Aihearkisto: Ratamestari

Ratamestarin puheenvuoro.

Retkiluistelukausi 2018-2019 yhteenveto, ennakkosuunnitelmien toteutuminen ja näkökulma tulevaan

Tiivistelmä

Hiking Travelin aurauskaudella (9 vuotta) on volyymi luisteluradalla pidemmän ajan trendiä tarkasteltaessa kymmenkertaistunut ja kaikki viittaa siihen, että kasvun jatkossakin mahdollistavaa lähiasiakaspotentiaaliakin on vielä runsaasti. Tässä tarkasteltavan talvikauden 2018-2019 auraamisen ja radan laadukkaan ylläpidon kannalta erittäin haastavat olosuhteet tuottivat kuitenkin ensimmäistä kertaa koko tämän toiminnan historiassa vaarallisen suuren notkahduksen luistelusuoritteiden kasvukäyrään. Sen sijaan toiminnan monipuolistuminen jatkui. Rataa käyttävät luistelijat, kävelijät, pyöräilijät, kelkkailijat tai toisella tavalla jaoteltuna kuntoilijat, ikäihmiset, lapsiperheet, vaihto-opiskelijat, ulkomaiset turistit… Käyttö voi olla kuntoilua tai nautiskelevaa ulkoilua tai siltä väliltä. Rata on muutaman viimeisen vuoden aikana muuttunut entistä enemmän myös matkailulliseksi houkuttimeksi. Luultavasti on niin, että yksi tai kaksikaan luonnonolosuhteiltaan haastavaa talvea ei muuta ulkomailta tulevien matkailijoiden käyttäytymistä miksikään. Näsijärven jää on heille eksotiikkaa joka tapauksessa, olipa radan taso sitten kouluarvosannalla mitattuna 7 tai 10. Pitkällä tähtäyksellä vain tyydyttävän laatuinen rata on luonnollisesti paha ongelma. Toisaalta arviomme mukaan radalla vierailevista ulkomaalaisista toistaiseksi vain osa tulee sinne erityisesti luistelemaan. Tärkeämpää on jäälle pääseminen ja talven kokeminen. Tällaisella motiivipohjalla tuleville luistimien sijaan on helppo tarjota potkukelkkaa, läskipyörää tai suksiakin…, jos radan laadun näkökulmasta tämä on aiheellista. Tampereen kaupungin panostus rataan on pysynyt aurattua kilometriä kohti vakiona tai oikeastaan laskenut, jos radan laatutason parantuminen ja/tai yrityksen ratatyöhön käyttämät resurssit otetaan huomioon. Käyttäjämäärien kasvun näkökulmasta kaupungin panostus on 2018 talveen saakka dramaattisesti laskenut. Alun 2 € panostus/käyttäjäkerta vuoteen 2018 saakka välille 0,15 – 0,32 €/käyttäjäkerta. Ei tule veronmaksajalle kalliiksi, mutta ei myöskään työnnä radan ylläpitoa lisäpanostuksella kokonaan uudelle tasolle. Viime talvi aiheutti tähänkin trendiin notkahduksen. Arvioimme oman asiakasmäärämme muutoksen perusteella radalla syntyneen noin 20000 liikuntasuoritetta (pudottiin kausien 2016 ja 2017 välimaastoon). Kaupungin antama avustus puolestaan oli entistä korkeampi 20000 €. Näillä luvuilla laskettuna radan käyttäjäkerran hinta nousi 1 € tasolle. Radan ylläpitoon yritys panosti äärirajoilla. Ei ollut pelkästään niin, että työtä lisättiin avustustason kasvun suhteessa, vaan hankala talvi edellytti kaiken mahdollisen panostuksen rataan, jotta se yleensä on käytettävissä. Jo aikaisemmin olemme tiedostaneet ja varoittaneet, että laajan radan ylläpitäminen vaikeissa olosuhteissa nykyisellä avustustasolla johtaa väistämättä ongelmiin. Vaikeissa rataolosuhteissa myynti laskee ja siitä ei saada kompensaatiota työn määrään nähden alahaiselle avustustasolle. Nyt kävi juuri näin. Tästä tilanteesta huolimatta uuden aurauksen pääkoneen hankinta keväällä oli välttämättömyysinvestointi. Vaikea talvi osoitti vanhan Avant 420 koneen tulleen näin vaativassa työssä käyttöikänsä päähän. Se vaihdettiin alkukesästä uuteen 530 malliin. Uusi kone on käytännössä luultavasti 1,5-2 kertaa entistä tehokkaampi ja sen tekniikka kestää luultavasti aurauksen äärimmäistä rasitusta paremmin. Taloudellisen tuloksen kannalta vaisun talven jälkeen moinen investointi on epämiellyttävä riski, mutta aika välttämätön, jos vielä yritetään. Toivottavasti tuleva kausi on leppoismapi ja/tai sitkeä ponnistelumme palkitaan kasvavalla asiakasmäärällä.

Vuosi siteen vastaavassa yhteenvedossa totesin: ”Nyt on takana 3 toiminnallisesti ja luonnon olosuhteiltaan hyvää kautta. Joskus edessä on myös huono talvi, jolloin kasvu taittuu epäsuotuisien olosuhteiden vuoksi. Tämä pitää ymmärtää, siihen pitää varautua eikä sen pidä antaa hämärtää näkemystä pidempiaikaisesta trendistä. ”. Nyt kävi juuri näin. Toivottavasti tamperelaiset, niin päättäjät kuin tavalliset radan käyttäjät päättäjät ymmärtävät tämän ja tekevät siitä toiminnan kehittämismahdollisuudet turvaavat johtopäätökset. Jos toimintamme ei saa kaupungin avustuksesta ja/tai myös ongelmatilanteissa hyvänä pysyvistä asiakasvirroista riittävää työntöapua, niin silloin unelma Nässyn kansainvälisen tason luistleubaanasta on vaarassa jäädä unelmaksi. Ei päästä sen kynnyksen yli, että radan määrä ja laatu tekisivät siitä vähitellen sellaisen talvimatkailun houkuttimen, että ulkomaalaisten vieraiden aluetalouteen jättämän rahamäärän sisältämien verojen pienellä osalla rata ylläpidettäisiin.

Hiking Travelin viitoittaman Nässyn talviliikuntainfran (luistinrata, hiihto, pyöräily, kelkkailu, kävely…) kehittämisessä ollaan tulevana syksynä neljättä kertaa tienhaarassa. Pysytteleminen/ pääsy takaisin talven 2019 notkahduksesta s-käyrän jyrkälle kasvuosuudelle (vallitsi vuodet 2016-2018) tarkoittaa ja tarvitsee entistä voimakkaampaa panostusta. Myönteisen tulevaisuuden varmistamiseksi avustuksen pitäisi olla selvästi suurempi. Talven ponnistukseen ei toistamiseen ole edellytyksiä talven 2019 vuokraamotoiminnan volyymilla ja tai avustustasolla. Kolmena edellisenä vuonna suoritettujen laajennetun radan kokeilujen perusteella johtopäätös on edelleen se, minkä totesin jo 2018: ”luotettava laajan radan ylläpito edellyttää nykyiseen verrattuna teholtaan kaksinkertaisia koneita”. Yritys on nyt osansa tässä mielessä tehnyt. Meillä on nyt uusi entiseen verrattuna huomattavasti tehokkaampi kone. Investointina se on toiminnan volyymiin nähden huomattava ja iso riski ajateltaessa luonnonoloshteiden heilahtelun aiheuttamaaa voimakasta vaihtelua toiminnassa. Toivottavasti saamamme taloudellinen työntöapu ja myynnin volyymi riittää uuden koneen koko potentiaalin hyväksikäyttöön, jotta emme jää luonnon armoille: hyvät ja helpot peräkkäiset talvet voivat auttaa huomattavasti menetettyjen asemien takaisin valtaamisessa oli sitten kyse Hiking Travelin omasta liiketoiminnasta ja sen kannattavuudesta tai radan käyttäjämääristä kokonaisuutena. Toisen yhtä vaikean talven toistuessa ollaan vaikeuksissa.

Nyt on tiedossa että saimme Tampereen kaupungilta edellisen vuoden tasoisen avustuksen 20000 €. Se on hyvä summa, jos talvi on helppo tai korkeintaan keskinkertainen ajateltuna aurauksen työmäärää. Avustukseen liittyvää sopimustekstiä on muutettu yleispiirteisemmäksi. Nyt se sallii yritykselle vapaammat kädet siihen, mihin vaikeuksien sattuessa käytettävissä olevat resurssit kannattaa kohdentaa, jotta saadaan paras tulos radan käyttäjän näkökulmasta. Jo ennakkoon on selvää, että varmuuden vuoksi radan itähaara Aitolahden suuntaan on tullut jäädäkseen, koska sinne radan toteuttaminen luultavimmin keskimäärin on varminta ja toisaalta Kaupin mäen varjossa mahdollisimman lähelle rantaa toteutettu ratakausi varsinkin aamupäivisin jatkuu jopa 2 viikkoa kauemmin kuin muualla Nässyllä. Samalla itähaaran lisäkilometrit yhdistettynä perusrataan: rantaa pitkin Santalahteen ja pisto Siilinkarille tuottaa jo niin pitkän radan, että myönnetyllä avustustasolla Halkoniemen haaran toteuttamisen prioriteetti on vähäinen, vaikka sen hyvät puolet ovat hyvin tiedossamme. Ylöjärven kaupungin alueelle ulottuva Siivikkalan haara jää odottamaan tulevaisuuteen.

Hiihtolatujen osalta toiminta on tähän saakka ollut kokeilevaa ja osaamisen kartuttamista. Perus ongelma ladun avaamisessa on veden nouseminen jään päälle (ladun lumipohjan alle). Kun näin tapahtuu, niin mönkijällä on suuri kiinnijäämisriski ja toiaalta tuloksena oleva latu on hiihtämisen kannalta epämiellyttävvä jäinen ränni. Tämä ongelma vaivaa lyhyen alkukauauden jälkeen pitkälle kevättalvelle saakka. Tulevana kautena kokeilemme ladun avaamista erityisesti itähaaran suuntaan aivan “rantakiville”, Siloin latupohja jää Näsijärven veden pinnan yläpuolelle, koska veden pinta järvessä laskee alkutalvesta saakka. Toivomme, että kokeilu onnistuu ja rantaladulla vesiongelma voidaan eliminoida.

Seuraavassa raportissa analysoidaan monista eri näkökulmista luistinradan ja koko Nässyn talviliikuntainfran kehitystä ja siihen liittyviä kysymyksiä. Raportin perusta on siinä, että heti ensimmäisen aurausvuoden jälkeen laadittiin ensimmäinen yhteenveto ja näin on tehty joka vuosi. Raportin laatijalle ja koko Hiking Travelin tiimille on hyvin selkeää, missä nyt ollaan, mistä tähän on tultu ja mitä vaihtoehtoja tulevassa näkyy. Edellisen tiivistelmän perustelut ovat tässä ja jo sitä edeltäneissä raporteissa.

  1. Päättyneen luistelukauden yhteenveto tarinallistettu kronologia

Retkiluistelukausi alkoi Nässyllä 29.12., ja jatkui huhtikuun alkupäiviin.. Kokonaisuutena kausi oli aika pitkä ja radan ylläpidon kannalta tähän mennessä kaikkein haasteellisin. Kaikki se kokemus ja osaaminen, jota aikaisempina vuosina on syntynyt tarvittiin, jotta rata yleensä pystyttiin toteuttamaan. Vertailuksi voi vielä todeta, että Kaupin säilölumilatu avattiin 20.11. Hitin tiimi oli Helvetinjärven Kansallispuistossa Ruokejärvellä luistelemassa 23.11., pari päivää myöhemmin Kielinkajärvellä Pukalassa oli jo hyvät kelit. Ensimmäistä ratamestarin retkeä myytiin päivälle 28.11. Tätä jatkettiin, mutta oikukas jäätymistalvi oli jo nähtävissä. Yksikään syysretki ei kerännyt tarvittavaa asiakasmäärää (3) toteutuakseen. Skrinnareiden tulokaskurssi (27.11.) säilytti suosionsa. Kausi jatkui oikukkaana, mutta lupaavana Nässyn jäätymiseen. Todella suuret vaikeudet kuitenkin kolkuttelivat jo porstuassa.

Auraaminen ja hiihtoladut

Käsittelen aihetta poikkeuksellisen pitkästi, koska talvi oli myös vähintäänkin kummallinen. En ole moista kohdannut niiden yli 60 vuoden aikana, jota saaressa kasvaneena olen päässyt ja joutunut jäiden kanssa tekemisiin, Näsiselän jäätymisestä minulla on katkeamaton jäällä liikkujan kokemus vuodesta 1983.

Auraustalvi oli vanhanaikainen kunnon talvi, mutta Näsijärven jäätyminen tapahtui hyvin erikoisella tavalla. Normaalisti selän jäätymishetkellä vallitsee kylmä jakso, jonka aikana jää vahvistuu ainakin lähes mönkijän kantavaksi (12 cm). Tämän jälkeen rataa päästään auraamaan lumisateiden sattuessa mönkijällä. Pienetkin pakkaset jäädyttävät radan melko nopeasti yli 20 cm paksuiseksi ja silloin voidaan siirtyä käyttämään Avanttia. Joskus joudutaan aika tiukoille ennen kuin radalle päästään Avantilla, jos lunta tulee runsaasti. Mönkijän suorituskyky alkaa loppua kesken. Nyt vaikeudet olivat kuitenkin aivan toista luokkaa. Tavanomainen alkujäätyminen alkoi joulun pyhinä, mutta siihen liittyi joulumyrsky, joka työnsi jo osittaina jäätyneen Näsiselän jäät (10-20 mm vahvuus) lännestä Aitolahden suuntaan, niin että Kaupinojan rantaan ja siitä Aitolahdelle päin muodostui ohuesta uudesta jäästä muutaman sadan metrin levyinen noin 30 cm paksuinen ahtojäävyöhyke. Aitolahden suunnan uusi jää jäi ehjäksi. Tämän jälkeen joulun välipäivinä pakasti ja ahtojääkenttä jäätyi (30 cm) ja Aitolahden suunnassa ehjä jääkenttä (vajaat 10 cm) sen takana. Tämä hyvä Aitolahden suunnan jää alkoi noin 0,5 km päässä Kaupinojan tukikohdasta. Tukikohdassa olevan epätasaisen jääkentän jäädyttämistä kokeiltiin ensimmäisen kerran 30.12..

Uudenvuoden myrsky laittoi kaiken uusiksi. Siihen asti oli näyttänyt, että itään Aitolahden suuntaan saadaan nopeasti hyvää rataa kävi kaupungin suunnassa miten tahansa. Ei tarvitse jäädyttää kuin 500 m joulumyrskyn ahtojääaluetta, niin sitten on edessä virheetöntä mustaa teräsjäätä. Toisin kävi, Suomen säähistorian mittausjakson kovin myrsky sai ahtojääkentänkin liikkeelle. Koko tukikohtamme jäi ahtojäävallien saartamaksi mottiin. Vaarana oli jopa se, että jäät tulevat ja murjovat Bikini Baarin. Olin rannalla päivystämässä ja mietin pitääkö ryhtyä hankkimaan järeeä kaivinkonetta hätätöihin. Myrskyn jälkeen tilanne näytti lohduttomalta. Paras Aitolahden suunnan teräsjääkin oli mennyt lautoille noin 2 km matkan. Mihinkään suuntaan ei voinut tehdä pelkästään auraamalla edes tyydyttävää luistinrataa. Jäädytys alkoi toden teolla 3.1.. Sen seurauksena saatiin pieni luisteltava radan tynkä aikaan, 5.1. kävi ensimmäinen luistelija radalla, 13.1. oli aurattuna radan itähaara Aitolahden kaventumaan, ja pieni pätkä kaupungin suuntaan edestakaisin luisteltuna 9 km, mutta radan pinta oli korkeintaan tyydyttävää. Lunta satoi jatkuvasti ja vähitellen radan itähaaran lauttajään saumat jatkuvan aurauksen seurauksena tasoittuivat. Avanttiin tehtiin louhintaterä, jolla ahtojääröykkiöitä saatiin tasoitettua. Itähaaran alun ahtojääalue käsiteltiin tällä laitteella ja jäädytettiin pariin kertaan. Kaupungin suunnassa jonkinlainen radanpohja saatiin aikaan Vene 71 ry:n aallonmurtajalle samassa rytmissä itähaaran kanssa. Siitä eteenpäin uudenvuoden myrsky oli kasannut 10 cm teräsjäälimpuista ahtojääkentän, joka oli kun panssariestettä. Se jäädytettiin kertaalleen. Jotakin kertoo se, että veden saanti pumpulle oli työlästä, koska ahtojääkenttä oli lähes 1 m paksuinen, pinnalla pahimmillaan noin 50 cm korkeita kymmensenttisiä jäälimppuja syrjällään. Jäädytyksellä saatiin aikaan hyvä vaste, jota vasten limput lohkeilivat, kun aukkoa louhittiin Avantin uudella terällä, mutta hitaasti. Myös mönkijään oli valmistettu uutta aurausvälineistöä, lana. Pahinta aluetta jäädytettiin 2- 3 kertaa ja lätäköissä ajeltiin lanalla edestakaisin, jotta jäätyvä pinta jäisi mahdollisimman siistiksi. Vähitellen päästiin eteenpäin noin 200 m ahtojään reunaan – siitä alkoi periaatteessa hyvä jää, mutta lumisateiden vuoksi se oli vain pari senttiä vahvaa, vaikka koko ajan vallitsi selvä pakkassää. Vähitellen ahtojäävyöhykkeen ulkopuolellakin jää vahvistui, mutta todella hitaasti. Tästä seurasi se, että rataa oli pakko tehdä ahtojäävyöhykkeen reunalla paksummalle lautasjääalueelle ja sen pinta tietysti oli suurelta osin vain välttävä.

Ongelmia kuvaa se, että 26.1. pidettiin auraustalkoot. Innokas porukka avasi käsipelissä rataa Koukkuniemen kohdalta Lapinniemen kärkeen. Ilman tätä jäätymistä edistävää toimenpidettä olisi vielä pitänyt odotella noin viikko, jotta olisi päästy edes Lapinniemen kärkeen. Talkoiden jälkeen tälle osuudelle päästiin mönkijällä melkein heti ja Avantillakin jo 4.2.. Siilinkarille reittiä päästiin avaamaan 29.1.. Rantaradalla törmättiin Ranta-Tampellan kohdalla toistaiseksi ylittämättömään railovyöhykkeeseen. Helmikuun toisena päivänä päästiin jo Reuhariin saakka, mutta siellä tuli heikko jää vastaan. Ongelmana kaikessa tässä oli hyvin epätasainen jäätyminen: muutaman metrin matkalla selällä jään paksuus saattoi muuttua reilusta 20 cm paksuudesta vain noin 10 cm vahvuuteen. Lopulta, kun melko laaja ratapohja oli saatu jollakin tavalla avattua, alkoi jatkuva lumen tulo ja siitä seuraava veden tulviminen radalle todella tehdä kiusaa. Tilannetta pahensi se, että kaupungin suunnan radalla kävelijät tallasivat lunta vetiseen pohjaan jäätymään. Jos et ollut tosi nopeasti liikkeellä, niin sait tehdä vielä enemmän työtä eikä tulos siltikään jäänyt hyväksi. Suuri lumikuorma tuotti radalle myös joitakin poikittaisia painumia, joiden kohdalla olevista railoista radalle tulvi oikein kunnon vesihautoja. Nämä ongelmakohdat epämääräisyydessään muodostivat myös jatkuvasti tarkkailtavan turvallisuusriskin auraajalle, vaikka muuten jää oli jo turvallisen paksua. Tällaisiin vesiongelmiin eivät edes tyhjennysreiät auta. Niitäkin toki kairattiin ja menestyksellä. Itähaara sentään onnistuttiin pitämään koko ajan ainakin olosuhteisiin nähden varsin hyvässä kunnossa. Talven poikkeuksellisuutta kuvaa hyvin se, että Kotakahvila päästiin avaamaan ensimmäisen kerran 17.2., mutta Lapinniemen kärkeen. Siilinkarille päästiin kahvila avaamaan vasta 23.2.. Normaalisti kahvilatoiminta alkaa Siilinkarilla viimeistään tammikuun lopussa ja hyvänä vuonna jo tammikuun puolen välin paikkeilla. Khvilatoiminna myynti romahti yli 80%, katastrofaalisen tappiollista toimintaa, mutta jatkuvuuden, uskottavuuden ja tulevaisuuden toivon varassa perusteltua. Sen että kotakahvilatoiminta meni noin heikosti saattoi tietää vasta jälkikäteen. Pari kevään huippuviikonloppua olisi voinut tappioita korjata paljonkin, mutta niitä ei tullut missään vaiheessa.

