Jo pyöräretkijutussa totesin käsitteleväni tämän 1975 ensimmäisen 20 päivän pyöräily- ja patikointiretken lajiosuudet erikseen
Yhdentoista päivän pyöräilyn ja Saanalla käynnin lepopäivän jälkeen lähdin opiskelutoverini Antti Arvelan kanssa Kilpisjärveltä patikkaretkelle Haltin suuntaan. Jo edeltävänä talvena olimme sopineet, että hän perehdyttää minut patikkaretkeilyyn.
Antti oli ollut patikkaretkellä aikaisemmin ainakin kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen untuvikkoretkensä oli ollut vähintäänkin yhtä haastava kuin tässä kerrottu minun retkeni. Antti ja hänen kaverinsa, hänkin Antti, olivat varmaankin tuoreita ylioppilaita, ehkä asepalveluksen suorittaneita, kun he päättivät toteuttaa vähintäänkin kolmen viikon patikoinnin Yliperällä. He aloittivat retkensä Ropinsalmelta tarkoituksena edetä Ropin maastoon ja siitä edelleen pohjoiseen kohti varsinaisia Suurtuntureita. Ropijärven rantojen koivupusikot kuitenkin päättivät, että nuorten miesten suunnitelmasta ei tule mitään. Aloittelevalle rinkan kantajalle tuon alueen koivupusikko oli aika haastavaa, kun rinkka painoi reilut 35 kg: Tulivat takaisin maantielle, ajoivat bussilla Kilpparille ja lähtivät sieltä ja toteuttivat todella mittavan Yliperän patikoinnin. Kolmessa viikossa ehti kiertää kaikki alueen tunnetut paikat. Toisen kerran Antit olivat kaiketikin sadekesänä 1974 patikoineet Käsivarren välituntureilla pari viikkoa. Muistelen, että tästä retkestä Antti tokaisi: ”Lopulta kaikki muut varusteet paitsi makuupussi olivat kastuneet läpimäriksi. Illalla aina ryömittiin nakuna makkariin ja nukuttiin. Tällaisen oppimestarin olin siis saanut. Onko niin, että vakka kantensa valitsee myös retkikumppanuudessa.
Ensimmäisenä päivänä patikoimme Retkeilykeskukselta Terbmiksen kämpälle. Kiersimme Saanan pohjoiskautta Saanajärven rannoille ja siitä Muurivaaran harteille ja pikkuhiljaa aika ylhäällä pysytellen Terbmikselle. Hilton oli silloin autiotupien luksusta. Kämpällä tapasimme sattumalta opiskelutoverimme Viljo Kaikkosen ja vaimonsa Soinnun ja muitakin henkilöitä joihin myöhemmin tutustuin. Viljosta eli Vipistä tuli myöhemmin retkikaverini ja Soinnusta Hiking Travelin pitkäaikainen kirjanpitäjä. Retkellä voi verkostoitua. Toisena päivänä patikoimme Salmikurun läpi pohjoiseen Kuonjarin kämpälle ja siitä edelleen Pierfejohkan laaksoon telttailemaan. Yöllä kävi varmaan pakkasella, mutta nipin napin pystyin vielä palelulta nukkumaan pumpulipussissani. Sää suosi patikointia ja matka joutui. Seuraava telttapaikkamme oli Ridnijärven rannalla. Sinne leiriydyimme alkuillasta. Illan muuttuessa valoisaksi tunturin yöksi kiipesimme Ridnitsokan huipulle. Ensimmäistä kertaa tassuttelin jyrkillä kesälumilla. Yöllä meni pakkaselle ja aamu valkeni nollakelin vesisateessa. Iltayöstä nukahdin liekö syynä pirtutoti, joka siinä tilanteessa on ollut virheliike, varmaksi en muista. Sitten heräsin paleluun. Nukkumisesta ei tullut mitään ja aamuvarhaisella aloitin taivuttelemaan Anttia matkan päälle. Hän vain käänsi kylkeä Joutsenen Erikoislapissa, luksus untuvapussissa. Lopulta hän ymmärsi, kuinka kurjaa minulla oli. Kävelin jäisen kylmällä märällä tunturinurmella paljain jaloin, tai märissä sukissa. Halusin säästää ainoan kuivan villasukkaparin siihen hetkeen, kun lähdemme leiristä, jotta sisältä jäässä olevissa kumisaappaissa jalka nopeammin lämpenisi. Kylmää vettä satoi, kun lähdimme patikoimaan hernerokkasumussa etelän suuntaan kohti Meekon kämppää, jonne saavuttiin jo iltapäivällä.
Tämän päivämatkan aikana kohtasin ensimmäistä kertaa ihmissuhteiden toimivuuden suuren merkityksen retken kokonaisvaltaisessa onnistumisessa. Tapahtumat etenivät seuraavasti: olin itse varmasti väsynyt, koska en ollut kunnolla nukkunut ja varmaan nälkiintynytkin, koska tämän patikkavaelluksen taustalla oli koko kesän jatkunut painon pudotus ja sen päälle 11 päivän pyöräretki. Antin olin herättänyt ankeaan retkiaamuun hyvistä unista ennen aikojaan. Patikoimme sumuisessa vesisateessa Lassavarrin rinteillä ja sitten lammelta toiselle kohti Meekoa. Lampareista Antti sai sumussakin hyvin kiinni, missä mentiin. Vähitellen sumu hälveni ja vesisadekin taukosi. Jutustelumme johti yhtäkkiä vakavaan teemaan ihmisten välisestä yhteydenpidosta. Jostakin syystä erämaapuhelimet, joita silloin ei vielä ollut kovin kauaa ollut, kirvoitti Antilta hyvin jyrkän mielipiteen: ”Sellaiset henkilöt voisivat pysyä poissa tunturista, jotka täällä puhelimia tarvitsevat.”
Sivujuonne tässä on se, että hän oli tietotekniikan opiskelija kuten minäkin: Tällainen mielipidehän on psykologisesti hyvin lähellä nykyisten tietotekniikan asiantuntijoiden käsitystä siitä, että jokainen tarvitsee älypuhelinta koko ajan.
Minua Antin jyrkkä kannanotto loukkasi niin paljon, että vieläkin on käsitys siitä, kuinka paljon kurjassa säässä fyysisesti ankeasta lähtökohdasta etenevä patikointi muuttui vielä ikävämmäksi. Mielenkiintoista tässä on se, että hyvissä voimissa kauniilla ilmalla olisin saattanut sivuuttaa jyrkän kannanoton hyvin kevyesti, mutta tässä tilanteessa niin ei käynyt. Vänkäsin vastaan. Ajattelin ylisuojelevaa äitiäni, joka pyöräretkellä oli pahimmillaan soitellut minun etupuolelle leirialueille: ”Onko (pikku)Pekka jo saapunut, käskekää soittamaan heti kotiin”. Tällainen yhteydenpito ei nuoren miehen mieltä ylennä, kun sen kuulee oman ikäseltä respan naiselta. Silti olin tässä erämaapuhelin asiassa äidin poika. Halusin, että äitini kaltaisilla ja kaikilla muillakin on mahdollisuus erämaapuhelimen avulla saada väliaikatietoja retken etenemisestä. Voimakkaaseen äidin tilanteeseen samaistumista varmaankin edesauttoi oma väsyneen ankea tilanteeni. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten raskaan retken luihin asti ulottuvassa todellisuudessa retkikumppaneiden sosiaalisissa suhteissa tulee esiin sellaisia särmiä, jotka maalikylien kaveruudessa voivat jäädä ikuisesti piiloon tai eivät ainakaan saa kummoisen suurta merkitystä. Siitäkin tämä kertoo, että lanteilla on aina kaksi puolta: ahdistunut ja loukkaantunut väsynyt fiilis sai minut kahta syvemmin pohtimaan yhteyden pidon merkitystä ihmissuhteissa. Kuten tässä jo mainittu Vippi on kerran tokaissut: ”Kuule Pekka, onko mitään suurempaa filosofiaa koskaan syntynyt ilman ahdistusta”.
Kinailu loppui ja varmaan löysimme muita puheenaiheita. Meekojoen ylitys oli haastava: leveä syvissäkin kivien koloissa virtaava joki, jonka päällä oli osittain vastakarvaan taipunutta pitkää pajukkoa.
Meekon kämpällä olimme hyvin erilaisissa fiiliksissä. Minulla oli kova jo varmaankin viikkoja kumuloitunut nälkä ja olin valvonut teltassa palelemisen vuoksi. Varmasti varusteenikin olivat märempiä. Halusin kämppää lämpöisemmäksi. Puita ei ollut. Lähdin katsomaan muutaman sadan metrin päässä olevasta tunturikoivikosta apua. Se taitaa olla Suomen pohjoisimpia koivikoita ja suojelun arvoinen. Kun tämä minulle joskus myöhemmin selvisi, niin vieläkin häpeäharmittaa sieltä hakemani pieni määrä koivupuuta. Jotenkin sain ne kamiinassa syttymäänkin. Laitoin itselleni ylimääräisen juustokeiton. Olimme varanneet hieman ylimääräistä ruokaa.
