Pari vuotta nostin kuntoa ja pikkuhiljaa retkeily alkoi kutittaa mieltä. Tästähän on jo lukijoille tullut aavistus ensimmäisessä retkeilyäni käsittelevässä johdantokirjoituksessa.
Kahden vuoden hitaan kiihdyttämisen jälkeen olin sittenkin haukkaamassa aika isoa palaa, jos suhteellisuutta haetaan tavanomaisista ensiretkistä: Pallas-Hetta, Karhunkierros… Pyöräilin yksin tuon aikaisilla varusteilla Kilpisjärvelle 11 päivässä. Sitten pidin yhden lepopäivän ja sen aikana kävin Saanalla. Tätä seurasi kuuden päivän patikointi Ridnille ja sen jälkeen pyöräilin vielä kaksi päivää takaisinpäin ja pääsin Kolariin ja siellä mittari tuli täyteen, motivaatiota ei enää löytynyt.
Pyöräily ja patikointi ovat kovin erilaisia retkeilymuotoja ja suurelta osalta tästä syystä jaan tämän 20 päivän ensiretken kahteen osaan. Käsittelen pyöräilyn yhtenä retkenä ja sen keskelle sijoittuvan patikoinnin omana juttunaan.
Näin eteni ratamestarin ensimmäinen varsinainen pyörävaellus
Lähdin Ruovedeltä elokuun puolen välin paikkeilla ja ensimmäisenä päivänä pääsin Hankasalmelle Kuuhankaveden rannalle telttailemaan. Seuraavana päivänä jatkoin Siilinjärvelle ja sieltä kolmantena päivänä Kajaaniin. Yövyin edelleen teltassa. Kolmen ensimmäisen päivän tempo oli noin 150 km päivässä. Kajaaniin ajaessani oli ensimmäinen vesisadepäivä ja heti alkuunsa oli selvä että se söi miestä. Kajaanista jatkoin Paltamoon ja sieltä edelleen Puolangalle. Päivän jälkimmäisellä osuudella satoi rankasti. Sen ajan opiskelijabudjetin aloittavan retkeilijän varusteet olivat totaalisen märät ja oli pakko yöpyä sisällä. Sade jatkui seuraavana päivänä, saavutin Pudasjärven. Oli pakko tuhlata rahoja menemällä hotelliin. Sitten pyöräilin Ranualle, yövyin leirintäalueen mökissä ja kävin illalla tansseissa, jotka tarjosi SKYP eli Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue. Matka jatkui, sadekeli hellitti ja Rovaniemelle ajelu oli kohtuullista. Varusteetkin olivat telttailukunnossa. Sade oli hyydyttänyt miehen noin 80 km päivätaipaleisiin. Rovaniemeltä Kittilään ajellessa sää oli suosiollinen ja päivämatkakin piteni jälleen 150 km huitteille. Kittilästä poljin Olokselle, noin 80 km. Illalla huiputin tunturin ja silloin jo näin, että seuraavana päivänä sataa, eikä vain satanut, vaan oli myös kylmä, muistini mukaan 6 astetta plussaa. Punnersin kylmässä rankkasateessa eteenpäin. Palojoen suussa ajattelin, että tämä muuttuu vaaralliseksi, matkaa on vielä kymmeniä kilometrejä seuraavaan kylään ja tien varret varsin asumattomia, olen yksin tiellä, energiat hupenee ja on kylmä. Muoniosta olin ostanut kumisaappaat patikkaretkeä varten. Ajopäivän aikana tyhjentelin ne vedestä muistaakseni 3 kertaa . Ajaessa pysyi kohtuullinen lämpö, mutta jo lyhyen suklaansyöntitauon aikana alkoi tärinä. Karesuvantoon, juuri valmistuneeseen hotelli Ratkiniin kuitenkin pääsin kamppeet täysin märkina. Respan mimmi alkoi hyräillä kappaletta Strangers in the Night… Lopuksi pyöräilin reilun 100 km Kilpisjärvelle.
Paluumatkalla ajoin heti patikkaretken jälkeisenä päivänä Kilpisjärveltä 200 km matkan Muonioon. Luultavasti yövyin teltassa. Seuraavana päivänä, sunnuntaina jatkoin Kolariin noin 90 km taipaleen ja silloin aloin saada tarpeekseni, koska matka taittui syömättä. Patikointikaverini Antti Arvela oli pyytänyt yllättäen, että maksan hänelle patikkaretken eväistä osuuteni heti. En siinä ajatellut, että tämä johtaa pahaan rahapulaan ennen ensimmäistä tienvarren pankkia. Kuvittelin vielä aamusta selviäväni hyvinkin. Minulla oli vielä muutama markka ja laskin sen varaan, että jossakin pikkukaupassa omistajat ovat kotona. Toisin kävi. Oli niin kaunis loppukesän/alkusyksyn päivä, että asunnot olivat lukossa ja tyhjillään. Viimeiset kolikot oli pakko tuhlata jollakin kioskilla suklaaseen ja limuun. Kolarista löysin retkeilymajan ja sen kaapista sokeria ja kaurahiutaleita. Söin vesisokeri kaurahiutalemössöä ja tyhmyyksissäni join päälle kahvit. Olo oli aika erikoinen, niin omituinen, että vieläkään en löydä oikeita sanoja sitä kuvaamaan. Seuraavana päivänä lähdin vielä pyöräilemään viileässä vastatuulessa kohti Pelloa, mutta muutaman kilometrin ajon jälkeen jäin linja-autopysäkille odottamaan Pohjolan liikenteen bussia. Ajoin sillä Tornioon tai Kemiin, miten lie. Bussikuski kuitenkin varta vasten heitti minut rautatieasemalle, niin että ehdin vielä Ouluun menevään junaan. Oulussa vietin muutaman lomapäivän.
Tuon ajan retkivarusteista pitänee sanoa jotakin, jotta retki saa kehyksiä. Minulla oli uusi poikkiharjainen Iglu niminen osittain kaksinkertainen vaellusteltta, painoa noin 2 kg. Ajan normin mukaan varsin hyvä väline. Makuupussina oli 1960-luvun vanupussi, jonka lämpimyys nippa nappa riitti pyöräretken viileinä öinä. Pyöräni oli venäläinen tasankojen retki-ihme. Olin sen Antin vihjeestä ostanut Tampereen Panttikonttorista – siellä näitä myytiin. Pyörässä oli muistaakseni 10 vaihdetta. Viiden rattaan takarissa ja kaksi eturatasta. Ketjuvaihteet olivat kohtuullisen toimivat, mutta rattaiden välityssuhteet olivat suomalaiseen mäkimaastoon sopimattomat. Suunnittelukriteerinä olivat varmaankin olleet Venäjän arot. Tuohon aikaan poronnahka oli vielä monella retkeilijällä makuualustana. Keltaiset solumuoviset Karrimatit olivat juuri tulleet markkinoille. Minulla niiden hyvyydestä ei ollut kunnollista kuvaa. Makuualustana minulla oli puhallettava kuminen kangaspäällysteinen ilmapatja. Se painoi varmaan yli 2 kg. Retkeilijän sadevaatteita tuohon aikaan ei ollut. Kaikki sadevaatteet olivat paksuja ja painavia. Tyydyin ohueeseen muoviseen sadetakkiin. Kovalla sateella siinä kastui altapäin ajopärskeistä sekä kauluksesta ja napituksesta vuotavasta vedestä. Jos satoi vähemmän, niin pyöräilit ainakin hiestä märkänä. Patikkaretkeä varten olin ostanut tamperelaisen Matti Tawast tuotteen valmistaman teräsrunkoisen Halti putkirinkan. (Tawast myi jossakin vaiheessa Halti tuotemerkkinsä nykyiselle Haltille). Rinkkani oli pärjännyt testeissä. Teräsrunkoisena se oli painava, mutta hinta oli sopiva. Alussa ajattelin sitovani rinkan pyörän tarakalle teltan päälle. Tällaisesta kuormasta tuli kuitenkin niin huojuva, että pyöräilin koko reissun rinkka selässä ja ilmapatja oli rinkassa. Fillarin sivulaukkuina minulla oli kaksi keinonahkaista markettitavaralta vaikuttavaa viritelmää. Niistä minulla oli jo aikaisempien kesien kokemus toimivuudesta eivätkä ne pettäneet tälläkään reissulla. Kuivat tavarat pysyivät sivulaukussa kuivina kovissakin sateissa. Retkikeitintä minulla ei ollut. Keittelin ruokaa leirintäalueiden keittiöissä ja tulipaikoilla pienessä alumiinikattilassa. Useimpina päivinä kävin myös ravintolassa syömässä ainakin kerran. Tien päällä nautittavista välipaloista säilötyt persikat antoivat mukavasti potkua ajamiseen.
Lupasin johdanto-osassa että nämä jutut eivät paisu pitkiksi retkikertomuksiksi, mutta pelkkä asioiden luetteleminenkin venyttää juttua. Jotakin on kuitenkin sanottava retken arkisesta logistiikasta, jotta mieleenpainuvimmat kokemukset ja retken opetus asettuvat yhteyteensä. Myöhemmistä retkistä selostukset jäänevät vähemmälle, koska toimintatapani ja varusteeni tulevat lukijoille tutummiksi.
Tätä kirjoittaessa huomaan, että ensimmäisen retken mieleenpainuvin asia taitaa olla se, että muistan siitä todella paljon yksityiskohtia vaikka retkestä tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 50 vuotta enkä ole sitä kirjoittamalla aikaisemmin muistellut. Vaikka pyöräily sateessa ja tuulessa oli raskasta, niin kyseessä oli kuitenkin istumatyö. Päivän rasituksesta palautui nopeasti, yöpymispaikoilla kohdatuista ihmisistä on edelleen mielessä paljon yksityiskohtia. Arvelen että retkellä minua vastaan tuli vain yksi pyöräretkeilijä ja ehkä kaveri. Jostakin syystä ajattelen, että he olivat ranskalaisia ja paluumatkalla Nordkappista. Se on selvää, että pyöräretkeilijöitä oli vähän.