Eräänlainen kohtalon sinetti vaikealle talvelle oli se, että helmikuun 20. päivän paikkeille ajoittui lämmin jakso ja runsas lumi suli jäältä. Jo aikaisemmilta vuosilta on selvä näyttö, että keskimääräinen asiakasmassa ja muutkin radan käyttäjät luonnostaan vieroksuvat ja pelkäävät tällaista olosuhdetta. Tässä tilanteessa 19.2. Aamulehti haastatteli satamapäällikkö Matti Jokea ja artikkelin mukaan Joki oli sitä mieltä, että jäälle ei ole mitään asiaa, että kausi oli nyt tässä. Artikkelin mukaan jää koostui pinnan 6 cm kohvajäästä, vesiraosta ja sen alla olevasta 12 cm teräsjäästä (käsittääkseni keskiarvo kolmesta mittausreiästä Ympäristökeskuksen tarpeisiin). Samaan aikaan tein kymmeniä mittauksia: jää koostui radan ulkopuolella kahdesta kerroksesta kohvasta ja teräsjäästä, joiden välissä tosiaan oli vesirako mutta kerrospaksuudet olivat Joen ilmoittamia paksummat. Radalla jääkerros oli yhtenäinen minimissään 25 cm., kantavuus vähintään 2000 kg ja kova yöpakkaskausi odotettavissa. Melkein heti Radio Sun otti yhteyttä ja sopi haastattelun 26.2. aamuksi. Sitä varten kävin kairaamassa suuren määrän koereikiä: Radan ulkopuolella kohva ja teräsjää olivat nyt yksi yhtenäinen kerros ja paksuus ohuimmillaan 27 cm, paksuimmillaan vähän yli 30 cm. Radan yhtenäinen jää oli paksuudeltaan hieman alle tai päälle 30 cm. Jää oli siis vahvistunut aivan olennaisesti eikä päinvastoin niin kuin Aamulehden jutussa annettiin ymmärtää. Jo ehjä 25 cm teräsjää kantaa reilut 3000 kg. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, huippuluokan luistelukelit varmasti kantavalla radalla olivat alkamassa, mutta luistelijat olivat kaikonneet. Tämä merkitsi meille arviolta 10000 -15000 € myyntitulonmenetyksiä. Kun rata vihdoin oli kunnossa valtavan työn ja lopultakin suosiollisten luonnonolosuhteiden yhteisvaikutuksena, niin epätarkka ja huolimaton jääjournalismi pilasi kauden parhaimman hetken. Koko maaliskuun rataolosuhteet pysyivät pääsääntöisesti varsin hyvinä, melkoisesti kautta 2018 vastaavina. Maaliskuun vuokraamomyynti jäi silti noin 18000 euroon, kun se edelliskaudella oli ollut 36000 €. Eroa on siis lähes 20000 €, josta varmasti edellä kerrottu suurin osa johtui siitä, että luistelijat peloteltiin harhaanjohtavalla jääuutisoinnilla radalta pois. Sitä, että jäätalvi todellakin vasta alkoi helmi/maaliskuun vaihteessa kuvaa hyvin se, että vasta tässä vaiheessa sain avattua radan Halkoniemeen asti. Pakkaskauden alussa syntyi heti varsin huomattava avorailo Reuharista Särkänniemeen. Railon reunat olivat kuitenkin niin paksua jäätä, että pystyin ajamaan railon yli jopa Avantilla (painoa työlaitteiden kanssa lähes 1500 kg) paikalle tuomiani paksuja kertopuulankkuja pitkin. Näin siis todellisuudessa ja täysin päinvastoin, millaisen kuvan Aamulehden juttu antoi. Loppukausi olisi ollut myös radan ulkopuolella vallan mainio retkien järjestämiseen, mutta samasta syystä kuin radallakin oli asiakkaiden innostus laimeaa. Jo maaliskuun alussa 1. ja 3. 3. oli retket tarjolla, ei tullut osallistujia (Aamulehden juttu vielä lähimenneisyydessä). 26.3. hienoissa olosuhteissa saatiin myötätuuliretki Terälahti- Kaupinoja järjestettyä ja päivää myöhemmin Näsijärven perusretki. Jää oli huippukunnossa ja railojen ylittämispaikat löytyivät etsimättä, vielä 1.4. saatiin järjestettyä myötätuuliretki Kyrönlahdesta Kaupinojalle. Silloin railot olivat jo kasvaneet, mutta ylityspaikat kuitenkin löytyivät. Kevään merkit olivat kuitenkin jo näkyvissä. Koneellinen radan ylläpito lopetettiin huhtikuun alussa. 3.4. haettiin railojenylityslankut potkukelkoilla pois, 5.4. haettiin Siilinkarin Kotakahvilan lautarakenteet pois niinikään potkukelkoilla. Vielä 18.4. kokeiltiin potkukelkkojen ja inkkarin yhdistelmää, kelirikkokulkuneuvoa ja sillä haettiin pois ratamerkkejä. Lapinniemen kärjessä jää oli kuitenkin niin huonoa, että Tapio tipahti siitä läpi, mutta kiipesi takaisin tällaiseen toimintaan suunniteltuun ”ajoneuvoon”. 24.4. olimme Tuiren kanssa jo kajakkikaksikolla etsimässä railoja pitkin melontareittiä sulana vellovalle Näsiselän keskiosalle. Vertailun vuoksi edellisenä vuonna ratamerkkejä alettiin kerätä pois 6.4. eli käytännössä samaan aikaan kuin 2019 talvena.

Hitin henkilökunta (yhteensä 7 hlöä) aurasi radalla noin 325 tuntia. Kulujen kannalta pahimmillaan radalla ahkeroi samanaikaisesti minun lisäkseni kaksi työntekijää, usein olimme liikkeellä kahdella, jopa kolmella koneella. Vuokramönkijää käytettiin tällä kaudella vain noin viikko, koska oma kone pysyi aika hyvin toimintakunnossa. Silti koneita jouduttiin huoltamaan ja korjaamaan monta kertaa.. Oma Avant myös tietyllä tavalla ajettiin loppuun. Tehdas vaihtoi siihen jälleen ajomoottorit ja samalla päätettiin konevaihdosta. Kaudella 2018-2019 olin ratatöissä varmasti 250-300 tuntia.

Facessa julkaisimme noin 230 rataa ja muita Kaupinojalta avautuvia talviurheilumahdollisuuksia käsittelevää artikkelia. Jotta radasta saatava hyötypotentiaali maksimoituu pitää siitä koko ajan tiedottaa. Työtä tällaisen julkaisumäärän tuottamiseen kuluu varmasti reilusti yli 100 tuntia. (edellisenä vuonna noin 150 julkaisun määrällä 70-80 tuntia). Tästäkin näkyy, että kaikki keksityt keinot käytettiin.

II Kauden pohdinnat ja päätelmät

Ratakausi kesti kaikkiaan 90 päivää. Kausi oli siis pitkähkö. Talven erikoinen luonne ja haasteeseen nähden liian pienitehoiset aurauskoneet johtivat siihen, että pitkä kausi ei johtanut taloudelliseen menestykseen vaan täsmälleen päinvastaiseen.

Nämä syyt voi jakaa kolmeen kategoriaan:

  1. Poikkeukselliset luonnonolosuhteet: Kaksi myrskyä viikon välein avasi jo jäätyvän Näsiselän ja eristi meidät ahtojäiden taakse, Tämän jälkeen jatkui pitkä pakkaskausi, mutta koko ajan satoi poikkeuksellisen pitkään erittäin kevyttä pakkaslunta, joka esti kunnon jään muodostumisen.

2 Sosiaaliset syyt: Nykyajan keskimääräinen radan käyttäjä ja erityisesti vuokraamoasiakas on sillä tavalla luonnosta vieraantunut, että häneltä puuttuu sellaista seikkailunhalua, että kävisi itse katsomassa, missä kunnossa rata on. Tällaiseen maaperään upposi syvään Aamulehden artikkeli helmikuun lopussa, jossa Matti Joen suulla julistettiin jäätalven olevan ohi ja juuri silloin kun jo oli nähtävissä, että maaliskuulla on edessä hyvä lopputalvi. Näitä ilmiöitä varmaan vahvisti vielä Tohlopin luistelurata, jossa aurausolosuhteet (pikkujärvi) heti lähtötilanteessa olivat Näsijärveen verrattuna helpot ja erinomaiset ja pysyivät sellaisena (Näsijärveen verrattuna) koko kauden. Siellä rata voitiin pitää hyvässä kunnossa ja se sai paljon myönteistä julkisuutta. Koko toiminnassamme on nähtävissä, että suomalainen keskimääräinen lähiasiakas etsii helppoja vaihtoehtoja. Hän ei lähde luistelemaan, jos hän mieltää riskin, että radan laadussa on toivomisen varaa ja varsinkin, jos vieressä on laadultaan varmemmaksi mielletty vaihtoehto (=Tohloppi). Tiedämme tämän hyvin varmaksi, koska sama ilmiö on nähtävissä kesällä. Yksi hellepäivä ei riitä siihen että ”massa-asiakkaat” tulevat vuokraamaan kanootteja/sup-lautoja. He lähtevät liikkeelle vasta sitten, kun eletään hellejaksoa. Sama ilmiö näkyy syksyllä. Suomaiset melonta-asiakkaat kaikkoavat elokuun lopussa, onneksi Keski- ja Etelä-Euroopasta tulevat vaihto-opiskelijat eivät pelkää kylmää vettä ja/tai ilmaa, vaan nauttivat melonnasta lokakuulle saakka. Tampereen kaupungin molempien kaupungin luisteluratojen rahoittajana pitää nähdä tämä. Vaikeana auraustalvena luisteluradasta tuloa tuottavat asiakkaat karkaavat sille radalle, missä olosuhteet ovat paremmat. Näin aurausvaikeuksissa taisteleva radan ylläpitäjä ei saa aurausvaikeuksiinsa taloudellista vetoapua ongelmista huolimatta runsaasti tuloa tuottavasta asiakasvirrasta.

  1. Yrityksen sisäiset syyt: Näin jälkikäteen arvioituna taloudellista tulosta olisi parantanut se, että emme olisi yrittäneet niin paljon. Ajatus tässä ponnistelussa oli kahtalainen, aurausavustus oli kahdessa vuodessa tuplaantunut ja vaikeuksista huolimatta piti tehdä kaikki, että ei ainakaan synny jälkiviisastelua, että nehän vain rahastivat. Toinen syy oli se, että koko ajan oli perusteltua odottaa, että vielä tulee se suosiollinenkin talvijakso. Suosiollista jaksoa ei koskaan tullut ja tällä perusteella olisi myös kotakahvilan aukiolo voinut olla vähäisempi. Hitin linja on tämän tyyppisessä asiassa tietoisesti toisenlainen kuin esimerkiksi Lapissa, jossa monet palvelut lakkaavat heti sesongin jälkeen. Meidän mielestä Tampereen kokoisessa väestökeskittymässä jatkuvuuden eteen ponnistelu pitkällä tähtäyksellä vie ekologista ”lähimatkailua” eteenpäin.

Eri rataosia tarkasteltaessa talvi kehittyi seuraavasti

Itähaara

Aloitan radan itähaarasta, koska siitä muodostui radan varmin ja paras osuus luonnonolosuhteiden sanelemana. On huomattava, että koko itähaara Kaupinojalta Tapatoran lahdelle ja siitä edelleen Tapatoran saari kiertäen Aitolahden kapeikkoon tuli mukaan aivan ”puskasta”. Sitä ei mainita missään avustushakemuksissa. Tämä oli kuitenkin ainoa suunta, johon merkittävän pitkä rata alkutilanteessa voitiin yleensä avata. Tämä kertoo siitä, että lopultakin luonto päättää, mitä voidaan tehdä, emme me eikä Tampereen kaupunki rahoittajana. Kun näin on, niin tekijän ja rahoittajan välillä pitää luottamuksen säilyä. Itähaara ja Kaupinojan edusta Vene 71 aallonmurtajalle on edestakaisin luisteltuna noin 9 km pitkä (vain vähän perusrataa lyhyempi), jolla ratakauden voidaan sanoa kestäneen 90 päivää. Tämä rataosa pystyttiin pitämään auki koko kauden. Tähän vaikuttaa sekin, että sinne lähdettiin lähes aina parhailla koneilla, koska sinne oli aamusta yleensä aina vähimmällä vaivalla avattavissa rataa päivän luistelijoille. Itähaarassa on paljon positiivista ja se pitää jatkossakin pitää mukana ratasuunnitelmissa:

– suojaisin rantarataosuus

– varmin jäätymissuunta

– parhaiten suojassa tuiskutuulilta

– keväällä rata säilyy kovana pidempään, koska Kaupin metsäinen mäki (Pirunvuori) varjostaa sitä pitkälle puoleen päivään. Tulevaisuudessa rataa voidaan siirtää vielä vähän lähemmäksi rantaa, jotta tämä hyöty maksimoituu

– kaunis ja muista rataosista poikkeava luonto

Itähaaran ongelma on siinä, että se ei pelkästään riitä (rataahan voisi kyllä jatkaa paljon kauemmaksi, niin että pituutta saataisiin), koska Näsijärven radan erikoispiirre kaupungin ja luonnon yhdistäminen on se juttu. Jos rata suuntautuu vain itään, niin silloin kaupunki jää pois. Kortteliliikunnan (kävelemällä radalle) ja matkailun kannalta pitkällä tähtäyksellä tämä ei ole hyväksi.

Perusrata: Kaupinoja – Santalahti ja pisto Siilinkarille

Tämä radan perusosa, joka aurausavustussopimuksessa on ensisijainen avustuksen kohde kuvaa hyvin niitä haasteita, joissa rataa tehtiin. Siitä ei talven missään vaiheessa muodostunut radan perusosaa, vaan faktisesti radasta koko ajan kunnossa ollut osa oli uusi inspiroitu itähaara.

Aurauksen alkutilanteessa 3.-5.1. perusrataa saatiin avattua vain Vene 71 satama-altaan suulle noin 500 m ja siitäkin vain noin puolet oli jäädytettynä luistelukelpoista. Vene 71 aallonmurtajan pään ahtojäät puhkaistiin ja aurattiin 11.-12.1.. Tästä eteenpäin rataa saatiin pohjustettua Rauhaniemen kärkeen 20.1.. Lapinniemen kohdalle päästiin 25.1. ja 26.1. talkooväki puhdisti edelleen mönkijällekin liian ohuen jään ratapohjan Lapinniemen pohjoisreunalla. Samana päivänä koneella päästiin Lapinniemen kärjestä Ranta-Tampellan kohdalle. Vähän myöhemmin käytiin koskenniskalla ja siihen rantaradan eteneminen pysähtyi viikoiksi. Siilinkarille käytiin pohjaa auraamassa ensimmäistä kertaa 29.1.. Vasta helmikuun loppupäivinä lumet jäältä sulattaneen suojajakson jälkeen tulleiden yöpakkasten aikana ja niiden jälkeen voidaan sanoa, että rantarata + Siilinkarin haara olivat valmiita rataosuuksia, toki laadultaan useina päivinä vain tyydyttäviä. Rantarata päättyi Santalahden suulle. Kovat yöpakkaset olivat avanneet railon sieltä Reuhariin ja eteläpäästään railo pysyi koko talven koneilla ylittämättömänä. Toki sinnekin toin silta-aineet, mutta sopivan turvallista sillan kohtaa ei löytynyt. Siirsin osan silta-aineista Särkänniemen kärkeen, jotta Mustalahdesta tulijat pääsivät kävelemällä siellä joka vuosi olevan railon yli vaikeuksitta.

Lisäosa Siilinkari – Halkoniemi

Tälle aurauskaudelle kaupungilta saatiin lisärahoitusta edelliseen vuoteen verrattuna radan lisäosaan ja hiihtolatuihin yhteensä 8000 €. Kahdessa vuodessa perusradan ylläpidon ylittävään toimintaan suunnattu rahoitus on kasvanut selvästi. Tällä rahasummalla ei tehty sitä, mitä suunnitelmissa kuviteltiin, vaan luonnonolosuhteiden vuoksi radan täysin uudesta itähaarasta muodostui koko toiminnan painopiste. Siilinkarilta päästiin eteenpäin Reuhariin saakka 4.2.. Siihen työ pysähtyi, koska edessä oli vieläkin heikompaa jäätä. Tämä rataosa jäi aluksi aika vähäiselle huomiolle, koska helmikuulle ajoittui melkoisia lumisateita ja niiden vuoksi huomio oli kiinnitettävä radan niihin osuuksiin, joille oli onnistuttu luomaan kohtuullisen hyvät luisteluolosuhteet. Reuharin- Halkoniemen suunnan kannalta tilanne alkoi muuttua vasta helmikuun loppupuolella, kun lämpöjakso sulatti lumen jäältä ja sen jälkeen tullut pakkasjakso tuotti kunnon kantavan jääpeitteen. Jo aikaisemmin mainittu pakkasten tuottama railo tuli kuitenkin uudeksi esteeksi radan avaamiselle Reuharista Halkoniemeen. Tätä varten hankittiin siltalankut helmi-maaliskuun vaihteessa. Työtä radalla oli vuorotta ja siksi päivämäärä, milloin lankut onnistuttiin asentamaan railon Reuharin päähän on unohtunut kirjata, mutta se on ollut noin 10.3. Tämän jälkeen tilanne oli sikäli kummallinen, että tavallaan talven uskomattomien vaikeuksien aiheuttamana (ylimääräinen itähaara) meillä oli ennätyksellisen pitkä 24 kilometrin rata (edestakaisin luisteltuna), ongelmana vain oli se, että vähintäänkin kyseenalainen julkisuus oli karkottanut suuren osan luistelijoista. Tärkein johtopäätös tulevaisuutta ajatellen tästä on se, että aika massiivisen railon ylitys lopultakin onnistui varsin yksinkertaisilla ”siltaelementeillä”. Muutaman tuhannen euron kertapanostuksella voitaisiin tällaiseen varautua tekemällä pari kolme kunnollista koneilla jäällä työnnettävää kellukkeilla varustettua siltaelementtiä varastoon. Kellukkeilla varustettuna ne voisi hakea pois tarvittaessa vasta Näsijärven jäiden lähdettyä. Maaliskuun lopun lähestyessä kevät alkoi heikentää jäitä siinä määrässä, että Reuharin lankkusiltaa ei voitu enää käyttää ja siksi Halkoniemessä ei voitu enää käydä.

Hiihtoladut

Hiihtolatu avattiin tammikuun puolessavälissä. 16.1. ladulla opetettiin hiihtoa hollantilaiselle opettajaopiskelijaryhmälle. Lupaavan alun jälkeen talvi osoitti melko nopeasti hiihtolatujen ylläpidon lähes mahdottomaksi. Vuoden vaihteen jälkeen alkaneen pakkaskauden lumisateet pitivät huolen siitä, että jäälle tulvi varsin nopeasti vettä ja vesikerroksen vahvuus oli hyvin vaihteleva, joissakin paikoissa reilut 10 cm. Pehmeän pakkaslumen alla vesilätäköt muhivat viikkokausia ja jos jostakin jäätyivät, niin viereen tuli uusia. Hiihtolatujen kannalta tämä tarkoitti sitä, että jos koneella yleensä voitiin ajaa (kiinnijäämis riski suuri ja joka kerta edessä tuntien lapioiminen), niin tuloksena oli vesihautojen kohdalla epämääräisen huono seuraavana pakkasyönä kivikovaksi jäätyvä latupohja, joka ei kuitenkaan kestänyt mönkijän painoa, vaan oli seuraavan ajon jäljiltä vielä huonompi. Tämän todellisuuden edessä latujen ylläpidosta oli varsin nopeasti luovuttava, koska muutakin ratatyötä oli mielin määrin. Vaikeudet hiihtolatujen ylläpidossa tuottivat kuitenkin idean, joka tulevina kausina kokeillaan: Latu on aukaistava aivan rantakiville, koska siellä Näsijärven pinnan laskiessa jää jää varsin nopeasti rantakivien kannatukselle ja siksi pitkäkestoisia lumen alla olevia vesilätäköitä ei luultavasti synny samassa määrässä. Erityisesti idän suuntaan latu voidaan tällä tavalla toteuttaa. Jälleen havaittiin myös se, että jääladun ylläpidossa tarvittaisiin ehdottomasti jyrä, mutta voimavarat sellaisen rakentamiseen eivät ymmärrettävästi riittäneet.

Päätelmät

Talvi oli melko pitkä ja perinteinen ja tämän vuoksi lähtökohta menestykselliselle rataluistelukaudelle oli hyvä, mutta lupaavalta näyttänyt tilanne muuttui lähes painajaiseksi, koska Näsijärvi jäätyi hyvin oudolla tavalla ja jäätyminen myös jatkui hyvin tavallisuudesta poikkeavana. Helmi- maaliskuun vaihteeseen saakka radan avaaminen, laajentaminen ja ylläpito oli varsinaista taistelua: ei kunnon jäätä Kaupinojalta mihinkään suuntaan, kaupunkiin päin panssariesteitä muistuttava ahtojäälouhikko ja sen takana pakkasista huolimatta viikkokausia koneille liian heikkona pysyvä jääkenttä, seuraavana vitsauksena runsas lumen tulo heikolle jäälle ja sen seurauksena tavallista hakalampi veden tulviminen. Kun lopulta näytti valoisammalta, niin Aamulehden jääpelottelu-uutisointi sinetöi kauden. Kun luonnonolosuhteet olivat olleet hankalat, niin kuinka asfaltin päällä elänyt kaupunkilainen enää kykenisi näkemään, että uutinen oli puhdas valeuutinen. Jo edellisen talven menestyksellisestä saman mittaisesta ratakaudesta totesin vuosi sitten: ”Radan ylläpidon kannalta tämä (pitkä perinteinen talvi) tarkoitti kuitenkin suurta työmäärää. Nyt tuli testatuksi, että nykyisillä koneilla, apulaitteilla ja osaamisella perusrata pystytään ylläpitämään varsin vaativissakin lumiolosuhteissa.” Edelliseen talveen verrattuna 2019 vaikeudet olivat aivan toista luokkaa. On melkoinen ihme, että meillä oli aurattua rataa 90 päivän ajan ja osan siitä ajasta varsin hyvääkin ja maaliskuulla edestakaisin luisteltuna parhaimmillaan 20, jopa 24 km.

Perusradan ylittävien lisäosien ylläpidosta olen vuotta aikaisemmin todennut: ”On myös todettava, että nykyiset koneet ovat liian hitaita ja tehottomia esimerkiksi Halkoniemeen asti ulottuvan lisäosan ylläpitoon ongelmatilanteissa, varsinkin jos on useita pyry-/ tuisku-/ vesiongelmapäiviä peräkkäin siten, että edellisestä ongelmasta ei ehditä palauttaa rataa täyteen leveyteen ennen kuin seuraava ongelma tulee päälle. Koneiden tehottomuuden lisäksi pullonkaulana on riittävän sitoutuneiden ja osaavien kuskien puute. Hitissä on monta henkilöä, jotka jo osaavat perusaurausta, mutta ei vielä ratamestarin lisäksi sellaisia, jotka yöaurauksessa tekevät strategisia päätöksiä siitä, mihin rahkeet riittävät ja mikä jää onnen varaan. Koneiden tehon lisääminen on selvästi helpompi tapa ratkoa tätä ongelmaa, kuin henkilökunnan auraustietotaidon ja sitoutumisen nostaminen ongelmatilanteiden hallinnan tasolle.” Nyt tuli monin verroin testattua, mihin rahkeet riittävät, kun perusradan suuntakin oli alusta alkaen pelkkää taistelua eikä itään päin inspiroitu rataosakaan ollut helposti ylläpidettävissä. Lähimain perusradan mittainen rata oli käytännössä kuitenkin aina olemassa siitä saakka, kun se saatiin avattua ja lisäpituuttakin radalle lopulta saatiin. Koneiden tehottomuus työn määrään nähden tuli entistä selvemmin esille. Se korvattiin valtavalla henkilötyötuntimäärällä. Henkilökunnan ratatyötunnit kaksikertaistuvat jo edellisvuoden paljon työtä aiheuttaneesta aurausurakasta 160 tunnista reiluun 320 tuntiin. Edellisen vuonna olen arvioinut olleeni ratatöissä noin 200 tuntia. 2019 kaudella varmasti enemmän. Kokonaisuudessa radan ylläpitoon upposi noin 600 henkilötyötuntia. Sekin tuli koettua, että oman Avantin ajomoottorit eivät kovin kauaa kestä näin kuormittavassa työssä. Ne hajosivat koneen käyttöhistorian aikana jo toisen kerran. Ne eivät kestäneet läheskään ennustettua käyttötuntimäärää. Tästä ongelmasta selvittiin, kun Avant vaihtoi moottorit ja siitä aiheutuva huomattava kustannus otettiin huomioon keväällä, kun vanha kone vaihdettiin uuteen toivottavasti riittävän tehokkaaseen koneeseen. Tämä merkitsi kuitenkin aika tyhjän päälle otettua riskiä. Taloudellisesti heikosti menneen talven jälkeen yritys hankki uuden koneen, jonka hankintamenosta suurin osa, noin 28000 € katettiin rahoitussopimuksella. Nyt meillä on kone, jolla optimiolosuhteissa radan avaamisen tehokkuus henkilötyötuntia kohden mitattuna voi jopa kaksinkertaistua. Tulevaisuus näyttää, mikä on todellinen tehostumisprosentti ja kuinka paljon uusi kone vaikuttaa siihen, että resurssit riittävät radan lisäosien ylläpitoon myös melko vaikeissa olosuhteissa. Lukija voi ihmetellä, miksei konetta vaihdettu talvella, jotta siitä olisi saatu heti hyötyä auraukseen. Henkilökustannukset olisivat jääneet pienemmiksi ja radan laatutasokin olisi saattanut parantua. Tähän on selvä syy: maineikasta Avant konetta joutuu jonottamaan. Koneen osto toki oli harkinnassa, mutta tulevan avustuksen määrästä ei kesällä 2018 tullut sellaista signaalia, joka yrityksen laskemien mukaan olisi tarvittu konekauppaan. Nyt se hankittiin pakkotilanteessa.

