Olen jo pitkään harkinnut aloittavani tänne Faceen kirjoitussarjan, jossa käsittelen vuodesta 1975 eri liikuntavälineillä toteuttamiani retkiä talvella, kesällä, syksyllä ja keväällä, tuntureilla, metsissä joilla, järvillä, merellä ja teillä. Näitä retkiä on laskentatavasta riippuen alle tai päälle 200. Noin viikon mittaisia tai pidempiäkin vaelluksia on varmaankin yli 150.
Ajattelin tässä viedä teemaa eteenpäin kronologisessa järjestyksessä eli eri liikuntavälineillä eri vuodenaikoina toteutetut retket käsitellään niiden toteutusajankohdan mukaisesti. Tarkoituksena ei ole kirjoittaa pitkiä retkikertomuksia, vaan lyhyesti kertoa milloin retki toteutui, mihin se suuntautui, mikä retkelle oli leimallisinta siten, että sen vieläkin kymmenien vuosien jälkeen muistan kirkkaasti ja mitä oli retken opetus oman retkeilyosaamiseni näkökulmasta. Jutun julkaisun jälkeen teillä lukijat on mahdollista esittää kommenteissa kysymyksiä. Vastaan niihin kysymyksiin, jotka nimenomaan koskevat tarinan retkeen napakasti liittyviä asioita. Jossakin vaiheessa tätä juttusarjaa saatan avata laajempia teemoja. Niiden yhteydessä on laajempien kommenttikysymyksien aika.
Ennen ensimmäistä retkeä on syytä hieman käsitellä taustoja, jotka varmaankin vaikuttivat siihen, että minusta tuli retkeilijä, joka on viettänyt maastossa elämästään yli 5 työvuotta ja istunut sisällä myös useita työvuosia miettimässä, millaisen retken toteuttaisi itselleen ja/tai asiakkaille. Tämä ura on johtanut myös siihen että olen jo 30 vuotta ollut myös alan yrittäjä ja retkeilyharrastukseni on tuottanut myös lukuisia tuoteinnovaatioita (retkeilyvälineitä), jota yrityksessämme koko ajan myydään
Olen olympiavuonna 1952 syntynyt ainoa lapsi. Isältäni on kuollut ennen meidän perhettä ensimmäinen vaimo ja lapsi tuberkuloosiin, joka ennen antibiootteja oli varsin tappava ja yleinen vieras suomalaisissa kodeissa. Myös minulta on sodan jälkeisissä nykyiseen verrattuna todella ankeissa olosuhteissa kuollut isosisko synnytysvammoihin. Tältä pohjalta arvioituna vanhempani selvisivät todella hyvin ja tarjosivat minulle positiivista suuntaa elämälle. Tuolta taustalta on toisaalta hyvin ymmärrettävää ja lähes välttämättömyys, että he olivat minuun ylisitoutuneita. Ylisuojelevuudesta ei ollut kyse. Minulla oli lapsena mahdollisuus leikkiä nykyajan näkökulmasta katsottuna hengenvaarallisia leikkejä, vanhempien sitä estämättä. Mutta aikuiseksi kasvamisessa oli kitkaa, minä olin tietyssä mielessä vanhemmilleni aina Pikkupekka. Ehkäpä tämäkin on osa sitä psykologista perustaa, joka ohjasi minua retkeilijänä vapautumaan minuksi.
Lapsuudessani televisiot tulivat laajempaan käyttöön vasta ollessani koululainen. Meille televisio ostettiin kesällä 1965 tai 1966, kun olin saavuttanut oppikoulussa minulle asetetun tavoitteen. Ennen telkkaria viihteellinen vapaa-aika oli tarinankerrontaa. Sitä meidän perheessä oli paljon ja myös radiosta tuli tämän kaltaista sisältöä, erilaisia kuunnelmia. Maalaiskylän seurustelussa, kahvikekkereissä myös korostui tarinointi: miehet juttelivat omassa piirissään ainakin minusta tavattoman kiinnostavia työ- ja sotajuttuja – kaikenlaisia mielenkiintoisia käänteitä tosielämästä – ei nykyaikaista realityviihdettä , vaan tositosi maailmaa. Naiset omassa piirissään juttelivat toisenlaisia tarinoita. Minua miesten jutut kiinnostivat tosi paljon enemmän, niissä oli toimintaa ja kiehtovaa heroistisuutta – sellaista selviytymistarinaa joka kolahti. Sinänsä oma äitini osasi kertoa hyviä seikkailullisia tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta hän toimi tässä yksilönä.
Nämä tarinat sisälsivat sellaista seikkailu- ja toimintasisältöä, jota ihminen kohtaa koko ajan luonnossa liikkuessaan. Koska olin ainoa lapsi, niin leikin paljon yksin ulkona metsässä ja järvellä ja siellä tarinoiden sisältö alkoi elää minun omassa toiminnassani.
Isäni oli syntynyt myllärin perheeseen, jossa hän ja sedät olivat aktiivisia ja aikaansaavia jo nuoresta pitäen. He metsästivät, kalastivat, osallistuivat tukin uitoon. Hankkivat autot heti, kun ikää riitti 1920-luvulla. Siihen aikaan huvipaikoilla ajettiin taksia vain huvikseen. Ihmiset halusivat tulla maksusta auton kyytiin kokeakseen tämän ihmeen ensimmäistä kertaa elämässään. Tältä taustalta isästäni tuli autonkuljettaja. Hän kuljetti kuorma-autolla hiekkaa, tukkeja, eläimiä ja oikeastaan kaikkea, mihin liittyi kuljetustarpeita. Henkilöautossa hänen kyydissään oli yhteensä neljä Suomen presidenteistä, heidän ja muiden ”yläluokan” herrojen ja rouvien lisäksi valtava määrä tavallisia suomalaisia. Esimerkiksi sota-aikana isä otti tienposkesta kuorma-auton kyytiin kävelijät, jos vain tilaa oli. Tällä tavalla taisi syntyä ensi kontakti myös äitiini.
Äitini oli merikalastuksesta, puutarhaviljelystä ja kirvesmiehen töistä elantonsa saaneen perheen nuorimmainen, tyttö Turun saaristosta Kakskerrasta aivan nykyisen Paasikiviopiston nurkalta. Ennen Suomen itsenäisyyttä syntyneelle köyhän perheen nuorimmaiselle, erityisesti tytölle normaali kohtalo oli jäädä saattamaan vanhempansa hautaan ja se sitten uraunelmista. Kaikesta huolimatta äitini murtautui tästä noidankehästä ja lähti 17-vuotiaana toiselle puolelle Suomea Sortavalaan seminaariin opiskelemaan kansakoulun opettajaksi. Junamatka Turusta Sortavalaan kesti tuohon aikaan kolmatta vuorokautta – kauemmin kuin nykyisin lentomatka Suomesta katsottuna kauimmaisiin maailmankolkkiin.
Näistä juurista lähtevältä elämänkokemustaustalta vanhempani kertoivat minulle usein ennen nukkumaan menoa jonkun tarinan tai kaksikin. Joitakin juttuja halusin kuulla aina vain uudestaan. Sopimuksena tarinoihin liittyi se, että kuultuani tarinan minun piti jäädä sänkyyni odottamaan nukahtamista. Satujakin minulle luettiin, mutta vanhempien tarinat olivat yleensä mielenkiintoisempia. Niille pärjäsi vain historian suurmiesten ”uroteot” ja tieteen suuret läpimurrot tai luonnonhistorialliset mullistukset.
Kaikki vanhempien tarinat kaatuivat eteenpäin ja olivat lopultakin aina selviytymistarinoita, seikkailukasvatuksellisesta näkökulmasta seikkailua, joka toistuvasti vie ihmisen oppimaan uutta ja senhetkisten mukavuusalueen rajojensa ulkopuolelle.
Tällaiselta taustalta Pikkupekka loi mielikuvituksessaan kaikenlaista luonnon ja ihmisen kohtaamiseen liittyvää sisältöä erityisesti silloin, kun hän patikoi, souti, hiihti tai pyöräili yksinään tai kehitti taitojaan käyttää käsityökaluja. Jo alakouluikäisenä poltin tervaa, leikin räjähdysaineilla, keräsin tukkilautoista karanneita puita, kalastin, poimin marjoja ja käpyjä. Moniin näistä puuhailuista liittyi aivan oma visio ja useissa oli mukana myös ansaintatarkoitus. Noin 10- vuotiaana minua alkoi kiinnosta seurata lintuja ja eläimiä. Pidin päiväkirjaa, johon kirjoitin ylös päivittäin kaikki näkemäni linnut, niiden jäljet, munien kuoret, eläinten jäljet. Raahasin maastosta kotipihaan myös raatoja. Minulla on edelleen tästä ajalta lukuisia pääkalloja ja esimerkiksi täysikasvuisen hirven hampaisto. Kaikki tämä oli sopivasta näkökulmasta katsottuna myös retkeilyä ja kehitti niitä valmiuksia, jotka aikuisella retkeilijällä ilmenevät ”vaiston varaisena” selviytymistulokseen johtavana toimintatapana luonnonvoimien yllättäessä vaaraa aiheuttavalla tavalla.
Teini-iässä etäännyin jossakin määrässä muutamaksi vuodeksi luonnosta. Osaltaan tähän vaikutti se, että minulla oli talviaikaan viikko tolkulla kurkkukipua, joka tietysti paheni ulkona. Tästä aiheutui myös fyysisen kunnon rapistuminen ja ylipainoakin karttui. Tähän havahduin Tampereen ylipoiston kuppilassa ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä 1973. Keskustelimme muutaman muun pullukkapojan kanssa teemasta vieläkö jaksaisi juosta 100 metriä täysillä. Jotenkin vaan kävi niin, että muutama viikko tämän jälkeen ajoin tavallisella miesten polkupyörällä kylmiltäni Ruovedeltä Oriveden kautta Tampereelle opiskelija-asunnolleni noin 90 km matkan. Loppumatkasta tuntui aika epätoivoiselta, viikolla oli paikat ja tietysti kurkkukin kipeä. Toivuin kuitenkin viikolla sen verran, että ajoin seuraavana perjantaina takaisin, nyt Teiskon kautta Ruovedelle. Siitä se alkoi, ajoin alkukesän joka viikonloppu Ruovesi -Tampere välin ja viikolla Vehmaisista yliopistolle. Kesälomalla jatkoin kuntoilua Ruovedellä erityisesti pyöräilemällä, koska olin huonokuntoinen ja ylipainoinen. Laihduin 10 kg. Talvella painoa tuli takaisin. Kurkku haittasi edelleen talviliikuntaa, Mutta seuraavana kesänä 1974 pyöräily ja muukin liikunta vain lisääntyi ja paino väheni jälleen 10 kg. Keskellä varsin sateista kesää loma-aikanani kävin päivittäin uimassa järvessä noin kilometrin matkan. Kurkku oli kipeä ja nenästä tuli verta, mutta lopulta tauti hellitti ja sen jälkeen flunssien sairastamisessa olen ollut samanlainen kuin useimmat muut. Retkeily haaveet alkoivat nostaa päätään ja luultavasti tuona kesänä kävin polkupyörällä Ruovedeltä Vääksyssä katsomassa opiskelu kaveriani Antti Arvelaa. Paluumatkan ajoin Tampereelle. Samana kesänä kävin polkupyörällä myös Maskussa Turun lähellä serkkuja katsomassa. Ajoin ensimmäisenä päivänä Ruovedeltä Tampereelle opiskelija-asuntooni ja seuraavan päivänä Maskuun. Takaisin tulin yhdessä päivässä. Luultavasti paluumatkalla oli vastatuuli, koska päivä venyi ja Tampereelle tullessa oli jo ilta. Silti päätin jatkaa Ruovedelle. Jäminkipohjassa 12 km ennen vanhempieni kotia olin niin uupunut noin 250 km pyöräilystä, että oli pakko soittaa kolikkopuhelimesta keskellä yötä isälle ja pyytää häntä hakemaan minut autolla. Tämä oli hyvin nöyryyttävää, koska olinhan jälleen Pikkupekka, mutta samalla hyvin terveellistä. Yleensä retkeilyssä ja tyypillisesti harrastuksen extreme tasolla pahat onnettomuudet tapahtuvat siksi, että retkeilijöiden henkisestä vaihdelaatikosta on pakki kokonaan hävinnyt: pusketaan vain eteenpäin, vaikka sekä merkit omasta kehosta että luonnonolosuhteet kertovat, että nyt on aivan viimeinen hetki lopettaa/pakittaa. Olen varmasti itsepäinen kuin pässi ja henkiset voimavarani pakottavat kehon toimintaan myös umpi väsyneenä. Onneksi on kuitenkin niin, että olen kuitenkin osannut lopettaa ajoissa. Siksi voin tätä kirjoittaa. Olkoon tämä Pikkupekan (22 v) öinen soitto isälle tästä arkinen esimerkki – tarinasarjan ensimmäinen opetus, jonka teemaan paltaan vielä myöhemminkin.
Toinen tämän johdannon retkeyopetus on siinä, että ”heti kaikki mulle nyt” on retkeilyssä täysin väärää ideologiaa, Retkeilijäksi jo sen ensi askeleelle kehitytään. Loppukehitys minun tapauksessani kesti huonokuntoisesta opiskelijasta 2 vuotta, vaikka lähtölaukaus oli 90 km pyöräily – nykynormeilla ei niinkään huonokuntoisen suoritus
Nyt on taustat kerrottu ja seuraavaksi päästään ensimmäisille retkille kesällä 1975 pyöräilin Ruovedeltä Kilpisjärvelle, tein sieltä 6 päivän patikkavaelluksen ja pyöräilin osan matkaa takaisinpäinkin, mutta siitä jatkossa