Ylivoimaisesti mieleenpainuvinta oli kuitenkin 90 km pyöräily kylmässä rankkasateessa läpeensä märkänä Olokselta Karesuvantoon. Ajoaikaa kertyi reilut 6 tuntia. Tuohon aikaan normaali ajovauhtini lastatullakin pyörällä oli 20, parhaimmillaan 25 km tunnissa. Päivän rasitusta kuvasi se, että laskin viimeisen 10 km matkan sähköpylväistä vähentämällä aina 50 m ja huutamalla välillä kovalla äänellä yksinäisyyteen Tyllisika polje. Silti viihdyin illalla varsin hyvin hotellin parketilla. Hain myös respan mimmiä tanssimaan. Tämä retkipäivä on tuntemuksieni mukaan ollut koko retkeilyhistoriani raskaimpia. Samanlaista olen kokenut ACR melontakilpailun 131 km ensimmäisenä päivänä tai opastaessani kahden päivän ja 180 km hiihtoretkeä ja muutamassa muussa tiukassa tilanteessa. Tämä retkipäivä oli niin mieleenpainuva ja jälkikäteenkin monesti mietitty, että siitä muistaa edelleen kaikenlaista. Sensijaan paluumatkan 200 km pyöräilypäivästä minulla ei ole muuta mielikuvaa kuin se, että puolustusvoimien MI8 helikopterin roottoripyörre melkein kaatoi minut ja päivä oli otollinen pyöräilyyn, tuuli selän takana. Positiivisessa väsymyksessä muistot näemmä eivät jää yhtä syvälle mieleen?
Retken laajin opetus on varsin selvä. Kun varusteet pettävät, niin sitten hankalissa olosuhteissa punnitaan retkeilijän fyysinen suorituskyky, henkinen kantti ja sen dynamiikka sekä retkeilytaidot. Tälle retkelle oli kuvaavaa se, että vesisadepäivinä varusteet pettivät täysin. Ajoin likomärkänä koko ajan kunnon sateessa ja vielä tunteja sateen tauottuakin. Päivämatkat putosivat puoleen, vaikka hain tehoa sisämajoituksesta. Itsepäinen telttailu olisi varmaan katkaissut koko retken ja samalla olisi voinut käydä niinkin, että retkeilystä ei olisi tullut minulle elämän mittaista harrastusta. Tästä opetuksesta voi nähdä myös sen, kuinka vaarallista varusteiden pettäminen on. Mitäpä jos kyseessä ei olisikaan ollut pyöräretki, vaan esimerkiksi hiihtovaellus tai melontaretki sellaisella alueella, josta ei kovin helposti pääse pakenemaan asfaltin päälle. Tämän päivän retkeilijälle varusteiden pettäminen kännykän kuulumattomissa ilman ulkopuoleista apua on luultavasti paljon vaarallisempaa kuin minulle 1975. Nykyisin hyvät varusteet ovat hyviä ja pettävät harvoin. Jos näin käy, niin negatiivinen yllätys voi olla arvaamattoman suuri. Retkeilyhistoriani alkutaipaleella retkeiltiin paljon nykyistä enemmän fyysisen kunnon, henkisen kantin ja retkeilytaitojen varassa kuin nykyisin. Monet varusteet tiedettiin epäluotettaviksi kumppaneiksi.
Retken toinen edellisen veroinen opetus on retkestä selviytyminen: selvisin kuitenkin. Seikkailukasvattaja Colin Mortlock kertoo kirjassaan Adventure Alternative arvostavansa sellaista seikkailukasvattajaa, joka vie ryhmänsä rajaseikkailuun, huomattavasi mukavuusalueelta poispäin sortumatta liikaa epäseikkailuun, jossa onnettomuuksien fyysisen tai psyykkisen ylirasituksen vuoksi syntyy pitkäkestoisia traumatisoivia muistoja. Minä selvisin tästä 20 päivän untuvikkoretkestä. Olin selvästi valmistautunut kahden vuoden kuntoiluannoksella ja sen avulla selvisin, vaikka varusteet ja joltakin osalta niiden valinta ja käyttötaitokin oli puutteellista. Saman tyyppiseen rajaseikkailun logiikkaan harrastuksen alkutaipaleella olen törmännyt myös muiden retkeilijöiden tarinoissa. Muistaakseni Veikka Gustafssonkin kertoo Mont Blancin retkestä vuorikiipeilijäuransa alkutaipaleelta että ei koskaan enää ja sitten juuri siksi hän lähti uralle, jonka kaikki tunnemme.