Seuraavana päivänä käveltiin reipasta tahtia Kuornarjohkan kämpälle ja retken viimeisenä päivänä sieltä Käsivarren peukalohangassa silloisten sääntöjen mukaan huomattavasti tavanomaista suurempaa rajaloukkausreittiä välillä pahassa kivienkolopajukossa aika suoraan Saanan etelärinnettä sivuavasti maantielle. Erämaapuhelin kinan jälkeen retki sujui kylläkin mallikkaasti, mutta hienovireinen tunnelmien jakaminen oli häipynyt tunturihorisontin taakse.
On helppo arvata, mikä on tämän retken merkittävin ja mieleen painunein tapahtuma: erämaapuhelinkina. Mitä siitä voidaan oppia, onkin monisyinen juttu, joka jakautuu retkeilyn tekniseen ja psykologiseen osaan.
Teknisestä näkökulmasta ongelmallisen keskustelun juurisyitä ovat puutteelliset varusteet ja liian pienet ruoka-annokset. Aivan keskeinen havainto on makuupussini puutteellisuus. Retkeilyn ytimen ydintä on riittävän lämmin ja kuiva pussi. Kun ihminen nukkuu, niin hän palautuu, vaikka olisi nälissäänkin ja on silloin kestävämmällä pohjalla kohtaamaan seuraavan päivän haasteet sekä fyysiset että psyykkiset. Toinen juttu on sellaiset äärivaellukset, joilla palelu on kroonista, vaikka olisi millaiset varusteet. Silloin se pitää ennakoida ja siihen varautua. Liian pienet eväät myös helposti kostautuvat retkellä. Meillä ruokaa oli mukana vain noin 500 g henkilöä ja vuorokautta kohti. Toimistotyötä tekevän naisen annos ei kahden nuoren urheilullisen miehen annos. Antille tämä oli ok, koska hän oli ”tuore mies” ja omista rasvoista oli helppo saada polttoainetäydennystä. Minulla laihduttamisen ja alla olevan pyöräretken taustalta tilanne oli toinen. Myöhemmillä retkilläni normiksi muodostui, että hyvin kuiva-ainepitoista ruokaa pitää olla mukana noin 700 g henkilöä ja vuorokautta kohti. Ruuan määrän lisäksi sen nauttimisen ajoittaminen on aivan olennaista. Pienetkin hiilihydraattipitoiset välipalat nostavat veren sokeria ja auttavat. Nuorille ja nuorille aikuisille ruuan määrän ja ruokataukojen optimointi on paljon tärkeämpää kuin vanhemmalle retkeilijälle. Nuoren ihmisen kone on ärhäkkä ottamaan kierroksia. Äkillistä ja pitkäkestoistakin tehoa fyysiseen suoritukseen löytyy toisella tavalla kuin vanhemman retkeilijän väljäksi kuluneesta dieselistä. Ikääntymiseen kuuluu usein myös ylipaino, joka tässä mielessä on suoja. Mitä kovakuntoisempi ja voimakkaampi nuori retkeilijä on, niin sitä pahemmin ja jyrkemmin hän sammuu fyysisesti ja psyykkisesti tilanteessa, jossa ruuasta ei saada tarpeeksi energiaa. Huippu-urheilu tarjoaa tästä runsaasti esimerkkejä: Jääkiekon kolmannessa erässä otetut täysin turhat jäähyt kertovat tästä. Samoin kestävyysurheilussa hävinnyt äärimmilleen ponnistellut urheilija saattaa käyttäytyä kovin tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Jopa maailman huipulla tämä tulee esiin, vaikka sinne ovat valikoituneet kaikkein kovimmat, jotka lisäksi tietävät ilmiön ja ovat harjaantuneet sen kohtaamiseen. Retkellä liian vähäisen ravinnon tuottama energiavajaus voi lievimmillään johtaa surkeaan retkifiilikseen, retkiryhmän vuorovaikutuksen kriisiytymiseen: retkikaverien toimintatavat alkavat kummallisella tavalla ärsyttää ja sinällään vaarattomat keskustelut voivat ärhäköityä. Retkellä voi myös kesken ponnistelun sammua totaalisesti. Pahimmillaan muutamassa minuutissa kropasta tehot häviävät. Todella pitkäkestoista urheilua harrastavilla lähes jokaisella lienee kokemuksia täydellisestä sammumisesta, kuinka suoritus muuttui ”hitaaksi kävelyksi”. Kun näin käy retkellä, niin se voi olla vain jonkun kohdalle osunut sattumien summa, mutta se voi kertoa myös retken väärästä mitoituksesta. Ainakin sammahtaneelle ruokahuolto on puutteellista tai sitten on yksinkertaisesti liian kovakuntoisessa retkiporukassa. Ennakkopohdinnoilla ja suunnittelulla pitäisi tämänkaltaiset tilanteet estää. Jos ne toistuvat tavallisessa retkeilyssä samassa porukassa tai samalle henkilölle vähän porukasta riippumatta, niin kannattaisi vähän miettiä tekemisiään. Kun näin on pääsyt käymään, niin retkiryhmän pitäisi tunnistaa tilanne toivottavasti vähän aikaisemmin kuin myöhemmin ja pitää riittävä lepotauko. Aika mitätönkin energian loppuminen hyvin todennäköisesti johtaa retkellä useita tunteja kestävään taukoon, jonka aikana väsähtänyttä henkilöä ”elvytetään”. Minulla on tästä runsaasti kokemusta, koska useita päiviä kestäville kaupallisille retkille osallistuu hyvin kokemattomiakin henkilöitä, jotka eivät tässä asiassa osaa pitää itsestään huolta eivätkä myöskään osaa millään tavalla varoittaa opasta etukäteen, päinvastoin pyrkivät viimeiseen asti salaamaan vähitellen kehittyvän kriisin.
Psykologisesta näkökulmasta puhelinkina kertoo monestakin retkiryhmän jäsenten vuorovaikutukseen liittyvästä asiasta.
Retkellä eivät normaalit suojaa antavat roolimallit oikein toimi. Retkellä on taipumusta paljastaa totuutta retkiryhmän jäsenten kumppanuuden luonteesta. Retkeily on vähän kuin parisuhde, jossa kumppanin olemus vähitellen paljastuu. Retkeilyssä ei kuitenkaan ole sitä kiimarakkautta, joka saa ihmiset uskomaan suhteeseen. Jos olet niin onnekas, että olet löytänyt retkikumppanin, jolta ei tarvitse retkellä suojautua, vaan jonka seurassa voi hienovireisesti jakaa niin retken hyviä kuin huonoja fiiliksiä suhteen kuormittumatta, niin olet lottovoittaja ja sinun kannattaa huolehtia tästä suhteesta.
Mitä pidempi retki on ajallisesti, niin sitä varmemmin totuus paljastuu. Viikon ajan jaksan tavanomaisella retkellä toimia sellaisessa roolissa, jonka avulla säilytän osaltani sopuisaa tunnelmaa. Pidemmillä retkillä tilanne muuttuu haastavammaksi. Kuvittelisin monen muun retkeilijän tunnistavan saman asian.
Toisilleen outojen henkilöiden retkiporukassa roolisuojat ovat päällä ja teknisesti retki voi sujua hyvin, mutta yhdessä kokeminen ja tunteminen – toinen puoli hyvää retkeä – jää ohueksi.
Tutussa porukassa toistuvasti retkeiltäessä ryhmän jäsenten ärsyttävätkin piirteet tulevat vähitellen tutuiksi ja niihin opitaan suhtautumaan puolin ja toisin. Tämä näkyy retkiryhmän sisäisessä huumorissa.
Ääriretkeilyssä retkiryhmän jäsenten kaikinpuolinen toistensa tunteminen on se kiviperusta, jonka pohjalta tällaiset hankkeet voivat onnistua. Jos retkiryhmän jäsenten välisessä yhteistoiminnassa on toiminnallisia tai psykologisia mustia pisteitä, niin ne voivat olla se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän.
Pienessä ryhmässä fiileisten jakaminen, tunnevuorovaikutus on tai sen puute vaikuttaa enemmän. Iso joukko on organisaatio, joka joukkona keskittyy retken suorittamiseen. Fiiliksiä jaetaan alaryhmissä jos jaetaan ja samalla on syntynyt klikkiytymisen perusta.
Yksin retkeilyssä tunteensa kohtaa ilman toisiin ihmisiin projisoituvia heijastuksia itsestä – suosittelen.