Kaudesta opittiin paljon, oppimisaskel lienee samaa luokkaa kuin aloittaessani aurausta 9 kautta sitten. Keskeisiä asioita tässä mielessä ovat:

  1. Nyt viimeistään nähtiin se, että lisäosat edellyttävät koneilta lisää tehoa, muuten ne menetetään vaikeissa olosuhteissa varsin nopeasti.
  2. Näsijärvi voi olla hyvin oikullinen, mutta inspiroimalla uusia vaihtoehtoja radan ylläpito siellä on silti mahdollista, vaikka vaikeudet olisivat kerran 50 vuodessa luokkaa.
  3. Pakon edessä myös henkilökunta oppii aurauksen vaativimpia tehtäviä. Tapio Tyllilä oli jäällä lähes 200 tuntia.
  4. Vaikeuksista selvitään kehittämällä ongelmiin sopivia työkaluja – tällä kaudella louhintaterä ja lana, aikaisemmin juuri tämän tyyppistä työtä varten kehitetty linko ja aurausterä, johon voi vaihtaa höyläysteriä
  5. Radan ylläpidon talous on tietyllä tavalla tyhjän päällä. Vaikeuksien ilmetessä avustus ei riitä työn taloudelliseen suorittamiseen eikä omasta vuokra-asiakkaiden myyntitulovirrasta ole tämän kompensoijaksi, koska asiakkaat äänestävät jaloillaan eivätkä tule uskollisesti keskenkuntoisellekin radalle, vaan menevät muualle helpompiin olosuhteisiin. Lähin tällainen vaihtoehto on Tohloppi.
  6. Radan vaikeuksia (joihin runsas lumen tulo on aina yksi keskeinen tekijä) kompensoi jonkin verran yrityksen hyvä sijainti Kaupin kupeessa. Kun lumi vaikeuttaa radan ylläpitoa, niin se samalla lisää hiihtoon liittyvää asiakaskuntaa. Toistaiseksi tämä myyntisegmentti on kuitenkin vielä aika pieni eikä se tuota sellaista taloudellista tulosta, jonka varassa luistelurataa voidaan ylläpitää myös erittäin vaikeissa olosuhteissa.. Hit on toiminut Kaupinojalla ympärivuotisesti vasta 3 talvikautta.
  7. Radan itäsuunta on tulevaisuuden kannalta erinomainen vaihtoehto sekä luistelun että aivan rantaviivaa kulkevan jääladun kannalta. Myös luistelurata kannattaa linjata itäsuuntaan, niin lähelle rantaa kuin ”rantalätäkkö” sallii. Näin tämän haaran luistelukausi aamupakkasilla voi jatkua erinomaisena jopa pitkälle huhtikuuhun, kun Kaupin korkea mäkinen metsä varjostaa radan eikä jo voimakkaasti lämmittävä huhtikuun aurinko pääse sitä ainakaan ennen puolta päivää pehmentämään.
  8. Menestyksellisempi hiihtolatujen ylläpito edellyttäisi työkalujen kehittämistä juuri jäälatuolosuhteisiin. Uusi ajatus rantaviivaladusta on mitä luultavimmin ratkaisu, joka poistaa osan ongelmista. Työkalupuolella tarvitaan varmasti jyrä ja latuhöyläänkin pitäisi asentaa jyrsivät terät. Tulevaisuus näyttää pitäisikö latukoneiden vetojuhtana olla telamönkijä, jotta ladut voitaisiin ylläpitää koko talven.

Kauden pituus, käyttäjämäärät, vuokraamotoiminta ja Siilinkarin kotakahvila

Kulunut ratakausi – 90 päivää – oli pitkähkö, lyhyitä kausia reilut 2 viikkoa pidempi ja huippupitkiä kausia vajaat pari viikkoa lyhyempi vain päivää lyhyempi kuin huippumenestyksekäs kausi vuotta aikaisemmin. Kun kaudelle 2017-2018 tyypillistä oli edellisen vuoden raportin mukaan ” hyvien ja/tai vielä parempien olosuhteiden pysyvyys”, niin tälle kaudelle tyypillistä maaliskuulle saakka oli vaikeiden tai vielä vaikeampien olosuhteiden pysyvyys. Radan käyttäjämäärät luonnollisesti laskivat, mutta eivät aivan romahtaneet, palattiin varmaankin vuoden 2016 tasoon varovasti arvioituna noin 20000 käyttäjäkertaan. Arviointi on entistä vaikeampaa, koska hankalat ratatyöt ja radan monihaaraisuus estivät käytännössä sen, että auratessaan tekee tilastollisen näytteen tasoisia laskelmia siitä, kuinka monta käyttäjää jollakin hetkellä radalla on. Edellä kuvattuun arvioon päädytään luotettavimmin siitä, että yrityksen tukikohdan myynti puolittui. Ja sen lisäksi kasvanut osa vuokraamomyynnistä kohdistui hiihtoon ja siitä vain pieni osa tapahtui jäällä. Potkukelkat selvästi korvasivat luistinvuokrausta vuokraamossa. Potkukelkka ei edellytä yhtä hyvää rataa kuin luistelu. Kovasta aiheeseen liittyvästä hypestä huolimatta läskipyöriä vuokrattiin vain kohtuullisesti. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että luistinvuokrauksen ja omilla välineillä luistelevien suhdeluku olisi olennaisesti muuttunut. Radan muu kuin luistelukäyttö kasvoi suhteessa luisteluun, kävely luonnollisesti erittäin hankalissa aurausolosuhteissa haitaksi asti.

Hitin vuokraamotoiminnan kassajärjestelmästä saa varmat ja selvät luvut ja niiden perusteella voi sanoa jotakin myös radan käyttötasosta, koska olisi varsin epätodennäköistä, että radan kokonaiskäyttöön suhteutettuna vuokra-asiakkaiden osuus ei olisi vakaa. Kauden ongelmia kuvasi se, että huippuviikonloppuja ei ollut ollenkaan. Koko kaudella oli ainoastaan yksi yli entiseen verrattuna huipputason myyntipäivä ja muutama melko hyvä päivä. Normaalikaudella huippuviikonloppuja on 2-3 ja huippuvuonna 2018, niitä oli 5 ja tämän lisäksi vielä lukuisia saman tasoisia tai parempia kuin 2019 parhaat viikonloput. Huippupäivän myynnistä reilusti yli puolet oli luistinvuokrausta. Vuokraamotoiminta oli edelleen tälläkin volyymitasolla kannattavaa ja yrityksen monipuolinen tarjonta auttoi tässä huomattavasti. Erityisesti tammikuussa bruttomyynti nousi 2018 vastaavan ajankohdan tasolle hiihtoon liittyvillä tuotteilla ja urheiluvälinemyynnillä.

Luisteluvuokrauksessa palattiin kausien 2016 ja 2017 välimaastoon. Bikini vuokraamossa oli talvikaudella tammi-huhtikuussa 2019 yhteensä noin 2200 kassatapahtumaa (2018: 4000). Tämä sisältää luistinvuokrauksen lisäksi muun vuokrauksen, suksihuoltopalvelut, urheiluvälinemyynnin ja kahvilatoiminnan. Tältä pohjalta voidaan arvioida että luistin- ja potkukelkkavuokraus yhteensä merkitsivät vajaan 2000 ihmisen asiakasvirtaa.

Radan käyttäjämäärät kääntyivät kolmen kiihkeän kasvuvuoden jälkeen jyrkkään laskuun. Monella tavalla voidaan päätyä arvioon noin 20000 käyttäjäkerrasta. Silloin Tampereen kaupungin avustus yhtä käyttäjäkertaa kohti nousi 1 € tasolle eli moninkertaistui edellisestä vuodesta, mutta jäi vain puoleen siitä, mitä se oli ensimmäisenä aurausvuotena.

Sama voimakas trendi näkyy myös Siilinkarin kotakahvilatoiminnassa. Kolmen peräkkäisen vuoden erittäin voimakas kasvu kääntyi romahdukseksi. Normaalisti kahvilatoiminta alkaa viimeistään tammikuun lopussa, hyvinä jäätymistalvina viikon pari aikaisemmin. Nyt kahvila saatiin ensimmäistä kertaa pystyyn Lapinniemen kärkeen 17.2. ja Siilinkarille viikkoa myöhemmin. Sinnikkäällä uurastuksella radan auraamisessa voitiin hankalista olosuhteista huolimatta radalla ylläpitää olosuhteisiin nähden vilkasta toimintaa. Siilinkari oli pahimmassa auraussuunnassa ja kaukana tukikohdastamme. Siksi sen toiminnassa vaikea talvi näkyy romahduksena. Koko kaudella siellä oli vain yksi hektinen myyntipäivä. Jatkuvuuden nimissä kahvilaa yritettiin pitää auki mahdollisimman monena päivänä. Jälkeenpäin on helppo nähdä: koska hyviä olosuhteita ei lopultakaan tullut, niin vähempi yrittäminen olisi vähentänyt tappioita, joita kahvilatoiminta luonnollisesti tuotti. – Toisaalta on niin, että jo kaksi loppukauden hienoa myyntiviikonloppua olisi voinut kaksinkertaistaa myynnin ja voipa olla niinkin, että sitkeä tappiollinen yrittäminen sataa tulevaisuuden laariin. Toivottavasti ihmisille on jäänyt mielikuva, että kahvilatoimintaa harjoitetaan aina kun se luonnon puolesta on mahdollista. Kahvilan pitäminen Lapinniemen kärjessä oli viisas valinta. Tätä paikkaa voidaan huoltaa maalta autolla ja siksi se tuottaa 0-tuloksen Siilinkaria pienemmällä myynnillä.

Retkiluisteluradan matkailunäkymät

Kaudella 2016-2017 laskimme ensimmäistä kertaa ulkomaalaisten osuuden luistinvuokraamon asiakkaista. Silloin saimme tulokseksi 10%. Arvioimme, että suurin osa tästä joukosta on vaihto-opiskelijoita ja tänne heitä katsomaan tulleita ystäviä ja perheenjäseniä. Kauden 2017-2018 vuokraamomyynnistä laskimme englanninkielisten sopimusten määrän (noin 300) ja niiden jakautumisen luistinradalle myytyyn palveluun (=luistimet tai potkukelkka), vähän yli 50 % ja joko Kaupin metsiin/laduille tai Nässyn jään laduille myytyyn palveluun (=sukset, lumikengät, vuokraukseen liittyvä voitelu) , vähän alle 50 %. Myös kaudella 2017-2018 ratapalveluita kuluttavien ulkomaalaisten osuus oli 10% koko asiakaskunnastamme. Kaudella 2018-2019 vastaavan laskelman hieman analyyttisempi tulos on seuraava, ensin mainittuna metsä ja sitten rata, aluksi kuukaudet ja sitten yhteensä: joulu 2018: n. 10%, n. 1 % €; tammi 2019: reilut 20 % €, yli 10 % ; helmi: 2019 vajaa 15 %, reilut 15 % €; maalis: reilut 10 % , vajaa 20 %; yhteensä vähän yli 50 % , vähän alle 50 %. Vuokrasopimuksen allekirjoittajia kaudella oli noin 200.

Luvut toki ovat aika vaatimattoman pieniä, mutta silti niistä voi päätellä joitakin asioita verrattuna edelliseen kauteen:

  1. ulkomaalaisten tuottamien liiketapahtumien lukumäärä putosi vain noin kolmanneksen, kun kokonaistapahtumamäärä Bikinin kassajärjestelemässä laski lähes puolet.
  2. Sama näkyy rahamäärissä, vähennystä on hieman vajaat 30 %..
  3. Radan ongelmat näkyvät siinä, että metsään liittyvässä toiminnassa vähennys oli vain reilut 10 % .
  4. Kuukausittain tilanne kehittyi saman suuntaisesti kuin kokonaismyynnissäkin, tammikuussa metsä voitti radan reilusti, helmikuussa oltiin lähes tasoissa ja maaliskuussa rata tuotti enemmän kuin metsä.
  5. Ulkomaalaisille tapahtuneen myynnin kokonaismäärä on noin 20 % edellisvuotta alempi.
  6. Ulkomaalaisten suhteellinen osuus kokonaisvolyymeissä kasvoi aikaisemmin mitattua 10 % osuutta selvästi suuremmaksi. Radalla heidän osuutensa oli noin 16%, metsässä noin 22% ja kokonaisuutena noin 18%.

Yleisemmin

Verrattuna aikaisempaan ulkomaalaisten osuus Hitin asiakkaista laski radalla selvästi vähemmän kuin kokonaisvolyymi ja metsässä vielä tätäkin vähemmän. Jos ulkomaalaisten osuus koko radan käyttäjäkunnasta on samaa luokkaa, niin silloin kuluneen kauden luvuilla päädytään heidän osaltaan varovaisesti arvioituna noin 3000 käyttäjäkertaan (2018 arvio 4000-9000). Kuluneen kauden arvio on paremmin rinnastettavissa edellisen vuoden alarajaan. Jos radan kokonaiskäytössä ulkomaalaisia on vain puolet siitä, mitä Hitillä asiakkaina, niin silloin käyttäjäkertoja on noin 1500. Kävelypaikkana rata on erityisesti ulkomaalaisten suosiossa, eivätkä haastavat aurausolosuhteet vaikuta kävelijöiden määrään. Toki haittaavat auraamista merkittävästi sotkemalla lunta epätasaiseen ratapohjaan. Tällaiset asiat voitaisiin selvittää paljon täsmällisemmin, mutta Hiking Travelin omista tarpeista on vaikea perustella sitä työmäärää / kassajärjestelmän kehittämistä joka tarvittaisiin huomattavasti täsmällisempien lukujen tuottamiseen. Sen tietäminen, millainen houkutin, vetovoimatekijä rata ulkomaalaisille on, olisi Tampereen matkailun ja palvelutalouden kannalta vähintäänkin yhtä tärkeää kuin Hiking Travelin näkökulmasta.

Kauden 2019 aikana saimme TripAdvisorissa kaksi 5 tähden arvostelua ulkomaalaisilta. Määrä tuntuu mitättömältä, mutta kävijämäärään suhteutettuna se on aivan normaali verrattuna muihin Tampereen matkailupalveluiden tuottajiin. Edellisenä huippuvuonna 5 tähden arvosteluja tuli yli kaksinkertainen määrä, toisaalta 2019 ei tullut yhtään alle 5 tähden arvostelua. Kun asiakaspalvelu ei ruuhkaantunut, niin palvelun laatutaso pysyi korkealla tasolla. Edellisenä vuonna ruuhka oli tuottanut myös kielteisiä arvioita. Palveluidemme kasvaessa monta vuotta peräkkäin 50-100% on mahdotonta toimia niin, että ei synny pullonkaulaongelmia, jotka tuottavat jonotusta, välineet eivät ole parhaita mahdollisia tms. voimakkaasta kasvusta johtuvia haittoja. Luisteluradan ja muiden tarjoamiemme ulkoilumahdollisuuksien tilannetta käsittelevän Facebook tilimme viikoittainen kattavuus oli entistä tasoa ja ratamestarin uutisarvoltaan parhaat julkaisut näkyivät yli 10000 henkilölle, huippujuttu yli 20000 hlölle.

Retkiluisteluradan talous

Tampereen kaupungin avustus kuluneelle kaudelle radan auraamiseen oli yhteensä 20000 € (2018 15000 €). Silloin varovaisen käyttäjäkerta-arvion 20000 yhden käyttäjäkerran hinnaksi tuli 1 € vastaavasti edellisellä kaudella 42000 käyttäjäkertaa 0,36 €/kerta. Nyt kävi radan auraushistoriassa ensimmäistä kertaa niin, että kaupungin avustus yhtä liikuntasuoritetta kohti nousi, mutta ei samalle tasolle (2€), josta aikoinaan aloitettiin. Tämä tietysti johtui entiseen verrattuna korkeammasta avustustasosta ja moneen kertaan analysoidusta poikkeuksellisen vaikeasta talvesta, joka pakostakin vähensi käyttäjäkertoja, vaikka radan eteen ponnisteltiin kohtuus unohtaen. Kaupungin avustuksellaan saamaa vastetta voi ajatella myös suhteutettuna radan ylläpitotyön määrään (arvioitu 600 h). Silloin tilanne on päinvastainen. Avustuksella saatiin halpoja työtunteja. Vain kerran Santalahdesta auratun lyhyemmän radan aikakaudella työtunnin hinta on jäänyt yhtä alhaiseksi. Vuodet eivät ole veljeksiä. Nyt sattui se takapakki, josta olen jo aikaisemmin varoitellut. Ponnistelun määrään (=rataan käytettyihin työtunteihin) suhteutettuna tulos jäi aika vaisuksi. Tampereen kaupunki kyllä sai edelleen vastiketta rahoilleen, mutta lantin hankala kääntöpuoli jäi Hiking Travelin ongelmaksi. Kaupungin avustus ja vuokraamon talvisesongin tulopohja ei riittänyt kunnolla näin laajamittaiseen ponnisteluun hankalissa olosuhteissa. Tästä yritys kärsii edelleen, koska myös kesäsesonki oli vain kohtuullinen. Toinen vaihtoehto olisi ollut pyyhkeen heittäminen kehään, tyytyminen selvästi vähempään esimerkiksi vain radan itähaaran ylläpitoon ja laajentamiseen kaupunkiin päin vasta sitten kun olosuhteet olisivat suosiolliset eli käytännössä vasta noin 20.2. Tämä olisi saattanut aiheuttaa luisteluradalla kävijöiden keskuudessa kielteisyyttä . Ennakkoon tarkasteltuna tuntematon riski oli myös se helpottuuko radan avaaminen myöhemmin. On aivan mahdollista, että lumi pysyy jäällä vanhan mallisena talvena, niin myöhään että ei synny loppukautta, jolloin rata voidaan helposti avata täysin neitseelliselle paikalle.

Lyhyellä tähtäyksellä Siilinkarin kotakahvilatoiminnan lähes täydellinen alasajo olisi varmasti parantanut taloutta, mutta silläkin olisi voinut olla kielteisiä pidemmän aikavälin vaikutuksia. Nyt valittu tie bruttomyynnin tippuessa edellisen vuoden roimasta ennätysmyynnistä reilut 85% oli selvästi tappiollista toimintaa, kun kahvilaa kuitenkin ylläpidettiin aina kun siihen oli luonnon tarjoamat edellytykset. Jos yhtä vaikea talvi kohdataan heti uudelleen, niin valinta on pakko tehdä toisinpäin. Tällä hetkellä yrityksellä ei ole voimavaroja panostaa yhtä paljon omilla resursseillaan. Tämä tarkoittaa toisaalta sitä, että halutessaan varmistaa laajan luisteluradan pitää Tampereen kaupungin panostaa rataan avustuksena anomallamme tasolla, eli selvästi enemmän kuin viime kaudellemyönnetty 20000 €. Tämä kaupungin myöntämä avustustaso saattaa olla riittävä, kun aurausolosuhteet ovat helpot tai korkeintaan keskinkertaisen vaativat ja samalla yrityksen myyntikausi on erittäin hyvä. Aikaisemmin olen arvioinut radalla luistelevien määrän kasvavan, jos hiihtotalvi on heikko. Vuosi 2018 osoitti tämän vääräksi päätelmäksi. 2018 oli erinomainen talvi sekä hiihdon että luistelun kannalta. Viime talvi (2019) osoitti kuitenkin sen, että puutteet rataolosuhteissa ja luminen talvi tarkoittivat hiihtoon liittyvän toiminnan voimakasta kasvua. Ilman Kaupin metsiin ja laajemmallekin Suomeen suuntautuvaa hiihtoon ja sen kylkiäisiin liittyvää vuokraustoimintaamme ja siitä tulevaa tulopuroa olisivat radan ylläpidon edellytykset olleet vielä huonommat. Jo aikaisemman vuoden raportissa todettu tiivistelmä osoittautui oikeaksi: ”Hitin strategiassa ainakin lähdetään siitä, että Kaupin talvitoiminnalla on kaksi päätukijalkaa: luistelu radalla ja hiihto Kaupin laduilla ja Näsijärven jäällä. Näiden lisäksi tulee potkukelkkailu, lumikenkäily, joukkuevälineet ja uusimpana juttuna läskipyörä.”

Olen jo 2018 raportissa todennut: ”On entistä selvempää, että Hiking Travelin uusi tukikohta Kaupinojalla (Bikini Baari) ja radan auraaminen ja linjaaminen sieltä käsin on menestystekijä entiseen verrattuna. ” Nyt Kaupinojan erinomaiseen sijaintiin tuli kaksi uutta perustetta:

  1. Radan inspiroitu itähaara oli se asia, joka mahdollisti koko talven mittaisen ratakauden – Santalahdessa olisimme luultavasti joutuneet tyytymään pari kolme viikkoa lyhyempään kauteen ja rata olisi ollut helmikuun lopulle saakka lyhyt.
  2. Hiihtoon liittyvä toimintamme jatkoi kasvu-uralla, jos tämä vielä jatkuu, niin siitä kehittyy selvä taloudellinen tuki ongelmallisiin luistelukausiin.

Jo kauden 2016-2017 raportissa kahden edellisen kauden voimakkaan kasvun perusteella arvioin nykyisten toimitilojen asettamien volyymirajojen lähestyvän ja kasvumahdollisuuksia olevan enää varsin rajallisesti. Pullonkaulaongelman läheisyys oli 2018 selvästi nähtävissä jonoista ja muutamista jonotukseen liittyvistä asiakkaiden ulostuloista. 2019 kaudella ei oltu lähelläkään fyysisten tilojen asettamaa kapasiteettirajoitusta, mutta jos haastavan talven keskelle parhaalle ajanjaksolle helmi-maaliskuun vaihteeseen olisi sattuman oikusta luonto suonut pari olosuhteiltaan huippuhyvää viikonloppua, niin silloin kapasiteettia ei olisi ollut tarpeeksi vastaanottamaan tarjolla olevaa kysyntä.

Siilinkarilla kapasiteetin lisääminen ei ole kovin vaikeaa. Kotakahvilan fyysisiä tiloja pitää vain laajentaa, jotta myyntitiskille mahtuu nykyistä enemmän (nykyinen järkevä maksimi 3 hlöä) henkilökuntaa asiakkaita palvelemaan. Samalla toimintaa pitää kehittää siten, että jokaisena Siilinkarin aukiolopäivänä kahvilan avaamisesta (pystyttämisestä) ja purkamisesta aiheutuvia logistiikkakustannuksia vähennetään. Tähän yrityksellä on suunnitelmat ja ne aiottiin toteuttaa kaudelle 2019. Ongelmatalvi söi kuitenkin kaikki tähän tarvittavat taloudelliset edellytykset eikä henkilökuntaakaan olisi ollut uuden kotakahvilan rakentamiseen. Uusi levyrakenteinen kotakahvila olisi monella tavalla parempi. Sillä olisi suurempi kapasiteetti ja se vähentäisi koko sesongin paikallaan olevana huomattavasti jokaisen kahvilapäivän kiinteää kustannusta. Eli pienemmällä myynnillä pystyttäisiin saamaan kahvilassa positiivinen tulos.

Bikini Baarin fyysiset rajat toiminnan kasvattamiselle ovat paljon jäykemmät. Eriyttämällä osa toiminnoista (hiihto ja kylkiäiset) kokonaan kassatoimintoineen lautarakenteiseen vajaan saadaan Bikinille kapasiteettia lisää. Toimintaa Bikinillä voidaan myös tehostaa eriyttämällä kahvilaamyynti ja vuokraus toisistaan.

Totuttamalla asiakkaat välttämään hyvin ennustettavia ruuhkahuippuja (3-4 iltapäivän tuntia viikonlopun hyvänä ulkoilupäivänä), voidaan myös toiminnan volyymia kasvattaa nykyisten rakenteiden puitteissa: Tässä toimintamallissa on kiinnitettävä huomiota siihen, että kovimmassa ruuhkassa myös rata täyttyy ja luistelumahdollisuudet heikkenevät. Erityisesti Lapinniemi -Siilinkari väli oli jo 2018 kaudella vilkkaimpina viikonlopun iltapäivinä vauhdikkaan luistelun näkökulmasta katsottuna tukossa. Viime kaudella meillä oli väljää, mutta asiakkailtamme kuulin, että Tohlopissa oli parhaina hetkinä tungosta.

  1. Päättyneen luistelukauden vertailu suunniteltuun ja näkymät tulevaisuuteen, askeltava eteneminen

Askel 2016-2017,

Suunnitelmissaan Hiking Travel valitsi uudelleen linjatun 2016-2017 ensimmäistä kertaa Kaupinojalta operoitavan luisteluradan kehittämisstrategiaksi askeltavan etenemisen. Kausi 2016-2017 oli tämän strategian mukaisesti ensimmäinen kehitysaskel ja sitä perusteltiin avustushakemuksessa syksyllä 2016 seuraavasti:

”Luistinradan myönteisen imagon vahvistamiseksi ja positiivisen kehityssuunnan varmistamiseksi tuen hakija on valinnut omaksi kehitysstrategiaksi askeltavan etenemisen reitin uudessa sijoittamisessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaudelle 2016- 2017 tukea haetaan kaupungin keskustan rantoja seurailevalle uusien ratalinjauksien ytimelle (5 km) yhteensä 12000 € ja toisaalta varaudutaan uuden sijoituspaikan luonnostaan tarjoamiin jatkokehitysmahdollisuuksiin (hiihtolatujen avaaminen radan tuntumaan ja niiden kytkeminen Kaupin latuverkkoon ja mahdollisen luistinradan linjaus Lentävänniemi – Siivikkala suuntaan – kytkeytyminen mahdolliseen Ylöjärven rahoittamaan rataosaan) anomalla tätä varten erikseen 3000 €.”

Samassa yhteydessä korostettiin ensimmäisen uudella radalla toteutuneen kauden jälkiarvioinnin tärkeyttä:

Tämän ensimmäisen kehitysaskeleen kokemusten perusteella arvioidaan jatko: tyydytäänkö kaikin puolin hyvin Tampereen keskustan asukkaita palvelevaan 5 km rantarataan ja pistoon Siilinkarille, liitetäänkö tähän rataan hiihtoladut ja suunnataanko tulevaisuudessa vielä pidemmälle Siivikkalan suuntaan.”

Uusinta-askel 2017-2018

Tälle luistelukaudelle anottiin kaupungilta rahaa samalla tavalla 12000 € perusrataan ja 3000 € radan lisäosaan ja hiihtolatukokeiluihin. Anomusta pystyttiin nyt perustelemaan edellisen vuoden kokemuksilla perusradan ylläpidosta ja omalla satsauksella hankituilla kokemuksilla radan lisäosasta ja hiihtoladuista. Kaupunki myönsi anotun tasoisen avustuksen. Avustuksen rahalähde kaupungin hallinnossa muuttui sivistys-, liikunta- ja kulttuuripalveluista elinvoima- ja osaamislautakunnan alaisuuteen. Nimensä mukaisesti tämä lautakunta miettii kaupungin elinvoimaisuutta ja siihen liittyviä erilaisia osaamisalueita. Avustuksen myöntötahon muutos on sikäli oikea, että mitä suuremmasta luisteluradasta ja sen oheistoiminnoista puhutaan, niin sitä enemmän on kyse liikunnan edistämisen lisäksi myös matkailusta ja yleisesti Tampereen ja erityisesti keskusta-alueen houkuttelevuudesta. Avustajatahon muuttuminen lähtökohtaisesti laajemmasta näkökulmasta asiaa tarkastelevaksi näytti ainakin toistaiseksi onnistuneelta muutokselta.

Päätelmät 1. askel 2016-2017, uusinta-askel 2017-2018

Uudesta toimipaikasta Kaupinojalta harjoitetun toiminnan menestyvää alkua olen pohtinut jo aikaisemmin: “kun myös myyntimarkkinat ovat laajentuneet, ajatuksena on ollut ‘pitää takoa, kun rauta on kuuma”. Pidempi rata ja lisäosat on heti saanut paljon positiivista huomiota. Talvet ovat lähtökohdiltaan suosineet laajennettua toimintaa. Samalla olen kuitenkin varoitellut, että yrityksen konekanta on liian vähäinen laajan radan ylläpitoon. Molempina vuosina syntyi kokemuksia siitä, että yksikin muutaman päivän pyryjakso merkitsee sitä, että ainakin osasta radan lisäosia on luovuttava. Päivän tunnit eivät yksikertaisesti riitä siihen, että koko rata ehdittäisiin kunnolla käsitellä. Yrityksen henkilöresursseilla on myös mahdoton ajatella ”keskeytymätöntä kolmivuorotyötä”, ja vaikka se olisi mahdollistakin, niin hintalappu kiipeäisi mahdottomuuksiin. Jo 30 € arvolisäverollisella auraustuntihinnalla yksi vuorokausi maksaa 720 €, 10 päivää 7200 € ! Ydinviesti on ollut: perusrata pystytään hoitamaan, mutta lisäosat menetetään, kun tulee olennaisia vaikeuksia. Toinen ydinviesti on ollut perusradan Kaupinoja – Lapinniemi – Ranta-Tampella – Särkänniemi – Santalahti + pisto Lapinniemestä Siilinkarille käyttäjien kannalta loistava sijainti.

Hiihtolatuja pystyttiin 2018 talvena ylläpitämään kohtuullisesti ja niistä tuli todella paljon myönteistä palautetta. Latujen ylläpito katkesi mönkijässä oleviin vikoihin. Latutyö edellyttää hyvin luotettavan koneen.

Laajan radan varmemman ylläpidon pääteltiin edellyttävän teholtaan entiseen verrattuna kaksinkertaista uutta Avant laitetta.

Uusinta-askel 2017-2018, laajennusaskel (2019) on vielä odottamassa

Talvesta 2019 kirjoitin ennakoivasti 2018 yhteenvetoraportissa monellakin tavalla ennakoiden sitä, mihin kaudella 2019 törmättiin. Lainaan tässä edellisen vuoden pohdintoja monta sivua, jotta lukija näkee sen, kuinka hereillä olimme koko ajan niistä ongelmista, joihin 2019 talvella törmättiin. Lainaus on kirjoitettu erilaisella fontilla jotta se erottuu:

”Laaja ratavaihtoehto merkitsee aurauksen rahoitustarpeen kasvua, mutta ei edes sille tasolle radan käyttäjäkertoihin suhteutettuna, josta Hiking Travelin toteuttama auraus alkoi kaudella 2010-2011.

Viime talven käyttökertamäärällä avustuksen mitoittaminen 35% (0,7 €/käyttäjäkerta) siitä, mitä se oli ensimmäisellä aurauskaudellamme 2010-2011 (2 €/käyttäjäkerta) tarkoittaisi

30000-60000 € avustustasoa. Nykyisellä toiminnan tehokkuustasolla Hiking Travel pystyisi 35000 € rahoituksella tuottamaan laajan Ylöjärven rataan ja/tai Halkoniemeen ulottuvan ratavaihtoehdon hiihtolatuineen. Luultavasti kävisi myös niin, että käyttäjäkertaa kohti laskettu avustuskustannus alkaisi uudelleen laskea.”

Siitä millaiseen ympäristöön Tampereen laaja kaupunkirata sijoittuu olen aikaisemmin olen edelleen voimassa olevalla tavalla kirjoittanut seuraavasti:

”Tampereella on viime vuosina kovasti panostettu keskustan kaupunkirakenteen kehittämiseen, tunneliin, ratikkaan ja uusiin asuntoalueisiin. Hiking Travelin näkökulmasta Tampere on maailman suurin pikkukaupunki. Kehitettiin keskusta-aluetta miten tahansa, niin kapeimmillaan kilometrin levyiselle ja noin 5 km pitkälle Pyhäjärven ja Näsijärven väliselle kannakselle ei mahdu metropoli keskustaa. Luonnosta kiinnostuneen, todellisesta metropolista – vaikkapa Hongkongista – tulevan matkailijan näkökulmasta suurin ihme, mitä Tampere pystyy tarjoamaan, on 3 km päässä keskustorilta oleva, kilometrien mittainen Kaupin rakentamaton ranta. Rakenteen tiivistäminen kuitenkin luo entistä suurempia paineita käyttää Näsijärven ja Pyhäjärven vesistöalueita asukkaiden viihtyvyyden parantamiseksi –kaupunkiviihtyvyys ei synny vain toimivista liikenneratkaisuista ja uusista asuinalueista eivätkä kaikki kaupungissa asuvat viihdytä itseään myöskään kaupunkimaisilla palveluilla: teattereilla, ravintoloilla, elokuvilla, kuntosaleilla… ainakin osa haluaa ulos luontoon keskustan kortteleista ja tähän ympäröivät järvet tarjoavat erinomaiset mahdollisuudet ja mikä parasta ainakin tässä käsiteltävä vaihtoehto on myös erinomaisesti terveyttä edistävää toimintaa ja liikenteellisesti niin lähellä, että se tuottaa minimaalisesti liikenteen aiheuttamia saasteita – sen ekologinen tase voi olla jopa positiivinen jos se vähentää tarpeeksi kauemmaksi suuntautuvaa luontoliikunnan tarpeen tyydyttämistä.

Laaja ratavaihtoehto luo myös alustan, jolle voidaan rakentaa huomattavasti nykyistä houkuttelevampia, ulkomailta tulevia matkailuvirtoja palvelevia elämystuotteita. Laaja rata (kokonaispituus selvästi yli 10 km) on verrattavissa Kuopion rataan, jolla on vuosikymmeniä luisteltu kansainvälinen matkaluistelutapahtuma Finland Ice Marathon (2016 13000 osallistujaa) tai Saimaan Oravin – Punkaharjun ratakokonaisuuksiin. Tampereen etuna edellä mainittuihin on kaupungin koko, Tampereella on paljon ulkomailta tänne suuntautuvia matkailijoita, joiden matkat liittyvät työhön, täällä on tuhatpäinen vaihto-opiskelijoiden joukko, merkittävä kongressien järjestäjä, paljon majoituskapasiteettia aivan radan tuntumassa ja lisäksi rata perustelee itsensä jo Suur-Tampereen väestön terveysliikuntapaikkana. Jokainen rataan liittyvä ulkomaalaisen maksama palvelu on siis lisäarvoa, niitä euroja, joita Suomessa kipeästi kaivataan. Tällä saralla on paljon tehtävissä suhteessa niihin ulkomaalaisiin, jotka täällä käyvät joka tapauksessa –aivan uusi avaus olisi Keski-Euroopasta tänne suuntautuvan luisteluturismin onnistunut käynnistäminen. Pitkä rata antaa myös sille perusteet. Liittämällä luisteluun hiihto ja lumikenkäily Kaupin alueella ja tutustuminen Pirkanmaan muihin aurattuihin ratoihin sekä huippuelämyksenä olosuhteiden salliessa luistelu radan ulkopuolella luonnon jäällä, voidaan rakentaa viikon elämyspaketti.

Käytännössä Hiking Travel jo nyt toimii tämän vision mukaisesti Kaupinojalla. Ulkomaalaisten matkailijoiden määrä ja heidän ostamansa palvelut ja niiden laajuus ovat koko ajan kasvussa. Toistaiseksi kasvu tulee omatoimimatkailijoista. Useampipäiväisten talvipakettien myyntikynnys incoming yhteistyökumppaneiden kautta odottaa vielä, mutta tässäkin suunnassa kontaktointi on koko ajan lupaavampaa. Tällä alueelle myös Visit Tampereen toiminta on entistä virkeämpää. Tähän aiheeseen liittyvänä toimintaa kannattaa verrata Itävallan Weissenseen luistelumahdollisuuksiin. Siellä on luisteluturismi kaikkein pisimmälle kehittynyttä. Turisteilla on käytössä 25 km luisteluratoja. Laajennusvaiheen täysimittainen toteuttaminen tarkoittaisi juuri tämän laajuista luistelumahdollisuutta. Silloin voisimme myydä varmasti kansainvälisen tason alustalle luisteluun ja sen oheislajeihin liittyviä palveluita. Mitä luultavimmin tutustumismatka Weissenseelle olisi hyvin kannattava retki.

Laajennusvaihe edellyttää kuitenkin rata-avustuksen nostamista noin 35000 € tasolle

Tämä perustuu seuraavaan:

Radan pituuden yli kaksinkertaistuessa pitää myös konekapasiteetti kaksinkertaistaa. Latuja varten pitää ehdottomasti olla käytössä tehokas ja luotettava mönkijä. Hiking Travelin nykyinen mönkijä Linhai 500 ei ehkä ole luotettavuudeltaan riittävä. (Hankintameno työkaluineen voi nousta yli 10000 € alv. 0%) Mönkijä on tarpeellinen myös alkukauden luistinradan auraamisessa jäiden ollessa vielä heikkoja. Hytillinen kone olisi työmukavuuden kannalta iso laadullinen parannus. Latujen edellyttämä reilun 20 km lenkki pakkasessa ja viimassa Näsijärven jäällä on aika raaka työtehtävä. Nykyisin käytössä oleva Avant 420 pitää vaihtaa tehokkaampaan 640 sarjan koneeseen. Vaihdon hankintameno on noin 30000 €, jos vanha kone jää Hiking Travelin käyttöön, niin noin 40000 €. Kehityslistalla on myös Avantin muuttaminen kelluvaksi (Jyväskylässä on jo tällainen aurauskone). Silloin aurauksen keskeinen riskitoteutuma, virhearvio jään kantavuudessa ja koneen vajoaminen saataisiin osittain hallintaan. Uusien tehokkaiden koneiden tehon maksimointi edellyttää myös ainakin yhden uuden auraavan terän rakentamista.

Heti radan operoinnin ja Bikini Baarin siirryttyä Kaupinojalle olen rummuttanut seuraavasti:

”Nyt on oikea hetki linjata päätös siitä, lähteekö Tampere tavoittelemaan niitä positiivisia asioita palauttamalla rata-avustuksen käyttäjäkertaa kohti laskettuna puoleen siitä (1 €/käyttäjäkerta), mikä se oli aurausta aloittaessani. Linjauksen oikea ajankohta on nyt, koska olemme nyt siirtäneet huomattavilla kustannuksilla ja monen vuoden vajaakäytöstä kärsineen Bikini Baarin Kaupinojalle. Yrityksessämme on luonnollinen kehittämisen ja laajentamisen sykli vireillä. Jos laajempi ratahanke etenee myönteisesti, on luistelurata tämän yrityksemme kehityssyklin painopisteessä. Jos aurausavustus mahdollistaa vain 5 km radan, yrityksemme toiminnan kehittäminen Kaupinojalla suuntautuu enemmän muihin mahdollisuuksiin.”

Edellinen lainaus on edelleen voimassa, mutta ei kovin montaa vuotta. Strateginen laajennus pitäisi ehdottomasti tehdä silloin, kun nykyisellä kapasiteetilla ollaan vielä S-käyrän jyrkässä kehitysvaiheessa. Toiminta on ollut niin tehokasta, että avustusta ei tarvitse palauttaa puoleen alkuperäisestä, 35% riittää hyvin.

Päätelmät laajennusaskeleeseen liittyvistä asioista kahden edellisen kauden kokeilujen perusteella

  1. Laajan radan kustannushinta

Aikaisemmin olen arvioinut, että pitkällä radalla käyttäjäkertakohtainen aurausavustuskustannus olisi alkuvaiheessa noin 1€. Kahden vuoden kokeilujen ja käyttäjämäärien kasvun perusteella näyttää siltä, että 0,7 € käyttäjäkertaa kohti riittää 35000 € avustukseen. On lähestulkoon selviö, että pitkä rata jo sinällään lisää luistelumääriä. Tämä ajatus perustuu siihen, että sen tavoitettavuus on parempi. Kävelyetäisyydellä radasta asuu entistä suurempi määrä tamperelaisia. Siispä käyttäjäkertaa kohti laskettu avustus lähtee jälleen laskemaan.

  1. Työmatkaliikunta

Jo viime talvena sekä perusrataa että laajennusosaa käytettiin myös hyötyliikuntaan. Määristä en osaa sanoa mitään, mutta ilmiö oli kuitenkin havaittavissa.

  1. Tampereen keskusta-alueen kehittäminen – Tampereen mahdollisuudet talvimatkailukaupunkina

Vuosien puurtamisen jälkeen edelleen tuntuu siltä, että liian harva päättäjä ymmärtää luisteluradan ja laajemmin Näsijärven jään kaupungin imagolle tarjoamat mahdollisuudet ja sen kuinka pienillä satsauksilla tässä suunnassa on paljon saavutettavissa. Herätetään hieman ajattelua: Kuinka monta liikuntatapahtumaa/-paikkaa osaat luetella Suomesta, jossa 9000-15000 € budjetilla 3 työntekijän tiimi luo noin 3 kk ajaksi liikuntamahdollisuuden jonka käyttäjäkertamäärä varovaisesti arvioiden on 42000, rohkeasti arvioiden jopa 90000. Lisäksi tähän on päästy 8 vuodessa lähtemällä noin 5000 käyttäjäkerrasta!!! Näsijärven rata on sellainen.

Olemme tehneet tähän aiheeseen liittyvää pohjatyötä. Laskimme kaudella 2016-2017, että omista asiakkaistamme noin 10 % on muita kuin kantasuomalaisia (heidän kanssaan ei asioida suomeksi). Kuluneella kaudella ulkomaalaisten osuus ei ainakaan ole laskenut. Jos näiden asiakkaiden keskimääräinen ostos on sama kuin suomalaisten, niin silloin heiltä tulevat suorat rataan liittyvät vuokratulot ovat reilut 4000 €. Aika pieni summa, mutta se 1,5 kertaistuu, jos he ovat käyneet Siilinkarin Kotakahvilassa kunnolla törsäämässä. Entäpä jos luistelu/Näsijärven jää on merkittävä tekijä Tampereella viipymiseen. Silloin tänne jää rahaa myös ravintoloihin, hotelleihin, kauppoihin… Hitin luistinvuokraussummaan voidaan lisätä yksi numero, puhutaan reilusti kymmenistä tuhansista euroista. Jos ajatellaan, että koko luistinradan käyttäjämäärästä 5 % on ulkomaalaisia (vain puolet siitä, mitä Hitin asiakkaista, hyvin varovainen arvio), niin silloin päädytään taas kertalukua suurempiin bruttotulovaikutuksiin, satoihin tuhansiin euroihin. Tällaisia ajatuskokeita on helppo tehdä ja aina voidaan jossitella, mikä matkailussa on se ykkösmielikuva, jonka houkuttelevuudesta kaikki matkailuun liittyviä palveluita myyvät hyötyvät. Se on selvää, että varsinaisessa luisteluturismissa tämä tärkein houkutin on luistelu. Euroopasta harva tulee tänne päiväksi rataa kokeilemaan, vaan vähintään viikonlopuksi tai viikoksi. Tästä meillä on jo jonkin verran omatoimimatkailijoiden tuomia kokemuksia. Silloin voi hyvin ajatella, että luisteluturistin Tampereen talousalueelle jättämä rahamäärä on 1000 €/hlö. Kuinka pieni määrä luisteluturisteja riittäisi, että osalla heidän käyttämiensä palveluiden sisältämistä veroista maksettaisiin koko rata. Suomalaiset siis luistelisivat ilmaiseksi turistien maksamalla radalla. Sekä huvi, positiivisempi kaupunkikuva että tärkeä kansanterveydellinen vaikutus saataisiin aikaan 0 € kustannuksella. Jos luisteluturismi menestyisi vähän paremmin, niin se myös osaltaan toisi vaurautta. Kuluvalla kaudella saimme jälleen muutaman huippuluokan viiden tähden arvion ulkomaalaiselta luistelijalta Trip Advisoriin. Käsityksemme mukaan enemmistö arvioijista oli oikeita turisteja eikä muista syistä Tampereella olevia ulkomaalaisia. Olemme nyt näkyvillä toista vuotta Nordic Skating Center sivustolla Hollannissa luisteluturismin kannalta merkittävimmässä maassa. Radallamme piipahtaneet hollantilaiset alan harrastajat myös tekivät valinnan Kuopion, Punkaharjun ja meidän välillä. Tampere voitti, koska sillä oli Helsingistä käsin ylivoimainen saavutettavuus ja lisäksi pysyimme takaamaan hyvän radan.

Edelleen on voimassa arvio: Nyt on se hetki, jolloin kannattaa miettiä laajaa rataa.

Suurelta osalta Hitin omilla resurssilla olemme monta vuotta peräkkäin päätyneet luistelussa aina uusiin ennätyksiin. On kuitenkin huomattava, että mitä suuremmaksi luistelurataan liittyvä toiminta kasvaa, niin Hitin mahdollisuudet sen pyörittämiseen eivät kasva samassa suhteessa. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että 90-95 % radan käyttäjistä ei tarvitse Hitin vuokraamopalveluita, vaan luistelee omilla välineillään. Nykyistä laajempi rata ei myöskään automaattisesti kasvata Hitin vuokraamotoimintaa samassa suhteessa, koska luistelijat yksinkertaisesti hajaantuvat entistä suuremmalle alueelle. On varsin mahdollista, että vakinaisesti toteutettu laaja rata tuo mukanaan myös muita vuokraamoja (Tohlopin radalla on jo vuokraamo) ja mahdollisesti myös radan läheisyyteen liittyviä kahvilapalveluita (vaikka Siilinkarilla säilyttäisimme ”monopolin”) tämä on positiivista Tampereen kannalta sekä liikunnan että matkailun näkökulmasta, mutta samalla se alleviivaa entistä selkeämmin, että radan ylläpitäjän on saatava työstään markkinahintainen korvaus. Hitin taloudelliset hyödyt pitkästä radasta alkavat realisoitua vasta silloin, kun onnistumme myymään pitkän radan avulla luisteluturisteille nykyistä laajempia (hintavampia) palveluita. Tämä on kuitenkin pitkän tien takana.

Matkailun näkökulmasta laajassa radassa on ennen muuta kyse koko matkailuun ja liikuntaan liittyviä palveluelinkeinoja ja liitännäisiä hyödyttävästä infrasta.

  1. Laajan radan tuottamiseen tarvittava uusi konekanta

Menestyksellisen kauden 2016-2017 tulovirralla ostimme kevytauraukseen ja latujen tekemiseen soveltuvan mönkijän. Kone ei joka suhteessa ole riittävä laajan radan tarpeisiin. Latumönkijältä edellytetään erityisesti luotettavuutta ja huollon varmuutta, hytti olisi työergonomian kannalta todella hyvä. Laaja rata edellyttää 640 sarjan Avant konetta, hankintameno noin 40000 €.

Neljä luistelukautta sitten aurausanomuksessa ennustin ja analysoin:

”Pitämällä helpompanakin talvena panostus vaikeampien kausien tasolla voidaan radan laatutasoa järkevällä panos/tuotos suhteella kasvattaa huomattavasti –hyvissä olosuhteissa satsaus aurauksen ja jäädyttämisen laatuun kannattaa. Tämä tuo lisää luistelijoita radalle ja tällä tavalla siitä saadaan kaikkia luistelusta kiinnostuneita tamperelaisia paremmin palveleva. Tasaisen hyväkuntoinen rata tuo paikalle satunnaisemmat luistelijat ja käyttäjämäärä moninkertaistuu. Liikuntapalvelun yksikkökustannus yhtä luistelutuntia kohti laskee.” Tämä arvioni on toteutunut neljänä viime talvena lähes kirjaimellisesti ja viime ja sitä edellisenä talvena yli kaikkien odotusten.

Tuolla tavalla siis edellisen vuoden raportissa kääntelin eri suunnasta tilannetta, jonka näin edessäni. Kaudella 2019 tapahtui sitten se, josta olin varoittanut ja siksi jo kahtena aikaisempana vuonna tarjonnut laajennusaskelta, aurauksen avustusrahoituksen nostamista 35000 € tasolle. Vaikea talvi aiheutti murtuman 3 vuotta hienosti kasvaneeseen toimintaan s-käyrän jyrkällä osuudella. Sieltä tultiin alas jyrkästi ja siirryttiin volyymeissä 2 vuotta taaksepäin. Näin ei pitäisi käydä, mutta mitään sille ei voi, että yrityksen resurssit vaikeissa olosuhteissa edes hyvän ”torjuntavoiton” saamiseksi olivat liian vähäiset. Tehty työmäärä rasittaa ensisijaisesti yrityksen taloutta. Tampere ei osallistunut vaikean ratakauden talkoisiin, koska avustus oli kiinteä 20000 € ja kasvanut perusradan avustuksesta vain 8000 €. Tuleva talvi näyttää, millainen vahinko on syntynyt, päästäänkö nousujohteiselle käyrälle helposti ja onko se sellainen, jolla menestys saadaan kiinni muutamassa vuodessa. Se on selvä, että toista kertaa yritys ei pysty panostamaan vaikeana kautena samassa määrässä ylimääräistä kuin talvella 2019. Aikaisemmin olen todennut, että vielä on aikaa muutama vuosi laajennusaskeleen menestykselliseen ottamiseen. Nyt tätä aikaa ei enää ole odotteluun. Viime talvena otettiin siksi merkittävä taka-askel, että laajennusaskel voi syntyä vain selvästi entistä merkittävämmällä rahoitustuella ja/tai sillä että parina seuraavana vuonna ratatyön luonnonolosuhteet ovat hyvin suosiolliset.

Viime vuosi paljasti myös toisen tyyppisen ratastrategian ongelman ja edun. Rataluistelukauden pelasti inspiroitu itähaara (edestakaisin luisteltuna 8 km). Sen avulla kausi saatiin alkuun normaalisti. Ilman tätä luisteltavaa olisi ollut pitkään varsin vähän. Lapinniemihän saavutettiin vasta tammikuun loppupuolella. Nyt siis kävi niin, että radan tärkeimmästä perusosasta, joka kulkee kaupungin asuttua rantaa, ja jossa on monta toimivaa luistelijoiden radalletulopistettä (Rauhaniemen uimaranta, Lapinniemi, Ranta-Tampella – Särkänniemi ja Santalahti) tulikin lisäosa. Perusilme ja brändin rakentamisen kannalta tärkein piirre, kaupunkirata muuttuikin Aitolahdelle suuntautuvaksi luontoradaksi.

Tämä Aitolahden luontohaara on monessa mielessä kehittämisen arvoinen:

  1. Turvallisin ja helpoin suunta radan toteuttamiseen vaikeissa olosuhteissa.
  2. Luontomaisema heti Kaupinojalta vrt. vastaavaa lisäosalla Reuharin -Lentävänniemen alueella n. 5 km päässä Näsiselän toisella puolella.
  3. Varjoinen eteläranta säilyttää radan luistelukelpoisena viikkoa kahta kauemmin kuin muualla.

Toisaalta itähaaran vakinaistaminen edellä kerrottujen argumenttien perusteella tarkoittaa sitä, että siitä ja erinomaisesti toimineesta perusradasta tuleekin jo lähes entisen laajennetun ratakokonaisuuden mittainen. Kausi 2019 osoitti sen, että vaikeissa olosuhteissa itähaara on välttämättömyys, jolla rata voidaan pelastaa. Samalla se osoitti sen, että jo itähaaran ja perusradan toteuttaminen edellyttää selvästi enemmän resursseja.

Haluan vielä korostaa, että viime talvena syntynyt s-käyrän murtuma, erityisesti sen syvyys on hyvin vaarallinen ja hälyttävä asia, jos tavoitteena on viedä Tampereen kaupunkikuvaa, matkailua ja terveysliikuntaa eteenpäin osaltaan luisteluradan avulla. Aikaisemmin 1980-luvulla olin todistamassa samaa ilmiötä Sata-Hämeen hiihtovaelluksissa. Ne menestyivät ja kasvoivat nopeasti niin pitkälle kuin lähes pelkällä innolla ja sitoutumisella hengellä voidaan päästä. Panostusta ei tullut s-käyrällä pysymistä varten silloin kun sitä olisi tarvittu. Osittain lähes olemattomiin kuihtuneiden vaellusten vanhan maineen avulla Pirkan Taival vaellusreitin miljoonainvestointi (markkoja) toteutettiin vasta aivan liian myöhään ja silloinkin virheellisesti. Toivottavasti luisteluradan kehittämisellä on parempi kohtalo. Oikean konkreettisuuteen tähtäävän tahtotilan vallitessa positiivisen tulevaisuuden varmistamiseen tarvittava yhteiskunnan lisäpanostus on niin pieni, että sen suuruus ei mitenkään voi olla toteutumisen este. Toisaalta on myös niin, että tarvittavan rahamäärän vähäisyyden ei pidä antaa hämätä. Objektiivisesti muihin tuettuihin asioihin verrattuna pieni tuen lisääminen on luistinradan kehitykselle kuitenkin hyvin merkittävä. Lisäksi on niin, että tässä monesta näkökulmasta valotettu 9 vuoden kokemukseen perustuva kehitysnäkymä on kokonaisuutena monimutkainen ja sen omakohtainen hahmottaminen edellyttää paneutumista. Tämän raportin kirjoittajalle tulokset ovat luonnollisia ja analyysi helppoa – se syntyy alustavasti jo sivutuotteena niiden satojen tuntien aikana, jotka esimerkiksi viime talvena panostin rataan ja siitä Facessa kirjoittamiini tilannekatsauksiin.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari pitkästä aikaa

Eilen tulin Kaupinojalle Punatukkaisen Tytön kanssa kauniissa syyssäässä. Yleisellä veneluiskalla betonin päällä oli poikkeuksellisen paksu kerros kauniita ruskan värisiä lehtiä vesirajassa. Tätä ihailimme ja sitten mieleeni juolahti, että onhan tuo turvallisuusriski. Jos menee vaikkapa ilosta potkimaan lehtiä tai ottamaan älyluurilla niistä kuvaa, niin voi lentää selälleen betonille ja saada tappavan kallonmurtuman. Tämähän on aika tavanomainen kuolintapa ikäihmisille, mutta toisenlaisessa paikassa. Liukastuvat pesuhuone/saunatiloissa edellä kuvatulla tavalla ja seuraus on lopullinen. Kuvaavaa tälle turvayhteiskunnalle on se, että näitä pesuhuonekuolemia ja vammoja voitaisiin tehokkaasti eliminoida, jos uusiin taloihin tai vanhoihin pesuhuoneremonttien yhteydessä olisi lain velvoittamana asennettava liukuestepinnat lattioihin. Uimahalleissahan sellaiset ovat.

Niinpä! Tässä on kyse lopultakin niistä länsimaisista arvoista, joista kilvan huudetaan, mutta juuri kukaan ei koskaan sano, mitä ne ovat. Kreikkalaiset olisivat osanneet vastata jo yli 2000 vuotta sitten: hyvyys, kauneus ja totuus. Noin 2000 vuotta vanhasta Jeesuksen vuorisaarnasta voi myös helposti lukea, mitä arvot ovat. Sellaiset sanat kuin demokratia, tasa-arvo, eläinten oikeudet jne, joita usein mainitaan, kun arvoista puhutaan eivät ole arvoja, vaan arvojohdannaisia/ normeja. Sellaisia normatiivisia käsitteitä, jotka ovat meidän länsimaiselle elolle tyypillisiä.

No, mitenkä tämä liittyy keltaisiin lehtiin? Näin! Nykyinen kehittynyt teknologia on tuottanut meidän tietoiseen mieleemme sekä yksilöinä että yhteisönä todella vaarallisen ajatuksen eräälaisesta jumalaisesta kaikkivaltiudesta. Nykyihmiselle on hyvin vierasta nähdä elämän kaksijakoisuus: Kaikilla lanteilla on kaksi puolta, hyvä ja huono, kaikki on katoavaista, koi syö ja ruoste raiskaa ja kaikki elävä on kuolevaista. Tämä totuus on työnnetty kauas pois, kun ihminen luulee hallitsevansa luontoa ja työntää kuolevaisuutensa mahdollisimman kauas modernin lääketieteen keinoilla. Ilmastonmuutoksessakin puhutaan koko ajan siitä, että meillä on vielä vähän aikaa ja nyt pitäisi nopeasti ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin, jotta lopullinen katastrofi vältetään. Mitäpä jos onkin niin, että vaikka ilmastonmuutoksen torjunnan teknologia olisikin olemassa, niin ihmisen ja ihmiskunnan kyky tehdä oikeita arvovalintoja on näin luonnontieteellisesti sanottuna geeniperustaltaan pienyhteisön, perheen, luolamiehen tasoa eikä anna hyvää todellisuuspohjaista ennustetta sille sosiaaliselle prosessille, joka ilmastouhan torjunnassa tarvitaan vai mitä ajattelette maailman vanhimman toimivan parlamentin brexit keskusteluista ja onko siitä viihdettä tekevä journalisimi pahimman laatuista nykyajan farisealaisuutta. Jos luolamiestaustansa myöntää eikä silti vajoa pessimismiin eikä syytä muita, vaan toimii aktiivisesti tietämänsä hyvän viitoittamaan suuntaan siinä toistuvasti, jatkuvasti kompuroiden, niin on nöyryyden oppimispolulla. Olisiko se hyvä suunta?

Keltaiset lehdet ovat selvä turvallisuusriski samalla tavalla kuin vaikkapa järven jää, mutta myös sängyssä löhöäminen ja paikallaan istuminen kuin myös se, että joku toinen käy riskin ns. eliminoimassa, haravoi lehdet tai kieltää rannalla kävelyn tai merkitsee “turvallisen” reitin jäälle tai kieltää jäällä liikkumisen tai säätää lain, jolla II tyypin diabeetikot määrätään kuntoilemaan tai muuten sosiaaliturva heikkenee. Näissä kaikissa esimerkeissä unohdetaan kuolevaisuutemme. Toimenpiteiden kohteena olevan ihmisen genetiikka on nimittäin sellaiinen, että vain ne ominaisuudet säilyvät ja kehittyvät, joita käytetään. Tämän tiede on selvittänyt. Jos joku toinen eliminoi turvallisuusriskit edestäni, niin silloin minä muutun vähitellen sellaiseksi että entistä tavanomaisemmat asiat ovat minulle turvallisuusriski. Minun elämääni kontrolloidaan ja ohjataan ulkopuolelta ja oman toimintani merkitys muuttuu aina vain vähäisemmäksi, vaikka voin olla sellaisen kollektiivisen harhan vallassa että asia on päinvastoin. Ajatellaanpa vaikka autoa, joka on tunnetusti iso turvallisuusriski. Auto on parissa vuosikymmenessä automatisoitunut todella paljon. Nykyajan kuljettaja on sopeutunut tähän. Häneltä on mitä luultavimmin kadonnut kyky tunnistaa ne riskit, jotka kunnossa oleva automatiikka hoitaa. Samalla kun kehittyneet jarrut parantavat ajoa liukkaalla, niin ne estävät kuljettajaa oppimasta auton käyttäytymisestä sitä, että nyt on varmaankin liukasta. Toki kojelaudassa voi syttyä varoitusvalo, mutta se ei asiaa muuksi muuta, ei synny kokemuksesta opittua liukkaan kelin ajotuntumaa.

Luonto on mahtavampi kuin ihminen. Jos olisi päinvastoin, niin ihmisen pitäisi olla kaikkivoipa kaikkivaltias jumala – oletko sellainen? Oli sitten kysymys keltaisista lehdistä betonilla tai heikosta jäästä tai liukkaista puunjuurista polulla tai mahdollisesta ukonilmasta hetkellisine kovine tuulenpuuskineen, niin yritykset eliminoida tällaisia riskejä johtavat myös siihen, että me entistä vähemmän itse kontrolloimme olemistamme omalla puutteellisella ja erehtyvällä tavallamme. Sitä kontrolloidaan ulkopuolelta hyvän nimissä, emmekä me eikä usein kontrolloijakaan huomaa, mitä pahaa samalla tuotetaan. Otatko koskaan liikaa vastuuta itsestäsi etkä siirrä sitä muille, oletko liian nöyrä ja liian armollinen muille. Mitä sitten vastasitkin, niin muista, olet rajallinen ja sinun pitää olla armollinen myös itsellesi ja levätä riittävästi. Jos et lepää, niin et jaksa olla nöyrä etkä armollinen sitäkään vähää, johon muuten pystyisit. Lähdetään katsomaan, mitä luontopeili meille itsestämme näyttää.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Avokanootin valinta

Ratamestari jatkaa melontaan liittyvää artikkelisarjaa kertomalla kanootin erityisesti inkkarin valintaperusteista:

Kanootin valinta: kajakki, avokanootti vai kenties sup-lauta?

Osalle melottavan laitteen hankkimista miettivistä ei vielä päätöstä aprikoitaessa ole täysin fokusoitunut haluaako alleen kajakin, avokanootin vai sup-laudan, mutta selvää on, että melomaan pitäisi päästä. Heille ja vähän muillekin seuraavassa rakennusaineksia valintapäätöksen kannalta tärkeistä asioista.

Niille, joille päälinjan valinta on jo selvinnyt, sanon, että kannattaa mitä luultavimmin noudattaa sitä. Oman valinnan takana on yleensä hyvä motivaatio ja se on harrastuksen kannalta hyvin ratkaiseva asia. Tätä juttuani suosittelen heille vain eräänlaisena tarkastuslistana. Jos jotakin aivan olennaista omassa päätöksenteossa olisi jäänyt kokonaan huomiotta, niin silloin asiaa ehkä pitäisi tarkastella uudestaan.

Usein jutun otsikon valintapäätöstä tehtäessä analysoidaan vain laitteita ja niiden eroja ja unohdetaan, että meloja on ”puolet” kokonaisuudesta. Lähtökohdaksi kannattaa siis miettiä, millainen liikkuja olen? Mitä liikunnalta haluan: tunnelmointia ja sosiaalista tilannetta kavereiden kanssa, oman kehon kokemusta ja kenties siihen liittyvänä ”urheilusuoritusta”/ taidon kehittymisen kokemusta, luonnon rauhaa ja siihen liittyvää oman olemisen ytiedostamista, maisemien vaihtumista ja ”matkustamista” sen alkuperäisessä mielessä oman lihasvoiman avulla vai mitä? Tässä pohdittavat laitteet eroavat toisistaan edellä kuvattujen aihealueiden suhteen.

Tässä artikkelissa keskitytään avokanoottiin. Kajakeista sup-laudoista tulee omat jutut.

Avokanootti on hyvin monipuolinen melontaväline. Tämä seuraa jo sen historiallisista esikuvista. Nykyisten avokanoottien esikuvat tulevat Pohjois-Amerikan intiaaneilta ja turkismetsästäjiltä. Heidän toimintaympäristössään kehittyi prospector tyyppinen kanootti. Sillä voitiin keveytensä vuoksi matkata satoja kilometrejä välillä maakannasten yli vesistöä vaihtamalla sekä järvillä, joilla ja jopa koskissakin. Kanootissa voitiin kuljettaa myös suuri määrä tavaraa: kuivamuonaa pitkälle retkelle, saaliiksi saatua kalaa/lihaa ja tuoda metsästettyjen turkiseläinten nahat myyntiin.

Nykyisissä avokanooteissa edellisen kaltaisen toiminnan edellyttämät ominaisuudet ovat edelleen olemassa. Perus inkkariin voi ottaa lapset kyytiin, sillä voi tehdä vaikka viikkojen retken ja se on edelleen käypä peli vesilintujahdissa ja virkistyskalastuksessa.

Pitkillä retkillä inkkarin pakkaustilat eivät lopu kesken. Ongelmana paremminkin on välttää ”turhan tavaran” mukaan ottamista. Peitteisessä maastossa, joka suojelee teräviltä kiviltä inkkaria voi huoletta vetää perässään kilometrien taipaleita, jos pitää sitä helpompana kuin kantamista.

Vesilintujahdissa inkkari on hyvin huomaamaton ja hiljainen kulkuneuvo, jolla myös hankalaan paikkaan tipahtaneen saaliin nouto onnistuu paljon paremmin kuin raskastekoisella veneellä. Inkkarilla voi myös laskea ja kokea verkot, katiskat ja rysät.

Avokanootilla on yksinkertaista lähteä melomaan: liivit päälle, mela käteen ja eikun menoksi. Inkkari on myös siinä mielessä turvallinen, että sen kaatuessa kyydistä putoaa, ei ole vaaraa jäädä kaantuneen aluksen alle kiinni, vaikka olisi tottumaton aloittelija. Tässä mielessä inkkari on hyvä peli kesämökkirannassa, sopii hyvin lasten luonnostaan vesiturvallisuutta edistäviin leikkeihin, koko perheen onkiretkille, aikuisten pidemmille kuntolenkeille tai pariskunnan elokuun kuutamomelonnalle.

Avokanoottiin liittyy myös joukko virheellisiä asenteita ja mielikuvia. Ne on syytä tiedostaa.

Suomalaisessa soutuvenekulttuurissa vasta melontaharrastusta miettivät pitävät avokanoottia venemäisen tukevana kajakkiin verrattuna. Tämä ei pidä paikkaansa. Avokanootti on kuitenkin selvästi pienempi ja erityisesti kevyempi kuin pienikin soutuvene, ja siksi se kaatuu rantatilanteessa helposti, jos siihen vain astutaan tai sieltä poistutaan kuin se olisi soutuvene. Heti, kun kanootti ui ja miehistö joko istuu penkeillä tai on polviasennossa, muuttuu kanootti kenen tahansa terveen ihmisen tasapainokykyjen kannalta riittävän vakaaksi.

Monet ensikertalaiset myös kuvittelevat, että avokanootin melonta on jotenkin helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin kajakin melominen, koska sitä melotaan yksilapaisella melalla ja tyypillisesti kahdestaan. Todellisuudessa asia ei ole näin. Yhdessä toimiminen vaatii aina yhteistyökykyä, toimintaroolien tunnistamista ja oppimistilan antamista kaverille. Avokanootti jää ainakin vähäksi aikaa paikalleen pyörimään ja/tai tekemään siksak liikettä, ennenkuin yhteistyö alkaa sujua. Helpoimmin parityöskentelyn perusasiat oppii ostamalla yhden tai kaksi ohjattua parin tunnin jaksoa Hitin koko kesän pyörivistä keskiviikkoillan ohjauksista tai muualta. Kun yhteistyö alkaa sujua, niin inkkari lipuu mukavasti eteenpäin melko pienelläkin ponnistelulla. Inkkarin melominen yksin on huomattavasti taitoa vaativaa, erityisesti, jos vähänkin pirteämmin tuulee tai aallokko rullaa. Tavanomaisella kahden melottavalla inkkarilla yksin melominen on vielä haasteellisempaa kuin sellaisella kanootilla, joka on suuniteltu yksinmelontaan.

Erityisesti kajakkimelontaan hurahtaneet ovat taipuvaisia ajattelemaan, että inkkari on toivottoman hidas ja että sillä ei tee aallokossa ja tuulessa mitään. Toki on niin, että merikajakin esikuvana ovat maailman vaativimpiin kuuluville merialueille kehittyneet eskimokajakit ja avokanootin taustalla ovat Pohjois-Amerikan sisävedet. Silti on aika suoraviivaisesti todettava, että edellinen ei pidä paikkaansa. Avokanooteista on olemassa malleja, jotka ovat runkolinjoiltaan solakoita ja siksi nopeudeltaan lähes kajakkien luokkaa. Aivan tavallisella inkkarilla pärjää isoissakin aalloissa, jos melojat siirtyvät aluksen keskelle. Aluksen runko on sen verran lyhyt, että se mahtuu kiipeämään aaltojen päälle eikä keihästä, kun vain melojat ovat keskellä. Vettä ei tule pärskeitä enempää sisään. Melojat voivat kevyttä alusta myös helposti omalla massallaan kallistaa kohti tulevaa aaltoa, niin että kaatumisriski muuttuu olemattomaksi. Tuuliaaltoihin kaatumisessa onkin kyse paremminkin taidon puutteesta ja/tai melontavirheestä kuin kanootin ominaisuuksien riittämättömyydestä.

Kaatuneen avokanootin voi vesillä tyhjentää vedestä jopa yksinään uimasiltaan vippaamalla sen sopivasti kumoltaan oikein päin. Kahdestaan tämä temppu onnistuu paljon helpommin. Mitä kevyempi on kanootti ja mitä enemmän siinä on kellukeita erityisesti perässä ja keulassa sekä laidoissa, niin sitä helpompaa kanootin tyhjentäminen on. Avolaitaisen kanootin tyhjentäminen on helpompaa kuin laidoiltaan sisään päin kääntyvän. Toisella kanootilla/kajakilla kaatuneen kanootin tyhjentäminen ja melojien kyytiin nouseminen käy samantyyppisesti kuin kajakillakin. Kaatuneeseen kanoottiin pelastautuminen on myös avokanoottimelonnassa niitä perustaitoja, jotka kannattaa heti opetella.

Tällä hetkellä suurin osa markkinoilla myynnissä olevista perusinkkareista on valmistettu polyeteenimuovista. Lähtökohtaisesti polyeteeni on avokanootin valmistusmateriaalina liian vetelää. Jos asialle ei tehdä mitään, niin tuloksena oleva kanootti ei pidä muotoaan, vaan notkahtaa pohjastaan pahasti siäänpäin, ja notkuu aallokossa, kun sillä melotaan. Kun polyeteenillä lisäksi on suuri lämpölaajenemiskerroin, niin aurinkoon jätettynä kanootin paisteinen syrjä turvotessaan venyttää varjon syrjää. Kun tämä tapahtuu muutaman kerran, niin kanootti jää kuhmuraiseksi. Tämän muuten kulutusta ja vaikkapa kosken ja rannan kiviä hyvin kestävän polyeteenin huonon piirteen korjaamiseksi on kaksi tietä. Kanootissa pitää olla jäykistävä runko tai sen pitää olla kerrosmuovirakenteinen tai molempia. Jäykistävässä rungossa pitää kiinnittää huomiota sen riittävään kestävyyteen. Jos kanootilla on tarkoitus meloa kevätpuroja, niin kivikossa rymistelyn seurauksena kanootti voi olla toki ehjä, mutta jäykisterunko ei: puinen kölipalkki poikki ja alumiininen vastaava pilalle vääntynyt. Hyvät runkopalkit ovat riittävän jäykkiä, mutta samalla jousimaisia. Kerroksellinen polyeteenirunko ratkaisee aika pitkälle jäykkyysongelman, mutta tulos jää aika painavaksi. Jotta inkkari on tarpeeksi jäykkä, niin sille kertyy painoa yleensä vähintään 35 kg. Tämä on miehellekin aika paljon ja naiselle lähes aina liikaa, jos kanootti pitää nostaa yksin auton katolle.

Kerrosmuovilevy royalex on ollut 1980-luvulta viime vuosiin saakka hyvä ja arvostettu inkkarikanootin raknennusmateriaali. Sillä saavutetaan saman tasoiset hankauskestävyyteen ja tömäyskestävyyteen liittyvät lujuusominaisuudet, mitä polyeteenillä on, mutta rakenteesta tulee painoltaan selvästi kevyempi noin 30 kg luokkaa. Ongelma on siinä, että tämän hyvän materiaalin valmistus on lopetettu. Jos jossakin vielä on sopiva royalex kanootti hyllyssä, niin se kannattaa ostaa, koska uusia ei tule. Sama pätee käytettyihin hyväkuntoisiin. Meillä on vielä myynnissä yksi hieno Esquif Canyon.

Perinteisempi nykyaikainen avokanootin valmistusmatriaali on lasikuitu, yleisemmin komposiittirakenne.

Suomessa laskikuitukanootilla on ansioitaan huonompi maine. Tämä johtuu siitä, että laskuitukanoottien tullessa 1970-luvulla markkinoille niitä ryhtyi valmistamaan tosi moni pikkupaja, jolla ei ollut tietoa kanootin käyttöolosuhteiden edellyttämistä lujuusvaatimuksista. Tältä taustalta kanoottien runkoja laminoitiin siihen heikosti soveltuvasta katkokuitumatosta ja tulos oli kiville ajossa helposti rikkoutuva. Sopivista kudotuista laseista tehtynä ja tarkoitukseen sopivalla hartsilla laminoituna lasikuitukanootti on tavanomaisessa käytössä aivan riittävän kestävä. Vasta varsinaisessa koskimelonnassa materiaalien rajat tulevat vastaan. Lasikuiturakenteisesta kanootista saadaan muutama kilo kevyempi kuin saman kokoisesta polyeteenikanootista ja silti rungon lujuus on riittävä. Rakenne on hyvin muotojäykkä ja rungon muodot voivat olla teräviä ja hyvin vettä leikkaavia. Kanootti luistaa hyvin vedessä.

Hienoimmat kanootit ovat komposiittirakenteisia. Käyttämällä hartsina epoksia ja kuituina kevlaria (aramidia) ja hiiltä ja muutamia uutuuksia kuten innegraa saadaan todella kevyt ja luja rakenne. Painossa päästään jopa alle 20 kilon. Käsin tehdyissä kanooteissa on helppo lisätä rakenteen lujuutta sinne, missä sitä tarvitaan. Kokemuksieni mukaan 80 % vettä tihkuvaan reikään johtavista törmäyksen aiheuttamista murtumista tulee kanootin runkoon perään ja keulaan noin 50 cm matkalle noin 20 cm leveälle kaistalle. Loput murtumista tulevat kanootin pohjan ja kyljen kaarteen jyrkimpään kohtaan. Jos murtuma on muualla, niin se tarkoittaa yleensä sitä, että kanootti on ajelehtinut vesilastissa vähillä kellukkeilla varustettuna kosken alas kaatumistilanteen jälkiseurauksena.

Huippuluokan komposiittikanootti on myös jokimelonnassa (koskissa) hyvin kestävä erityisesti melojalla, joka ei kaada kanoottiaan. Niin kauan, kun kanoottia melotaan tulevat kivien kolhaisut niille alueille, jotka on sitä varten vahvistettu. Kaatuneena kanootti pysyy koskessa sitä paremmin ehjänä, mitä enemmän siinä on kellukkeita.

Tyypillinen yleiskäyttöinen kahden melottava retki-inkkari on pituudeltaan 16-17 jalkaa eli noin 480 cm – 510 cm. Normaali inkkarikanootin leveys on 90 cm. Paarrekorkeus vaihtelee 40 cm kahden puolen. Tällaista inkkaria voi meloa myös yksin, leppoisimmin etupenkiltä perä edellä. Silloin melojan paino on lähempänä kanootin keskikohtaa ja suunnan hallitseminen on helpompaa. Kanoottien malleista, niiden runkolinjojen ja kaarimuotojen vaikutuksesta melontaominaisuuksiin niin järvellä, joella, koskessa, tyynessä ja tuulessa on tarkoitus kirjoittaa oma artikelinsa.

Edellä luonnehditun perusinkkarin hinta alhaisimmillaan yksikerroksisena jäykistysrungolla varustettuna polyeteeniratkaisuna tai perus lasikuituinkkarina on selvästi alle 1000 €. Kerrosrakenteiset polyeteenikanootit ovat hinnaltaan yleensä reilut 1000 €. Royalex kanootit (jos sellaisen vielä jostakin saa) noin 2000 € ja huippuluokan komposiittikanootit 3000 euron tuntumassa alle ja päälle. Royalexin poistuttua markkinoille on tunkemassa myös uuden tyyppisiä rakenneratkaisuja. Suksiteollisuudessa erilaisia kestomuoveja on jo kymmeiä vuosia yhdistetty komposiittirunkoon. Tämä tyyppiset ideat ovat vähitellen löytämässä tiensä myös kanoottimarkkinoille.

Ohessa pari videota, josta voit katsoa, miten erilailla eri tyyppiset kanootit käyttäytyvät vakio olosuhteessa, kun niillä tehdään samat temput: https://youtu.be/DnrpMMoR6jk, https://youtu.be/myKIaAMoMcA. Lähiaikoina voit katsoa keskiviikko-ohjauksiemme aikataulut ja muut tarjoamamme palvelut täältä: https://hikingtravelhit.fi/kanoottimelonta-tampere/

Hännän huippu! Kirjoittajan ja todellisessa tiedon tarpeessa olevien kannalta olisi kiva jos jutua jaetaan.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Kajakki- ja kanoottimarkkinoista

Kevät etenee ja vapun seudussa Nässy luo jäänsä ja sitten alkaa melontakausi.

 
Meillä on monenlaista tarjottavaa melontaan lähes kaikissa muodoissa, ohjattuja tuotteita, vuokrausta ja tämän lisäksi myös myymme melontavälineitä.
 
Tavoiteenani on kirjoittaaa nyt lähiaikoina juttusarja kajakeista ja kanooteista yms. melontaan liittyvästä tänne faceen. Aloitan markkinatilanteen muutoksesta. Keskiviikkona 17.4. Aamulehdessä oli sellainen sivun mainos sivulla A5, että juttusarja on syytä aloittaa nyt. Ja nimenomaan otsikon teemalla.
 
Nettikauppa ja kansainvälinen sellainen tunkee kaikkialle ja siitä Aamulehdessä julkaistu SeaBirdin mainos on esimerkki. Siinä luvataan kuvasta katsottuna hyvän näköisiä kajakkeja alkaen 369 € ja hintahaarukan yläpäässä on merikajakin näköisiä laitteita 750 € hinnalla. Mainoksen aleprosentit ovat kuin huonekalukaupasta. Jo edellisenä vuonna sama firma mainosti samaan tyyliin eli kysymys kuuluu: koska ja missä näitä myydään svh hinnalla?
 
Tällainen mainos voi hyvinkin harhauttaa ostajaa, koska vielä pari vuotta sitten Suomessa mainoksen kalliimman 750 € hintaluokan kajakista joutui maksamaan sen ilmoitetun svh hinnan tasolla. Muovisen merikajakin hintahaarukka oli silloin hieman alle 1000 € tasosta johonkin 1400-1500 € tasolle. Jos silloin joku nyt ostopäätöstä harkitsevan kaveri oli ostanut kajakin ja sanonut maksaneensa siitä 1000 € ja saaneensa halvalla, niin silloinhan mainos voi saada hätäisen ostajan välittömästi liikkeelle.
 
Viime kesänä kaikki muuttui. Kiinalaiset valmistajat tulivat ryminällä markkinoille ja nyt sellaisilla tuotteilla, joita kehtaa myydä. Pari kolme vuotta aikaisemmin jo samasta suunnasta alkoi tulla laitteita Suomeen, mutta silloin niissä oli vielä liikaa lastentauteja ja siksi markkinoiden hintataso muuttui radikaalisti vasta viime kesänä. Samainen SeaBird nettikauppa oli silloinkin jo talvella liikkeellä saman tyyppisillä sivun mainoksilla. Aamulehdessä niitä ei muistaakseni ollut, mutta Iltasanomissa ja/tai Iltalehdessä kyllä.
 
Minä jäin tässä rytinässä pienenä toimijana heti maton alle. Kajakkimyynti viime kesänä oli aivan olematonta, vaikka hinnoissa olisin pystynyt samaan ja jopa alle siitä, mitä tämä Aamulehden mainos lupaa ja lisäksi meillä pääsääntö on se, että kajakkia ei osteta muovipussissa, vaan tarjoamiamme vaihtoehtoja pääsee melomalla kokeilemaan ja vertailemaan. Tämä saattaa olla yhden kajakin hinnan suuruinen etu, jos sillä välttää väärän ostoksen. Hitti vain ei ehtinyt pienenä toimijana viestittää tarpeeksi tehokkaasti olevansa edelleen kehissä mukana vakavasti otettavana ostopaikkana. Muutos oli niin raju ja nopea, että emme ehtineet edes nettikauppaan päivittää tarjoamiamme uusia mahdollisuuksia eivätkä ne ole siellä vieläkään, mutta vappuna kyllä.
 
Sensijaan kaikki suuret suomalaiset melontakauppiaat reagoivat heti kesällä 2018 uudella hintatasolla. Kajakkeja sai useasta paikasta kivijalkakaupasta vähintäänkin yhtä edullisesti kuin mitä SeaBird lupaa nettikauppahinnoissaan ja lisäarvona sai sellaisten myyjien ammatttaidon, jotka ovat kenties myyneet kajakkeja kymmeniä vuosia ja/tai ovat pitkäaikasia melonnan harrastajia.
 
Kehoitan kaikkia lukijoitani yleiseminkin kiinnittämään huomiota pitkälle kehittyneiden harrastusvälineiden valinnassa nettikaupan vaaroihin. Sama pätee kaikkeen erikoiskauppaan. Niin kauan, kun on kivijalkaliikkeitä, joihin vielä voi mennä tuotteita hypistelemään ja samalla näkee luonnollisessa koossa livenä useita kilpailevia mahdollisuuksia, tilanne on aika hyvä, mutta entäs sitten, jos kuluttajien avustuksella nettikaupat menestyvät niin hyvin, että kivijalkaliikkeet katoavat kokonaan tai niitä ei jää muualle kuin pääkaupunkiseudulle. Suomalaiset vaurastumistaustaltaan nuorena ja korkean verotuksen kulttuurina ovat kovin innokkaita kaikesta itsepalvelusta ja digitalisaatiosta, josta nettikauppakin on esimerkki, eivätkä näe niitä vaaroja, joita tällä tavalla avitettu ihminen-ihminen palveluiden katoaminen tuottaa. Monessa asiassa Tampereen kokoinenkin kaupunki saattaa tulevaisuudessa olla samassa asemassa kuin vaikkapa Virrat tänä päivänä. Palveluita on vaikea palauttaa sitten, kun ne ovat hävinneet.
 
Melonnassa alan erikoiskauppa alkoi kunnolla pääkaupunkiseudulla 1980-luvun alkupuolella ja siellä se on menestynyt kohtuullisesti. Muualla melontaan erikoistuneet liikkeet ovat paljon pienempiä. Parhaimmillaan ne korkeintaan pysyvät sellaisina, mutta voivat myös hävitä kokonaan. Tästä on jo esimekkejä, varhaisimmat noin 10 vuoden takaa. Ruotsissa sama ilmiö on nähtävissä vielä selvemmin.
 
Kiinalaisten aiheuttama kuluttajahintojen roima pudotus (lähes puoleen muutaman vuoden takaisesta) merkitsee myös automaattisesti sitä, että kauppiaiden rahamääräiset katteet luultavasti putoavat ja toiminnan kehittämismahdollisuudet sitä myötä joutuvat melkoiseen puristukseen. Jos tuotteiden keskimääräinen myyntihinta putoaa puoleen ja prosenttikate pysyy entisenä, niin silloin myynti pitää kaksinkertaistaa henkilökuntaa lisäämättä, jotta kauppias ansaitsee saman, mitä aikaisemmin.
 
Näin raju muutos tarkoittaa mitä luultavimmin aikamoista pudotuspeliä ja se on juuri nyt menossa. Nyt on hintalapun kannalta oikea hetki ostaa kajakki/kanootti ja niin oli jo viime vuonna, mutta tuskin kovin montaa vuotta eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun markkinoilta poistuneiden toimijoiden vuoksi on syntynyt uutta tilaa, tuskin käy niin, että jäljelle jääneet jatkavat kovaa hintakilpailua ja toisaalta on myös niin, että ei kiinalaisten tuotteiden hinta tehtaan ovella kovin montaa vuotta pysy nykyisellä tasolla. Kajakkien vähittäismyyntihinnat ovat nyt sellaisella tasolla, että hieman ihmetyttää, miten se on mahdollista, koska raaka-aineet jo maksavat melkoisesti. Polyeteeni on öljypohjainen tuote, jonka markkinahinta suurina erinä ostettuna on sama kaikkialla.
 
Vertailuksi pikku esimerkki muuhun saman muovilaadun myyntiin Suomessa. Jos menet ostamaan 5 mm vahvuista halvimman sorttista HD 300 polyeteeniä kahden neliön levyinä, joudut maksamaan noin kajakin painoisesta 5 m2 erästä reilut 250 € eli vajaa puolet sitä, mitä valmis kajakki kaikkine lisukkeineen maksaa. Sitäpaitsi jo tällä hinnalla saa kolmikerrosrakenteisen täysverisen merikajakin. Tästä voi ajatella, että joko muovilevyn myynti on hyvä bisenes tai sitten kajakkien myynti varsin huono. Yritin tällä hieman taustoittaa väitettäni, että nyt elämme aikaa, jolloin on ostajan markkinat. Onhan muovilevyn valmistaminen kustannusten kannalta tosi paljon yksinkertaisempaa ja edullisempaa kuin kajakkivalmistus.
 
Hitin polku tässä markkinatilanteessa poikkeaa muista. Meidän pääbisnes on liikuntapalveluiden myynti ja liikuntavälineiden myynti on sen kylkiäinen. Meidän ei tarvitse elää välinemyynnillä ja siksi voimme kiristyvässäkin kilpailutilanteessa helpommin sopeutua kovaankin hintakilpailuun.
 
Myymme kajakkeja ja kanootteja tulevalla kaudella samalla hintatasolla kuin muutkin ja tämä tarkoittaa, että pääsemme ainakin samalle tasolle kuin käsitellyssä SeaBirdin mainoksessa.
 
Nyt emme myöhästy lähdossä. Lähiaikoina nettikauppaamme tulee uusia tuotteita, joissa hinnat ovat tällä uudella tasolla. Meiltä tulee saamaan kilpailukykyisen merikajakin noin 600 € hinnalla. Meillä on tarkoitus pitää myös toukokuun loppupuolella Kaupinojalla erityinen myyntipäivä, jolloin pääsee helposti kokeilemaan erilaisia malleja, jos kajakin/kanootin osto on mielessä. Toki aina kun kauppamme on auki ja melontaedellytykset ovat olemassa toimimme juuri päinvastoin kuin nettikauppa. Eli tule meille kokeilemaan erilaisia laitteita, vuokraa, osta ohjausta ja jos laji enemmän koukuttaa niin sitten kun osto on sinulle taloudellisesti oikea valinta, niin osta. Emme yritä myydä kuluttajille kahta kajakkia, ensin mökkimallia, joka osoittautuu heti huonoksi, jos melonta vähänkin enemmän innostaa ja vasta sen jälkeen oikeaa kajakkia. Kerran viikossa kesäisin järjestämillämme alkeiskursseilla on vuosien varrella käynyt todella paljon asiakkaita, jotka pistävät melan ensimmäistä kertaa veteen ja kaikki ovat heti ensimmäisenä iltana meloneet oikealla kajakilla, vaikka Nässy olisi vaahtopäillä. Kajakkiostoksen kannalta tällaisella 30 € hintaisella kurssilla voi parhaimmillaan vältää heti harrastuksen edetessä turhaksi osoittautuvan mökkikajakkiostoksen (n. 400 €). Näin ei synny myöskään turhaa kenties roskaksi päätyvää muovijätettä.
 
Yritin tässä artikkelissa tuoda ilmi yleistä kuluttajavalistuksellista näkökulmaa tämän hetken markkinamurrokseen enkä vain myydä Hitin tarjontaa. Jos olet samaa mieltä, niin toivon sinun jakavan artikkelia. Toivottavasti siitä on hyötyä mahdollisimman monelle.
 
Jäiden lähdettyä olet tervetullut katsomaan, kuinka palvelukonseptimme käytännössä toimii.
FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Tarinaa ja asiaa heikoilla jäillä liikkumisesta

Eilen aamulla tulin Kaupinojan rantaan jo noin klo 7.30. Ajatuksenani oli rakentaa todellinen kelirikkokulkuneuvo tilapäisvälineistä. Olin sitä parina yönä vähän miettinyt ja päädyin kuvan ratkaisuun: kanoottipotkukelkkaan. Kuvassa Hitin kaksi yksijalaksista joukkuepotkukelkaa, jalaspituus noin 4,3 m on sidottu yhteen Welhon Winkkari 175 muovikanootin avulla. Tämän laitteen tuotekehitys kesti siis ratamestarin muutaman yöheräämisen ja aamun 30 min köyttelemisen verran.

Sattumalta joukkuepotkukelkkojen työntötankojen välit olivat juuri sitä luokkaa, että inkkarin sain väliin sopivasti kiilattua ja sidottua tiukasti kuormaliinoilla. Tärkeää tällaisessa sitomisessa ovat lävistäjäsuunnat, jotka pitävät paketin muodossa. Kelkkaa pystyi yksinkin potkimaan eikä se vinkasahtanut vinoon eli kelkat pysyivät tiukasti rinnakkain samassa asemassa. Joukkuekelkkojen kilpasuksenpohjat pitivät huolen siitä, että kokoonsa ja painoonsa (ehkä noin 70 kg) nähden härveli oli kevyt liikuteltava.

Peliä ei tehty vain kokeilumielessä, vaan sillä oli heti oikea käyttötarkoitus: Tapio ja Tuire lähtivät sillä keräämään luisteluradan auraviittoja. Aluksi työ sujui ja matka suuntautui Lapinniemen suuntaan, jonne se myös päättyi. Olin tuonut paikalle juotavaksi kokista ja vähän lisätarvikkeita työhön. Kun tiimi lähestyi rantaa, niin Tapio käveli kelkan kanssa (ei siis potkinut toinen jalka jalaksella) ja humpsahti isona kaverina jäästä läpi. Hienosti hän kiipesi kelkan päälle. Kuivapukuvarustuksessa pysyi myös kuivana. Rytäkässä katkesi potkukelkan työntövarsi, mutta olin osannut varautua tähän ja mukana oli varaosa, joka asennettiin paikalleen. Tapio jäi tukevammalle jäälle seisomaan ja Tuire haki kelkalla tarvikkeet rannasta, jonne ne heittelin. Tarkoitus oli vielä jatkaa, mutta melkein heti Tapio tipahti uudestaan samasta syystä ja samalla tavalla. Tämän jälkeen työ päätettiin lopettaa, koska jo Lapinniemeen tultaessa oli selvää, että heikomman jään alueella ainakin suurin osa viitoista oli jo painunut jäästä läpi.

Päätelmä tästä on se, että olimme onnistuneet luomaan välineen, jolla voi liikkua todella heikolla jäällä. Paikoissa, joissa kävelijä tippuu lähes varmasti.

Kun Tapio ja Tuire olivat tulleet takaisin Kaupinojalle ja olimme purkamassa laitettamme alkoi paikalle rynniä pelastulaitoksen auto toisensa perään. Mielessä välähti, onko nyt joku kuitenkin soitellut aivan turhaan meidän touhuista ja tehnyt hälytyksen, vaikka harjoittelussamme kaikki meni hyvin. No ei sentään Pelastuslaitoksen kaveritikin olivat selvillä, että nyt jäät ovat oikeasti heikkoja ja pelastuskeikkoja voi olla tiedossa. He tulivat paikalle testaamaan välineitään. 60 000 euroa maksavaa moottoroitua ilmasta työntöpotkurilla liikevoimansaa saavaa laitetta ja kevyempää lihasvoimalla työnnettävää kahteen rinnakkaiseen laituriponttoonin tapaiseen kellukkeeseen perustuvaa laitetta. Meidän ratkaisu ei yhtään hävennyt näiden “valmiiden” tuotteiden joukossa. Jos jostakin tulisi rahoitus, niin aika mitättömällä summalla kehittäisin Hitin protovaiheessa olevasta inkkarikanootista ja näistä omassa valmistuksessa olevista joukkuepotkukelkoista todella pätevän välineen heikoilla jäillä kulkemiseen. Vinkki: Sopivan kokoinen lumikenkä voisi olla optimaalinen väline potkimiseen. Silloin tämän tyyppisellä laitteella luultavasti voi potkia aivan sohjoon ja sitten jatkaa melomalla!

Mielikuvitus kumpuaa käytännön elämänkokemuksesta. Olen jo noin 10 vuoden ikäisenä liikkunut kevätjäissä puuveneellä. Se oli kevään mielenkiintoisimpia leikkejä ja varsin opettavaista. Kun pikkupoikana olet 10 minuuttia veneellä jäissä paikallaan, et saa liikettä aikaan, ei eteen, eikä taakse ja rantaan on matkaa 50- 100 m, niin se panee miettimään, mitäs nyt pitäis tehdä. Tältä taustalta raksuttavat 66 vuotiaan pikkulapesen aivot.

Lopputulos tästä touhusta oli se, että saattaa käydä niin, että emme tänä keväänäkään saa aikaan jäihin putoamisharjoitusta (tapahtumaa). Sen verran punatukkaisen tytön kanssa teimme kuitenkin päätöksiä, että omalla porukalla harjoittelemme ja ensi syysjäillä ainakin on myytävä harjoitus luvassa!

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Retkeilyrakenteista

Ratamestarin mietteitä:

Olimme Tapion kanssa viikon melontaretkellä Puulavedellä.

Retkeilyn hyvä piirre on sen tapahtumaköyhyys verrattuna nykyiseen hektiseen elämäntyyliin. Retkellä aivan itsestään miettii moninaisia asioita. Elää ajatuksissaan, joka lienee aika hyvä juttu!

Jotakin näistä mietteistä lienee myös hyvä jakaa muille. Vuosi sitten vastaavalla retkellä muistan pohtineeni korpihotellien kohtaloa ja Suomen luontomatkailun tilaa. Silloin myös kerroin hieman itsestäni, jotta minua heikoisti tuntevakin lukija saa käsityksen miltä taustalta mielipiteeni kumpuavat. Toistan seuraavaksi viime vuonna tähän tarkoitukseen laatimani esittelyn itsestäni:

” Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta etelään Hämeenlinnaan, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.”

Tästä taustoituksesta jo voi päätellä, että aion sanoa painavasti “auktoriteetista käsin” muutaman sanan tällä kertaa retkeilyreittirakentamisesta ja reittien rakenteista. On paikallaan myös todeta, että yrityksessäni on toteutettu laajoja tähän aiheeseen liittyviä selvityksiä, kartoituksia, luokitteluja ja arvointeja, jotka kattavat yhteensä tuhansia kilometrejä polkuja ja vesireittejä. Jonkin verran olemme sotkeentuneet myös reittien rakentamiseen. Tästä viimeisenä esimerkkinä tänä syksynä toteutettu Kuttuniskan silta Kurussa Haukkajoen reitillä.

Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen:

Minun kaltaisen ammattilaisen silmään retkeilyreittien rakenteet valitettavasti näyttäytyvät yleensä korkeintaan tyydyttäviltä, usein välttäviltä ja liian usein myös virheellisiltä ja käyttökelvottomilta, Miksi näin on? Eihan taksi-, bussi ja kuorma-autoliikennettä harjoittavien ammattilaistaen tarvitse olla neuvomassa, mitä vikaa maanteissä on tai miten niitä pitäisi rakentaa?

Edelliseen liittyen on hyvä muistaa, että myös tienrakennuksessa on ollut kummallisuuksia, aivan käsittämätöntä toimintaa. Aikansa työttömyystöinä tehtiin tien runkoa jopa lumesta lapioimalla – talvella näytti kauniilta, mutta kesällä totuus paljastui ja tällaista on tapahtunut juuri silloin, kun Suomi murtautui sodan jälkeen köyhyydestä nykyiselle kasvu-uralle.

Taitaa olla niin, että retkeilyreittirakentamisessa ei vielä juna ole kiskoilla, vaan ainakin näihin päiviin saakka reittejä on rakennettu hieman samalla tavalla vinoutuneesti, mitä kertomani tienrakennusesimerkki kuvaa. Siinä vinouma piilee sanassa työttömyystyö – pahalta kalskahtava sana. Tietä tehtiin verovaroilla ja työttömyystyö oli keihään kärkenä ei tien tehokas toteuttaminen ja laadukkaan lopputuloksen varmistaminen ja siten, että panos/tuotos suhde on hyvä.

Teiden tekeminen tällä tavalla liittyi yhteiskunnan rakennemuutokseen. Samoin on luontomatkailua palvelevien rakenteiden kanssa.

Suomessa maaseutu on koko itsenäisyyden ajan ollut toisiaan seuraavien rakennemuutosaaltojen kourissa: torpparivapautus, karjalaisten asuttaminen sodan jälkeen, rintamamiestilat, edellisellä tavalla syntyneiden pientilojen kuolema 1960- luvun puolivälistä alkaen (vennamolaisuuden nousu), EU ajattelutavan rantautuminen Suomeen, maatalouden ja maaseudun elinkeinojen uusi reformi, joka jatkuu yhä. Tähän viimeiseen aaltoon sijoittuu melkoinen buumi retkeilyreittirakentamisessa. Kun alkoi olla näköpiirissä Suomen entistä tiiviimpi integroituminen Euroopan ytimeen nähtiin heti, että suomalainen maaseutuinfra ei siitä kummoisesti selviä. Jotakin piti tehdä ja nopeasti. Syntyi kasapäin luontomatkailuprojekteja, alan koulutus kasvoi kuin herkkutatit lämpimässä sateessa, retkeilyreittejä suunniteltiin ja rakennettiin. Alalle houkuteltiin yrittäjiksi entisen elinpuun menettäneitä starttirahojen ja pikakoulutusten turvin, maatalousyrittäjiä houkuteltiin tukirahoituksen avulla vaihtamaan toimialaa maatilamatkailuun jne. Tämän touhun hätäisyys muistuttaa kyllä aika paljon työttömyystyönä toteutettuja tiehankkeita ja ongelmat ovat samoja. Sellaiset peruskysymykset kuin:

1. Mitkä ovat todelliset tarpeet ja millä perusteella reittejä rakennetaan?
2. Mitkä ovat hyviä rakenteita ja millä perusteella, kenellä on niistä asiantuntemusta ja mihin se perustuu?
3. Mihin suunnittelufilosofiaan reittirakentaminen tulisi perustaa?
4. Miten reittiä markkinoidaan, mitä siihen tukeutuvia palveluita on tuotteistettu ja kuinka niitä myydään?
5. Kuinka ja millä rahoituksella reittiä ylläpidetään?

Näitä asioita olen yrittänyt pitää esillä niissä hankkeissa, joissa yrityksemme tai minä henkilökohtaisesti olemme jollakin tavalla olleet mukana, mutta tulokset ovat olleet laihoja, parhaimmillaan on analyysiäni jääty kuuntelemaan, mutta oikeastaan missään tapauksessa se ei ole tuottanut omasta mielestäni selkeästi nähtävissä olevia parannuksia. Tähän voin listata muutamia syitä:

1. Reittihankkeesta on jo “ylätasolla” päätetty. Suuret linjat ovat annetuja ja niinpä suuria korjauksia ei voi tehdä. Vaikkapa tyyliin karsitaan puolet hankkeesta ja pannaan säästyvät rahat “ylläpitorahastoon” niin reitin kunnossa pysyminen varmistetaan.

2. Reittiä lähtee toetuttamaan taho, joka projektissa opettelee aihealuetta. Valmis reitti on siten parhaimmillaan hänen kisällinäytteensä eikä kokeneen ammattilaisen aikaansaannos. Tämä ilmiö seuraa maaseudun rekennemuutoksesta – reittiympäristössä on paljon paikallisia toimijoita, joille pitäisi keksiä jotakin uutta työtä, niinpä reittiprojektin rahoja ei haaskata ulkopuoleisten “todellisten” asiantuntijoiden etsimiseen ja heidän käyttämiseessä. Tämä näkyy toistuvasti projektien rahoitusrakenteessa, jossa ulkopuoleisilta asiantuntijoilta ostettaviin palveluihin budjetoitu osuus on vähäinen verrattuna projektihenkilökunnan palkkoihin.

3. Koska reitin ja sen rakenteiden suunnitelussa ei ole kunnon ammattilaisia mukana, niin ratkaisut lainataan muualta. Käytetään keittokatos, kota, nuotipoaikka jne. ratkaisuja, joita teollisuus on tarjonnut jo kymmeniä vuosia kesämökkiasukkaille, leirintäalueille jne. ei kysytä tarpeeksi ponnekkaasti toimivatko ne reittirakenteina.

4. Reittirakenteiden toteuttajat voivat olla samalla tavalla maaseudun rakennemuutoksen kourista mukaan poimittuja henkilöpitä kuin projektin suunnitteluhenkilötkin – tilanne siis muistuttaa tältäkin osalta tienrakennusta työttömyystyönä. Rakentamisen tulosten laatu vaihtelee samallakin reitillä arveluttavalla tavalla.

5. Reittirakenteiden ylläpidettävyyteen ei osata kiinnittää huomiota. Tämä on tulosta valmiiden rakenteiden lainaamisesta toisesta ympäristöstä ja suunnittelijoiden/toteuttajien vaillinaisesta asiantuntemuksesta.

6. Reitin riittävän ylläpitorahoituksen varmistamiseen ei kiinnitetä pahimmassa tapauksessa lainkaan huomiota.

Tällaista surkeaa listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta tämä riittänee.

Jotta juttu ei olisi vain valittelua, niin tässä muutama ratamestarin yksinkertainen ja haluttaessa varmasti toteuttamiskelpoinen neuvo edellisten ongelmien välttämiseksi.

1. Rakenna reittiä vain mitattavissa olevaan tarpeeseen. Kysy reitin käyttäjävirtoihin liittyviltä etulinjan ammattilaisilta, mitä oikeasti tarvitaan ja millaisia rakenneratkaisuja. Älä hyväksy aloittavaa yritystä neuvonanatajaksi eikä reitin toteuttajaksi. Vältä toiveiden tynnyri ilmiötä. Parempi vähemmän kunnollisia rakenteita kuin paljon laadullisesti heikompitasoisia.

2. Varmista reitin ylläpidon kunnollinen rahoitus. Rakenna vain sen verran, mitä kyetään ylläpitämään

3. Koska edellisestä huolimatta ylläpito on vaarallinen akilleen kantapää, niin toteuta mahdollisimman pitkäikäisiä rakenteita. Toteuta säälle alttiit rakenteet kivestä, sorasta tai painekyllästetystä puutavarasta. Normaalien puurakenteiden pitää olla katon alla sateelta suojassa. Tämä tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin riittävän pitkiä räystäitä.

4. Rakenteissa on kyse funktionaalisesta suunnittelusta. Mene siis käytettävyys edellä, alista valmiit rakenneratkaisut, aivan muihin tarkoituksiin suunnittelut paloturvallisuunormisto jne. käytettävyydelle. Älä anna hämätä itseäsi väitteillä, että eiväthän käyttäjät kuitenkaan osaa käyttää näin hienoja rakenteita oikein, vaan päinvastoin vetoa neuvontaan, valistukseen, ohjeisiin ja opettamiseen. Kyllä retkeilijä oppii aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Emmekö elä kaikkien aikojen koulutetuimmassa yhteiskunnassa. Osaamattomuuteen, ymmärtämättömyyten ja tyhmyyteen vetoamisessa ei ole järkeä eikä mitään rajaa. Siitä pitää kasvatuksen ja ohjeistuksen keinoin pyrkiä poispäin eikä hylätä muuten hyviä ratkaisuja vetoamalla käyttäjien osaamattomuuteen.

Tässä aivan ilmaiseksi neuvoja konsulttitaholta, joka on arvioinut luokitellut ja pieneltä osalta myös ollut rakentamssa tuhansia reittikilometrejä. Toki edelleen olemme halukkaasti myös rahasta mukana, reittien kehittämisessä ja korjaamisessa, jos asiantuntemustamme arvostetaan ja kutsu käy. Jatkan juttua myöhemmin, jos vielä tulee jotkain olennaista mieleen.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari melontasäästä

Ratamestari pitkästä aikaa:

Monet teistä ovat varmaan huomanneet, että julkaisemme nykyisin päivittäin “melontasäätiedotuksen”. Säätiedotus koskee ensisijaisesti päivän melontaososuhdetta Kaupinojan tukikohdassamme.

Tämän käytännön aloittamisen perusteista voin nostaa esiin muutamia.

Haluamme palvella asiakkaitamme ja myös muita melojia ja “rantaulkoilusta” kiinnostuneita. Samalla viestitämme, mistä ulkoilusään arviointi koostuu ja mitkä sään tekijät vaikuttavat ulkoilusään laatuun. Tämän ajattelemme olevan tarpeellista koska:
– yleiset sääennusteet palvelevat ulkoilijaa aika summittaiseti ja tilannetta vielä pahentaa “sääviihde” eli säämuutosten dramatisoiva ylikorostaminen, joka on pahimmillaan myrskyillä, sateilla, helteillä pelottelua. Näitä sään ääri-ilmiöitä ylikorostetaan ja alle hautautuu se tosiasia, että keskimäärin sää Suomessa on hyvin vaihtelvaa, joka tarkoittaa sitä, että samankin päivän aikana voi olla useita hyviä ja huonoja ulkoiluhetkiä.
– liikunnan “suuri massa” eli ne, jotka liikkuvat vain silloin tällöin luonnossa näytttää ainakin osittain irtautuneen omakohtaisesta kyvystä päätellä, milloin on hyvä ulkoilusää ja on liikaa viihteellisten sääennusteiden varassa

Paras melontasää ei suinkaan ole lähes tyyni hellepäivä, vaan sitä muutaman asteen viileämpi päivä ja melojan taitoihin nähden tuulikin voi puhallella sopivalla voimalla. Noin + 20 c lämpötilassa melojalla on mukavan raikas olo eikä hiki haittaa.

Kehoitamme jokaista omakohtaiseen ulkoilusään arviointiin erilaisten nettisääportaalien avulla. Siellä säähän avautuu kokonaan toinen maailma kuin maikkarin sääviihdetuokioissa. Tamperelaisen melojan kannalta tärkein on ilmatietaan laitoksen paikallissäästä löytyvä Siilinkarin automaattinen havaintopiste.

Toki helteelläkin on kiva meloa erityisesti siksi, että meitä suomalaisia ei keskimääräisenä kesänä helteillä liikaa hellitä. Erityisesti suppailu on hellekelille sopivaa melontaa, koska sitä monet haluavat harrastaa uima-asussa ja liikunnan lomassa nauttia auringosta.

Melojan on helteellä muistettava juoda riittävästi, pukeutua kevyyen ilmavaan pitkähihaiseen paitaan ja/tai käyttää riittävän tehokasta aurinkorasvaa (ei kämmeniiin, hiekalla melontaa haittaavan rasvan saa pois käsistä). Päähineenä paras on lierihattu, joka on kaulan alta kiinni siten, että pysyy päässä reippaassakin tuulessa. Nämä ohjeet on hyvä muistaa kahdesta syystä: 1. pitkä päivämelonta auringossa, liian vähän juotavaa ja huonosti suojattu pää voi hyvin tuottaa ikävän päänsäryn ja pahimmillaan auringonpistoksen. 2. Auringon säteilyn (UV) haitalliset vaikutukset melojalle ovat käytännössä kaksinkertaiset samoissa olosuhteissa maalla liikkumseen verrattuna. Tämä perustuu siihen, että auringon säteily heijastuu vedestä tehokkaasti takaisin.

Tuuli vaikuttaa melontaturvallisuuteen ja siksi se on tärkeimpiä melontaan vaikuttavia säätekijöitä. Melomaan lähdettäessä tuulen suunnan ja voimakkuuden yhteisvaikutus ratkaisee. Jos tuuli on olennainen tekijä, niin silloin sen suunnan muutos ja voimistuminen/heikkeneminen on syytä tarkastaa ennusteesta. Yleensä tuuli laantuu illaksi. Heikkeneminen alkaa tyypillisesti klo 18-20.

Tuulen puhaltaessa ulapalta maalle on tilanne sikäli turvallinen,että melojalle haastavinta on matkaan lähtö. Jos taidot eivät riitä, niin vahinko sattuu heti rannassa ja seurauksena on vain raikas kylpy ja kenties särö omiin kuvitelmiin taidoistaan. Kovalla tuulella Näsiselältä voi rantaan vyöryä sen kokoinen aalto, että lähtötilanteessa paiskautuminen poikittain hiekkarannalle tai rantakalliolle ja kaatuminen tässä tilanteessa voi olla vaarallista. Rannan ja kanootin väliin kaatumista pitää välttää eli riittävästi nojaa ulapan puolelle. Lähtöpaikaksi kannattaa aina valita paikka, jossa edellisen kaltainen ongelma ei välittömästi ole edessä.

Viekoitteleva rantatyyni ja puiden suhina tarkoittaa sitä, että tuuli on maalta ulapalle. Silloin melojan pitää aina suhteessa taitoihinsa olla varuillaan. Pitää meloa sellaisella etäisyydellä rannasta, että pystyy aina melomaan takaisin rantaan eikä lähde ajelehtimaan aina vain kauemmaksi ulapalle. Jos tuuli puhaltaa rannasta vinottain ulospäin tai rannan suuntaisesti, niin silloin kannattaa lähteä melomaan rantaa pitkin vastatuuleen. Tällä tavalla varmistaa takaisin pääsyn. Jos lähtee myötätuulen suuntaan ja tuuli sopivasti kääntyykin vinottain rantaa vastaan, niin paluumatka voikin muodostua paljon menoa haastavammaksi ja pahimmillaan melojan taidot eivät riitä.

Alkukesästä ja loppusyksystä veden ollessa kylmää pitää tuulen tuomiin vaaroihin suhtautua paljon tarkemmin. Mitä kylmepää vesi on, niin sitä lyhyempi uintimatka voi olla liian pitkä.

Kesäsäähän liittyy myös ukkonen. Sen aiheuttama meteli ja salmaniskut jo sinällään aiheuttavat luonnollista pelkoa ja sillä tavalla estävät uhkarohkeutta. Melojan kannalta ukkoseen liittyy pari vaaratekijää. 1. Salaman isku sähköä johtavaan melaan. Ajatus tästä perustuu siihen, että sähköä johtava melan varsi muodostaa maston, johon ukkonen tasaisella vesialueella herkemmin iskee. Tästä puhutaan paljon, mutta ketään tällä tavalla salaman iskun kohteeksi joutunutta en tiedä. Vaaraa luultavimmin vähentää, jos meloo rannan tuntumassa ja rannalla on korkeita puita, jotka myös toimivat “ukkosenjohdattimina”. 2. Tässä tilanteessa pitää myös ajatella tuulen suuntaa ja mahdollisia syöksyvirtauksia (ukkospuuskia). Maalta voi myös kaatua puu melojan päälle tai tuulen ollessa toisin päin voi voimakas ukkospuuska paiskata melojan rannalle. Jos tällaisten olosuhteiden vuoksi joutuu rantautumaan, niin nopeasti suojaiseen rannnan kohtaan ja sitten mahdollisuuksien mukaan rannalle paikkaan johon tuulen suunnan vuoksi ei puita voi kaatua (saaressa vastatuulen ranta, maalla pienikin niemenkärki ja/tai pienet rantapuut jo auttaa).- Ratamestari on 42 vuotta kestäneen melontauransa aikana ollut 2 kertaa melonnan yhteydessä tekemisissä syöksyvirtauksen aiheuttaman erittäin voimakkaan tuuulenpuuskan kanssa.- Näsijärvellä oman kokemukseni mukaan melojalla on hyvinkin 15 min (usein puoli tuntia) aikaa valita hyvä rantautumispaikka, jos ukkosmyrsky uhkaa. Riskikelillä melontareitti kannattaa suunnitella siten, että nopea rantautuminen hyvään paikkaan on koko reitillä mahdollista.

Tässä sääpaketissa käsitellyillä asioilla on realistinen perusta. Halutessani voisin kertoa näistä teemoista konkreettisia esimekkejä. Meillä on valmistumassa myös vuokra-asiakakkaille tarkoitettu turvallisuusohje. Toiminnan kasvaessa myös harvinaisista riskitilanteista voi syntyä epämiellyttäviä tapauksia, jos asioihin ei varauduta millään tavalla.

Olen tässä pyrkinyt kirjoittamaan aiheesta tiiviin kuluttajanvalistuksellisen paketin. Jos sinusta aihe oli käsittelemisen arvoista ja teksti asiallista niin toivoisin, että jaat artikkelia.

Kaupinojan tukikohtamme Bikini Baari (melonta vuokraamo ja kauppa ohjauksia, kahvilaa ja mauita kesäisiä kujeita unohtamatta) palvelee: https://hikingtravelhit.fi/yhteystiedot-ja-aukioloajat/

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Hit ahkioiden kehityksestä: osa 2

Aikaisemmin verkkosivuillamme on julkaistu Hit-ahkioiden kehityksestä artikkeli Pete Mäkelän ja Pete Vuorenmaan 2008 Grönlannin pituussuunnassa halkaisseelle 2500 km vaellukselle kehitettyyn Hit Ultima Thule malliin saakka. Verkkosivuillamme ja aikoinaan Facessakin on ollut myös Ratamestarin artikkeli vaellusahkion suunnitteluperiaatteista esimerkkinä Hit-ahkiot. Nämä vanhat jutut voit lukea: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/. Viime päivinä myös nettikaupassamme olevaa ahkiosettiä on muutettu. Sinne on lisätty mm. kuvia eri osista: https://hikingtravelhit.fi/hit-ahkioiden-osat-kuvat/.

Nyt tämän postauksen varsinainen asia: Olen tässä päivänä muutamana istunut aika hartaasti koneella ja koonnut kronologisen jutun erilaisista aikaisemmin vähemmälle huomiolle jääneistä Hit-ahkioiden kehityskohteista. Jos sinua yleisesti vaellusahkiot kiinnostavat tai jos vaikka suunnittelet sellaisen hankkimista, niin huomaa, jutussa perustellaan aika monesta näkökulmasta, miksi jokin yksityiskohta on kehitetty sellaiseksi, mikä se nykyisissä myyntiahkioissa on. Myöhemmin artikkeli julkaistaan myös omilla nettisivuillamme.

Juttu alkaa tästä:

Hit ahkioiden kehitys vuoden 2008 jälkeen: Painopisteen siirtyminen ahkiokaukalosta muihin kehityskohteisiin

1. Kehityshistoria vuoteen 2008 tiiviisti

Tätä aihetta on enemmän käsitelty artikkelissa: https://hikingtravelhit.fi/hit-ultima-thule-ahkion-kehitys/

Talvella 2008 Hit-ahkiokaukalon kehitys oli saavuttanut keskeisimmältä osalta sen tason, jolla ollaan edelleen. Hyvin usein tuotekehitys on sidoksissa käytettyyn valmistusmenetelmään. Niin tässäkin tapauksessa. Hitin aloittaessa ahkioiden valmistusta oli säkittämällä tapahtuva alipaineinfuusio suhteellisen uusi valmistusmenetelmä ja aluksi siitä kiinnostuttiin lähinnä prosessin hyvien ominaisuuksien vuoksi:
– päästään eroon suurelta osalta työterveyden osalta haitallisista kaasuhöyryistä
– ahkioista tulee siistimpiä kuin käsilaminoinnilla, koska sisäpintakin on ”muottipinta”

Nopeasti huomattiin, että alipainemenetelmä antaa aivan toiset mahdollisuudet suoraan prosessissa asentaa valmistettavaan kappaleeseen muutakin (inserttejä) kuin varsinaisen laminaatin raaka-aineita, hartsia ja lujitteita.

Tästä keksittiin nopeasti suksenmuovipohjan käyttö ja siihen liittyvä selkeä laatuhyppäys verrattuna entiseen. Muita inserttejä Hit-ahkioissa ovat jalasten ydinaineet, laitojen sandwich materiaali, sisäkiinnikkeiden alumiini insertit ja jalasten sivuttaisen liukumisen estävät teräsraiteet.

Kaikkien käytettyjen inserttien osalta alipaineinfuusio on käsilaminointiin verrattuna toteuttamista helpottava ja tuloksen laatua parantava valmistusmenetelmä.

Kesällä 2008 Mäkelän ja Vuorenmaan palattua Grönlannin halkaisseelta noin 2500 km mittaiselta retkeltä tiedettiin Hit Ultima Thule ahkion ominaisuudet erittäin hyviksi. Ahkio pysyi ehjänä eikä kulumisjälkiä syntynyt pitkällä vaelluksella. Liukas suksenmuovipohja ja keulan esteitä kiertävä ja niiden yli nouseva muoto toimivat juuri sillä tavalla kuin oli ajateltukin. Ahko oli sekä teknisesti että toiminnallisesti laadukas tuote.

Seuraavaksi nämä hyvät ominaisuudet kopioitiin Isohit ahkioon. Tämän tuotteen ensimmäisellä myydyllä kappaleella Teemu Lakkasuo yritti yksinhiihtoa rannikolta Etelänavalle. Retki ei johtanut toivottuun tulokseen, koska Lakkasuo kaatui ja loukkasi jalkansa jo alkumatkalla. Muilla retkillä Huippuvuorilla ja Baikal järvellä kuin myös Suomen ja naapurimaiden (Ruotsi, Norja, Venäjä) pitkillä 2- 3 viikon retkillä Isohit on osoittanut toimivuutensa.

Vuoteen 2009 tultaessa oltiin vaiheessa, jossa Hiking Travelissa tiedettiin alipaineinfuusion mahdollisuudet valmistusmenetelmänä sekä plussat että miinukset, suksenmuovin tuoma erittäin selvä parannus ahkion käyttöominaisuuksiin sekä ahkion käytettävyyden ja suksenmuovipohjan asennuksen kannalta hyvät muodot. Tällä hetkellä Hit-ahkioissa suksenmuovipohjan maksimaalisen käytön mahdollistavaa ja monen tyyppisissä olosuhteissa hyvän toiminnallisuuden antavaa muotoilua edustavat puhtaimmillaan mallit Hit Ultima Thule ja Isohit. Ahkioperheen vanhin tyyppi Pikkuhit on muodoiltaan hieman toisenlainen. Sen muoto tuottaa parhaan toimivuuteen upottavan lumen raskaissa vaellusolosuhteissa.

Vähitellen ahkion kehittämisen painopiste alkoi siirtyä ahkiokaukalosta muihin vaellusahkion tärkeisiin ominaisuuksiin.

Yhtenä kehityskohteena on ollut vetovyö/valjaat. Järjestelmä, jonka avulla ahkion vetäjä kiinnittyy ahkion aisoihin. Jo Teemu Lakkasuolle tehtiin hänen retkelleen ensimmäinen versio Hitin raskaista valjaista. Näissä valjaissa Hitin vetovyön vetotappien kiinnitystä vyöhön vahvistettiin ja vyöhön liittyi keskeltä takaa lähtevä Y-olkain valjas, jonka olkaviilekkeet oli pehmustettu. Valjaissa oli myös rintaremmi. Valjaan olkaimien pituutta säädettiin vain takapuolelta. Valjaan kaksoiskappale on ollut Hitin vuokra-asiakkaiden käytössä jo lähes 10 vuotta, useita viikkoja joka talvi. Nyt siinä alkaa näkyä sellaista kulumista, joka vaatii perusteellista huoltoa. Tämä perusratkaisu on edelleen käytössä Hitin raskaissa valjaissa. Isoin muutos nykyisissä on se, että niissä olkainpituutta voidaan säätää sekä etu- että takapuolelta. Tällä tavalla erikokoiset vaeltajat saavat säädettyä rintaremmin haluamalleen kohdalle.

Hitin valjasjärjestelmän leimallisin piirre on kaikkien vetämiseen liittyvien kuormien välittyminen valjaista aisoihin täsmälleen yhden välyksettömän pisteen kautta. Sekä aisa yläpäästään että olkaviileke alapäästään kiinnittyvät vyössä olevaan vetotappiin ja tästä pisteestä vetokuorma välittyy aisaan ja siitä ahkioon. Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Hit-ahkioiden ostajat ovat kasvavassa määrässä valinneet pakettiin mukaan valjaat ensisijaisesti Isohit malliin, mutta nykyisin lisääntyvästi myös Pikkuhitteihin.

Toinen jo noin kymmenen vuotta kehityksessä ollut piirre on ahkion aisa.

Jo Teemu Lakkasuolla oli Etelänavan retkellään vahvistetut Hit-aisat. Hiilikuituputken päälle oli jälkeenpäin laminoitu lasi/hiilikuitu sukka, joka sitoo putken suuntaiskuidut yhteen ja tällä tavalla putken taivutuslujuus kasvaa aivan olennaisesti. Tätä samaa ajattelutapaa ryhdyttiin soveltamaan normaaliin Hit-ahkioiden aisoina käytettyyn Exelin 17/20 lasikuituputkeen. Lasikuituputken vahvistaminen sukalla parantaa sen taivutuslujuusominaisuuksia niin paljon, että muistaakseni tietoomme ei ole tullut yhtään tällä tavalla vahvistetun putken katkeamista. Normaalin käyttölaadun kannalta vahvistettu lasikuituputki on riittävä, hiilikuidulla saavutetaan vain painon säästöä. Nykyisin vahvistettu putki on standardivaihtoehtona Isohit ahkiopaketissa, Pikkuhitissä se on maksava lisäpiirre.

Aisoihin ryhdyttiin jo Hit-ahkioiden alkutaipaleella rakentamaan myös jousituksia, jotka tasaavat hiihtoliikkeessä lantion kierrosta aiheutuvaa nykimistä. Jousitus on toteutettu teleskooppiaisan sisään sillä tavalla, että vapautettaessa jousitetun aisan uros- ja naarasputki voidaan vettä ulos toisistaan ja taittaa kaksinkerroin. Aisa lyhenee ja mahtuu kuljetuksessa ahkion sisään. Jousitettua aisa voidaan virittää ja laukaista ilman työkaluja. Veto ja jousituksen rajoittaminen perustuu aisan sisässä olevaan erittäin kestävään Dynema naruun ja jousitus kumiköyteen. Olemme korjanneet katkenneita jousitettuja aisoja ja tässä on havaittu, että vuosien käyttö ja monet talviretket eivät ole juurikaan kuluttaneet jousituksen osia. Myös jousituksen lukitseminen joustamattomaksi on teoriassa ratkaistu useammallakin tavalla. Toistaiseksi kukaan asiakas ei ole ostanut jousituksen lukitusta.

Hit-ahkioiden alkutaipaleella aisojen joustavuutta vaativat ylä- ja alapäät toteutettiin kudoksella vahvistetusta kumiletkusta. Kun Isohit ahkiomalli saatiin tuotantoon niin huomattiin, että erityisesti aisan alapäässä kumiputkiratkaisu on liian löysä. Ratkaisua parannettiin muotoilemalla kumiputken sisään polyeteenisuikale, joka kavennetusta yläpäästään meni aisaputken sisälle. Uutena tällainen aisa tuntui jo mukavan jäykältä ja silti joustavalta. Vähitellen käytössä aisa kuitenkin vetelöityy ja pahimmillaan vahvistusmuovisuikale vaikeissa olosuhteissa katkeaa Isohit ahkion normaaleilla vetokuormilla. Löysän aisan alapään ongelmat tulevat esiin tilanteissa, joissa painavaa ahkiota (Isohit) pitäisi pystyä hiihtäjän kontrolloimaan/pakottamaan se ”oikealle reitille”. Esimerkkitilanteita tästä ovat kovien sastrugi lumidyynien yli puikkelehtiminen ja/tai kovan hangen tunturin sivurinne.

Aisojen päiden vetolujuutta ja käyttöikää parannettiin asentamalla kumiputken sisään kuormaliinasuikale. Hitin omien ahkioiden vuokraustoiminnassa huomattiin, että aisan alapään kumiputkesta saa haluamansa jäykän kietomalla kumiputken ympäri normaalia pakkausteippiä. Tuloksen ulkonäköä voi parannella käyttämällä pintakerroksena mustaa eristysnauhaa.

Hitissä oltiin hyvin tietoisia, että edellä kuvattu aisojen päiden kehittäminen varsinkin alapään osalta oli siirtymistä ”karvalakkiratkaisusta toiseen” – kumiputkeen liittyviä ongelmia ei voinut tehokkaasti poistaa lisäosilla. Olennainen tuotekehityshyppäys tapahtui, kun aisan alapäähän kehitettiin litteä komposiittiratkaisu. Se muistuttaa rakenteeltaan kilpasuksen kärkeä. Tätä tyyppiä olevia aisan alapäitä on tehty myyntiahkioihin vuodesta 2015. Aisan litteä noin 50 cm mittainen komposiittialapää toimii jousen tavalla. Sen jousivoiman avulla ahkion vetäjä voi pakottaa ahkiota erilaisissa lumiolosuhteissa haluamalleen uralle, mutta toisaalta jousen taipuman vuoksi ahkio säilyttää hyvän kääntyvyytensä ristiaisavedolla. Tämän ratkaisun teknisiä ominaisuuksia on kehitetty koko ajan ja kehitetään edelleen. Toistaiseksi parhaaksi ratkaisuksi on osoittautunut puuydin ja sen ympärillä hyvän taivutuslujuuden ja samalla sopivan jousivoiman tuottava lujiterakenne. Ratkaisu voidaan kalibroida tilaajan toiveiden mukaan joko jäykemmäksi tai joustavammaksi. Isohit ahkioihin lähtökohtaisesti myydään jäykempi ratkaisu. Jousimaisen sopivan jäykän aisan alapään ansioista myös Hitin aisojen kehikkoveto poikkituesta saadaan eniten hyötyä.

Aisan yläpää on edelleen muovisuikaleella ja tarvittaessa remmillä vahvistettu kumiputken pätkä. Ratkaisu on ulkonäöltään ”karun” näköinen, mutta käytännössä toimiva. Seuraava kehitysaskel olisi suunnitella tätä tarkoitusta varten tehdasvalmisteinen kumiosa, hienomman näköinen ja yksinkertainen asentaa aisaputkeen.

Hitin aisajärjestelmään on jo yli kymmenen vuotta kuulunut myös poikkituki. Se oli mukana jo vuoden 2006 Retki lehden ahkiotestissä. Poikkituki on levymäinen komposiittikappale, joka on päistään C-profiilin muotoinen. Levyn päät voidaan siten painaa ahkion asiaputkien päälle. Poikkikappaleen kiinnittyminen aisaputkiin varmistetaan sitomalla se paikalleen kumiköydellä. Moneen kertaan aisaputken ja poikkikappaleen ympäri kiertävä joka kierroksella kireälle venytetty sidos (jousivoima) puristaa poikkikappaleen paikalleen täysin liikkumattomaksi. Sidonnan helppoutta voidaan lisätä kiertämällä kangaseristysnauhaa aisaputken ympärille tarkasti sille kohdalle, johon poikkituki kiinnitetään. Eristysnauha merkitsee oikean kiinnityskohdan aisoihin. On tärkeä, että poikkituki on molemmissa aisoissa täysin samalla kohdalla, muuten ahkio kulkee enemmän tai vähemmän vetäjän hiihtouran sivussa. Eristysnauha myös lisää kitkaa ja vähentää kumiköysisidoksen kireysvaatimusta. Tämän osan toimivuuden kannalta olennaista on, että se on liikkumaton ja molemmissa aisoissa samalla kohdalla. Välillä saamme palautetta, että poikkikappale ei toiminut. Syy tähän on aina sama: sidos ei ollut tarpeeksi kireä ja/tai molemmissa aisoissa samalla kohdalla. Kunnolla sidottu poikkituki tuottaa täysin jäykän H-rakenteen, jonka taipuma perustuu aisojen ja/tai niiden alapäiden taipumaan eikä H-kappaleeseen tai sen sidontaan. On myös huomattava, että tarvittaessa aisoihin voi asentaa useampiakin poikkikappaleita, jolloin tuloksena on kehikon määrittämän tason suunnassa täysin taivutusjäykkä rakenne ja samalla kiertojäykkyyskin (estää ahkion kaatumista) paranee. Tämän tyyppisiä ominaisuuksia aisajärjestelmältä vaaditaan ensisijaisesti hiihdettäessä sivurinnettä kovalla lumella korkeuskäyrän suuntaisesti tai vedettäessä ahkiota sopivan kokoisilla (kaatavilla) sastrugi dyyneillä. Käsin tehtävä kumiköysisidonta kiinnitysmekanismina on tietoinen valinta. Hitissä ajatellaan, että mahdollisimman monet asennustyöt retkellä pitäisi voida toteuttaa ilman työkaluja.

Jousimaiset ja kumiputkia selvästi jäykemmät komposiittiset aisojen alapäät lisäävät huomattavasti poikkituesta sen omimmalla käyttöalueella saatavaa hyötyä. Periaatteessa tämän tyyppinen aisaratkaisu voitaisiin kehittää kolmen aisaputken järjestelmäksi, jossa putket pituussuunnassa muodostavat kolmiomaisen rakenteen kulmat. Tällainen kolmen putken aisajärjestelmä olisi niin kiertojäykkä, että kaatuva ahkio kaataisi myös vetäjän.

Edellä kuvattujen kehityskohteiden rinnalla kehitettiin myös uusia erikoisahkiomalleja. Ensimmäinen näistä oli Latuhitti. Se oli suoraan Pikkuhitistä muunnettu sopimaan pohjaltaan konelatuun kuin pieni rautatievaunu. Tämän muunnoksen kehittäminen alkoi melkein heti, kun Pikkuhitin ensimmäiset kappaleet talvella 2003 oli myyty. Konelatuun sopivan pohjan idea osoittautui toimivaksi, mutta muuten ahkio oli ladulla tapahtuvaan lasten vetämiseen jonkin verran liian kapea. Hyvä pohjaidea jäi kuitenkin elämään: n. 60 mm korkeat 18 cm etäisyydellä toisistaan olevat melko mittatarkasti uuteen kulumattomaan konelatuun sopivat jalakset.

Seuraavaksi tämä ajatus toteutettiin Isohittiin 2005. Tuloksena oli Isohitin kokoinen ahkio (pituus 180 cm, leveys 50 cm), joka toimi moitteettomasti koneladulla. Sillä pystyi uppolumessa hyvin vetämään kevyehköä aikuista helpossa maastossa ja samalla tulokseksi syntyi moottorikelkalla tehtyä konelatua vastaava latu-ura. Kolminkertaisesti kulkemalla syntyivät myös sompaladut ”vanhan ajan tyyliin”. Edellisen lisäksi tätä ahkiota voi myös käyttää vammaisurheilun hiihtoahkiona, lasten vetämiseen (jopa 2 lasta) tai normaalina vaellusahkiona tai sitten pulkkamäessä koneladulla. Tuote on niin monipuolinen, että ostava yleisö ei ole sitä pystynyt hahmottamaan. Tuotteen nimi Hit-ahkioiden perheessä on Isolatuhitti.

Muutama vuosi myöhemmin Hittiä pyydettiin kehittämään edellisestä lyhennetty versio (140 cm), latuun sopiva ahkio erityisesti sopeutetun liikunnan tarpeisiin. Tilaukseen kuului myös istuin ja työntötanko. Vuoden 2009 keväällä valmistui tämän uuden tuotteen kaksi ensimmäistä kappaletta. Käytössä on huomattu, että sopeutetussa liikunnassa aikuiselle tämä malli on aika lyhyt. Isolatuhitti voi olla parempi. Työntötanko on osoittautunut toimivaksi muuallakin kuin sopeutetussa liikunnassa. Esimerkiksi Mike O’Shea käytti sitä Isohitissä Baikal järven retkellään. Istuimen kehittäminen jäi puolitiehen. Aivan konkreettisesti sen selkänoja monille vammaisille oli liian matala (normaalin konttorituolin korkuinen).

Istuinta on kehitetty edelleen. Viimeinen suurehko kehityskohde Hit-ahkioissa on ollut lapsille ja/tai vammaisille kehitetty Lastenhitti ja Isolatuhitti ahkioihin sopiva selkänojallinen istuin. Kehittäminen pantiin alulle jo keväällä 2012, mutta varsinainen kehitystyö tehtiin 2016. Keväällä 2017 ensimmäinen korkealla selkänojallisella tuolilla varustettu Isolatuhitti toimitettiin vaikeavammaisten kouluun. Tällä hetkellä meillä on olemassa komposiittirakenteinen tuoli, jonka selkänoja ylettyy niskan tasolle ja siitä ylöspäin voidaan vielä asentaa erillinen niska/päätuki. Tuolin selkänoja on eri korkeuksilta leveydeltään leikattavissa asiakkaan tarpeisiin. Tuoliin voidaan asentaa erilaisia turvavyöratkaisuja yksinkertaisesta lannevyöstä 5-pisteen kaikilta osilta säädettävään turvavyöhön. Kesällä 2017 tuolista toteutettiin 2 ensimmäistä protoa sopeutetun liikunnan kajakki- ja kanoottimelonnan tarpeisiin.

Pienimuotoisempia kehittämiskohteita Hitin ahkiotuotannossa on vuosien varrella ollut muutamia:
– Pystymme asentamaan alipainetekniikalla suksenmuovipohjan jälkiasennuksena omiin ja kilpailijoiden ahkioihin.
– Edelliseen liittyen olemme myös kehittäneet Fjellpulkenin alkuperäisen metallikiskoon vaihdettavan jalastyypin tilalle liukkaamman suksenmuovipohjatun vaihtojalaksen.
– Isohit ahkioon on sivuttaisliukumisen estämiseksi saatavana lisäpiirteenä myös teräksiset noin 50 cm pitkät, pohjasta pari milliä kohollaan olevat ja noin 1,5 mm paksut teräskiskot. Tällaisella lisäpiirteellä ahkion ostaneet ovat kehuneet ratkaisua.

Asiaan perehtynyt huolellinen lukija voinee jo edellisestä päätellä, että Hitin ahkiotuotanto perustuu ytimeltään versiointiin, konfigurointiin ja tarvittaessa myös jo olemassa olevien ratkaisujen tuunaamiseen.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail