Avainsana-arkisto: luontokokemus

Ratamestari pitkästä aikaa

Eilen tulin Kaupinojalle Punatukkaisen Tytön kanssa kauniissa syyssäässä. Yleisellä veneluiskalla betonin päällä oli poikkeuksellisen paksu kerros kauniita ruskan värisiä lehtiä vesirajassa. Tätä ihailimme ja sitten mieleeni juolahti, että onhan tuo turvallisuusriski. Jos menee vaikkapa ilosta potkimaan lehtiä tai ottamaan älyluurilla niistä kuvaa, niin voi lentää selälleen betonille ja saada tappavan kallonmurtuman. Tämähän on aika tavanomainen kuolintapa ikäihmisille, mutta toisenlaisessa paikassa. Liukastuvat pesuhuone/saunatiloissa edellä kuvatulla tavalla ja seuraus on lopullinen. Kuvaavaa tälle turvayhteiskunnalle on se, että näitä pesuhuonekuolemia ja vammoja voitaisiin tehokkaasti eliminoida, jos uusiin taloihin tai vanhoihin pesuhuoneremonttien yhteydessä olisi lain velvoittamana asennettava liukuestepinnat lattioihin. Uimahalleissahan sellaiset ovat.

Niinpä! Tässä on kyse lopultakin niistä länsimaisista arvoista, joista kilvan huudetaan, mutta juuri kukaan ei koskaan sano, mitä ne ovat. Kreikkalaiset olisivat osanneet vastata jo yli 2000 vuotta sitten: hyvyys, kauneus ja totuus. Noin 2000 vuotta vanhasta Jeesuksen vuorisaarnasta voi myös helposti lukea, mitä arvot ovat. Sellaiset sanat kuin demokratia, tasa-arvo, eläinten oikeudet jne, joita usein mainitaan, kun arvoista puhutaan eivät ole arvoja, vaan arvojohdannaisia/ normeja. Sellaisia normatiivisia käsitteitä, jotka ovat meidän länsimaiselle elolle tyypillisiä.

No, mitenkä tämä liittyy keltaisiin lehtiin? Näin! Nykyinen kehittynyt teknologia on tuottanut meidän tietoiseen mieleemme sekä yksilöinä että yhteisönä todella vaarallisen ajatuksen eräälaisesta jumalaisesta kaikkivaltiudesta. Nykyihmiselle on hyvin vierasta nähdä elämän kaksijakoisuus: Kaikilla lanteilla on kaksi puolta, hyvä ja huono, kaikki on katoavaista, koi syö ja ruoste raiskaa ja kaikki elävä on kuolevaista. Tämä totuus on työnnetty kauas pois, kun ihminen luulee hallitsevansa luontoa ja työntää kuolevaisuutensa mahdollisimman kauas modernin lääketieteen keinoilla. Ilmastonmuutoksessakin puhutaan koko ajan siitä, että meillä on vielä vähän aikaa ja nyt pitäisi nopeasti ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin, jotta lopullinen katastrofi vältetään. Mitäpä jos onkin niin, että vaikka ilmastonmuutoksen torjunnan teknologia olisikin olemassa, niin ihmisen ja ihmiskunnan kyky tehdä oikeita arvovalintoja on näin luonnontieteellisesti sanottuna geeniperustaltaan pienyhteisön, perheen, luolamiehen tasoa eikä anna hyvää todellisuuspohjaista ennustetta sille sosiaaliselle prosessille, joka ilmastouhan torjunnassa tarvitaan vai mitä ajattelette maailman vanhimman toimivan parlamentin brexit keskusteluista ja onko siitä viihdettä tekevä journalisimi pahimman laatuista nykyajan farisealaisuutta. Jos luolamiestaustansa myöntää eikä silti vajoa pessimismiin eikä syytä muita, vaan toimii aktiivisesti tietämänsä hyvän viitoittamaan suuntaan siinä toistuvasti, jatkuvasti kompuroiden, niin on nöyryyden oppimispolulla. Olisiko se hyvä suunta?

Keltaiset lehdet ovat selvä turvallisuusriski samalla tavalla kuin vaikkapa järven jää, mutta myös sängyssä löhöäminen ja paikallaan istuminen kuin myös se, että joku toinen käy riskin ns. eliminoimassa, haravoi lehdet tai kieltää rannalla kävelyn tai merkitsee “turvallisen” reitin jäälle tai kieltää jäällä liikkumisen tai säätää lain, jolla II tyypin diabeetikot määrätään kuntoilemaan tai muuten sosiaaliturva heikkenee. Näissä kaikissa esimerkeissä unohdetaan kuolevaisuutemme. Toimenpiteiden kohteena olevan ihmisen genetiikka on nimittäin sellaiinen, että vain ne ominaisuudet säilyvät ja kehittyvät, joita käytetään. Tämän tiede on selvittänyt. Jos joku toinen eliminoi turvallisuusriskit edestäni, niin silloin minä muutun vähitellen sellaiseksi että entistä tavanomaisemmat asiat ovat minulle turvallisuusriski. Minun elämääni kontrolloidaan ja ohjataan ulkopuolelta ja oman toimintani merkitys muuttuu aina vain vähäisemmäksi, vaikka voin olla sellaisen kollektiivisen harhan vallassa että asia on päinvastoin. Ajatellaanpa vaikka autoa, joka on tunnetusti iso turvallisuusriski. Auto on parissa vuosikymmenessä automatisoitunut todella paljon. Nykyajan kuljettaja on sopeutunut tähän. Häneltä on mitä luultavimmin kadonnut kyky tunnistaa ne riskit, jotka kunnossa oleva automatiikka hoitaa. Samalla kun kehittyneet jarrut parantavat ajoa liukkaalla, niin ne estävät kuljettajaa oppimasta auton käyttäytymisestä sitä, että nyt on varmaankin liukasta. Toki kojelaudassa voi syttyä varoitusvalo, mutta se ei asiaa muuksi muuta, ei synny kokemuksesta opittua liukkaan kelin ajotuntumaa.

Luonto on mahtavampi kuin ihminen. Jos olisi päinvastoin, niin ihmisen pitäisi olla kaikkivoipa kaikkivaltias jumala – oletko sellainen? Oli sitten kysymys keltaisista lehdistä betonilla tai heikosta jäästä tai liukkaista puunjuurista polulla tai mahdollisesta ukonilmasta hetkellisine kovine tuulenpuuskineen, niin yritykset eliminoida tällaisia riskejä johtavat myös siihen, että me entistä vähemmän itse kontrolloimme olemistamme omalla puutteellisella ja erehtyvällä tavallamme. Sitä kontrolloidaan ulkopuolelta hyvän nimissä, emmekä me eikä usein kontrolloijakaan huomaa, mitä pahaa samalla tuotetaan. Otatko koskaan liikaa vastuuta itsestäsi etkä siirrä sitä muille, oletko liian nöyrä ja liian armollinen muille. Mitä sitten vastasitkin, niin muista, olet rajallinen ja sinun pitää olla armollinen myös itsellesi ja levätä riittävästi. Jos et lepää, niin et jaksa olla nöyrä etkä armollinen sitäkään vähää, johon muuten pystyisit. Lähdetään katsomaan, mitä luontopeili meille itsestämme näyttää.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Pakkasrajoista

Ratamestari nostalgisissa tunnelmissa ihmettelee UKK instituutin Vasankarin tämän päivän Aamulehdessä kertomaa 17 asteen pakkasrajaa:

Mitenkähän tämä 17 asteen kovan pakkasen raja pitäisi ottaa – siinä vasta ihmettelyn aihetta.

Ei tunnu raja kovin kummoiselta. Otan tähän muutaman esimerkin – enkä lähde ihan lapsuudessa kuulemistani talvi- ja jatkosodan tulipalopakkasten muisteloista, mutta aika kaukaa kuitenkin.

1950- ja 1960 luvuilla asuin pikkupoikana Ruoveden Tuuhosen koululla. Koulu oli saaressa ja sekä pohjoisesta Tarjanneveden saarista että etelästä Mustaselän etelärannalta kouluun hiihti aamu yhdeksäksi lapsia, alakouluikäisiäkin (7-9 vuotiaita), edelliset 4 km matkan, jälkimmäiset noin 3 km matkan ja järven jäällä hiihtämällä tehdyt ladut tietysti menivät umpeen ja pakkanen oli tuulen vuoksi pureva. Opettaja äitiäni alkoi siinä vaihessa hirvittämään, kun pakkasmittari oli 30 asteen tuntumassa. Erityisesti muistan Siperian saaresta noin 4 km matkan kouluun hiihtäneen Tuulan – langan laiha tummakutrinen tyttö, mutta aina tuli kouluun ja myöhempinä vuosina pikkuveli Rauno mukana. Pakkanen ei saanut silmien tuiketta sammumaan. Olisiko tämän pikkutytön pitänyt Vasankarin normilla jääpuikoksi muuttua Tarjanneveden selällä!

Samoihin aikoihin liittyvät muistot isän kanssa talvikalassa verkoilla käynnistä. Oli sitten lauhempi tai purevampi talvisää, niin avannon reunalla kalat paljain käsin otettiin verkosta ja yleensä myös pahnat selvitettiin. Vain kovimmilla pakkasilla ja pahimpien mateen pahnojen vuoksi verkko vaihdettiin toiseen ja pahnat selvitettiin saunassa sisälämpöisessä. Käsiä paleli vähemmän, kun kasteli niitä jääkylmään veteen! Mitähän Vasankari tähän sanoisi. Vielä minun sormeni näistä kalastumuistoista yli 50 vuoden kuluttua taipuvat tätä tekstiä naputtelemaan ja ulkoilmaelämää on eletty eikä reuma vaivaa, vaikka suvussa on siihen taipumustakin. – Joskus 1960-luvun alkuvuosina saimme talviverkoille aivan olennaisen elintason nousun, kun isä toi Tukhomasta kesäreissultaan Primuksen nestekaasukeittimen. Sillä keitimme avannon reunalla vettä kuumaksi – sinne käsi, jos meinasi palella – eikä tämän parannuksen jälkeen palellut. – Saimmeko tässä huippuluokan kortisonihoitoa.

Yhden joululoman aikana poimin männynkäpyjä ansaintatarkoituksessa. Kovimmillaan pakkasta taisi olla 27 astetta. Käpyjä pystyi poimimaan vain paljain käsin. Poimiessa ei palellut, mutta männyn latvoista piti kaadon jälkeen satanut lumi ravistaa pois ja siinä vaiheessa aina käsiä paleli ja poimiessa sormet taas vertyivät. Useita tunteja olin metsässä joka päivä. Saattoi tämä olla äärisuoritus silloisenkin mittapuun mukaan, koska muistan hakkuutyössä olleen metsänomistajan, isäntä Jaakko Ala-Tuuhosen käyneen katsomassa, kuinka pärjään. Jaska oli mies joka varmasti ei turhan päiten tullut katsomaan.

Eilisellä retkiluistelureissulla luistelin pitkät pätkät paljain käsin pyöritellessäni netistä kopiomiani karttalehtisiä, jotta en vie minulle ennestään tuntemattomalla saarisella Vesijärvellä ryhmääni harhaan. Siinä jollekin asiakkaalle totesinkin, että näissä hommissa on hyvä piirre, kun kädet eivät palele – palelisivat, jos niitä ei olisi lapseta saakka totutettu kylmään.

Jotta tämä ei liikaa menisi itsetehostukseksi, niin lenkkikaverini Martti Polvinen 82 v käy edelleen talviverkoilla. Siinä Vasankarille vähän lisämietintää.

Rajat ne ovat kuitenkin kaikessa – oli miehet sitten rautaa, puuta tai paperia. Asevelvollisuusaikana olin hiihtovalmennettavana ja muistan kuinka sain kisoja varten pakasta vedetyn RK 62:n – oli sinistykset kohdallaan. Paha vain, että pakkasta oli silloinkin 27-28 astetta ja piti mennä ampumaan kohdistulaukaukset. Jotta tulos olisi ollut mahdollisimman hyvä, niin otin hanskan pois kädestä – huolelliset laukaukset tuottivat paleltuman liipasinsormeen ja sen tunsi heti – ylös, sepalus auki ja käsi sinne – vieressä yliluutnantti hörähti ja että ilman eri käskyä. No kohdistukset saatiin ammuttua.

1988 olin viikko ennen joulua Lokan altaan pohjoisreunan soilla talvivaelluksella. Vuotsossa pakkanen kävi -42 C, soilla kävi viima ja mittari näytti hädin tuksin – 30 C. Tauoilla kesti yhden voileivän nauttia ja kupin kuumaa, muuten olisi tullut kylmä. Paleltumien mahdolisuutta tarvitsi vahtia aina tauolta lähtiessä puolisen kilometriä. Sitten kone oli jo lämminnyt siten, että hukkalämpö piti kasvot sulana. Näissäkin olosuhteissa piti paljain käsin vääntää paikalleen silloiseen Hit ahkion edetäjään liittyviä aisan kiinnityksen avaimenperärenkaiden kaltaisia teräsrenkaita. Ne olivat kylmiä. Retkikaverini Olli Rautasola huomautti, että häneltä tuo ei onnistuisi. Kysessä ei ollut miehen pehmeys, vaan se, että hän oli korjannut ammatikseen teräkontteja taivasalla satamissa – ilman pakkasrajaa ja vähitellen sormet olivat tulleet kylmänaroiksi – raja tuee vastaan, mutta se ei taida olla -17 C.

Talvi 1986-1987 oli toistaiseksi minun elämäni ankarin. Silloin edellisen kerran lähes koko Itämeri oli kevättalvella jäässä. Muutamia -17 asteen pakkasrajan ylittäviä muistoja liittyy tähän ja sitä edeltävään ja seuraavaan talveen, koska ne kaikki olivat kylmiä ja todella talvisia, pitkät jaksot paljon kylmepää kuin -17.

Retkikaverini Väinö Martikainen veti noina vuosina kansainvälisen hiihtovaelluksen Ähtäristä Ikaalisiin 6 päivässä 220 km. Väiskin retki oli sikäli erikoinen, että iltapäivän aurinkoisina tunteina lämpimin hetki oli -30 C. Kylmin aamu hiihtoon lähdettäessä oli -38 C. Eipä tämä mitään, mutta kun osallistujista suuri osa oli eurooppalaisia “prinsessoja”. Erityisesti ranskattarille villahousut olivat outo ja eksoottinen alusvaate. Oli selvästi tyylikkäämpää hiihtää polven alle ulottuvisssa vakosamettisissa hiihtohousuissa, polvisukissa ja tyylikkäässä hiihtopuserossa/villapaidassa. No Väiski sai puutteelisesta ranskastaan huolimatta “prinsessat” ensimmäisenä aamuna villaisia alusvaatteita ostamaan – taisi mukana olla joku muskettisoturikin. Pakkasen takia ei kukaan keskeyttänyt.

Noiden vuosien varsinainen pakkasretki oli kuitenkin pikavellus, jossa pakkanen pysytteli myös -30 C kylmemmällä puolella ainakin suurimman osan ajasta. Kovan jutun tästä teki se, että hiihtomatka oli 5 päivää peräkkäin joka päivä 50-70 km. Suksi ei luista kovin hyvin noissa lämpötiloissa. Mukana hiihtäneet olivat suurimmalta osalta kaikkien tuntemia tamperelaisia sen ajan retkeilijöitä. Muistelisin, että jo mainittu lenkkikaverini Martti ainakin oli tässä reissussa mukana.

Myös minulle sattui erikoinen pakkasvaellus. Vedin Helsingin Ylioppilaskunnan Laulajien hiihtävän konsettikiertueen Ähtäristä Ruovedelle 1985. Pakkasta tällä reissulla oli vain -25 C kahta puolta, kylmimmillään varmaankin -28 C. Jutun tästä tekee se, että tämän tyyppiselllä äänenavausharjoituksella YL lauloi hiihdon lomassa 3 hyvin mennyttä konserttia – kaikki toki ihmettelivät, miten tämä on mahdollista – no henki käy yli ruumiin. Laulajista muistan erityisesti kuoron senaikaisen sooloja laulaneen tenorin, kirjakauppias Karvisen. Hän oli silloin jo nelikymppinen ja ehkä kuoron nuoremmat kaaderit jo odottelivat hänen väistymistään, ylipainoinen rapakuntoinen ketjupolttaja, joka oli edellisen kerran hiihtänyt asevelvollisuusaikanaan muistaakseni 1964. Karvinen oli ennakkoon ajatellut jättää hiihtämisen, kulkea huoltoauton mukana ja keskittyä lauluun. Mutta hän hiihti noin 70 km kylmiltään ja tokaisi viimeisenä päivänä ennen konserttia: “Tupakkakin meinaa jo unohtua”. Koko hiihtomatka oli 110 km. Mitähän Vasankari tähän sanoisi.

Tämä konsettikiertueidea syntyi aivoissani eräänä räntäsateisena lokakuun iltana edellisenä syksynä juostessani Tampereen keskustasta töistä kotiin Ylöjärvelle. Mieltäni nakersi juttu, jossa joku kulttuuritietävä kolumnissaan tai haastattelussa kertoi kaiken lihaksissa olevan olevan poissa aivoista – kuinkahan kauan tämä aikansa Vasankari olisi pärjännyt Suomen taiteen klassisen ajan hamojen Gallenin, Järnefeltien ym. mukana vaikka heille niin mieluisilla Itä-Karjalan veneretkillä. Minä siis päätin siirtää tämän aikakauden taiteen tekemisen kehollisuuden hiihtävään konserttikiertueeseen ja kaiketikin hyvin meni.

Näin kirjakauppias Karvisen äskettäin laulavan konserttikiertueen toisen pääideoijan ja toteuttajan Jyri Makkosen 60 -vuotisjuhlissa – hyvä tenori edelleen.

Tällaisia tarinoita voisin tähän kirjailla kymmeniä sivuja, mutta riittäkööt nämä esimerkiksi, että ihmisen rajat, ne kaikin puolin minuutta avartavat ja terveyttä lisäävät eivät ole useinkaan siellä, missä joku toinen niiden sanoo olevan (äärirajoista puhumattakaan) olipa sitten millainen asiantuntija tahansa. Elämää eletään ydinminästä käsin eikä ulkoa päin – tässä on kaikkinaisen nykyisen avuttomuuteen valmentavan ulkoa päin tulevan viisauden harhatien ja oikean tien risteys. Rajojen haeskelu on koko elämän mittainen juttu, varovaisuus ja kärsivällisyys ovat siinä parhaat kaverit ja neuvonantajat.

Niin, 1987 pakkastalvena hiihdin kylmimmillään -35 C pakkasessa Mustastalahdesta Siivikkalanlahdelle ja sieltä Ylöjärven Vuorentaustaan – työmatkaliikuntaa aika lailla laduttomalla Nässyllä. Olin aivan innoissani 30 asteen pakkasista: silloin juuri piti päästä hiihtämään – sehän oli taloudellista ja ekologista – pakkaskokemuksia ei tarvinnut hakea Lapista. Sen huomasin että -30 asteessa pitkien mäkien laskeminen voi olla arveluttavaa, kenties vaarallistakin, jos päähine ei ole joltakin kerrokseltaan täysin tuulen pitävä. Sain päänsärkyä huippukylmillä lenkeillä, vaikka oli kypärämyssy ja pari pipoa sen päällä ja hiihtopusakassa huppu (otsa jäi tuulisuojaa vaille). Jossakin kuntoliikuntatapahtumassa keskustelin aiheesta tuoreeltaan asiantuntijan kanssa. Silloinen UKK-instituutin urheilulääkäri ei erityisemmin säpsähtänyt hiihtolenkeistäni ja päänsärystä – pakkasraja taisi olla vielä “talvisodan” peruja.

Nykyaikaan ja Vasankariin.

Retkiluistelu on aina kylmä laji: suhteellisen pienellä teholla saavutetun suuren nopeuden tuottama ajoviima tarkoittaa sitä, että sen jäähdyttävän vaikutuksen ja sen edelyttämän ihmisen hukkalämmön tuotannon suhde on epäedullinen. Retkiluistelua on juuri nyt hyvä harrastaa, mutta reipas pakkanen tekee siitä vielä kylmempää. Pakkasta ei pidä vieroksua, pitää vain pukeutua riittävästi.

Tässä iässä olen jo viluisempi kuin puolta nuorempana, miltä ajalta edelliset jutut ovat. Kerronpa siis, mitä on nykyinen kerrospukeutumiseni. Tänään lustellessa minulla oli kolmet urheilijan alusvaatekerraston pitkät alushousut, joista kahdet olivat villaisia, tämän lisäksi kolmet lyhyet urheilijan alushousut, joista yhdet täysin tuulenpitävät. Kuusinkertaiset alusvaatteet haaroissa on näiden arkojen alueiden “vakuutus”. Sinnehän ajoviima luisteluliikkeessä oikein puristuu. Ylävartalossa oli 2 urheilukerraston aluspaitaa, yksi ohut metsurin lämpöpaita ja ohut fleece. Näiden alusvaatteiden päällä oli ohut kalvollinen kuoriasu, päällimmäisenä hiihtäjän liivi ja polvisuojat. Päässä oli kypäränalushuppu, sen päällä kalvotakin huppu ja päällimmäisenä kypärä. Kun on näin lämpimästi pukeutunut, niin käsiin riittää tavalliset hiihtohanskat ja luisteluhiihtokengissä (tarpeeksi isot kengät) riittää 2 paria lämpimiä urheilusukkia – tämä siis henkilöllä, jolla on hyvä ääreisverenkierto.

Retkiluistelu on laji, jossa voi pukea itsenä melkoiseksi Michelin-ukoksi menon silti kärsimättä. Tämä johtuu siitä, että lajiin liittyvä voiman tuotto tulee keskivartalosta luomalla painetta ponnistavalle liikettä eteenpäin vievälle luistimelle – liikkeen olennaisen osan sivuttaisen paineen aikaan saamiseksi liikettä eteenpäin vievälle luistimelle ei retkivauhdissa tarvita suuria liikeratoja, joita lämmin pukeutuminen vosi haitata.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail