Aihearkisto: Blogit

Hittiläisten kokemuksia ja ajatuksia blogimuodossa.

Avokanootin valinta

Ratamestari jatkaa melontaan liittyvää artikkelisarjaa kertomalla kanootin erityisesti inkkarin valintaperusteista:

Kanootin valinta: kajakki, avokanootti vai kenties sup-lauta?

Osalle melottavan laitteen hankkimista miettivistä ei vielä päätöstä aprikoitaessa ole täysin fokusoitunut haluaako alleen kajakin, avokanootin vai sup-laudan, mutta selvää on, että melomaan pitäisi päästä. Heille ja vähän muillekin seuraavassa rakennusaineksia valintapäätöksen kannalta tärkeistä asioista.

Niille, joille päälinjan valinta on jo selvinnyt, sanon, että kannattaa mitä luultavimmin noudattaa sitä. Oman valinnan takana on yleensä hyvä motivaatio ja se on harrastuksen kannalta hyvin ratkaiseva asia. Tätä juttuani suosittelen heille vain eräänlaisena tarkastuslistana. Jos jotakin aivan olennaista omassa päätöksenteossa olisi jäänyt kokonaan huomiotta, niin silloin asiaa ehkä pitäisi tarkastella uudestaan.

Usein jutun otsikon valintapäätöstä tehtäessä analysoidaan vain laitteita ja niiden eroja ja unohdetaan, että meloja on ”puolet” kokonaisuudesta. Lähtökohdaksi kannattaa siis miettiä, millainen liikkuja olen? Mitä liikunnalta haluan: tunnelmointia ja sosiaalista tilannetta kavereiden kanssa, oman kehon kokemusta ja kenties siihen liittyvänä ”urheilusuoritusta”/ taidon kehittymisen kokemusta, luonnon rauhaa ja siihen liittyvää oman olemisen tiedostamista, maisemien vaihtumista ja ”matkustamista” sen alkuperäisessä mielessä oman lihasvoiman avulla vai mitä? Tässä pohdittavat laitteet eroavat toisistaan edellä kuvattujen aihealueiden suhteen.

Tässä artikkelissa keskitytään avokanoottiin. Kajakeista sup-laudoista tulee omat jutut.

Avokanootti on hyvin monipuolinen melontaväline. Tämä seuraa jo sen historiallisista esikuvista. Nykyisten avokanoottien esikuvat tulevat Pohjois-Amerikan intiaaneilta ja turkismetsästäjiltä. Heidän toimintaympäristössään kehittyi prospector tyyppinen kanootti. Sillä voitiin keveytensä vuoksi matkata satoja kilometrejä välillä maakannasten yli vesistöä vaihtamalla sekä järvillä, joilla ja jopa koskissakin. Kanootissa voitiin kuljettaa myös suuri määrä tavaraa: kuivamuonaa pitkälle retkelle, saaliiksi saatua kalaa/lihaa ja tuoda metsästettyjen turkiseläinten nahat myyntiin.

Nykyisissä avokanooteissa edellisen kaltaisen toiminnan edellyttämät ominaisuudet ovat edelleen olemassa. Perus inkkariin voi ottaa lapset kyytiin, sillä voi tehdä vaikka viikkojen retken ja se on edelleen käypä peli vesilintujahdissa ja virkistyskalastuksessa.

Pitkillä retkillä inkkarin pakkaustilat eivät lopu kesken. Ongelmana paremminkin on välttää ”turhan tavaran” mukaan ottamista. Peitteisessä maastossa, joka suojelee teräviltä kiviltä inkkaria voi huoletta vetää perässään kilometrien taipaleita, jos pitää sitä helpompana kuin kantamista.

Vesilintujahdissa inkkari on hyvin huomaamaton ja hiljainen kulkuneuvo, jolla myös hankalaan paikkaan tipahtaneen saaliin nouto onnistuu paljon paremmin kuin raskastekoisella veneellä. Inkkarilla voi myös laskea ja kokea verkot, katiskat ja rysät.

Avokanootilla on yksinkertaista lähteä melomaan: liivit päälle, mela käteen ja eikun menoksi. Inkkari on myös siinä mielessä turvallinen, että sen kaatuessa kyydistä putoaa, ei ole vaaraa jäädä kaantuneen aluksen alle kiinni, vaikka olisi tottumaton aloittelija. Tässä mielessä inkkari on hyvä peli kesämökkirannassa, sopii hyvin lasten luonnostaan vesiturvallisuutta edistäviin leikkeihin, koko perheen onkiretkille, aikuisten pidemmille kuntolenkeille tai pariskunnan elokuun kuutamomelonnalle.

Avokanoottiin liittyy myös joukko virheellisiä asenteita ja mielikuvia. Ne on syytä tiedostaa.

Suomalaisessa soutuvenekulttuurissa vasta melontaharrastusta miettivät pitävät avokanoottia venemäisen tukevana kajakkiin verrattuna. Tämä ei pidä paikkaansa. Avokanootti on kuitenkin selvästi pienempi ja erityisesti kevyempi kuin pienikin soutuvene, ja siksi se kaatuu rantatilanteessa helposti, jos siihen vain astutaan tai sieltä poistutaan kuin se olisi soutuvene. Heti, kun kanootti ui ja miehistö joko istuu penkeillä tai on polviasennossa, muuttuu kanootti kenen tahansa terveen ihmisen tasapainokykyjen kannalta riittävän vakaaksi.

Monet ensikertalaiset myös kuvittelevat, että avokanootin melonta on jotenkin helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin kajakin melominen, koska sitä melotaan yksilapaisella melalla ja tyypillisesti kahdestaan. Todellisuudessa asia ei ole näin. Yhdessä toimiminen vaatii aina yhteistyökykyä, toimintaroolien tunnistamista ja oppimistilan antamista kaverille. Avokanootti jää ainakin vähäksi aikaa paikalleen pyörimään ja/tai tekemään siksak liikettä, ennenkuin yhteistyö alkaa sujua. Helpoimmin parityöskentelyn perusasiat oppii ostamalla yhden tai kaksi ohjattua parin tunnin jaksoa Hitin koko kesän pyörivistä keskiviikkoillan ohjauksista tai muualta. Kun yhteistyö alkaa sujua, niin inkkari lipuu mukavasti eteenpäin melko pienelläkin ponnistelulla. Inkkarin melominen yksin on huomattavasti taitoa vaativaa, erityisesti, jos vähänkin pirteämmin tuulee tai aallokko rullaa. Tavanomaisella kahden melottavalla inkkarilla yksin melominen on vielä haasteellisempaa kuin sellaisella kanootilla, joka on suuniteltu yksinmelontaan.

Erityisesti kajakkimelontaan hurahtaneet ovat taipuvaisia ajattelemaan, että inkkari on toivottoman hidas ja että sillä ei tee aallokossa ja tuulessa mitään. Toki on niin, että merikajakin esikuvana ovat maailman vaativimpiin kuuluville merialueille kehittyneet eskimokajakit ja avokanootin taustalla ovat Pohjois-Amerikan sisävedet. Silti on aika suoraviivaisesti todettava, että edellinen ei pidä paikkaansa. Avokanooteista on olemassa malleja, jotka ovat runkolinjoiltaan solakoita ja siksi nopeudeltaan lähes kajakkien luokkaa. Aivan tavallisella inkkarilla pärjää isoissakin aalloissa, jos melojat siirtyvät aluksen keskelle. Aluksen runko on sen verran lyhyt, että se mahtuu kiipeämään aaltojen päälle eikä keihästä, kun vain melojat ovat keskellä. Vettä ei tule pärskeitä enempää sisään. Melojat voivat kevyttä alusta myös helposti omalla massallaan kallistaa kohti tulevaa aaltoa, niin että kaatumisriski muuttuu olemattomaksi. Tuuliaaltoihin kaatumisessa onkin kyse paremminkin taidon puutteesta ja/tai melontavirheestä kuin kanootin ominaisuuksien riittämättömyydestä.

Kaatuneen avokanootin voi vesillä tyhjentää vedestä jopa yksinään uimasiltaan vippaamalla sen sopivasti kumoltaan oikein päin. Kahdestaan tämä temppu onnistuu paljon helpommin. Mitä kevyempi on kanootti ja mitä enemmän siinä on kellukeita erityisesti perässä ja keulassa sekä laidoissa, niin sitä helpompaa kanootin tyhjentäminen on. Avolaitaisen kanootin tyhjentäminen on helpompaa kuin laidoiltaan sisään päin kääntyvän. Toisella kanootilla/kajakilla kaatuneen kanootin tyhjentäminen ja melojien kyytiin nouseminen käy samantyyppisesti kuin kajakillakin. Kaatuneeseen kanoottiin pelastautuminen on myös avokanoottimelonnassa niitä perustaitoja, jotka kannattaa heti opetella.

Tällä hetkellä suurin osa markkinoilla myynnissä olevista perusinkkareista on valmistettu polyeteenimuovista. Lähtökohtaisesti polyeteeni on avokanootin valmistusmateriaalina liian vetelää. Jos asialle ei tehdä mitään, niin tuloksena oleva kanootti ei pidä muotoaan, vaan notkahtaa pohjastaan pahasti siäänpäin, ja notkuu aallokossa, kun sillä melotaan. Kun polyeteenillä lisäksi on suuri lämpölaajenemiskerroin, niin aurinkoon jätettynä kanootin paisteinen syrjä turvotessaan venyttää varjon syrjää. Kun tämä tapahtuu muutaman kerran, niin kanootti jää kuhmuraiseksi. Tämän muuten kulutusta ja vaikkapa kosken ja rannan kiviä hyvin kestävän polyeteenin huonon piirteen korjaamiseksi on kaksi tietä. Kanootissa pitää olla jäykistävä runko tai sen pitää olla kerrosmuovirakenteinen tai molempia. Jäykistävässä rungossa pitää kiinnittää huomiota sen riittävään kestävyyteen. Jos kanootilla on tarkoitus meloa kevätpuroja, niin kivikossa rymistelyn seurauksena kanootti voi olla toki ehjä, mutta jäykisterunko ei: puinen kölipalkki poikki ja alumiininen vastaava pilalle vääntynyt. Hyvät runkopalkit ovat riittävän jäykkiä, mutta samalla jousimaisia. Kerroksellinen polyeteenirunko ratkaisee aika pitkälle jäykkyysongelman, mutta tulos jää aika painavaksi. Jotta inkkari on tarpeeksi jäykkä, niin sille kertyy painoa yleensä vähintään 35 kg. Tämä on miehellekin aika paljon ja naiselle lähes aina liikaa, jos kanootti pitää nostaa yksin auton katolle.

Kerrosmuovilevy royalex on ollut 1980-luvulta viime vuosiin saakka hyvä ja arvostettu inkkarikanootin raknennusmateriaali. Sillä saavutetaan saman tasoiset hankauskestävyyteen ja tömäyskestävyyteen liittyvät lujuusominaisuudet, mitä polyeteenillä on, mutta rakenteesta tulee painoltaan selvästi kevyempi noin 30 kg luokkaa. Ongelma on siinä, että tämän hyvän materiaalin valmistus on lopetettu. Jos jossakin vielä on sopiva royalex kanootti hyllyssä, niin se kannattaa ostaa, koska uusia ei tule. Sama pätee käytettyihin hyväkuntoisiin. Meillä on vielä myynnissä yksi hieno Esquif Canyon.

Perinteisempi nykyaikainen avokanootin valmistusmatriaali on lasikuitu, yleisemmin komposiittirakenne.

Suomessa laskikuitukanootilla on ansioitaan huonompi maine. Tämä johtuu siitä, että laskuitukanoottien tullessa 1970-luvulla markkinoille niitä ryhtyi valmistamaan tosi moni pikkupaja, jolla ei ollut tietoa kanootin käyttöolosuhteiden edellyttämistä lujuusvaatimuksista. Tältä taustalta kanoottien runkoja laminoitiin siihen heikosti soveltuvasta katkokuitumatosta ja tulos oli kiville ajossa helposti rikkoutuva. Sopivista kudotuista laseista tehtynä ja tarkoitukseen sopivalla hartsilla laminoituna lasikuitukanootti on tavanomaisessa käytössä aivan riittävän kestävä. Vasta varsinaisessa koskimelonnassa materiaalien rajat tulevat vastaan. Lasikuiturakenteisesta kanootista saadaan muutama kilo kevyempi kuin saman kokoisesta polyeteenikanootista ja silti rungon lujuus on riittävä. Rakenne on hyvin muotojäykkä ja rungon muodot voivat olla teräviä ja hyvin vettä leikkaavia. Kanootti luistaa hyvin vedessä.

Hienoimmat kanootit ovat komposiittirakenteisia. Käyttämällä hartsina epoksia ja kuituina kevlaria (aramidia) ja hiiltä ja muutamia uutuuksia kuten innegraa saadaan todella kevyt ja luja rakenne. Painossa päästään jopa alle 20 kilon. Käsin tehdyissä kanooteissa on helppo lisätä rakenteen lujuutta sinne, missä sitä tarvitaan. Kokemuksieni mukaan 80 % vettä tihkuvaan reikään johtavista törmäyksen aiheuttamista murtumista tulee kanootin runkoon perään ja keulaan noin 50 cm matkalle noin 20 cm leveälle kaistalle. Loput murtumista tulevat kanootin pohjan ja kyljen kaarteen jyrkimpään kohtaan. Jos murtuma on muualla, niin se tarkoittaa yleensä sitä, että kanootti on ajelehtinut vesilastissa vähillä kellukkeilla varustettuna kosken alas kaatumistilanteen jälkiseurauksena.

Huippuluokan komposiittikanootti on myös jokimelonnassa (koskissa) hyvin kestävä erityisesti melojalla, joka ei kaada kanoottiaan. Niin kauan, kun kanoottia melotaan tulevat kivien kolhaisut niille alueille, jotka on sitä varten vahvistettu. Kaatuneena kanootti pysyy koskessa sitä paremmin ehjänä, mitä enemmän siinä on kellukkeita.

Tyypillinen yleiskäyttöinen kahden melottava retki-inkkari on pituudeltaan 16-17 jalkaa eli noin 480 cm – 510 cm. Normaali inkkarikanootin leveys on 90 cm. Paarrekorkeus vaihtelee 40 cm kahden puolen. Tällaista inkkaria voi meloa myös yksin, leppoisimmin etupenkiltä perä edellä. Silloin melojan paino on lähempänä kanootin keskikohtaa ja suunnan hallitseminen on helpompaa. Kanoottien malleista, niiden runkolinjojen ja kaarimuotojen vaikutuksesta melontaominaisuuksiin niin järvellä, joella, koskessa, tyynessä ja tuulessa on tarkoitus kirjoittaa oma artikelinsa.

Edellä luonnehditun perusinkkarin hinta alhaisimmillaan yksikerroksisena jäykistysrungolla varustettuna polyeteeniratkaisuna tai perus lasikuituinkkarina on selvästi alle 1000 €. Kerrosrakenteiset polyeteenikanootit ovat hinnaltaan yleensä reilut 1000 €. Royalex kanootit (jos sellaisen vielä jostakin saa) noin 2000 € ja huippuluokan komposiittikanootit 3000 euron tuntumassa alle ja päälle. Royalexin poistuttua markkinoille on tunkemassa myös uuden tyyppisiä rakenneratkaisuja. Suksiteollisuudessa erilaisia kestomuoveja on jo kymmeiä vuosia yhdistetty komposiittirunkoon. Tämä tyyppiset ideat ovat vähitellen löytämässä tiensä myös kanoottimarkkinoille.

Ohessa pari videota, josta voit katsoa, miten erilailla eri tyyppiset kanootit käyttäytyvät vakio olosuhteessa, kun niillä tehdään samat temput: https://youtu.be/DnrpMMoR6jk, https://youtu.be/myKIaAMoMcA. Lähiaikoina voit katsoa keskiviikko-ohjauksiemme aikataulut ja muut tarjoamamme palvelut täältä: https://hikingtravelhit.fi/kanoottimelonta-tampere/

Hännän huippu! Kirjoittajan ja todellisessa tiedon tarpeessa olevien kannalta olisi kiva jos jutua jaetaan.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Kajakki- ja kanoottimarkkinoista

Kevät etenee ja vapun seudussa Nässy luo jäänsä ja sitten alkaa melontakausi.
 
Meillä on monenlaista tarjottavaa melontaan lähes kaikissa muodoissa, ohjattuja tuotteita, vuokrausta ja tämän lisäksi myös myymme melontavälineitä.
 
Tavoiteenani on kirjoittaaa nyt lähiaikoina juttusarja kajakeista ja kanooteista yms. melontaan liittyvästä tänne faceen. Aloitan markkinatilanteen muutoksesta. Keskiviikkona 17.4. Aamulehdessä oli sellainen sivun mainos sivulla A5, että juttusarja on syytä aloittaa nyt. Ja nimenomaan otsikon teemalla.
 
Nettikauppa ja kansainvälinen sellainen tunkee kaikkialle ja siitä Aamulehdessä julkaistu SeaBirdin mainos on esimerkki. Siinä luvataan kuvasta katsottuna hyvän näköisiä kajakkeja alkaen 369 € ja hintahaarukan yläpäässä on merikajakin näköisiä laitteita 750 € hinnalla. Mainoksen aleprosentit ovat kuin huonekalukaupasta. Jo edellisenä vuonna sama firma mainosti samaan tyyliin eli kysymys kuuluu: koska ja missä näitä myydään svh hinnalla?
 
Tällainen mainos voi hyvinkin harhauttaa ostajaa, koska vielä pari vuotta sitten Suomessa mainoksen kalliimman 750 € hintaluokan kajakista joutui maksamaan sen ilmoitetun svh hinnan tasolla. Muovisen merikajakin hintahaarukka oli silloin hieman alle 1000 € tasosta johonkin 1400-1500 € tasolle. Jos silloin joku nyt ostopäätöstä harkitsevan kaveri oli ostanut kajakin ja sanonut maksaneensa siitä 1000 € ja saaneensa halvalla, niin silloinhan mainos voi saada hätäisen ostajan välittömästi liikkeelle.
 
Viime kesänä kaikki muuttui. Kiinalaiset valmistajat tulivat ryminällä markkinoille ja nyt sellaisilla tuotteilla, joita kehtaa myydä. Pari kolme vuotta aikaisemmin jo samasta suunnasta alkoi tulla laitteita Suomeen, mutta silloin niissä oli vielä liikaa lastentauteja ja siksi markkinoiden hintataso muuttui radikaalisti vasta viime kesänä. Samainen SeaBird nettikauppa oli silloinkin jo talvella liikkeellä saman tyyppisillä sivun mainoksilla. Aamulehdessä niitä ei muistaakseni ollut, mutta Iltasanomissa ja/tai Iltalehdessä kyllä.
 
Minä jäin tässä rytinässä pienenä toimijana heti maton alle. Kajakkimyynti viime kesänä oli aivan olematonta, vaikka hinnoissa olisin pystynyt samaan ja jopa alle siitä, mitä tämä Aamulehden mainos lupaa ja lisäksi meillä pääsääntö on se, että kajakkia ei osteta muovipussissa, vaan tarjoamiamme vaihtoehtoja pääsee melomalla kokeilemaan ja vertailemaan. Tämä saattaa olla yhden kajakin hinnan suuruinen etu, jos sillä välttää väärän ostoksen. Hitti vain ei ehtinyt pienenä toimijana viestittää tarpeeksi tehokkaasti olevansa edelleen kehissä mukana vakavasti otettavana ostopaikkana. Muutos oli niin raju ja nopea, että emme ehtineet edes nettikauppaan päivittää tarjoamiamme uusia mahdollisuuksia eivätkä ne ole siellä vieläkään, mutta vappuna kyllä.
 
Sensijaan kaikki suuret suomalaiset melontakauppiaat reagoivat heti kesällä 2018 uudella hintatasolla. Kajakkeja sai useasta paikasta kivijalkakaupasta vähintäänkin yhtä edullisesti kuin mitä SeaBird lupaa nettikauppahinnoissaan ja lisäarvona sai sellaisten myyjien ammatttaidon, jotka ovat kenties myyneet kajakkeja kymmeniä vuosia ja/tai ovat pitkäaikasia melonnan harrastajia.
 
Kehoitan kaikkia lukijoitani yleiseminkin kiinnittämään huomiota pitkälle kehittyneiden harrastusvälineiden valinnassa nettikaupan vaaroihin. Sama pätee kaikkeen erikoiskauppaan. Niin kauan, kun on kivijalkaliikkeitä, joihin vielä voi mennä tuotteita hypistelemään ja samalla näkee luonnollisessa koossa livenä useita kilpailevia mahdollisuuksia, tilanne on aika hyvä, mutta entäs sitten, jos kuluttajien avustuksella nettikaupat menestyvät niin hyvin, että kivijalkaliikkeet katoavat kokonaan tai niitä ei jää muualle kuin pääkaupunkiseudulle. Suomalaiset vaurastumistaustaltaan nuorena ja korkean verotuksen kulttuurina ovat kovin innokkaita kaikesta itsepalvelusta ja digitalisaatiosta, josta nettikauppakin on esimerkki, eivätkä näe niitä vaaroja, joita tällä tavalla avitettu ihminen-ihminen palveluiden katoaminen tuottaa. Monessa asiassa Tampereen kokoinenkin kaupunki saattaa tulevaisuudessa olla samassa asemassa kuin vaikkapa Virrat tänä päivänä. Palveluita on vaikea palauttaa sitten, kun ne ovat hävinneet.
 
Melonnassa alan erikoiskauppa alkoi kunnolla pääkaupunkiseudulla 1980-luvun alkupuolella ja siellä se on menestynyt kohtuullisesti. Muualla melontaan erikoistuneet liikkeet ovat paljon pienempiä. Parhaimmillaan ne korkeintaan pysyvät sellaisina, mutta voivat myös hävitä kokonaan. Tästä on jo esimekkejä, varhaisimmat noin 10 vuoden takaa. Ruotsissa sama ilmiö on nähtävissä vielä selvemmin.
 
Kiinalaisten aiheuttama kuluttajahintojen roima pudotus (lähes puoleen muutaman vuoden takaisesta) merkitsee myös automaattisesti sitä, että kauppiaiden rahamääräiset katteet luultavasti putoavat ja toiminnan kehittämismahdollisuudet sitä myötä joutuvat melkoiseen puristukseen. Jos tuotteiden keskimääräinen myyntihinta putoaa puoleen ja prosenttikate pysyy entisenä, niin silloin myynti pitää kaksinkertaistaa henkilökuntaa lisäämättä, jotta kauppias ansaitsee saman, mitä aikaisemmin.
 
Näin raju muutos tarkoittaa mitä luultavimmin aikamoista pudotuspeliä ja se on juuri nyt menossa. Nyt on hintalapun kannalta oikea hetki ostaa kajakki/kanootti ja niin oli jo viime vuonna, mutta tuskin kovin montaa vuotta eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun markkinoilta poistuneiden toimijoiden vuoksi on syntynyt uutta tilaa, tuskin käy niin, että jäljelle jääneet jatkavat kovaa hintakilpailua ja toisaalta on myös niin, että ei kiinalaisten tuotteiden hinta tehtaan ovella kovin montaa vuotta pysy nykyisellä tasolla. Kajakkien vähittäismyyntihinnat ovat nyt sellaisella tasolla, että hieman ihmetyttää, miten se on mahdollista, koska raaka-aineet jo maksavat melkoisesti. Polyeteeni on öljypohjainen tuote, jonka markkinahinta suurina erinä ostettuna on sama kaikkialla.
 
Vertailuksi pikku esimerkki muuhun saman muovilaadun myyntiin Suomessa. Jos menet ostamaan 5 mm vahvuista halvimman sorttista HD 300 polyeteeniä kahden neliön levyinä, joudut maksamaan noin kajakin painoisesta 5 m2 erästä reilut 250 € eli vajaa puolet sitä, mitä valmis kajakki kaikkine lisukkeineen maksaa. Sitäpaitsi jo tällä hinnalla saa kolmikerrosrakenteisen täysverisen merikajakin. Tästä voi ajatella, että joko muovilevyn myynti on hyvä bisenes tai sitten kajakkien myynti varsin huono. Yritin tällä hieman taustoittaa väitettäni, että nyt elämme aikaa, jolloin on ostajan markkinat. Onhan muovilevyn valmistaminen kustannusten kannalta tosi paljon yksinkertaisempaa ja edullisempaa kuin kajakkivalmistus.
 
Hitin polku tässä markkinatilanteessa poikkeaa muista. Meidän pääbisnes on liikuntapalveluiden myynti ja liikuntavälineiden myynti on sen kylkiäinen. Meidän ei tarvitse elää välinemyynnillä ja siksi voimme kiristyvässäkin kilpailutilanteessa helpommin sopeutua kovaankin hintakilpailuun.
 
Myymme kajakkeja ja kanootteja tulevalla kaudella samalla hintatasolla kuin muutkin ja tämä tarkoittaa, että pääsemme ainakin samalle tasolle kuin käsitellyssä SeaBirdin mainoksessa.
 
Nyt emme myöhästy lähdossä. Lähiaikoina nettikauppaamme tulee uusia tuotteita, joissa hinnat ovat tällä uudella tasolla. Meiltä tulee saamaan kilpailukykyisen merikajakin noin 600 € hinnalla. Meillä on tarkoitus pitää myös toukokuun loppupuolella Kaupinojalla erityinen myyntipäivä, jolloin pääsee helposti kokeilemaan erilaisia malleja, jos kajakin/kanootin osto on mielessä. Toki aina kun kauppamme on auki ja melontaedellytykset ovat olemassa toimimme juuri päinvastoin kuin nettikauppa. Eli tule meille kokeilemaan erilaisia laitteita, vuokraa, osta ohjausta ja jos laji enemmän koukuttaa niin sitten kun osto on sinulle taloudellisesti oikea valinta, niin osta. Emme yritä myydä kuluttajille kahta kajakkia, ensin mökkimallia, joka osoittautuu heti huonoksi, jos melonta vähänkin enemmän innostaa ja vasta sen jälkeen oikeaa kajakkia. Kerran viikossa kesäisin järjestämillämme alkeiskursseilla on vuosien varrella käynyt todella paljon asiakkaita, jotka pistävät melan ensimmäistä kertaa veteen ja kaikki ovat heti ensimmäisenä iltana meloneet oikealla kajakilla, vaikka Nässy olisi vaahtopäillä. Kajakkiostoksen kannalta tällaisella 30 € hintaisella kurssilla voi parhaimmillaan vältää heti harrastuksen edetessä turhaksi osoittautuvan mökkikajakkiostoksen (n. 400 €). Näin ei synny myöskään turhaa kenties roskaksi päätyvää muovijätettä.
 
Yritin tässä artikkelissa tuoda ilmi yleistä kuluttajavalistuksellista näkökulmaa tämän hetken markkinamurrokseen enkä vain myydä Hitin tarjontaa. Jos olet samaa mieltä, niin toivon sinun jakavan artikkelia. Toivottavasti siitä on hyötyä mahdollisimman monelle.
 
Jäiden lähdettyä olet tervetullut katsomaan, kuinka palvelukonseptimme käytännössä toimii.
FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Retkeilyrakenteista

Ratamestarin mietteitä:

Olimme Tapion kanssa viikon melontaretellä Puulavedellä.

Retkeilyn hyvä piirre on sen tapahtumaköyhyys verrattuna nykyiseen hektiseen elämäntyyliin. Retkellä aivan itsestään miettii moninaisia asioita. Elää ajatuksissaan, joka lienee aika hyvä juttu!

Jotakin näistä mietteistä lienee myös hyvä jakaa muille. Vuosi sitten vastaavalla retkellä muistan pohtineeni korpihotellien kohtaloa ja Suomen luontomatkailun tilaa. Silloin myös kerroin hieman itsestäni, jotta minua heikoisti tuntevakin lukija saa käsityksen miltä taustalta mielipiteeni kumpuavat. Toistan seuraavaksi viime vuonna tähän tarkoitukseen laatimani esittelyn itsestäni:

” Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta etelään Hämeenlinnaan, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.”

Tästä taustoituksesta jo voi päätellä, että aion sanoa painavasti ”auktoriteetista käsin” muutaman sanan tällä kertaa retkeilyreittirakentamisesta ja reittien rakenteista. On paikallaan myös todeta, että yrityksessäni on toteutettu laajoja tähän aiheeseen liittyviä selvityksiä, kartoituksia, luokitteluja ja arvointeja, jotka kattavat yhteensä tuhansia kilometrejä polkuja ja vesireittejä. Jonkin verran olemme sotkeentuneet myös reittien rakentamiseen. Tästä viimeisenä esimerkkinä tänä syksynä toteutettu Kuttuniskan silta Kurussa Haukkajoen reitillä.

Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen:

Minun kaltaisen ammattilaisen silmään retkeilyreittien rakenteet valitettavasti näyttäytyvät yleensä korkeintaan tyydyttäviltä, usein välttäviltä ja liian usein myös virheellisiltä ja käyttökelvottomilta, Miksi näin on? Eihan taksi-, bussi ja kuorma-autoliikennettä harjoittavien ammattilaistaen tarvitse olla neuvomassa, mitä vikaa maanteissä on tai miten niitä pitäisi rakentaa?

Edelliseen liittyen on hyvä muistaa, että myös tienrakennuksessa on ollut kummallisuuksia, aivan käsittämätöntä toimintaa. Aikansa työttömyystöinä tehtiin tien runkoa jopa lumesta lapioimalla – talvella näytti kauniilta, mutta kesällä totuus paljastui ja tällaista on tapahtunut juuri silloin, kun Suomi murtautui sodan jälkeen köyhyydestä nykyiselle kasvu-uralle.

Taitaa olla niin, että retkeilyreittirakentamisessa ei vielä juna ole kiskoilla, vaan ainakin näihin päiviin saakka reittejä on rakennettu hieman samalla tavalla vinoutuneesti, mitä kertomani tienrakennusesimerkki kuvaa. Siinä vinouma piilee sanassa työttömyystyö – pahalta kalskahtava sana. Tietä tehtiin verovaroilla ja työttömyystyö oli keihään kärkenä ei tien tehokas toteuttaminen ja laadukkaan lopputuloksen varmistaminen ja siten, että panos/tuotos suhde on hyvä.

Teiden tekeminen tällä tavalla liittyi yhteiskunnan rakennemuutokseen. Samoin on luontomatkailua palvelevien rakenteiden kanssa.

Suomessa maaseutu on koko itsenäisyyden ajan ollut toisiaan seuraavien rakennemuutosaaltojen kourissa: torpparivapautus, karjalaisten asuttaminen sodan jälkeen, rintamamiestilat, edellisellä tavalla syntyneiden pientilojen kuolema 1960- luvun puolivälistä alkaen (vennamolaisuuden nousu), EU ajattelutavan rantautuminen Suomeen, maatalouden ja maaseudun elinkeinojen uusi reformi, joka jatkuu yhä. Tähän viimeiseen aaltoon sijoittuu melkoinen buumi retkeilyreittirakentamisessa. Kun alkoi olla näköpiirissä Suomen entistä tiiviimpi integroituminen Euroopan ytimeen nähtiin heti, että suomalainen maaseutuinfra ei siitä kummoisesti selviä. Jotakin piti tehdä ja nopeasti. Syntyi kasapäin luontomatkailuprojekteja, alan koulutus kasvoi kuin herkkutatit lämpimässä sateessa, retkeilyreittejä suunniteltiin ja rakennettiin. Alalle houkuteltiin yrittäjiksi entisen elinpuun menettäneitä starttirahojen ja pikakoulutusten turvin, maatalousyrittäjiä houkuteltiin tukirahoituksen avulla vaihtamaan toimialaa maatilamatkailuun jne. Tämän touhun hätäisyys muistuttaa kyllä aika paljon työttömyystyönä toteutettuja tiehankkeita ja ongelmat ovat samoja. Sellaiset peruskysymykset kuin:

1. Mitkä ovat todelliset tarpeet ja millä perusteella reittejä rakennetaan?
2. Mitkä ovat hyviä rakenteita ja millä perusteella, kenellä on niistä asiantuntemusta ja mihin se perustuu?
3. Mihin suunnittelufilosofiaan reittirakentaminen tulisi perustaa?
4. Miten reittiä markkinoidaan, mitä siihen tukeutuvia palveluita on tuotteistettu ja kuinka niitä myydään?
5. Kuinka ja millä rahoituksella reittiä ylläpidetään?

Näitä asioita olen yrittänyt pitää esillä niissä hankkeissa, joissa yrityksemme tai minä henkilökohtaisesti olemme jollakin tavalla olleet mukana, mutta tulokset ovat olleet laihoja, parhaimmillaan on analyysiäni jääty kuuntelemaan, mutta oikeastaan missään tapauksessa se ei ole tuottanut omasta mielestäni selkeästi nähtävissä olevia parannuksia. Tähän voin listata muutamia syitä:

1. Reittihankkeesta on jo ”ylätasolla” päätetty. Suuret linjat ovat annetuja ja niinpä suuria korjauksia ei voi tehdä. Vaikkapa tyyliin karsitaan puolet hankkeesta ja pannaan säästyvät rahat ”ylläpitorahastoon” niin reitin kunnossa pysyminen varmistetaan.

2. Reittiä lähtee toetuttamaan taho, joka projektissa opettelee aihealuetta. Valmis reitti on siten parhaimmillaan hänen kisällinäytteensä eikä kokeneen ammattilaisen aikaansaannos. Tämä ilmiö seuraa maaseudun rekennemuutoksesta – reittiympäristössä on paljon paikallisia toimijoita, joille pitäisi keksiä jotakin uutta työtä, niinpä reittiprojektin rahoja ei haaskata ulkopuoleisten ”todellisten” asiantuntijoiden etsimiseen ja heidän käyttämiseessä. Tämä näkyy toistuvasti projektien rahoitusrakenteessa, jossa ulkopuoleisilta asiantuntijoilta ostettaviin palveluihin budjetoitu osuus on vähäinen verrattuna projektihenkilökunnan palkkoihin.

3. Koska reitin ja sen rakenteiden suunnitelussa ei ole kunnon ammattilaisia mukana, niin ratkaisut lainataan muualta. Käytetään keittokatos, kota, nuotipoaikka jne. ratkaisuja, joita teollisuus on tarjonnut jo kymmeniä vuosia kesämökkiasukkaille, leirintäalueille jne. ei kysytä tarpeeksi ponnekkaasti toimivatko ne reittirakenteina.

4. Reittirakenteiden toteuttajat voivat olla samalla tavalla maaseudun rakennemuutoksen kourista mukaan poimittuja henkilöpitä kuin projektin suunnitteluhenkilötkin – tilanne siis muistuttaa tältäkin osalta tienrakennusta työttömyystyönä. Rakentamisen tulosten laatu vaihtelee samallakin reitillä arveluttavalla tavalla.

5. Reittirakenteiden ylläpidettävyyteen ei osata kiinnittää huomiota. Tämä on tulosta valmiiden rakenteiden lainaamisesta toisesta ympäristöstä ja suunnittelijoiden/toteuttajien vaillinaisesta asiantuntemuksesta.

6. Reitin riittävän ylläpitorahoituksen varmistamiseen ei kiinnitetä pahimmassa tapauksessa lainkaan huomiota.

Tällaista surkeaa listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta tämä riittänee.

Jotta juttu ei olisi vain valittelua, niin tässä muutama ratamestarin yksinkertainen ja haluttaessa varmasti toteuttamiskelpoinen neuvo edellisten ongelmien välttämiseksi.

1. Rakenna reittiä vain mitattavissa olevaan tarpeeseen. Kysy reitin käyttäjävirtoihin liittyviltä etulinjan ammattilaisilta, mitä oikeasti tarvitaan ja millaisia rakenneratkaisuja. Älä hyväksy aloittavaa yritystä neuvonanatajaksi eikä reitin toteuttajaksi. Vältä toiveiden tynnyri ilmiötä. Parempi vähemmän kunnollisia rakenteita kuin paljon laadullisesti heikompitasoisia.

2. Varmista reitin ylläpidon kunnollinen rahoitus. Rakenna vain sen verran, mitä kyetään ylläpitämään

3. Koska edellisestä huolimatta ylläpito on vaarallinen akilleen kantapää, niin toteuta mahdollisimman pitkäikäisiä rakenteita. Toteuta säälle alttiit rakenteet kivestä, sorasta tai painekyllästetystä puutavarasta. Normaalien puurakenteiden pitää olla katon alla sateelta suojassa. Tämä tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin riittävän pitkiä räystäitä.

4. Rakenteissa on kyse funktionaalisesta suunnittelusta. Mene siis käytettävyys edellä, alista valmiit rakenneratkaisut, aivan muihin tarkoituksiin suunnittelut paloturvallisuunormisto jne. käytettävyydelle. Älä anna hämätä itseäsi väitteillä, että eiväthän käyttäjät kuitenkaan osaa käyttää näin hienoja rakenteita oikein, vaan päinvastoin vetoa neuvontaan, valistukseen, ohjeisiin ja opettamiseen. Kyllä retkeilijä oppii aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Emmekö elä kaikkien aikojen koulutetuimmassa yhteiskunnassa. Osaamattomuuteen, ymmärtämättömyyten ja tyhmyyteen vetoamisessa ei ole järkeä eikä mitään rajaa. Siitä pitää kasvatuksen ja ohjeistuksen keinoin pyrkiä poispäin eikä hylätä muuten hyviä ratkaisuja vetoamalla käyttäjien osaamattomuuteen.

Tässä aivan ilmaiseksi neuvoja konsulttitaholta, joka on arvioinut luokitellut ja pieneltä osalta myös ollut rakentamssa tuhansia reittikilometrejä. Toki edelleen olemme halukkaasti myös rahasta mukana, reittien kehittämisessä ja korjaamisessa, jos asiantuntemustamme arvostetaan ja kutsu käy. Jatkan juttua myöhemmin, jos vielä tulee jotkain olennaista mieleen.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari melontasäästä

Ratamestari pitkästä aikaa:

Monet teistä ovat varmaan huomanneet, että julkaisemme nykyisin päivittäin ”melontasäätiedotuksen”. Säätiedotus koskee ensisijaisesti päivän melontaososuhdetta Kaupinojan tukikohdassamme.

Tämän käytännön aloittamisen perusteista voin nostaa esiin muutamia.

Haluamme palvella asiakkaitamme ja myös muita melojia ja ”rantaulkoilusta” kiinnostuneita. Samalla viestitämme, mistä ulkoilusään arviointi koostuu ja mitkä sään tekijät vaikuttavat ulkoilusään laatuun. Tämän ajattelemme olevan tarpeellista koska:
– yleiset sääennusteet palvelevat ulkoilijaa aika summittaiseti ja tilannetta vielä pahentaa ”sääviihde” eli säämuutosten dramatisoiva ylikorostaminen, joka on pahimmillaan myrskyillä, sateilla, helteillä pelottelua. Näitä sään ääri-ilmiöitä ylikorostetaan ja alle hautautuu se tosiasia, että keskimäärin sää Suomessa on hyvin vaihtelvaa, joka tarkoittaa sitä, että samankin päivän aikana voi olla useita hyviä ja huonoja ulkoiluhetkiä.
– liikunnan ”suuri massa” eli ne, jotka liikkuvat vain silloin tällöin luonnossa näytttää ainakin osittain irtautuneen omakohtaisesta kyvystä päätellä, milloin on hyvä ulkoilusää ja on liikaa viihteellisten sääennusteiden varassa

Paras melontasää ei suinkaan ole lähes tyyni hellepäivä, vaan sitä muutaman asteen viileämpi päivä ja melojan taitoihin nähden tuulikin voi puhallella sopivalla voimalla. Noin + 20 c lämpötilassa melojalla on mukavan raikas olo eikä hiki haittaa.

Kehoitamme jokaista omakohtaiseen ulkoilusään arviointiin erilaisten nettisääportaalien avulla. Siellä säähän avautuu kokonaan toinen maailma kuin maikkarin sääviihdetuokioissa. Tamperelaisen melojan kannalta tärkein on ilmatietaan laitoksen paikallissäästä löytyvä Siilinkarin automaattinen havaintopiste.

Toki helteelläkin on kiva meloa erityisesti siksi, että meitä suomalaisia ei keskimääräisenä kesänä helteillä liikaa hellitä. Erityisesti suppailu on hellekelille sopivaa melontaa, koska sitä monet haluavat harrastaa uima-asussa ja liikunnan lomassa nauttia auringosta.

Melojan on helteellä muistettava juoda riittävästi, pukeutua kevyyen ilmavaan pitkähihaiseen paitaan ja/tai käyttää riittävän tehokasta aurinkorasvaa (ei kämmeniiin, hiekalla melontaa haittaavan rasvan saa pois käsistä). Päähineenä paras on lierihattu, joka on kaulan alta kiinni siten, että pysyy päässä reippaassakin tuulessa. Nämä ohjeet on hyvä muistaa kahdesta syystä: 1. pitkä päivämelonta auringossa, liian vähän juotavaa ja huonosti suojattu pää voi hyvin tuottaa ikävän päänsäryn ja pahimmillaan auringonpistoksen. 2. Auringon säteilyn (UV) haitalliset vaikutukset melojalle ovat käytännössä kaksinkertaiset samoissa olosuhteissa maalla liikkumseen verrattuna. Tämä perustuu siihen, että auringon säteily heijastuu vedestä tehokkaasti takaisin.

Tuuli vaikuttaa melontaturvallisuuteen ja siksi se on tärkeimpiä melontaan vaikuttavia säätekijöitä. Melomaan lähdettäessä tuulen suunnan ja voimakkuuden yhteisvaikutus ratkaisee. Jos tuuli on olennainen tekijä, niin silloin sen suunnan muutos ja voimistuminen/heikkeneminen on syytä tarkastaa ennusteesta. Yleensä tuuli laantuu illaksi. Heikkeneminen alkaa tyypillisesti klo 18-20.

Tuulen puhaltaessa ulapalta maalle on tilanne sikäli turvallinen,että melojalle haastavinta on matkaan lähtö. Jos taidot eivät riitä, niin vahinko sattuu heti rannassa ja seurauksena on vain raikas kylpy ja kenties särö omiin kuvitelmiin taidoistaan. Kovalla tuulella Näsiselältä voi rantaan vyöryä sen kokoinen aalto, että lähtötilanteessa paiskautuminen poikittain hiekkarannalle tai rantakalliolle ja kaatuminen tässä tilanteessa voi olla vaarallista. Rannan ja kanootin väliin kaatumista pitää välttää eli riittävästi nojaa ulapan puolelle. Lähtöpaikaksi kannattaa aina valita paikka, jossa edellisen kaltainen ongelma ei välittömästi ole edessä.

Viekoitteleva rantatyyni ja puiden suhina tarkoittaa sitä, että tuuli on maalta ulapalle. Silloin melojan pitää aina suhteessa taitoihinsa olla varuillaan. Pitää meloa sellaisella etäisyydellä rannasta, että pystyy aina melomaan takaisin rantaan eikä lähde ajelehtimaan aina vain kauemmaksi ulapalle. Jos tuuli puhaltaa rannasta vinottain ulospäin tai rannan suuntaisesti, niin silloin kannattaa lähteä melomaan rantaa pitkin vastatuuleen. Tällä tavalla varmistaa takaisin pääsyn. Jos lähtee myötätuulen suuntaan ja tuuli sopivasti kääntyykin vinottain rantaa vastaan, niin paluumatka voikin muodostua paljon menoa haastavammaksi ja pahimmillaan melojan taidot eivät riitä.

Alkukesästä ja loppusyksystä veden ollessa kylmää pitää tuulen tuomiin vaaroihin suhtautua paljon tarkemmin. Mitä kylmepää vesi on, niin sitä lyhyempi uintimatka voi olla liian pitkä.

Kesäsäähän liittyy myös ukkonen. Sen aiheuttama meteli ja salmaniskut jo sinällään aiheuttavat luonnollista pelkoa ja sillä tavalla estävät uhkarohkeutta. Melojan kannalta ukkoseen liittyy pari vaaratekijää. 1. Salaman isku sähköä johtavaan melaan. Ajatus tästä perustuu siihen, että sähköä johtava melan varsi muodostaa maston, johon ukkonen tasaisella vesialueella herkemmin iskee. Tästä puhutaan paljon, mutta ketään tällä tavalla salaman iskun kohteeksi joutunutta en tiedä. Vaaraa luultavimmin vähentää, jos meloo rannan tuntumassa ja rannalla on korkeita puita, jotka myös toimivat ”ukkosenjohdattimina”. 2. Tässä tilanteessa pitää myös ajatella tuulen suuntaa ja mahdollisia syöksyvirtauksia (ukkospuuskia). Maalta voi myös kaatua puu melojan päälle tai tuulen ollessa toisin päin voi voimakas ukkospuuska paiskata melojan rannalle. Jos tällaisten olosuhteiden vuoksi joutuu rantautumaan, niin nopeasti suojaiseen rannnan kohtaan ja sitten mahdollisuuksien mukaan rannalle paikkaan johon tuulen suunnan vuoksi ei puita voi kaatua (saaressa vastatuulen ranta, maalla pienikin niemenkärki ja/tai pienet rantapuut jo auttaa).- Ratamestari on 42 vuotta kestäneen melontauransa aikana ollut 2 kertaa melonnan yhteydessä tekemisissä syöksyvirtauksen aiheuttaman erittäin voimakkaan tuuulenpuuskan kanssa.- Näsijärvellä oman kokemukseni mukaan melojalla on hyvinkin 15 min (usein puoli tuntia) aikaa valita hyvä rantautumispaikka, jos ukkosmyrsky uhkaa. Riskikelillä melontareitti kannattaa suunnitella siten, että nopea rantautuminen hyvään paikkaan on koko reitillä mahdollista.

Tässä sääpaketissa käsitellyillä asioilla on realistinen perusta. Halutessani voisin kertoa näistä teemoista konkreettisia esimekkejä. Meillä on valmistumassa myös vuokra-asiakakkaille tarkoitettu turvallisuusohje. Toiminnan kasvaessa myös harvinaisista riskitilanteista voi syntyä epämiellyttäviä tapauksia, jos asioihin ei varauduta millään tavalla.

Olen tässä pyrkinyt kirjoittamaan aiheesta tiiviin kuluttajanvalistuksellisen paketin. Jos sinusta aihe oli käsittelemisen arvoista ja teksti asiallista niin toivoisin, että jaat artikkelia.

Kaupinojan tukikohtamme Bikini Baari (melonta vuokraamo ja kauppa ohjauksia, kahvilaa ja mauita kesäisiä kujeita unohtamatta) palvelee: https://hikingtravelhit.fi/yhteystiedot-ja-aukioloajat/

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Rinkka vai ahkio, talvivaeltamisen ydinkysymyksiä… ja jos rinkka, niin millainen tai millainen ahkio?

Tästä aiheesta varmaankin jokaisella talviretkeilijällä on jokin mielipide ja useilla aika varmakin käsitys.

Tähän käsitysten sekamelskaan joutuu luultavasti ottamaan kantaa, jos on aloitteleva talvivaeltaja ja miettii varustehankintoja järkiperäisen analyyttisesti. Tähän on hyvä huomauttaa, että toki voi retkeillä silläkin tavalla, että retkeily tuo nimenomaan vapautta turhasta järkeilystä, johon työelämä meidät usein pakottaa liiankin kanssa.

Edellistä täytyy vähän kommentoida ennen kuin käymme käsittelemään varsinaista aihetta.

Retkeilyssä, jossa aika vähät välitetään järkiperäisestä retkeilyvälineisiin, reittivalintoihin, ruokailuun, tauotuksiin jne. liittyvästä rationaalisesta analyyttisestä lähtökohdasta täytyy vastapainoksi yhden asian olla kunnossa: Tällä tavalla fiilis pohjalta retkeilevän henkilön pitää olla tunne-elämältään tasapainoinen ja vaistomaisesti tunnepohjalta oikeita ratkaisuja tekevä. Hän osaa pitää tauon tuntemustensä pohjalta, kun se on tarpeen. Hän tuntee sisällään milloin pitää katsoa seuraava yöpaikka ja hän tuntee ja vaistoaa millaiselle retkelle on hyvä lähteä mukaan jne.

Otsikon aihetta käsiteltäessä edellisestä tyylistä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Ei ole juuri järkeä analysoida välineitä, jos lähtökohta on se, että niiden käyttäjä osaa sopeutua välineidensä ominaisuuksiin terveellä tavalla olivatpa välineet melkein millaisia tahansa.

Kaikki välineanalyysit ja vertailut ovat mielestäni jo edellä kerrotuilla parusteilla rationaalisia ja analyyttisia. Siitäpä se ongelma syntyykin. Vertailuihin nimittäin kovin helposti luikertelee monenlaista subjektiivista ainesta, jolla on vahva yhtymäkohta mielipiteen esittäjän tunnepohjaisiin mieltymyksiin. Eikä tässä mitään. Jokainen on omissa tuntemuksissaan oikeassa niin kauan kun ei vahingoita muita. Ongelma tulee vain siitä, että henkilökohtaisia myös omiin tuntemuksiin ja tunteisiin pohjautuvia kokemuksia ei voi yleistää ja tarjota muille ”tietona”.

Tällaiseen aiheen johdantoon päädyin, kun hieman katsoin verkosta, mitä siellä tästä aiheesta Google antaa kärkiartikkeleiksi.

Tässä analyysissä lähdetään aihetta käsittelemään järkiperäisen analyyttisestä retkeilynäkökulmasta. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että koko retkeilymielikuva muuttuu jossakin määrässä suorituskeskeiseksi. Välineet osoittautuvat toisia paremmiksi/huonommiksi joissakin tilanteissa, kun niitä mitataan ja mittauksen on pakko perustua johonkin suorituskriteeriin. Ahkion/rinkan vertailussa vaikkapa mahdolliseen kuorman kokonaismäärään, mahdollisiin päivämatkan pituuksiin, retken ajalliseen kokonaispituuteen, mitattavissa olevaan rasitustasoon erilaisissa olosuhteissa edettäessä, reittivalinnan mahdollisuuksiin jne.

Edellinen ei tarkoita sitä, että tällainen rationaalinen, suorituskeskeinen analyyttinen välineidensä ominaisuuksiin keskittyvä retkeilynäkemys olisi jotenkin ylivertainen. Lopultakin taitaa olla niin, että ”huippusuorituksia” syntyy sellaisten ihmisten toiminnan tuloksena, missä analyyttinen tavoitteellisuus ja suorituskeskeisyys ei ole hallitsevassa asemassa, mutta niidenkin merkitys olennaisena peruskivenä kokonaisuudessa myönnetään.

Rinkka vai ahkio teeman peruskysymyksiä

Kattavasti tätä aihetta kannattaa lähestyä jaolla
– ahkio ja vetojärjestelmä/ rinkka (anatomic) ja kantojärjestelmä (= työkalu)
– ahkion vetäjä/ rinkan kantaja (=työkalun käyttäjä)
– retkeily-ympäristö: alue, olosuhteet, vaelluksen kesto (= toiminnan fyysinen ympäristö)
– sosiaalinen ympäristö: millaisessa retkiryhmässä liikutaan (= toiminnan sosiaalinen ympäristö)

Näiden lohkojen keskimääräinen retkikohtainen yhteisvaikutus määrittelee rationaaliselta kannalta sen kannattaako käyttää rinkkaa vai ahkiota. Jos retkeilijä tekee valinnan, päättää panostaa vain rinkkaan tai ahkioon, niin silloin hänen on ajateltava koko nähtävissä olevaa talviretkeilytyyliään yhtenä kokonaisuutena.

Aloitan analyysin ahkiosta/rinkasta

Mukaan otettavissa olevan tavaran määrä, tilavuus ja paino

Ahkioiden ja kantolaitteiden tilavuuksiksi mainitaan yleisesti seuraavan tyyppisiä lukuja:

1. Anatomic tyyppiset vaellusretkille tarkoitetut kantolaitteet tyypillisesti 55 l -75 l.

2. Ulkopuoleiseen putkikehikkoon perustuvat kantolaitteet (rinkat) jopa noin 100 l saakka.

3. Ahkiot, pienet mallit kuten Savotan Paljakka, Fjellpulkenin Veteran ja uudemmat pienet Fjellun mallit, Pikkuhit, Acapulkan pient mallit jne. noin 200 l tai vähän yli.

4. Suuremmat ahkiomallit 300 l – 800 l, Fjellpulkenin K3 tai uudemmat vastaavat, Transportpulken, Isohitti, Acapulkan isot mallit

Edellisistä luvuista voi todeta sen verran, että sekä kantolaitteiden, että ahkioiden osalta ne ovat yläkanttiin meneviä arvioita. Jokainen voi oman kantolaitteensa tai ahkionsa äärellä harrastaa vähän kertolaskua, niin tämä asia selviää.

Esimerkiksi kantolaitteesta, pussien korkeus yhteensä 80 cm, leveys 40 cm ja ”paksuus” 25 cm tuottaa tilavuudeksi 80 l. Juuri tämän isompaa pussijärjestelmää ei selkään mahdu, jotta päästään 100 l, niin ulkopakkauksia täytyy olla 20 l.

Vastaavasti ahkio, levys 40 cm, kuorman korkeus 40 cm, kuorman pituus 1,5 m tuottaa tilavuuden 240 l.

Putkirinkkaan ulkopakkauksia voi laittaa aika paljonkin. Anatomic reppuihin on vaikea sitoa ulkopuolelle suuria lisäpusseja siten, että ne eivät pääsisi heilahtelemaan (ylhäällä tai alhaalla) kulkua haittaavalla tavalla tai sivuilla lisäleveytenä haitata käsien liikettä. Ahkioissa kuormausmäärää rajaa toisaalta pakkauspeitteen sallima tilavuus ja toisaalta se, kuinka korkea kuorma voi olla, jotta ahkio on vielä vakaa eikä kaadu kovin herkästi. Perussääntö on, että kuorman maksimikorkeus on sama kuin ahkion leveys. Jos edellistä esimerkkiä muutetaan madaltamalla kuormaa 10 cm, niin silloin ahkion pakkaustilavuus on enää vain 180 l. Ahkiossa on myös huomattava, että ne ovat pohjamuodoiltaan pyöreitä, perästä ja kaulasta supistuvia ja kuormapeitettä kiristettäessä myös päältä kuormattu ahkio on pyöreä. Jos pakkaus ei levennä ahkiota varsinaista ahkiokaukaloa leveämmäksi, niin tämä tarkoittaa sitä, että käytettävissä oleva tilavuus on edellisiä laskuesimerkkejä pienempi. Toisaalta on niin, että kappaleen vakio ympärysmitan pyöreä muoto maksimoi sen tilavuutta. Sellainen ahkiokuorma, jossa pussi on ahkiokaukaloa leveämpi ei kuitenkaan ole toiminnallisesti hyvä. Samoin sellainen rinkka tai anatomic, jossa pussit ovat säkkimäisen pyöreiksi (leveys ja paksuus ovat sama) täyteen ahdettuja ei ole hyvä.

Summittaisesti sanottuna ahkiossa, pienissäkin vaellusahkiomalleissa on pakkaustilavuutta noin kaksinkertainen määrä suurimpiin kantolaitteisiin verrattuna. Käytännössä ero ei kuitenkaan realisoidu sillä tavalla, että pienessäkin vaellusahkiossa olisi tavallisella viikon talviretkellä matala korkeintaan 20 cm korkea kuorma eli suuren kantolaitteen tilavuuden verran tavaraa. Yleinen havainto on, että kuormat ovat korkeampia ja tästä syystä myös valitellaan ahkioiden kaatumisherkkyydestä. Ahkioretkeilijällä tavaratilavuus on siis suurempi kuin rinkan kantajalla. Kolme tärkeintä tähän vaikuttavaa tekijää ovat:
1. Ahkion suuremmat tilat houkuttelevat ottamaan mukaan enemmän tavaraa. Joko todellisia tai kuviteltuja talviretkeilyn mukavuutta lisääviä välineitä.
2. Retkitavaroiden pakkaaminen ahkioon hukkaa tilaa selvästi enemmän kuin tavaroiden pakkaaminen kantolaitteeseen, jos tähän ei kiinnitetä erityistä huomiota.
3. Talviretkeilyssä tarvitaan enemmän välineitä kuin vastaavassa kesäretkeilyssä. Tämä johtuu kesäretkeilyä suuremmasta olosuhteiden vaihtelusta: räntä/vesisateesta paukkupakkasiin, lumimyrkystä kauniiseen seesteiseen auringonpaisteeseen.

Käsittelen näitä asioita seuraavaksi.

Ensimmäisessä kohdassa on kysymys kaikessa retkeilyssä koko ajan vallitsevasta peruskysymyksestä. Mikä oikeasti on niin tarpeellista, että se otetaan mukaan? Talviretkeilyssä vastaus tähän kysymykseen vaihtelee suuresti sen mukaan retkeilläänkö tiheän kämppäverkon alueella, jossa pyritään lähes kokonaan yöpymään kämpissä ja ulkona yöpyminen on vain äärimmäinen hätäkeino vai tehdäänkö toisinpäin. Edellisen näkökulman vuoksi vastaus ensimmäiseen ja kolmanteen kysymykseen menee osittain päällekäin. Jos ajatuksena on maastossa yöpyminen ja retkellä ollaan vähintään viikko, niin siihen asiallisesti varautuminen tarkoittaa huomattavaa tavaralisää:

Keskimääräisissä talviolosuhteissa teltan on oltava kunnollinen kaksinkertainen isolla absidilla varustettu talviretkeilyyn soveltuva teltta. Useissa tapauksissa on myös niin, että talvella kolmen hengen telttana myytävä tuote on kahdelle huomattavasti parempi kuin kahden hengen teltta. Tämä johtuu siitä, että huonoissa olosuhteissa joudutaan leirissä toimimaan kesäretkeilyä enemmän teltan sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ruuan valmistusta. Kota ja kamiina ei juurikaan edes niille optimikokoisella ryhmällä muuta lisätilan tarvetta.

Avotunturialueella telttailussa tarvitaan myös hyvä lapio, jotta teltta voidaan tarvittaessa kaivaa myrskyltä suojaan. Vaikka edellinen ei olisikaan tapeellista, niin absidin lattian kaivaminen sisäteltan edestä huomattavasti alemmaksi luo ihmeesti tilaa telttaelämään.

Sellaisilla retkeilyalueilla, joissa tulen voi tehdä merkittyjen tulipaikkojen ulkopuolelle ja/tai yöpymisvälineeseen kuuluu kamiina ovat myös kirves ja saha mahdollisesti tarvittavia välineitä. Puustoisella alueella kunnolliset nuotiontekovälineet ovat aina myös turvallisuuskysymys.

Ruokailuun liittyen tarvitaan tarviretkeilyssä myös enemmän välineitä. Ulkona tai teltassa sisällä ruokaa laitettaessa on kunnollinen (tilaa vievä) keitinlaatikko hyvin tarpeellinen. Teltassa sisällä se on myös olennainen turvallisuutta lisäävä tekijä. Termospullotilaa sekä juomiselle että syömiselle tarvitaan myös enemmän, koska päivällä keitteleminen (tauon venyttäminen) on kovassa pakkasessa ja/tai tuulessa huono vaihtoehto.

Myös vaatteita tarvitaan jonkin verran enemmän. Pitää pystyä varautumaan myös mahdolliseen äärimmäisen kylmään olosuhteeseen. Makuupussin pitää olla retken olosuhteissa riittävän lämmin ja makuualustoilta vaaditaan enemmän eristyskykyä kuin kolmen vuodenajan retkeilyssä. Minulla on talviretkeilyssä mukana aina kaksi makuualustaa, toinen ilmatäytteinen (voi tulla reikä) ja toinen vanhanaikainen umpisolualusta. Pidän tätä valintaa myös turvallisuuskysymyksenä.

Keittimeen tarvitaan talvella kesää enemmän polttoainetta. Erityisesti siinä tapauksessa, että ruokavettä on sulatettava lumesta, on polttoaineen lisätarve huomattava. Edellisestä seuraa myös se, että bensakeitin on ulkona ja/tai teltassa keittävän talviretkeilijän perusvälineistöä.

Kaikki tämä tarkoittaa lisätilan tarvetta siinä määrässä, että jo viikon retkelläkin ollaan suuren kantolaitteen äärirajoilla, vaikka mukaan otettaisiin vain osa edellä luetellusta. Osittain tilan tarvetta voi vähentää ostamalla mahdollisimman pieneen tilaan pakattavissa olevia ja siksi usein kalliita välineitä (makuupussi, alustat, vaatteet).

Toinen tekijä, joka vaikuttaa tavaroiden ahkiossa vaatimaan tilaan, on pakkaamisen erilaisuus verrattuna rinkkaan. Normaalisti ahkiossa on käytettävissä yksi ahkion maksimitilavuuden kokoinen pakkaustila. Joissakin malleissa voi olla edellisen lisäksi pienehkö tasku. Kun tämä yhdistetään talviretkeilyn tilanteeseen ja siihen, että ahkiota ei voi viedä kämppään sisälle eikä oikein teltan absidiinkaan edes hetkeksi, niin tästä seuraa kokonaan erilainen pakkaustyyli verrattuna rinkkaan.

Ahkiossa tavarat on pakko paljon suuremmassa määrässä pakata moduuleihin. Kehittyneimmillään tämä tarkoittaa yhtä tai useampaa ahkion sisämittoihin sopivaa mahdollisesti useita osastoja sisältävää ahkiokassia. Yksinkertaisimmillaan isompien pakkausten kuten teltan, makuualustojen, makuupussin… lisäksi erilaisia ruokaa, vaatteita yms. sisältäviä pussukoita, joihin tavarat on lajiteltu retken etenemisen ja käyttötarpeen mukaisesti järkevällä tavalla. Lähtökohtaisesti tällainen moninkertainen pakkaaminen kuluttaa aina enemmän tilaa kuin rinkassa aika pitkälle lähes yksittäisten tavaroiden sullominen pakkaustiloihin. Huonosti toteutettuna moduulipakkaamisen aiheuttama tilan hukkaaminen on runsasta. Tämä johtuu siitä, että ahkiokaukalo on kova rakenne, joka ei muotoudu sinne tungettujen esineiden muotoiseksi. Jos ahkiokaukalon kulmikkaalla pohjalla on pyöreä pakkaus, niin nurkkiin jää huomattavasti tyhjää käyttämätöntä tilaa. Tästä seuraa, että ahkion kuormakorkeus kasvaa suuremmaksi, mitä pakatun tavaramäärän tilavuudesta suoraan seuraa.

Ahkion pakkaamisen peruslähtökohta on sijoittaa painavat tavarat pohjalle ja kevyet päälle. Retkitavaroissa tilavuuteensa verrattuna painavimpia tavaroita ovat täynnä olevat termokset, polttoainepullot, sisäkkäin oleva kattilasarja, jonka sisimmäinen kattila on täytetty tyypilliseti keittämiseen liittyvillä tavaroilla, kirves ja suurena tavaraeränä ruoka. Näiden painavien tararoiden pakkaaminen tiiviisti ahkiokaukalon muotoihin sopivasti on tärkeää. Ruoka on sellaista, jolla pakkausta saadaan tiivistettyä. Sen pakkaamiseen käytettävät moduulit (pussit, kassi) pitää olla sellaisia, että ne pakautuvat tiiviisti ahkion pohjalle muun edellä luetellun kanssa. Tämän ahkiopakkauksen alakerran päälle tulevassa kevyempien tavaroiden kerroksessa pitää edelleen pakkausmoduulien muotoutua paremminkin laatikkomaisiksi kuin pallomaisiksi. Esimerkkinä eniten tilaa tuhlaavasta pakkausmuodosta on lähes pallomainen makuupussi. Paras pakkaustulos saavutetaan, jos päällimmäiset pakkaukset muotoilevat ahkion sulavan näköiseksi, kun sen peitekangas kiristetään.

Kaarien muotoonsa pingoittama teltta (tunnelimallinen sopii useimmiten parhaiten talvivaellukselle, kupoli on myös mahdollinen) pakataan ahkiovaelluksella kokonaan toisella tavalla kuin rinkkavaelluksella. Teltan kaaret teipataan liitoksistaan yhteen. Ainostaan kaaren keskivaiheille jätetään yksi vapaa liitos. Kaaret jätetään valmiiksi teltan kaaritunneleihin ja katkaistaan yhdestä vapaasta liitoksesta kaksinkerroin. Telttakankaat kääritään lopuksi taitettujen kaarien muodostaman ytimen ympärille. Näin syntyy noin ahkion mittainen ohut telttakäärö. Se pakataan koko pakkauksen päällimmäiseksi, mahdollisesti jopa kokonaan ahkiopussin ulkopuolelle. Avomaastossa vaellettaessa telttakäärö voi olla kokonaan ahkiopussin ulkopuolella. Risukkoisella vaellusreitillä pitää teltan salkojen olla ahkion keulan päästä sillä tavalla ahkiopussin suojaamia, että ne eivät kaarteissa pääse tarttumaan risuihin. Lyhyimmät ahkiomallit eivät sovellu kovin hyvin tähän tarkoitukseen, koska telttakääröstä tulee selvsti lyhyttä ahkiota pidempi. Menetelmään sopivan ahkion pituus on yleensä vähintään 160 cm.

Edellä kuvattu tapa on alumiinikaarirakenteeseen perustuvan teltan pystyttämisen ja purkamisen kannalta ylivoimaisen kätevä ja nopea. Myös myrskypystytyksen onnistuminen helpottuu huomattavasti, koska kaaret ovat valmiina tunneleissa. (Vakio tuulensuuntaan tunneliteltta on helpoin ja varmin myrskypystytettävä. Teltan perä kiinnitetään pohjasta ja reunoista vastatuuleen. Kaaret jännitetään ja teltan perä vedetään ylös suoraan vastatuuleen kaikista naruista. Tämän jälkeen toinen retkeilijä alkaa kiinnittää telttaa maahan aluksi vastatuulen puolelta. Halvatkin tunneliteltat muuttuvat myrskynkestäviksi, jos niiden kaariin lisätään narukiinnityspisteitä riittävän lyhyille väleille).

Haasteellinen tavlviretkellä mukana kuljettava on toinen suksipari. Tällainen ratkaisu on harkinnan arvoinen, jos retki suuntautuu alueelle, jossa on tarkoitus pystyttää perusleiri ja sieltä käsin tehdä offpiste päiväretkiä. Offarisukset soveltuvat huonosti vaellushiihtoon ja siksi pitkä matka lähtöpisteestä perusleiriin (yksikin pitkä päivämatka tai useita päivämatkoja) puoltaa edellistä. Laskettelusuksilla ahkion vetäminen on helpossakin maastossa hidasvauhtista skinittämistä (hiihdetään nousukarvat pohjassa), koska vähäisen jalkavuuden vuoksi niitä ei pysty pitovoitelemaan.

Laskettelusuksipari on painava ja iso esine, joka voidaan pakata ahkiossa vain kansilastiksi. Se myös tartuu helposti reitillä oleviin risuihin. Tästä johtuu, että pienet ahkiomallit soveltuvat huonosti suksiparin kuljettamiseen. Tähän tarkoitukseen sopiva ahkio on pituudeltaan vähintään 170 cm, mieluummin 180 cm tai enemmän. Leveyttä ahkiolla saisi olla paremminkin 50 cm ja sen yli kuin vähemmän. Suksiparin mittaisen ja leveähkön ahkion päälle sukset voidaan sijoittaa siten, että ne eivät tartu risuihin (ahkio suojaa kansilastia työntämällä risuja pois) ja toisaalta pysyvät hyvin kuorman päällä keskellä paikallaan. Tällä tavalla kuorma pysyy vakaampana. Sanomattakin on selvä, että offarisukset sopivat huonosti kantolaitteeseen kiinnitettäviksi ja mukana kannettaviksi. Mitä pidempi matka, niin sitä selvemmäksi tämä käy. Suksipaketti muuttaa reilun 20 kg painoisen kantolaitteen vähintään 30 kg painoiseksi.

Edellä on monessa kohdassa viitattu ahkion kokoon. Siksi tästä asiasta on syytä sanoa muutama perusasia. Luonnollisesti pienessä ahkiossa kuormakorkeus helposti kasvaa sellaiseksi, että ahkiosta tulee kaatumisherkkä. Tämä vielä korostuu jonkin verran jos ahkion pienuus (pakkaustilan määrä) perustuu paremminkin ahkion kapeuteen kuin sen leveyteen. Toisaalta on niin, että kapea vain noin 35 cm levyinen ahkio kulkee ylivoimaisen hyvin upottaneella suksenjäljellä vetäjänsä perässä, koska se ei auraa (luo lisäkitkaa) jälkeä leveämmäksi. Tämän edun merkitys luonnollisesti vähenee isommassa retkiporukassa, jossa ladun avaajaa voidaan vaihtaa usein. Leveä (min. 50 cm) ahkio puolestaan pysyy hyvin pystyssä ja siitä on helppo rakentaa sellainen malli, joka toimii kovan lumen olosuhteissa avotunturissa myös sivurinteillä. Ahkion iso koko (pakkaustilaa minimissään reilusti yli 300 l) luonnollisesti kasvattaa sekä sen pituutta että leveyttä. Pohjan muotoilulla ison ahkion kulkua uppolumessa voidaan olennaisesti parantaa. Ahkiokaukaloiden näkökulmasta ahkiot jakautuvat pieniin ja isoihin ja pienuus voi tarkoittaa myös kapeutta, joka tuottaa erinomaiset uppolumiominaisuudet.

Ahkion vetojärjestelmä vaikuttaa sen käytettävyyteen olennaisesti. Vetojärjestelmä voi parhaimmillaan toimia niin, että ahkio seuraa ”kuuliaisesti” vetäjän mutkittelua uppolumessa metsämaastossa (ristiaisat) tai kehikkomainen vetojärjestelmä voi pakottaa ahkion seuraamaan hiihtäjää myös jäisellä sivurinteellä avotunturissa.

Ahkioihin, niiden peitekankaisiin, aisajärjestelmiin ja valjaisiin liittyviin seikkoihin voi perehtyä tämän palstan muista artikkeleista: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/.

Rinkka vai ahkio suhteessa retkeilijän ominaisuuksiin

Talviretkeilijän, ahkion vetäjän tai rinkan kantajan kannalta edellisten olennainen ero on seuraava:

Rinkkaa/anatomicia pitää jaksaa kantaa ja lepoon päästään vasta kun se on otettu selästä pois. Perässään pystyy lumella vetämään paljon suurempaa taakkaa, mitä pystyy kantamaan. Normaalisti kantamisessa lasketaan, että noin 1/3 omasta painosta on vielä siedettävä kantolaitteen paino. Jokainen pystyy kohtuullisissa olosuhteissa vallan hyvin vetämään ahkiota, jonka paino on samaa luokkaa kun vetäjän oma paino. Omaa painoaan pystyy ahkiossa vetämään vielä kohtuullisesti haastavissakin olosuhteissa. Ahkion vetäjä myös lepää heti kun hän pysähtyy, repun kantajan pitää ottaa taakka selästään. Toisaalta ahkio (kevytkin) aina jossakin määrässä nykii ja siksi estää sulavaa hiihtoliikettä – siirtymistä ponnistusvaiheesta liukuun. Hyvin istuva (ei saa heilahdella selässä paljon) rinkka/anatomic on osa kantajaansa ja seuraa hiihtoliikkeessä juohevasti mukana, jos vain hiihtäjän voimat riittävät.

Talviretkellä mukana kuljetettavien tavaroiden määrän lisäys suhteessa retkeilijän kokoon on epäedullinen. Retkivarusteiden paino suhteessa retkeilijän painoon kasvaa pienikokoisella henkilöllä enemmän kuin suurikokoisella. Tämä johtuu siitä, että osa mukaan otettavista lisävarusteista on saman painoisia riippumatta retkeilijän koosta ja muissakin lisävarusteissa niiden paino kasvaa/vähenee epäedullisesti suhteessa retkeilijän painoon.

Edellisestä seuraa se, että mitä pienikokoisemmasta retkeilijästä on kyse, niin sitä todennököisemmin jo viikonkin mittainen talviretki lähes pakottaa hänet käyttämään ahkiota. Lähtökohtaisesti hänen kantokykynsä on isompaa henkilöä pienempi ja toisaalta talviretken lisävarusteiden paino ei kasva suhteessa retkeiljän painoon vaan sitä epäedullisemmin. Hyväkuntoinen ja ennenkaikkea voimakas retkeilijä voi jossakin määrässä näillä ominaisuuksillaan kompensoida edellistä.

Vaeltajan koolla on myös muuta merkitystä. Isokokoinen henkilö pystyy paremmin kokonsa vuoksi liuuttamaan suksiaan, vaikka varsinaisesta hiihtoliikkeestä ei enää voisikaan puhua. Tosaalta ison henkilön ja hänen kantolaitteensa massa voi olla niin suuri, että sopivan upottavassa kelissä hänen suksensa uppoavat suuremmasta koostaan huolimatta siinä missä pienempikokoinen vaeltaja vielä taakkoineen kelluu hangella. Jos upottava hanki pettää syvälle (50cm ja ylikin), niin pienikokoisen vaeltajan jalkojen pituus hankaloittaa etenemistä, mutta toisaalta suurikokoinen henkilö voi herkemmin kaatua hangen yhtäkkiä pettäessä toisen suksen alta, koska hänen painopisteensä on korkeammalla.

Tästä tullaan loppupäätelmään. Rinkaa/anatomicia kannettaessa retkeilijän koolla on enemmän vaikutusta suuntaan tai toiseen kuin ahkiota vedettäessä. Parhaiten kantaminen sopii pitkäraajaiselle suhteellisen kevyelle, mutta voimakkaalle aika urheilulliselle retkeilijälle. Ahkio on turvallinen vaihtoehto muille. Sitä vedettäessä retkeilijän koko on aika vähämerkityksinen tekijä ja kunnonkin (=vetämiseen liittyvä suorituskyky) pitää olla vain sellainen, että ahkio kohtuudella liikkuu – retkellä on enimmäkseen muuta elämyssisältöä kuin kiusallisen raskaan ahkion kiskominen tunnista toiseen. Toki pitkäraajainen voimakas retkeilijä liikkuu myös ahkioineen nopeammin kuin hänen vastakohtansa.

Retkeily-ympäristön (alueen, olosuhteiden ja keston) vaikutus rinkka vai ahkio

Alue

Loivapiirteinen maasto suosii ahkiota. Tasaisella (tyypillistä napa-alueiden vaelluksille) akio on edullisimmillaan suhteessa kantolaitteeseen. Tämä johtuu siitä, että tasaisella ahkion keskimääräiseen vetovastukseen vaikuttaa vain kitka ja ahkion uppoaminen lumeen (aurausvaikutuksesta tuleva vastus). Mitä jyrkempi ylämäki, niin sitä suurempi osa vetovastuksesta aiheutuu ahkion painosta. Ylämäen jyrkentyessä saavutetaan piste, jossa kevyenkin (=mahdollista kantaa sama paino) ahkion vetäminen muuttuu lähes mahdottomaksi, vaikka suksissa on kokopitkät nousukarvat. Kitkavoima, lumeen uppoamisen aiheuttava vastus ja painovoimakomponentti vain ovat liikaa. Painava ahkio roikkuu koko ajan vetäjän perässä ja pyrkii valumaan taaksepäin. Jyrkän rinteen ”loiventaminen” etenemällä Z tyylillä on myös hankalaa, koska jyrkässä sivurinteessä vinottain kiivettäessä paraskin ahkio tahtoo liukua enemmän tai vähemmän vetäjän sivulle alarinteen puolelle. Järkevä ahkioretkeilijä suunnittelee reittinsä siten, että niille osuvat mäet (ainakin pitkät) ovat loivia. Jyrkkäpiirteisemmässä vaellusalueelle osuvassa maastossa liikutaan päiväpyrähdyksillä maisemia ihailemassa, mutta ahkiota vedetään mahdollisimman loivapiirteisellä perusreitillä. Suomen Lapissa tämän tyyppinen reittisuunnittelu on yleensä aika helppoa. Pakolliset jyrkät osuudet jäävät lyhyiksi. Norjan Lapissa tilanne on haastavampi. Retkeilyreitille voi osua vaikeasti kierrettäviä jyrkkärinteisiä laaksoja (rotkoja).

Ahkion vetäjällä myös alamäkiosuuksien tulee olla loivapiirteisiä. Laskettelu on mahdollista puuttomalla rinteellä sopivissa pehmeän lumen olosuhteissa myös vähän jyrkemmällä hyvin vetäjäänsä seuraavan pystyssä pysyvän ahkion kanssa. Laskettelu on helpointa sopivan kokoista/ jyrkkyistä kurun pohjaa vuoroin reunalta toiselle. Puita kasvavalla rinteellä riski kasvaa, että ahkio ei väistäkään puuta samalla tavalla kuin hiihtäjä ja matka päättyy äkkipysäykseen, jonka seurauksena usein myös vetojärjestelmästä on jotain rikkoutunut.

Olosuhteet

Helpointa ahkion vetäminen on edellä kuvatulla helpolla loivapiirteisellä alueella olosuhteissa, joissa hankikanto on tasainen (ei jyrkkiä tuulen kovettamia laineita) ja sen päällä on muutama sentti pehmeää lunta. Pehmeä lumi alkaa olennaisesti jarruttamaan ahkion liukua, jos kulku-ura painuu yli 10 cm syvyiseksi. Rinkan kantajan kannalta samat olosuhteet ovat helpommat. Jos hänen voimatasonsa riittää ylläpitämään hiihdossa kunnon liukuvaihetta, niin silloin nopeusero ahkion vetäjään kasvaa melkoiseksi. Tämä edellyttää, että rinkka on pystytty pitämään suhteellisen kevyenä. Loivapiirteisessä uppolumessa ahkion vetäjä pääsee rinkan kantajaan verrattuna melko vähällä, koska pienikin pysähdys tarkoittaa välitöntä lepoa ja toisaalta oikean kokoisilla suksilla hiihdettäessä hän ei yhtä usein hupsahda yllättäen toispuoleisesti syvälle hankeen kuin rinkan kantaja. Mitä painavampi kantolaite on verrattuna kantajan voimatasoon ja kuntoon, niin sitä selvemmin edellinen tulee esiin. Jyrkällä rinteellä metsämaastossa uppolumessa ahkion vetäjän vaikeudet kasvavat rinkan kantajaan verrattuna sitä suuremmiksi, mitä tiheämpi puusto. Tämä pätee samalla tavalla hiihdettäessä mäkeä ylöspäin tai laskettaessa alaspäin. Erityisesti käännösten tekeminen ahkion kanssa on hankalaa ja voimia kysyvää.

Vaelluksen kesto

Kantolaitteen käyttäminen talvivaelluksella rajoittuu aika jyrkästi noin viikon retkiin. Useimmissa tapauksissa 2 viikon retken talvivaellusretken varusteiden pakkaaminen kantolaitteeseen muodostuu tilankäytön ja painon kannalta hyvin ongelmalliseksi, pidemmistä reissuista puhumattakaan. Kahden viikon retki voi vielä olla mahdollinen, jos se on selkeä kämppäkierros ja ulkona yöpymiseen on mukana vain kevyet hätävarustus. Tämä perustuu seuraavaan laskukaavaan: normaali teltassa yöpyvän kesävaeltajan viikkoretken pakatun kantolaitteen paino on noin 20 kg +/- pari kolme kiloa. Kun tähän lisätään ulkona tapahtuvaan yöpymiseen perustuva talvivaeltajan lisävarustus paino nousee noin 5 kg +/- jotakin. Toisen retkiviikon ruokapaketti painaa kevyimmillään noin 5 kg (jos ei olla paastovaelluksella ja päivämatkat ovat normaaleja). Yhteenlaskun tuloksena tästä syntyy jo 30 kg +/- jotakin. Tällainen taakka alarajallaankin on suurimmalle osalle retkeilijöistä liikaa erityisesti, jos sääolosuhteet muuttavat vaellusta ennakolta suunniteltua haastavammaksi. Yhteenveto tästä on se, että rinkka voi olla talviretkeilijän vaihtoehto ahkiolle viikon retkellä ja joissakin tapauksissa 2 viikon retkellä. Kun retken kesto pidentyy, niin ahkiosta tulee ainoa vaihtoehto.

Arktisilla vaelluksilla ahkion normipaino on noin 100 kg. Ahkion suuresta painosta vain osa selittyy retken kestolla ja toinen osa sillä, että vaelluksen erityisluonteen vuoksi mukana on paljon tavaraa, jota perusretkeilijä ei Suomen, Ruotsin tai Norjan Lapissa liikkuessaan tarvitse. Jos ajatellaan, että perusretkeilijän ahkion lähtöpaino ilman ruokia on 30-40 kg (tämän pitäisi hyvin riittää) ja ruokien määrää nostetaan arvoon 1 kg/pv eli 7 kg/viikko ja polttoaineen kulutus viikossa 1 kg/hlö, niin tällä laskukaavalla lähtötilanteessa 100 kg painavalla ahkiolla voi edellä kuvatuissa olosuhteissa retkeillä noin 2 kuukautta ilman varustetäydennyksiä. Vain eläkeläisillä on mahdollisuuksia pitää niin pitkiä talvilomia, että ahkiosta pyrkii tila loppumaan. Edellisen kaltainen esimerkki on lisäksi itsetarkoituksellista erikoisuuden tavoittelua vaikka aikaa olisikin. Jos retkikohde on Suomi, Ruotsi tai Norja, niin järki kehoittaa täydentämään muonavarastoja parin kolmen viikon välein. Loppupäätelmä tästä on se, että perusretkeilyssä oikean kokoinen ahkio ei käytännössä rajoita retken kestoa.

Ahkio vai rinkka talviretkeilijän retkiryhmän merkitys

Retkiryhmän sosiaalisten suhteiden ja toiminnan perusteita

Yleisesti voidaan todeta fyysisen rasituksen näkökulmasta seuraava periaatteellinen lähtökohta: mitä suurempi retkiryhmä, niin sitä helpommin matka joutuu. Tämä perustuu siihen, että isossa joukossa kovimmalle rasitukselle joutuvia henkilöitä on helpompi vaihtaa ja kunkin vuorollaan joutuessa raskaaseen tehtävään siihen liittyvä aika on sitä lyhyempi, mitä isompi porukka. Tämä lähtökohta pätee saman tyyppisesti sekä ahkiovaeltajien että rinkan kantajien ryhmässä. Retken rasitusta liikuttaessa lisää ladunavaajan tehtävä ja leirissä työpäivä jatkuu niillä, jotka vastaavat ruokahuollosta ja vastaavasti alkaa aamulla aikaisemmin. Kuormitusta voidaan ryhmässä tasata, kun tehtäviä kierrätetään. Asiaa voi ajatella seuraavantyyppisen kuvitellun vertailun ja työnjakoesimerkin avulla. Jos päivässä liikutaan kahdeksan tuntia, niin yksin retkeilevä liikkuu koko ajan umpihankeen, kahdeksan vaeltajan ryhmässä vain tunnin. Yksinään pystyttää ja purkaa leirin ja laittaa ruuat joka päivä. Vaikkapa kolmen henkilön telttakunnissa ruokavuoro on joka kolmas päivä ja kahtena muuna päivänä vastaa toisen telttakunnan jäsenen kanssa leirin pystyttämisestä ja purkamisesta.

Huolimatta edellisestä työnjaon etuja kiistatta osoittavasta ”laskuesimerkistä” jokaisella yksin retkeilleellä lienee aika voimakkaita tuntemuksia siitä, että yksin kaiken tekeminen on sittenkin todella helppoa. Tämä johtuu sitä, että jos tuntee itsensä, niin voi tehdä kaiken juuri omista lähtökohdistaan oikealla hetkellä.

Tämä kokemus perustuu edellisen ryhmän koon kasvun näkökulmasta kuvatun postiivisen muutoksen kanssa täysin vastakkaiseen trendiin. Jokainen ryhmän jäsen on yksilö ja toimii parhaiten noudattamalla juuri hänelle omintakeisia malleja. Mitä enemmän ryhmässä on jäseniä sitä enemmän syntyy kontaktipintoja ja ristiriitoja näiden yksilöllisten mallien välille. Tämä pätee kaikkeen alkaen vaikka pissahädästä, ruokailunopeudesta, unirytmistä, retkivauhdista tai vaikka juuri jossakin retkeilytilanteessa vallitsevasta suoritusvalmiudesta. Tärkeä on huomata, että ryhmän koon kasvaessa lineaarisesti kasvaa edellisestä johtuva yksilöllisyydestä johtuvien ”hankausmahdollisuuksien ” määrä käyräviivaisesti.

Edellisistä perustavanlaatuisista ristiriitaisista trendeistä seuraa se, että ryhmäkokoa kasvatettaessa tullaan pisteeseen, jossa ryhmäkoon kasvattamisen aiheuttama postiivinen vaikutus on enää yhtä suuri kuin ryhmäkoosta aiheutuvan ”sisäisen kitkan” negatiivinen vaikutus. Tämä piste on näin karkeasti ajateluna ryhmäkoon optimi. On tärkeä huomata, että tätä optimipistettä voidaan muuttaa (kasvattaa) monilla keinoilla. Yhteisnimitys kaikille näille keinoille on organisointi. Tämä lähtökohta pätee pienryhmästä EU:n tai vaikka koko ihmiskunnan kokoisiin enemmän tai vähemmän organisoituihin kokonaisuuksiin.

Tämä organisointi tarkoittaa sitä, että erilaisilla säännöillä, ennakkoratkaisuilla, opituilla toimintatavoilla, malleilla ja rooleilla ryhmän sisäistä kitkaa vähennetään ja tällä tavalla mahdollistetaan ryhmäkoon kasvu ja sitä kautta saavutettavat edut. Ryhmässä toimittaessa on pakosta noudatettava edellä kerrottua, ja se ei koskaan juuri kenellekään yksittäiselle ryhmän jäsenelle ole se paras. Mutta yhdessä voidaan saavuttaa sellaista, johon yksilön voimavarat eivät riitä. Tästä seuraa ryhmäkoon ja tavoitteiden välinen yhteys. Retkeilyn tavoitteet voivat olla sellaisia, että niiden saavuttaminen yksinään tai pienessä ryhmässä on mahdotonta. Jos on kiinnostunut tällaisista tavoitteista, niin se merkitsee aina jonkin asteista yksilöllisyyden uhraamista ryhmätoiminnan edellyttämille kompromisseille so. säännöille. Retkeilyn historia on täynnä tähän liittyviä esimerkkejä. Kuuluisin on ehkä Sir Edmund Hilaryn retkikunta Mount Everestille. Tämä teoretisointi voi tuntua kaukaiselta, mutta kannattaa huomata, että retkeilyssä on paljon ainesta jota voi pitää jopa yltiöindividualistisena. Tästä syystä edellinen todellisuus näyttäytyy voimaakkaana jo tavanomaisillakin retkillä pikkuryhmissä.

Sen hyvän toteutuminen, josta edellä ryhmän koon kasvua ja työnjakoa koskeva esimerkki antoi viitteitä, on siis monen mutkan takana. Ryhmän pitää olla sellainen, että toimiva kuormitusta laskeva työnjako on siinä mahdollinen. Ajateltaessa esimerkiksi ladun avaajan tehtävää pitää retken päivämatkojen (tavoitteiden) ja reittivalintojen olla sellaisia, että lähes kaikki ryhmän jäsenet kykenevät myös tähän kuormittavaan rooliin vuorollaan edes joksikin aikaa. Samoin kaikkien on kyettävä ottamaan osansa leiriaskareissa. Kovakuntoisellekin retkeilijälle tulee aika tavanomaisestakin retkestä vaativa vaellus, jos hän joutuu suurimman osan ajasta avaamaan latua ja sitä enemmän mitä hankalammat olosuhteet ja tämän lisäksi vielä ruokkimaan retkikaverinsa joka päivä ja aamu.

Paras tasapaino syntyy, kun kaikki retkikunnan jäsenet ovat retken vaativuuteen nähden riittävän hyväkuntoisia/retkeilytaitoisia ja pystyvät sujuvasti vaihtelemaan eri rooleissa. Tämä pelkkä lähtöedellytys ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi jokaisella pitää olla tahtotila edellä luonnehditun hyvän tuloksen saavuttamiseen.

Yleinen sosiaalipsykologinen totuus on ryhmän paine jäseniään kohtaan. Pieni ryhmä on tiivis ja siinä ryhmän paine pitää huolta, että kaikki ryhmän jäsenet ponnistelevat kiitettävästi ryhmän tavoitteiden (yhteisen toiminnan) hyväksi. Kahden henkilön vaellusporukassa harvoin tulee tilanne, jossa toinen ottaa ”vapaamatkustajan” roolin ja toinen saa ponnistella läpi haasteiden. Näin on usein myös neljän hengen ryhmässä. Tätä suuremmissa porukoissa alkaa helposti syntyä puolueita ja pikku kitkaa, joka estää suuremmasta ryhmäkoosta työnjaolla saavutettavan edun maksimoitumisen. Joukossa on myös aina mahdollista, että jonkun jäsenen ääni ei tule ollenkaan kuulluksi. Hänelle retkestä tulee rasittava, vaikka sen fyysinen vaativuus ei olisikaan voimavaroille liiallinen. Kolmen hengen ryhmä on jo tässä suhteessa vaarallinen ja ehkä vaarallisin, jos tilanne lukkiutuu sellaiseksi, että sama henkilö jää aina vähemmistöön.

Hyvä retkiporukka on sellainen, jossa edelliset ongelmat vältetään. Tähän päästään, kun retkeillään usein lähes samojen kavereiden kesken ja vähitellen opitaan ketkä sopivat ja sopeutuvat porukan yhteishenkeen ja ketkä eivät. Olemme eri tavalla sopeutuvaisia, joillekin sopeutuminen ja ihmissuhteiden löytäminen onnistuu lähes keiden kanssa tahansa ja toisilla on taas selvästi tärkeämpää löytää riittävän yhteensopivalla tavalla ajattelevia ja toimivia kumppaneita. Kukaan tuskin kuitenkaan on sellainen, että tulee vähänkin ankarammissa retkiolosuhteissa toimeen kenen kanssa tahansa. Mitä pidempi retki on kestoltaan, niin sitä vaikeammaksi tulee sellaisten roolien ylläpitäminen, jotka peittävät ryhmän jäsenten välillä olevaa liian vähäistä sopeutumista ja yhteisen löytämistä.

Edellä kerrotusta ryhmäkoon kasvun kautta saavutettavaa suorituskyvyn kasvua vahvistavasta orgainoisoinnista voidaan tiivistää seuraavaa:
– ryhmän valinta/valiutuminen. Hyvä ryhmä on toimintaan nähden sopiva kombinaatio yksilöllisyyttä ja ”keskiarvohakuisuutta”. Liian ”samankaltaisista/mielisistä” jäsenistä koostuva ryhmä ei ole paras mahdollinen yllättävässä uudenlaista toimintaa, luovuutta vaativassa tilanteessa. Liika yksilöllisyys estää ryhmän yhteisen toiminnan organisointia
– ryhmän oppiminen. Hyvä ryhmä syntyy siten, että sen jäsenet oppivat tuntemaan toisiaan tehtäväympäristössä ja oppivat tekemään myönnytyksiä suhteessa toisiinsa kokonaistuloksen parantamiseksi. Tulosten saavuttaminen ei ole henkilö- vaan ryhmäkeskeistä
– ennakkoon ryhmän ”osaamista” voidaan vahvistaa tietoisilla roolivalinnoilla. Lähtökohtaisesti ajatellaan niin, että kaikki eivät tee kaikkea ja ovat vaihdettavissa, vaan ryhmässä on jo ennakkoon eksperttejä

Mitä tästä pitkähköstä johdannosta seuraa rinkka vai ahkio kysymykseen – aika paljonkin

Lähtökohta edelliseen vastattaessa on siinä, että kaikella teknologialla, kepillä, jolla simpanssi tipauttaa banaanin puusta, ydinvoimalalla tai internetillä on yksilön ja laajimman sosiaalisen rakenteen toimintamahdollisuuksia vahvistava vaikutus.

Onnistuneen retken perus lähtökohta on helpottaa ryhmän yhteisen hyvän (tahdon) löytymistä. Ryhmän jäsenten väliset retkeilyosaamiseen ja fyysiseen suorituskykyyn liittyvät suhteellisen pienet erot ovat hyvä lähtökohta. Näitä eroja ei pitäisi negatiivisessa mielessä (=individualistien välinen kitka) myöskään välinevalinnoilla suurentaa. Siksi ennakkoon toisilleen tuntemattomien ihmisten ryhmässä ahkiovaeltajien ja rinkka selässä hiihtävien sekoitus on lähtökohtaisesti riski. Jos rinkan kantajat sattuvat olemaan myös joukon kovakuntoisimpia ja rinkan painoon nähden riittävän voimakkaita, niin heidän vaellusnopeutensa on heikkokuntoisempaan ja luultavasti suurempaa tavaramäärää vetävään ahkiovaeltajaan nähden iso. Tämä iso ero on saattanut jo ennakkoon muovata tällä tavalla eroavien vaeltajien ennakkokäsityksiä päivämatkojen pituuksista. Kun tähän lisätään vielä se, että rinkkavaeltajan ja ahkiovaeltajan reittivalinnat voivat edella kuvatuissa tilanteissa huomattavastikin erota toisistaan (yksilöiden eroja vahvistava teknologia), niin jo retken alkutahdeilla saatetaan olla jännittyneessä tilassa.

Edellisen ja muiden vastaavan kaltaisten esimerkkien avulla voidaan tulla seuraavaan päätelmään: Mitä huonommin retkiryhmä on ennakkon organisoitunut (tuntee toisensa, sopivan samankaltainen ajattelutapa liittyen retkeen, perusretkeilytaidot kunnossa kaikilla eikä liian suuria yksilöllisiä eroja, joista voi seurata salakavalia tavoite-eroja jne…), niin sitä riskialttiinpaa on, jos ryhmässä on sekä ahkion vetäjia että rinkan kantajia.

Ahkion kantolaitteesta erottava keskeinen piirre on suurempi pakkaustilavuus ja yleisesti (poislukien rinkkaa suosivat erityisen jyrkät rinteet ja tiheät metsät) kuntotasoon verrattuna mahdollisuus kuljettaa mukana suurempaa määrää retkeilyvälineitä. Edelliseen ryhmän kokoon ja toimintaedellytyksiin suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että ahkiota on mahdollista käyttää tasaamaan ryhmän yksilöiden mahdollisesti ongelmia aiheuttavia eroja. Tämä tarkoittaa seuraavaa:
1. sopivilla lisävaruste ja vaikkapa makupala valinnoilla ryhmän jäsen voi nostaa omaa henkilökohtaista hyvääoloa ja se auttaa kestämään muita retken rasituksia – sosiaalisia tai vaikkapa yksilön kuntoon nähden hieman liian kovan fyysisen suoritumisen painetta.
2. Koska ahkioryhmän on lähes pakko ahkiosta johtuen käyttää loivapiirteisempiä ja muutenkin helpompia (ei tiheää metsää) reittivalintoja, niin tämä jo tasaa ryhmän heikompikuntoisiin liittyvää fyysistä suoriutumispainetta.
3. Vaikeissa pehmeän lumen olosuhteissa ahkiovaellusryhmän ladun avaajan ja muiden rasitustasossa on huomattava ero. Jo toisena tuleva pääsee paljon helpommalla ja hänestä taaksepäin hiihdetään valmiilla uralla. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että takana hiihtävien kannalta etenemisnopeus on varsin hidas. Kun tämä yhdistetään siihen, että ahkioretkeilijä lepää heti, kun hän pysähtyy, niin organisoimalla sopivasti kunnon mukaan ladunavaajavuorojen kesto saadaan tilanne, jossa vaikkapa tilapäisesti jostakin syystä väsynyt ryhmän jäsen pääsee paljon keskiarvoa helpommalla. Sama pätee niihin, jotka normaaliososuhteissa pärjäisivät vielä hyvin, mutta erityisen vaativassa tilanteessa osoittautuvat fyysiseltä suorituskyvyltään ryhmän heikoimmiksi.
4. Ahkion ominaisuuksista kantolaitteeseen verrattuna seuraa myös suuremmat mahdollisuudet tarvittaessa keventää heikoimmin suoriutuvien kuormaa muille.

Kantolaitteella ei ole vastaavassa määrässsä ryhmän toimintaa tasoittavia mahdollisuuksia.

Yhteenveto rinkka vai ahkio

Ahkio on kantolaitteeseen verrattuna haluttaessa/osattessa paremmin ryhmän yhteistoimintaa häiritseviä yksilöiden eroista johtuvia piirteitä tasaava väline kuin kantolaite. Ahkio sopii monipuolisesti talviretkeilyyn. Retken keston pidentyessä ahkiovaeltajan mahdollisuudet kuljettaa mukanaan tilavuudeltaan ja painoltaan suurempaa tavaramäärää tekevät siitä ainoan vaihtoehdon. Ahkio pakottaa reittivalinnoissa välttämään tiheää metsää ja jyrkkiä mäkiä. Tämä on tietysti rajoite, mutta samalla myös turvallisuutta ja retken onnistumista varmistava tekijä.

Kantolaite on suhteellisen lyhytkestoisten (viikko tai vähän kauemmin, riippuu olosuhteista) talvivaelluksien vaihtoehto. Edullisissa olosuhteissa kantajan voimaan ja kuntoon sopiva riittävän kevyt kantolaite mahdollistaa ahkioon verrattuna huomattavasti nopeamman etenemisen. Rinkkavaeltajat selviytyvät myös paremmin jyrkistä ylä- tai alamäistä ja tiheässä metsässä.

Ahkiota voi paremmin sanoa talvivaelluksen yleisvaihtoehdoksi ja kantolaitetta enemmän erikoistuneen vaeltajan vaihtoehdoksi.

 

-Pekka Tyllilä

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail