalta pitää orientoitua niin, että syksyn ensimmäisillä jäillä luistellessa minäkin ennemmin tai myöhemmin jäihin tipahdan ja samoin käy, jos luistelen viimeisillä kevätjäillä. Olenko siis oikein varustautunut, osaanko käyttää varusteitani, osaavatko luistelukaverini käyttäytyä oikein ja käyttää varusteitaan, olenko psykologisesti ennakkoon varautunut mielikuvissani jäihin putoamiseen ja sieltä ylös nousemiseen, miten tämä asia on muilla luistelijoilla meidän ryhmässä, olemmeko kenties harjoitelleet asiaa ennakkoon.

Jos tästä videosta pitää kaivella esiin jotakin, missä kenties olisi parantamisen varaa, niin voi esittää kysymyksen luisteleeko kärkimies vähän liian rennosti, koska jää laulaa eli ollaan ohuella jäällä ja kierretään pieni niemeke ja videoltakin voi aavistella että niemen kärjessä näyttäisi olevan jäätymisrajakin. Se useimmiten tarkoittaa jään vahvuuden muutosta. Tästä näkökulmasta vauhtia olisi pitänyt hidastaa ja lähestyä niemen kärkeä hitaasti ja piikata tiheään jäätä sauvalla, jotta sen oheneminen huomataan ajoissa. Ennakoiva käyttäytyminen on tärkeä osa turvallisuutta ja lähes aina jälkikäteen on kovin helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta koko tilannetta ei olisi sattunut. Tästä pitää myös osata tehdä se päätelmä, että kaikkea ei aina huomata ei huolellisinkaan jään tarkkailija. Siksi avantotoiminan osaaminen ja siihen varustautuminen on tärkeää.

Videolla avannossa olijan käytöksestä myös näkee sen, että sopivan rauhallisesta toiminnasta huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole rutiinisuoritus. Tällaisia asioita kannattaa aina miettiä. Koskaan ei tulla valmiiksi ei yksilöinä eikä ryhmänä.

Seuraavasssa videolla nähtyyn toimintaan liittyvästä retkiluistelijan turvallisuudesta tiivistetysti

Ennakkovarustautuminen

Retkiluistelijan turvavarustukseen kuuluu:

1. Reppu, jossa vaihtovaatteet ovat vesitiiviisti pakattuina. Reppuun on hyvä liittää myös haararemmi, joka pitää repun paikallaan myös avannossa. Reppu ei pääse nousemaan ylöspäin, vaan kelluttaa uimaria paremmin. Yläkroppa on aika korkealla, jolloin jäälle kiipeäminen on helpompaa. (Hit valmistaa mihin tahansa lantiovyölliseen reppuun kiinnitettävää haararemmiä.)

2. Repussa on kiinnitettynä heittoköysi siten, että sen käyttö tositilanteessa on mahdollisimman helppoa. (Hit on kehittänyt heittoköysimallin, jossa pussi on tarralla repun viilekkeessä kiinni kaulan vieressä ja siitä käsityksemme mukaan aika panikoitunutkin henkilö sen saa esille. Köyden toinen pää on valmiiksi olkapään tasalla repussa kiinni. Kiinnityspaikan pitää olla sellinen, että se ei paina uimaria jään reunaa vasten, jos pelastaja vetää köyden toisestä päästä (kiinnityspiste liikaa selän puolella olkapäällä) eikä myöskään köysi hirttäydy jään reunaan (kiinnityspiste liian alhaalla jäätason alapuolella.))

3. Jäänaskalit helposti saatavilla, tyypillisesti kaulassa lyhyessä narussa. Toinen mahdollisuus on kiinnittää naskalit reppuun. Tätä puoltaa se, että silloin ne pysyvät mukana – eivät unohdu, kun on kova into päästä ensijäille. Olennaista naskaleiden sijoittamisessa on se, että ne ovat varmasti ja helposti saatavilla, jos jäihin vajotaan ja toisaalta se, että kaatuessaan luistelija ei lyö itseeän omiin naskaleihin. Tästä syystä kaulakiinnityksen pitää olla lyhyt.

4. Retkiluistelija kantaa mukanaan jääsauvaa tai hänellä on suksisauvojen tyyppisesti sauva molemmissa käissä. Olennaista on se, että sauvoissa on iskupää, jolla voi vaivattomasti hakata reijän alle 10 cm jäähän eli tutkia jään paksuutta. Pienellä harjoittelulla oppii, millainen isku juuri minun sauvallani ja voimillani tarvitaan, jotta reikä tulee yhdellä lyönnillä 5 cm jäähän. Kun reikä tulee tällä harjoitellulla ”vakioiskulla”, niin se on merkki kriittisestä jään vahvuudesta. Jos käytetään kahta sauvaa, joilla voi lisätä vauhtia samaan tapaan kuin vapaan tyylin hiihdossa, niin sauvojen lenkeissä ei saa olla tarrakiinnityksiä ja niiden pitää olla riittävän väljät. Jään halkeamaan uppoava kiinni juuttuva sauva voi aiheuttaa vielä vaarallisemman kaatumisen, jos sauva ei pääse kädestä irti.

5. Kännykkä vesitiiviisti pakattuna. Varustautumisesta huolimatta voi jossakin haveritilanteessa käydä siten, että paikalle tarvitaan ulkopuoleista apua. Sen hälyyttämistä varten tarvitaan kännykkä. Väärää ”kännykkäturvallisuutta” on ajattelu: ”onhan meillä kännykät jos sattuu jotakin, niin hälytetään sitten apua”. Ensitilanteessa viranomaisapu tulee käytännössä aina liian myöhään. Omilla toimenpiteillä pitää pystyä selviytymään akuutista tilanteeesta vaikkapa saamaan uimari ylös avannosta tai kaatuessaan vammautunut rantaan tai ainakin kantavalle jäälle. Akuuttia haveria mahdollisesti seuraavien jatkotapahtumien vaikkapa sairauskohtauksen kannalta viranomaisavun hälyttämisvalmius on olennaista.

Lisäturvavarusteet:

5. Jäämittari. Reppuun voi kiinnittää myös koukun mallisen jäämittarin, jolla jään paksuuden varmistaminen sujuu näppärästi pienestäkin retkiluistelusauvalla isketystä reijästä max. 10 cm jäähän.

6. Ennakkoon heikoiksi tunnetuilla jäillä luistellessa kuivapuku on hyvä lisävaruste. Se voi olla joko tavanomainen esimerkiksi melojien käyttämä tai ns. välikuivapuku. Jos päällä on kuivapuku ja jäihin vajotaan, niin silloin avannossa ei kovin nopeasti tule kylmä. On aikaa rauhassa harkita ylös kömpimisen toimenpiteet. Kuivapuku myös yksinkertaistaa vaatteiden vaihtamista. Jos puku on täysin ehjä ja tiivis, niin ei tarvitse vaihtaa kuin käsineet, pipo ja mahdollisesti sukat. Silti pitää mukana olla varavaatteet.

7. Retkiluistelun riskeihin kuuluu myös vammoja aiheuttava kaatuminen. Siksi kypärää kannattaa pitää päässä ja polvisuojia polvissa. Oikeaoppisessa kaatumisessa luistelija vetää polvet koukkuun. Silloin pudotaan mukavasti polvisuojille ja eteenpäin kaatuvan yläkropan liike-energia on vähäisempi eikä siten aiheuta yhtä todennäköisesti helposti refleksinä eteen työntyvään käteen murtumaa ranteeseen tai kyynärpäähän tai olkapään luksaatiota. Lähinnä paikallaan seisoskeleva luistelija voi horjahtaa myös taaksepäin. Siksi jotkut käyttävät selkäpanssaria.

Toiminnallinen turvallisuus

Toiminnan aikainen turvallisuus on ainakin yhtä tärkeää kuin ennakkovarustautuminen oikeilla välineillä. Jos välineet ja toiminta eivät liity oikealla tavalla toisiinsa, niin luistelija voikin olla ”varustejoulukuusi”. Varusteet on mukana, mutta, miten niitä käytetään onkin toinen kysymys. Pahimmillaan tämä voi aiheuttaa valheellisen turvallisuuden tunteen, joka houkuttelee ottamaan entistä suurempia riskejä.

Toiminnalliseen turvallisuuteen liittyviä asioita ovat:

1. Ei lähdetä yksin luistelemaan, vaan vähintään yhden kaverin kanssa ja molemmilla asiallinen varustus.

2. Kärkiluistelija luistelee muutaman kymmenen metrin päässä muiden edellä. Muu ryhmä luistelee vähintään 5 m päässä toisistaan jonomuodossa. Jos kärkiluistelija vajoaa jäihin, niin muu ryhmä ehtii hyvin pysähtyä eikä joudu samaan avantoon. Näin toimitaan erityisesti tilanteissa, joissa jää ei varmuudella ole luistelun näkökulmasta paksua (yli 10 cm).

3. Kun jää tiedetään ohueksi tai ei tiedetä sen olevan paksua, niin luistellaan sopivan lähellä rantaa. Jos jotakin sattuu, niin lähellä oleva ranta lisää turvallisuutta. Aivan rantaviivan tuntumassa voi jäässä olla heikkoja kohtia monestakin syystä. Siksi useissa tapauksissa pieni etäisyys rannasta on hyväksi. Ryhmän vetäjä tietää ja osaa välttää heikkoihin jäihin liittyvät tunnetut vaaranpaikat, purojen suut ja luusuat, niemien kärjet, matalikot, suorannat, siltojen aluset, myöhemmin jäätyneet tuuliavannot ja muut jäätymisrajat yms. paikat, joissa jää todennäköisesti on ympäristöä heikompaa.

Jäihin putoaminen oikein varustautuneessa osaavassa ryhmässä (vähintään 2 luistelijaa) ei ole kovin vaarallista, mutta ei se aivan samanlainen rutiinisuoritus ole kuin eskimopyörähdys tai toveripelastus osaavassa melontaporukassa. Tapahtumaympäristö, jääkylmä vesi ja avanto ja alun kaatumistilanne meritsevät lähtökohtaisesti suurempaa vaaraa.

Hit suunnittelee ja valmistaa useisiin luontoliikuntalajeihin liittyviä urheiluvälineitä. Ohjaamme erilaisia ulkoiluaktiviteettejä ja vuokraamme välineitä, niin yksilöille kuin ryhmille. Joka vuosi meille syntyy tuhansien asiakastilanteiden lisäkokemus, mitä kaikkea voi sattua. Näiden kokemusten perusteella ja omassa kehitystoiminnassa syntynyttä tietoa jaamme auliisti. Myös tänä talvena on tarkoitus järjestää luisteluturvallisuutta lisäävä jäihinputoamisharjoitus.

Tervetuloa asiakkaaksemme! Hyvää retkiluistelukautta kaikille ja kiitos Sepolle avoimuudesta antaa julkaista tositilanteessa syntynyt ”opetusvideo”.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Poimintoja Hitin Facebookista alkutalvesta 2019-2020, osa 2

Ratamestari jäästä ja Aamulehdestä

Lehti jatkaa uskollisesti tänä aamuna jo vuosia jatkuneella jäiden vaarallisuudesta pelottelevalla linjallaan.

Tämän päivän juttuun on siteeksi joukkoon otettu tosiasioita, mutta kokonaisuus ontuu pahasti, koska jään kantavuuden fysikaalisia perusteita ei esitetä nyt eikä niitä ole esitetty koskaan aikaisemminkaan. Asian tekee vielä omituisemmaksi se, että otimme lehteen yhteyttä siksi, että he aikaisemmassa nettijulkaisussa leimasivat retkiluistelumahdollisuuksia käsittelevän asiakirjoitukseni huhuksi. Lehdestä vastattiin ja kerrottiin pistettävän harkintaan lisäjutun tekeminen. Ainakaan tämän päivän juttu ei edelleenkään käsittele jään kantavuuteen liittyvää fysiikkaa.

Otan pari esimerkkiä huterasta uustisoinnista.

1.
Artikkelissa todetaan aivan oikein, että 5 cm teräsjää kestää ihmisen (KANTAVUUUS 5*5*5 KG= 125 KG), mutta ei osata varoittaa tässä yhteydessä olennaisesta asiasta, joka on läsnä tällaisen jään alueella jokaisessa Näsiselän niemennokassa. Se on jään halkeilu. Halkeamien ei tarvitse olla niitä kuuluisia Matti Joen 10 m levyisiä railoja, vaan jo muutaman millin rako riittää. Railon reunalla kantavuutta on jäljellä 40 % eli vain 50 kg. Railojen risteyksessä 25% eli vain 31,25 kg. Railojen risteyksessä on siis tiedossa varma uimareissu jo kevyelle naisellekin ja railon ylityksessä voi hyvin käydä huonosti, jos on kyseessä normaalikokoinen aikuinen. TÄSTÄ EI SIIS OSATA VAROITTAA, VAIKKA MUUTAMA VUOSI SITTEN LUULTAVIMMIN JUURI TÄMÄN ILMIÖN VUOKSI YKSINÄINEN RETKILUISTELIJA HUKKUI NÄSSYYN YLÖJÄRVEN PUOLELLA. SILLOISTA KUOLEMANTAPAUSTA ON TOKI VAIKEA ARVIOIDA, KOSKA MYÖS VIRANOMAISET VAIN PELOTTELEVAT VAAROISTA EIVÄTKÄ JUURIKAAN KONKREETTISISSA ONNETTOMUUSTAPAUKSISSA ANNA ASIALLISTA ANALYYSIÄ ONEETTOMUUSTILANTEESTA EDES YLEISELLÄ TASOLLA.

ONNETTOMUUSANALYYSI TYYPPINEN TIEDOTTAMINEN JA TAPAUSTEN KERÄÄMINEN TIETOVARASTOKSI OLISI SITÄ OIKEAA TURVALLISUUDEN LISÄÄMISTÄ. NÄINHÄN TEHDÄÄN KAIKISSA VAKAVISSA ONNETTOMUUKSISSA JA LIIKUNNASSAKIN ESIMERKIKSI MELONNASSA. TÄLLAISIA ASIOITA KÄSiTELLLÄÄN VUOSITTAIN MELONTATURVALLISUUDEN NEUVOTTELUKUNNASSA, JONKA PUHEENJOHTAJANA OLEN TOIMINUT VUOSIA. MYÖS LAINSÄÄDÄNTÖ LÄHTEE SIITÄ, ETTÄ JÄRJESTETYSSÄ TOIMINNASSA VASTUUTAHO ON VELVOLLINEN KERÄÄMÄÄN SYSTEMAATTISESTI TÄLLAISTA TIETOA JO HAVAITSEMISTAAN VÄHÄLTÄ PITI TAPAUKSISTAKIN.

2.
Toisaalta artikkelissa todetaan, ingressin tyyppisessä tekstiosuudessa isommalla fontilla, että vasta 15-20 cm jää kantaa ihmisjoukon. Tämä siis sellaisessa tekstiosuudessa, jonka huolimatonkin lukija huomaa. Missään ei käsitellä sitä että jää on kelluvaa. Tämän asian käsittely on aivan olennaista silloin, kun puhutaan siitä, kunka hyvin jää kannattaa ihmisjoukon.

Varmaankin ensihätään tulee mieleen seuraava ajatteluketju: 5 cm jää kantaa 125 kg, jos siis kolme 100 kg painavaa henkilöä on jäällä vieri vieressä, niin jää pettää. Aivan oikein, näin käy. Oleellinen kysymys on se, kuinka kaukana henkilöiden pitää olla toisistaan, että näin ei missään tapauksessa käy. Otetaan seuraavassa huomioon vain jään kelluttavuus ja jätetään muut jään kantavuutta lisäävät tekijät huomiotta. Jään tiheys on noin 0,9 kg/dm3. Silloin neliömetri 5 cm jäätä kelluttaa 0,1*0,5*10*10 kg = 5 kg. Reilun 20 neliömetrin alue siis kantaa yhden ihmisen painon jo jään kelluvuuden vuoksi. Tällainen alue on kooltaan suurehkon makuuhuoneen kokoinen (5m*5 m = 25 m2). Jos siis ihmiset seisovat tai luistelevat toisistaan 10 m etäisyydellä, niin tässä tiheydessä heitä voi olla isokin joukko. Tilanne muuttuu radikaalisti, kun jää on vähänkin paksumpaa. Jo 8 cm ehjä teräsjää kantaa 320 kg ja vastaavasti kelluttaa 8 kg/m2. Silloin tarvitaan 40 m2 alue kelluttamaan tuon 320 kg. Tällainen alue on sivultaan esimerkiksi noin 6,3 m ruutu. Tällaisessa ruudukossa voi siis jokaisessa ruudussa olla max 3 100 kg ihmistä, vaikka se olisi reunoistaan irti muusta jäääkentästä. Kolmen henkilön osaparvia voi siten luistella noin 12,5 m päässä toisistaan. Henkilöihin kohdistuvana keskimääräisenä etäisyytenä tämä tarkoittaa noin 7 m keskimääräistä etäisyyttä, mutta maksimissaan 3 henkilöä siis voi olla lähelläkin toisiaan. 10 cm ehjä teräsjää kantaa 500 kg ja silloin 5 painoltaan 100 kg henkilöä voi olla aivan lähellä toisiaan. Äskeisen laskutavan mukaan turvallinen vain kelluttavuuteen ja jään pistemäiseen kantavuuteen perustuva keskimäärin vaadittava etäisyys on reilut 6 m. 12 cm ehjä teräsjää kantaa 720 kg eli 7 satakiloista henkilöä voi jäällä seisoskella vierekkäin ja edellisellä tavalla laskettuna jään kelluttavuuteen perustuva keskimääräinen etäisyys on vajaat 6 m. Nämä laskelmat ovat laatumerkintöjen kannalta tosi puutteellisia. En tässä yhteydessä nähnyt tarpeelliseksi kuljettaa mukan laatuja ja se voi fysiikkaa opiskelleiden silmiä kirvellä.

Edelliset laskelmani ovat hyvin varovaisia, koska niissä lähtökohtaisesti tarkastellaan jään kantavuutta kelluttavuuden näkökulmasta. Todellisuudessahan ehjä iso jääkenttä on kokonaisuus eikä koostu sillä tavalla erillisistä kelluttavista ”ruuduista” kuin edellä on ajateltu. Laskuesimerkillä on siis haettu alarajoja sille, millaisia ihmisparvia jää varmasti kestää. Todellisuudessa vielä 7-8 cm paksuisella jäällä pitää kiinnittää jonkin verran huomiota siihen, että luistelijaryhmä ei luistele liian tiheässä eikä pysähtyessään jää liian tiheään parveen. Jos jään vahvuus on 10 cm tai enemmän, niin tilanne, jossa ehjä jää murtuisi siksi, että ihmiset seisovat jäällä liian tiheässä on jo aika teoreettinen. Lisäksi on ilmiselvästi niin, että tämän tyyppisessä riskitilanteessa jää halkeilemalla varoittaa riskirajan lähestymisestä ja koska kyseessä on ihmisjoukko, joka ylikuormaa on aiheuttamassa, niin aivan vaistomaisesti ihmiset hajaantuvat paukahduksen kuullessaan kuin varpusparvi. Tästä ilmiöstä olisi hyvä saada kommentteja skrinnareiden tottuneilta retkenvetäjiltä. Omilla retkilläni joudun kiinnittämään joskus huomiota liian tiheään parveiluun, kun jään vahvuus on 8 -10 cm luokkaa.

Jälkikikirjoitus

Juttuuni näyttää heti ilmestyvän kommentteja (Facebookissa), joissa yritetään tehdä tästä kahden yrittäjän välistä kiistelyä. Hoi! Enhän puhu tässä yhden tavun vertaa kenestäkään toisesta yrittäjästä. Juttuni on paremminkin luultavasti monille lukijoille ikävän tylsää fysikaalista pohdiskelua. Sorry! Fysiikka on kuitenkin aivan ylivoimaisen kehittynein reaalitiede ja sille perustuu suurelta osalta koko teknologinen toimintaympäristömme ja osaamisemme. Jään kantavuus on fysikaalinen asia ja sitä ei voi ymmärtää eikä siitä voi rationaalisesti puhua muuten kuin paneutumalla tuohon fysiikkaan. Kaikki muunlainen kommentointi mene täysin ohi aiheesta eli siitä, millaisella jäällä on turvallista liikkua ja miten tämä pitää varmistaa. Jutuissani esittämäni mittaustulokset ja fysiikkaan perustuvat päättelyt eivät ole kiistelyä, vaan tosiasioiden perään huutamista. Toisella tavalla jääjulkisuutta tuottavat eivät ole esittäneet yhtään kunnollista mittaustulosta eivätkä minkäänlaista mallia niistä olennaista tekijöistä, joihin jään kantavuus perustuu. Minun lapsuudessani tupakoinnin ja alkoholin vaaroihin liittyvässä valistuksessa siirryttiin asiapohjalta käsittelemään näiden asioiden tervysvaikutuksia. Aikaisempi raittiuskasvatus oli ollut viinalla ja tupakalla pelottelua. Kovin tuntuu sosiaalinen todellisuus noudattavan samoja kaavoja. Nykyinen jääjournalismi tuo mieleen raittiuskasvatuksen 70- 80 vuotta sitten. Retkiluistelu on voimakkaasti kasvava harrastus ja ilmastonmuutos muuttaa koko ajan Etelä-Suomen talvia lajille otollisimmiksi. Suuremmat harrastajamassat ja koko ajan houkuttelevammat ja epämääräisesti syntyvät huhut aiheuttavat kasvavan onnettomuusriskin. Oma kantani on kuitenkin se, että pelottelemalla tätä asiaa ei ratkaista vaan tarvitaan tietoa. Sitä tässä yritän koko ajan tuoda julki kaikkien pohdittavaksi.

Sivujuonteena minussa ihmetystä aiheuttaa, kuinka heikosti jäähän liittyvässä julkisuudessä otetaan huomioon liikkumisvapaus perustuslaillisena oikeutena ja kunnioitus tosiasioiden perään kuuluttamiseen sananvapauden hengessä – eivätko valeuutiset sittenkään ole ikävä ja paha asia vai kenties vain sopivat valeuutiset. Viimeisenä pointtina koko aja läpi paistaa luhanilainen post modernistinen viestintätodellisuus ”anything goes, media is the message”. Jos fysikaalista todellisuutta esittävän mallin julkaiseminen leimataan kiistelyksi eli yritetään vääntää tunneviestiksi vaikka väkisin, niin silloin ollaan kyllä vaarallisella tiellä… Kyllä faktojen ja loogisten päätelmien kritiikki pitää perustua kumoaviin faktoihin ja virheiden osoittamiseen päätelmissä. Kaikki muu on aika arvotonta tai voi olla myös tahallista käsiteltävän pääasian siirtämistä johonkin faktoihin ja päätelmiin liittymättömään sivupolkuun.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Poimintoja Hitin Facebookista alkutalvesta 2019-2020, osa 1

Ratamestarilla on asiaa jäällä liikkumiseen liittyvästä viestinnästä

Eilen kirjoitin lyhyesti tällä hetkellä vallitsevista hiihto- ja luistelumahdollisuuksista Pirkanmaalla. Luistelussa mainitsin nimeltä kaksi järveä Karhejärven ja Tohlopin, joilla molemmilla kävin eilen koeluistelemassa. Luistelemani jään kantavuutta (paksuutta) olin luonnollisesti koko ajan testannut sitä varten kehitetyillä retkiluistelijan sauvoilla. Molemmilla järvillä oli ollut myös muita luistelijoita ennen minua. Karheella käsittääkseni Suomen Retkiluistelijoiden omatoimiryhmä ja Tohlopillakin näin ainakin yhden aikaisemman luistelijan jäljet. Jään vahvuudeksi Tohlopissa arvioin minimissään 8 cm. Artikkelissani kävin läpi alan normaalit turvallisuusasiat ja varoitin yksin luistelun vaaroista.

Sitten alkoi tästä omasta mielestäni hyvin neutraalista olosuhteista tiedottavasta artikkelista someviestintä mylläkkä, jonka ilmeisesti käynnisti Tohlopin luisteluradan auraaja Tuukka Tuominen. Hänelle ei kaiketi sopinut lainkaan, että minä kirjoitan yhtään mitään Tohlopin jäästä. Omassa viestinnässään Tohlopin luisteluradan sivuilla hän leimaa minun kirjoitukseni some huhuksi ja saa Aamulehden toistamaan saman sisältöisen viestin ja vieläpä Pelastuslaitoksen esimiehenkin kerrotaan olevan samoilla linjoilla. Puhelimella Tuominen on lähestynyt sekä minua, että poikaani ja lievästi sanottuna moitiskelevalla tyylillä.

Jos mikä, niin tämä jälkimylläkkä on sellaista tosiasioihin perustumatonta julkisuutta, josta somea aina epäillään. Ja mikä vakavampaa tähän saatiin vedettyä mukaan myös Aamulehti ja pelastusviranomainen. Esitän tässä muutamia faktoja kantani perusteluiksi.

1. Jutun kirjoittaja vastaa aina julkisesta tekstistään ja lisäksi julkisella foorumilla on aina myös joku päätoimittajan tyyppistä vastuuta kantava henkilö. Olen alkuperäisen artikkelin julkaissut yritykseni face tilillä ja kaikille juttujani seuraaville on selvää, kuka jutun kirjoittaja nimimerkki Ratamestari on. Tämän lisäksi on selvää, että palstasta vastuussa on Hiking Travel yritys, jonka toinen pääomistaja olen. Tämän on täytynyt olla myös Tuukka Tuomiselle täysin selvä asia. Hän olisi aivan hyvin voinut mainita omassa face viestinnässään ja yhteydenpidossa Aamulehteen ja Pelastusviranomaisiin sen, mistä helposti vastuuhenkilöön yksilöitävä viesti (ei täytä millään tavalla huhun tunnusmerkkejä) on kotoisin. Jos näin olisi menetelty, niin sekä Aamulehden toimittajalla että pelastusviranomaisella olisi ollut helppo mahdollisuus kysyä, mihin juttuni perustan. Minun asiallisesta luonnossa liikkumiseen liittyvästä artikkelista tällä tavalla tekemällä tehtiin vaaraa aiheuttava huhu. Jos joku on eri mieltä, niin sitten pitää kertoa yksilöidyt faktat, mikä alkuperäisessä face artikkelissani oli epätotta ja sopimatonta. Jos Tuomisen viestissä ja Aamulehden jutussa olisi ollut huhun tilalla minun nimeni, niin lukijalle olisi tarjottu mahdollisuus itse arvioida, ketä on uskominen. Tänään Tohlopilla vastaan luistellut insinööri tunnisti minut heti ja kertoi samaan hengenvetoon Ratamestarin uutisoivan totta ja muiden epätotta. Hän oli varmistanut päätelmänsä kairaamalla omia mittausreikiä Tohlopin jäähän.

2. Liikkumisvapaus ja sananvapaus ovat perustuslaillisia oikeuksia ja tässä yhteydessä sekä luistellessani että siitä kirjoittaessani olen käyttänyt näitä oikeuksia asiallisella tavalla. Jos joku on eri meiltä, niin sitten pitäisi sanoa tosiasiat, johon eriävän kantansa perustaa. Puhelimessa Tuominen käyttäytyi sekä minulle että pojalleni ikäänkuin hän jotenkin olisi vastuussa kaikesta jäällä liikkumisesta Tohlopissa ja minä kirjoituksellani saatan jotenkin hänet hankalaan asemaan. Tämä on täysin omatekoista oman vastuunsa laajentamista. Vesilaki antaa jokaiselle laillisen oikeuden liikkua avoimessa vesitössä kenenkään estämättä. Meillä kaikilla on oikeus liikkua Tohlopin järvellä kesällä ja talvella. Varmaankin sisäministeriön alaisilla viranomaisilla halutessaan on oikeus liikkumista rajoittaa, mutta oikeusvaltiossa siihen vaaditaan perustelut ja perusteluiksi tuskin kelpaisivat luulot jään kantavuudesta. Luontoliikuntapalvelun (luisteluradan) tuottajana lain mukaan Tuominen vastaa rataan liittyvästä turvallisuudesta ja siinäkin hänen vastuunsa rajoittuu Kuluttajaturvallisuuslain määrittelemällä tavalla tarjoamansa palvelun sisältöön. Nyt ei ollut kyse radasta millään tavalla, vaan Tohlopin järven jäästä rannasta rantaan. Järvellä ei ollut mitään merkintöjä osoittamassa edes sitä, minne rata mahdollisesti avataan ja vaikka olisikin, niin myös rata on avointa vesialuetta, jolla liikkuminen on lain sallimaa kaikille.

3. Aamulehden toiminta asiassa minua kovasti ihmetyttää. Näyttää siltä, että lehden toimittaja on mennyt some ansaan ja on unohtanut journalistin perusohjeisiin kuuluvan lähdekritiikin. Asiallinen kirjoitukseni on muuttunut huhuksi, vaikka olisi ollut kovin helppo varmistaa, että kyseessä ei ole huhu, vaan selvästi henkilöön yksilöitävissä oleva face julkaisu, jossa luistelumahdollisuuksia esitellään asiallisesti. Jos Aamulehden toimittaja on tiennyt, että huhu viittaa minun kirjoitukseen, niin silloin herää kyllä ikäviä kysymyksiä tosiasiapohjaisen ja valeuutisoinnin suhteesta Aamulehdessä. Tässä linkki Aamulehden uutiseen: https://www.aamulehti.fi/a/e5823615-254a-48a9-b042-268eccd96da1?c=1522737894164&fbclid=IwAR0BpZC17LjVqjgHuDI5kXld_NKxzaPyfGLNPVyfCYIbspYN3bhBrKpGlOw

4. Olen yleensä kaikessa toiminnassani aika huolellinen ja niin tässäkin. Kävin tänään tekemässä Tohlopilla muutaman jään paksuuden tarkastusmittauksen. Kaikissa mittaupaikoissa jää oli yli 10 cm paksuista tyypillisesti 11-12 cm. Paikalla oli myös toinen luistelija, koulutukseltaan insinööri, joka oli saanut samanlaisia mittaustuloksia. Kerrotaan tässä nyt vielä ehjän teräsjään kantavuuskaava: jään paksuus senteissä korotettuna potenssiin 2 ja kerrottuna viidellä antaa jään kantavuuden kiloissa. silloin 5 cm teräsjää kantaa 5*5*5 kg eli 125 kg. Vastaavasti 10 cm teräsjää 10*10*5 kg eli 500 kg ja 12 cm teräsjää 12*12*5 kg = 720 kg. Eli Tohlopilla jään kantavuus on monikertainen siihen verrattuna, mitä tarvtaan yhdelle luistelijalle. Railon reunalla jään kantavuudesta on jäljellä 40% ja railojen risteyksessä 25 %. Tohlopinjärvellä ei ollut eilen eikä tänään avoimia railoja. Tohlopin jää ei ole koko vahvuudeltaan teräsjäätä, vaan osa kerrospaksuudesta on harmaata jäätä ja sen laskennallinen kantavuus on noin puolet teräsjään kantavuudesta. Vaikka koko 10 cm jää olisi harmaata jäätä (mitä se ei ole), niin silti kantavuutta jää 250 kg. Jos jostakin kohtaa Tohloppia löytyisi 8 cm vahvuinen jää, joka olisi kokonaan harmaata, niin senkin kantavuus olisi vielä 0,5*8*8*5 kg eli 160 kg. Näiden lukujen valossa minun artikkelia huhuksi väittäneille jää kyllä aika hankala todistustaakka siitä, millä tavalla Tohlopilla luisteleminen on jäihin putomisen mahdollisuuden kannalta vaarallista. Kysynkin, missä ovat muut mittaustulokset ja paikat, mistä ne on mitattu ja muistakaa: uusintamittaukset voidaan tehdä huomenna ja lämpötilan perusteella laskea, mitä tulosten olisi pitänyt olla silloin, kun ne on tehty.

Tällaisen vasta-argumentaatiota sisältävän artikkelin kirjoittaminen ei ole ollenkaan mukavaa. On aina vaarana, että vasta-argumenttien esittäjä leimataan tiukkapipoiseksi turhan nipottajaksi. Tästä näkökulmasta katsottuna siis pääsisin paljon vähemmällä, jos olisin vain hiljaa, mutta mitä siitä sitten seuraisi:

1. Epätotuuksia levittelevät voisivat edelleen täysin kritiikittä jatkaa samaan malliin.

2. Kansalaisten perusoikeudet ja koko järjestelmämme moraalinen perusta hämärtyy. Tässäkin esimerkissä on takana kaksi varmasti aivan olennaisella tavalla suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan liittyvää peruspilaria: liikkumisvapaus ja sananvapaus. MInusta nämä ovat pohjimmiltaan paljon tärkeämpiä puolustettavia kuin konkreettinen aihe eli jään kantavuus. Ei vesilaissa varmaan turhaan ole säädetty liikkumisvapautta toisen omistamalle alueelle! Eikö tämän oikeuden puolustaminen ole arvokasta jos mikä. Ympäristöpsykologinen tutkimuskin kertoo meille vääjäämättömästi, kuinka tervehdyttävää ja voimaannuttavaa kaikkinainen luonnossa liikkuminen on. Eikö siihen liittyvistä mahdollisuuksista asallisesti kertomista pitäisi pitää positiivisena asiana eikä suinkaan vaaraan houkuttelevana, huhuksi leimattuna epätotuutena.

3. Myös niille, jotka innolla olivat peukuttamsssa Tohlopin jäällä liikkumiseen liittyvää Tuomisen uutisointia, esitän kysymyksen: pitäisikö omaa medialukutaitoa kehittää vai oletteko oikeasti sitä mieltä, että hyvinkin heikosti tosiasioihin perustuvasti voidaan varoitella heikoista jäistä? Toki liian heikoilla jäillä liikkuminen on vaarallista ja siitä sopiikin varoittaa, mutta jäällä liikkumisella on aina myös lantin toinen puoli, liikunnan kansanterveyttä lisäävä vaikutus ja luontokokemusten mielenterveyttä parantava vaikutus. Jos ihmiset eivät liiku luonnossa, riskit muista vaaroista II tyypin diabeteksestä, sydän- ja verisuonitaudeista, tuki-ja liikuntaelinrappeumista ja mielenterveyden ongelmista ovat suurempia. Jos avaat silmäsi, niin tämän aivan konkreettinen näkeminen omakohtaisesti havainnoimalla ei liene kovin vaikeaa.

SITTEN MYÖNTEISIIN ASIOIHIN

Tänään luistelin Tohlopin mittausluistelun lisäksi Keijärvellä Ylöjärven keskustassa. Kiersin järven kokonaan kertaalleen ja eteläpään vielä toiseen kertaan. Myös Keijärvi oli lähes kauttaaltaan harmaassa jäässä, mutta hieman ohuempaa kuin Tohloppi. Ohuimmassa mittaamassani paikassa noin 8 cm (vastapäätä Räikän rantaa itäpuolella kallioiden lähellä, josta järvi tyypillisesti jäätyy viimeisenä). Kallioiden lähellä oli myös mustaa teräsjääpintaa, joka olisi varmaankin ollut vielä ohuempaa. Tyydyin sitä vain reunasta kokeilemaan, mutta en tutkinut enempää. Luultavasti tämäkin alue olisi kestänyt luistelijaa, mutta minulla oli halu luistella, joten jätin tämän alueen silleen. Musta jää kyllä erottuu selvästi. Jos siis luistelet Keissulla, niin älä mene mustalle jäälle, jos et huolellisesti varmista sen kantavuutta.. Keissulla pitää muistaa myös hieman Räikän rannasta pohjoiseen länsirannalla oleva puronsuu, Räikän talviuimareiden avanto ja ratavallin reunassa olevat lähteet. Niiden lähellä jää voi olla huonompaa. Tämä on vain yleisinfoa ja jokainen luistelija itse varmistaa luistelualueensa turvallisuuden jääsauva kädessä, naskalit kaulassa, kelluttava reppu selässä ja luistelukaveri mukana.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail