Lyhyt C5 proto suurkanootin neitsyt testimatka.
Proto Hit C5
Aihearkisto: Ratamestari
Ratamestarin puheenvuoro.
Ratamestari: Merimelonnasta erityisesti vaativuuden ja vaarallisuuden kannalta
Viikko pari sitten pidin suomalaisamerikkalaiselle pariskunnalle tiivistetyn esityksen valtamerimelonnan haasteista. Seuraavassa on kyse puoleen tuntiin tiivistetystä aiheen luennosta, josta kuitenkin käsitykseni mukaan selviää se, mistä on kyse ja mistä valtamerimelojan pitää olla selvillä oli hänen henkilökohtainen melontataitonsa mitä tasoa tahansa. Melontataito lopulta ratkaisee vain osittain sen, mikä kullekin melojalle on mahdollista. Paljon tärkeämpää on vaarojen tunnistaminen suhteessa omaan taitotasoon ja oikeiden valintojen tekeminen tämän perusteella.
Suurinkaan järvi ei ole valtameri eikä myöskään sisämeri kuten Itämeri. Vielä Välimeren kokoiseltakin merialueelta puuttuu osa valtamerille tyypillistä veden liikkumiseen liittyvistä ilmiöistä.
Nämä valtamerien perustavalaatuiset ilmiöt ovat merivirrat ja vuorovesi ja niihin liittyvänä se, että valtameren rannalla vesi on sopivissa paikoissa lähes aina liikkeessä myös mainingin vuoksi.
Maininki voi tulla tuhansien kilometrien päästä valtameren toisella puolella raivonneen myrskyn seurauksena. Se voi olla avomerellä loiventunut tuskin havaittavaksi aalloksi, mutta aiheuttaa silti voimakkaita tyrskyjä törmätessään mataloituvaan rantaan. Tyrskyt (kaatuvat aallot) voivat olla useassa portaassa, ensin kauempana avomerellä rannan mataloituessa ja sitten uudelleen edelleen matalammassa ja lopuksi aivan rannassa.
Yhteisvaikutuksena tästä seuraa muutamia yleisiä asioita, jotka pitää ottaa huomioon, kun lähdetään erityisesti valtamerelle melomaan.
1. Olosuhdetietämys
Ennakkoon on selvitettävä juuri kohteena olevan merialueen vaarat. Valtameri saattaa lähtöpaikalla näyttää vaarattomalta, koska rantaviivalla esimerkiksi lahden poukamassa eivät veden virtauksen ja aallokon aiheuttamat vaarat ole välittömästi samalla tavalla nähtävissä kuin esimerkiksi koskessa.
Edelliseen liittyviä osatekijöitä ovat:
1.1. Merivirrat, etäisyys rantaviivasta, suunta ja nopeus
1.2. Vuorovesi, voimakkuus, laskuveden ja nousuveden korkeusero.
Vuoroveden voimakkuuden muutokset juuri ajateltuna melonta-ajankohtana (vuorovesien voimakkuudesta löytyy taulukoita).
1.3. Maininki ja sen aiheuttamat vaaranpaikat aivan rantaviivan tuntumassa, turvalliset (ainakin taitavalle melojalle) mahdolliset rantautumispaikat.
Jos menettää yhden rantautumispaikan, niin seuraavalle voi olla matkaa vähintään kymmeniä kilometrejä.
1.4. Tuuli ja myrsky
Mitä avoimemmalta ulkomereltä tuulee kohti rantaa, niin sitä suuremmaksi aallot muodostuvat suhteessa tuulen nopeuteen. Kauempana syvemmällä vesialueella suuretkin aallot pysyvät suhteellisen loivina ja ovat siksi helpompia melonnan kannalta. Yhtäkkinen veden mataloituminen jyrkentää aaltoja, vaikka niistä ei vielä kaatuvia tulisikaan ja siksi melontatilanteen hallitseminen vaikeutuu. Ulapalta rannalle päin käyvä tuuli on aina siinä mielessä turvallinen, että jo rannalta kovapäisempikin meloja näkee ja ymmärtää vaaran ja haasteet. Maalta merelle päin käyvä tuuli on sillä tavalla vaarallinen, että se kuljettaa melojan vaarallisen helposti niin kauas rannasta, että turvallisen rantautumispaikan saavuttaminen voi olla hyvin vaikeaa. Kun tasaisen tuulen nopeus ylittää 8 m/s, niin voidaan jo puhua aika haastavasta melonnasta, jos tuuli käy rannattomalta ulapalta tai sinne päin. Kun tasaisen tuulen nopeus on 10 -12 m/s, niin osaavankin melojan on ymmärrettävä haasteet. Pienikin tuuliennustetta kovempi tuuli voi tehdä tilanteesta jo mahdottoman. Näin kovissa tuulissa kajakin oikea lastaus on olennaista. Jos melotaan vastatuuleen, niin kajakki on lastattava vastatuulikajakiksi eli keulapainoiseksi ja päinvastoin. Edellä mainittua kovemmat tuulet ovat taitavankin melojan kannalta riskituulia. On aivan tarpeetonta kehuskella sillä, kuinka kovassa tuulessa ja millaisella merialueella on vielä pystynyt melomaan. Kun muut olosuhteet: meren syvyys ja sen vaihtelu, rantautumispaikkojen saatavuus, merivirrat, vuorovesi ja vanha maininki ovat suotuisia, niin voidaan meloa huomattavasti kovemmassa tuulessa ja tuuliaallokossa kuin päinvastaisessa tapauksessa. Jostakin onnistuneesta tuulimelontatilanteesta ei siksi pidä eikä voi tehdä päätelmiä jonkin toisen tilanteen riskeihin ja mahdollisuuksiin.
2. Ilmeiset vaarat
Usein on niin, että aivan rannan tuntumassa on melonnan kannalta vaarallisia ilmiöitä, jotka kaikki eivät kunnolla näy eivätkä ole kovin helposti hahmotettavissa
2.1. Valtameren vesi on suolaista.
Jos meloja joutuu veden varaan aallokon ja virtauksien riepoteltavaksi, niin silloin helposti suolaista vettä joutuu hengitysteihin ja se yskittää ja tilanne pahenee ja tästä syystä uimari voi menettää toimintakykynsä.
2.2. Jos vesi maallikon silmälläkin näyttä vaarallisesta, pyörii ja liikkuu, kuohuu ja poreilee kuin vesikattila, niin sinne ei kannata mennä.
2.3. Murtuviin aaltoihin ei pidä mennä leikkimään, jos ei osaa sujuvan varmasti eskimopyörähdystä ja hallitse kajakkiaan hyvinkin vaativissa oloissa, kun aallot ja virtaukset riepottelevat.
Yleensä tällaisissa kuohuvissa paikoissa on virtauksia, joita vastaan uimasilleen joutuneen on hyvin vaikea ponnistella.
2.4. Pitkän mainingin rannalle tuoma vesi virtaa aina jollakin tavalla takaisin päin.
Syvässä rannassa (lähellä rantaa) voi olla voimakas pystyvirtaus, joka nielee uimasilleen joutuneen välittömästi. Tästä syystä ei kannata meloa aivan lähellä rantaa, jos rannassa on pystyjyrkät kalliot, vaan vähän ulompana.
Lahden poukamasta takaisin virtaus yleensä kulkee sen sivuilla ulospäin. Keskellä poukamaa on kaatuvien aaltojen sumppu, joka näyttääkin pelottavalta ja sivuilla vaarattomammalta näyttävät takaisin virtaukset, jotka kuljettavat melojan ulos ja takaisin keskellä olevaan sumppuun. Tällaisessa paikassa pitää pystyä arvioimaan oma melontataito ja voima sen kannalta, kuinka pystyy melomaan virtausta vastaan, niin että ei ajaudu vielä hankalampaan paikkaan.
Rantavirtaus voi hyvin olla niin voimakas, että uimasilleen joutunut pystyy turvallisesti kahlaamaan vasta aivan matalassa. Jo vyötärölle ulottuva vesi voi hyvin kaapata kahlaajan mukaansa. Uimarin kannattaa uida vinottain virtauksessa ja yrittää ajautua tällä tavalla niin matalaan, että voi kahlata maalle.
2.5. Vuorovesi
Vuorovesi vaihtelee kuuden tunnin jaksoissa ja se voi olla niin voimakas, että sitä vastaan on turha meloa eli virtaus on nopeampi kuin melojan maksiminopeus. Jos vuorovesi vie sinut avomerelle, niin silloin on odotettava virtauksen vaimentumista/ kääntymistä, jotta pääsee takaisin rantaan. Avun kutsuminen on oikea toimenpide tällaisessa tilanteessa. Hätänumero ja sieltä saatavissa oleva apu ja todennäköinen odotusaika pitää tietää ennakkoon. Helpointa melonta on vuoroveden kääntymisvaiheessa. Silloin virtaus on hitainta.
Vähänkin pidemmissä lahdissa vuoroveden virtauksen logiikka on saman tyyppinen kuin joessa/koskessa. Nousuvedellä keskellä lahtea on voimakas virtaus kohti lahden pohjukkaa ja laskuvedellä toisinpäin. Rannoilla on ”akanvirrat” eli nousuvedellä rannat virtaavat kohti lahden suuta ja laskuvedellä päinvastoin. Tämä on sellainen perusasia, joka pitää ymmärtää, jotta voi meloa vuorovesilahdissa paljon hallitummin. Jos laskuvesi on ajamassa sinua ulkomerelle, niin pitää ajoissa päästä kiinni toiseen suuntaa menevään rantavirtaukseen tai päinvastoin. Lahden kuroutuessa suupuolessa kapeaksi ja matalammaksi syntyy vuorovesikoski. Se on niin voimakas, että eskimopyörähdyksiä joutuu tekemään toistuvasti.
Niemien kärjet ovat vaarallisia, koska niissä ei ole samalla tavalla edellä kerrottua logiikkaa, vaan meloja ehtii ajautua ulos ennen, kuin saa kiinni päinvastaisesta virtauksesta.
2.6. Merivirrat
Merivirrat ovat harvoin voimakkaita lähellä rantaviivaa. Erityisesti näin on, jos rannikko on rikkonainen (lahtia ja saaria). Avoimella rannalla merivirta voi olla voimakas lähellä rantaakin, kuten USA:ssa Floridan salmessa. Merivirran aiheuttama vaara tulee esiin tyypillisesti silloin, jos vuorovesi on onnistunut työntämään melojan kauas rantaviivasta. Silloin erityisesti jonkin niemen kärjen kohdalla voimakas virtaus voi olla niin lähellä, että se kaappaa melojan mukaansa. Silloin paluu vuoroveden kääntyessä lähtöpaikkaan voi olla täysin mahdotonta.
2.7. Vuoroveden, mainingin ja merivirran yhtyessä sopivalla tavalla syntyy kaikkein vaarallisimpia veden virtausilmiöitä.
Tällaiset paikat on ehdottomasti tiedettävä etukäteen ja selvitettävä niiden vaarallisuuden ajallinen jaksotus ja laajuus.
2.8. Eläinten ja kasvien aiheuttamat vaarat
Paikallisesti melonta-alueella on oma eläin- ja kasvikuntansa, jonka vaarallisuus on selvitettävä. Tyypillisin vaaratekijä on myrkyllisyys.
Upper Canada
Pekka Tyllilä testimelomassa Welhonpesän Upper Canada 16 kanoottia. Tarjolla myös meidän nettikaupassa: https://hikingtravelhit.fi/kauppa/upper-canada/
Ratamestari luisteluturvallisuudesta
Olen tähän panostanut melko lailla työaikaa ja toivon, että tätä yleishyödyllistä tarkoitusta varten laatimaani analyysiä jaetaan mahdollisimman paljon.
Eilen Näsijärven radalla sattui kaatuminen, jossa luistelija varmaankin kaatui taaksepäin ja sai kovan iskun päähänsä takaraivoon. Kaatuneen oireet viittasivat maallikon näkökulmasta selvästi aivotärähdykseen. Muutama viikko sitten Tohlopin radalla sattui vastaavan tyyppinen uutisvirtaan päässyt kaatuminen.
Verrattuna moneen muuhun liikuntamuotoon luistelu on varsin turvallista. Nässyn radalla sattuu oman arvioni mukaan keskimäärin yksi kaatuminen vuodessa, joka aiheuttaa välittömästi hoitotoimenpiteisiin johtavan aivotärähdyksen. Onneksi tätä vakavammilta päävammoilta on ilmeisesti säästytty. Hyvä on kuitenkin tiedostaa se, että kaatumisissa iskuenergia huonolla tuurilla kyllä riittää myös kallonmurtumaan, joka voi johtaa vaikka kuolemaan. Aina pitäisi vähän ajatella mitä tekee. Esimerkiksi luistellessa tapahtuva kännykkä kädessä videointi /kuvaaminen/ somettamine/puhuminen lisää varmasti pahan kaatumisen todennäköisyyttä.
Ehkä edellistä useammin sattuu kaatumisia, joiden seurauksena on vähäinen luunmurtuma tyypillisesti kädessä. Lievät aivotärähdykset toki voivat jäädä huomaamatta, koska uhri ei itse pidä kaatumistaan kummoisena asiana. Luunmurtumat ovat yleensä vähäisiä ja ne huomataan vasta myöhemmin säryn ja pistävien kipujen seurauksena. Vakavammista aivotärähdyksistä luulisin olevani hyvin selvillä, koska niiden seurauksena yleensä ambulanssi tulee hakemaan kaatujaa hoitoon.
Vähäisestä tapaturmamäärästä huolimatta olisi tärkeä huomata, että vammoja voisi olla vielä paljon vähemmän, jos luistelijat pyrkisivät omalla toiminnallaan vammoja estämään ja niiltä suojautumaan.
Kypärä luistelijan päässä estää varsin tehokkaasti päähän kaatuessa kohdistuvan iskun aiheuttaman aivotärähdyksen . Jokaisen olisi siksi varsin järkevä käyttää kypärää. Kiitos nykyajan monimutkaisen EU:n laajuisen säätelyn ovat kypärät henkilösuojaimia, jotka on tarkoitettu ja testattu vain tiettyihin lajeihin. Luulisin, että jääkiekkokypärä on myös viranomaisten mielestä luisteluradalla laillinen kypärä. Siitä voi ottaa mallia, millainen kypärätyyppi sopii jäällä tapahtuvaan liikuntaan, jos ei halua ostaa kiekkokypärää. Iskurasituksen kannalta törmäysnopeudet pyöräilyssä ovat suurempia kuin luistelussa, samoin laskettelussa. Tästä kypärän perusnäkökulmasta eli iskunkestävyydestä tarkasteluna ne ovat riittävän lujia. Hyvän kypärän pitää suojata koko pää (otsa ja niska myös). Kaikki lipat ja virtaviivaista ulkonäköä korostavat ulokkeet ovat pääasiassa huononnuksia kypärän suojausominaisuuksien kannalta. Hieman ihmetyttää, miten mutkikkaan henkilösuojain byrokratian seurauksena sellaiset ovat edes hyväksyttyjä.
Jää on liukasta ja kun sille kaadutaan, niin liike pyrkii jatkumaan ja iskut ovat pyyhkäiseviä ja jo siksi useimmiten vaarattomampia kuin vaikkapa asfaltille vastaavan tyyppisessä liikkeessä, esimerkiksi rullaluistelussa kaaduttaessa. Juuri kukaan ei kaadu virheettömälle täysin sileälle jäälle. Tyypillisesti kaatumispaikalla jäässä on halkeamia, rosoisuutta tms., jonka seurauksen luistin ns. tökkää johonkin ja sitten kaadutaan. Kun näin on, niin myös kypärän terävä lippa rosoiseen jäähän osuessaan ei samalla tavalla luista eteenpäin kuin pyöreämuotoinen kypärä. Sanomattakin on selvää, että kypärän pitää pysyä hyvin päässä. Se ei saisi helposti luistaa takaraivolle tai silmille. Tämä ilmiö on erityisen kielteinen, jos kaadutaan eteenpäin tai kyljelleen siten että saadaan myös isku päähän. Kaikki kypärän ulokkeet ovat kaatuessa omiaan siirtämään kypärää pois paikaltaan. Toki on niin, että luistellessa suoraviivainen eteenpäin kaatuminen harvoin johtaa pään iskeytymiseen jäähän.
Polvisuojat ja niihin yhdistettynä “oikea kaatumistekniikka” estävät tehokkaasti murtumia. Tyypilliset murtumat tulevat ranteisiin, kyynärpään seudulle tai solisluuhun. Ne ovat seurausta siitä, että vaistomaisesti kaatuja työntää käden eteen kaatuessaan eikä käden luusto kestä siihen kohdistuvaa kaatumisen aiheuttamaa iskua, vaan murtuu. Murtumistodennäköisyyttä lisää se, jos kaadutaan rosoiselle jäälle. Silloin liike ei jatku niin hyvin liukuna kuin sileällä jäällä ja siksi käteen kohdistuva isku on pysäyttävämpi ja siksi kovempi.
Jokaisen luistelijan pitäisi ennakkoon ajatella usein ja syövyttää alitajuntaansa: älä työnnä kättä eteen, kun kaadut. Jos ei ole polvisuojia, niin oman kymmeniin kaatumisin perustuvan kokemuksen mukaan on hyvä kääntää kaatuessa itseään kyljelleen. Silloin sattuu kyllä kovaa, mutta mikään heikko kohta (ei käsi eikä polvet) iskeydy jäähän, vaan tuloksena on “kokovartalomätkähdys”. Paljon mukavampaan kaatumiseen päädytään, jos käytetään polvisuojia. Silloin kaatumisessa pitäisi alitajunnassa olla refleksinä: polvet koukkuun. Kun näin on, niin ensin luistelija kaatuu polvilleen ja vasta sitten loppu vartalo noin 50 cm matalammalta mätkähtää jäähän. Ylävartaloon tulevat iskut tulevat silloin paljon pienemmän liikkeen seurauksena ja ovat siksi tehottomia. Lisäksi on niin, että polvien osuessa jäähän liike jatkuu heti luistavana ja se estää loppukaatumisessakin pysäyttävää iskua. Retkiluistelun aamuhämärissä 1990-luvulla sain lukuisien halkeilleella kevätjäällä tapahtuneiden kaatumisien seurauksena polveen limapussin tulehduksen. Sen jälkeen aloin käyttää polvisuojia ja ole selvinnyt kaatumisista pelkillä kivuilla ja säikähdyksillä.
Polvisuojien lisäksi voi vielä käyttää rannesuojia ja kyynärpääsuojia. Myös selkäpanssari on olemassa. Kaikkiin välineisiin liittyy tosiasia, että niitä pitää myös osata käyttää ja ymmärtää niiden luonne. Luistelija voi muuttua myös suojaimilla koristelluksi “joulukuuseksi”, jonka seurauksena hän kuvittelee olevansa turvassa ja laiminlyö kaiken toiminnallisen suojautumisen eli luistelee riskihakuisesti. Tässä tapauksessa suojaimet ovat kääntyneet itseään vastaan.
Suojaimet vähentävät tapaturmariskiä passiivisesti. Kun hasardi sattuu, niin ne vähentävät seurauksien vakavuutta. Aktiivinen suojautuminen on turvallisuushakuista toimintaa, jossa omalla toiminnalla vältetään turhia riskejä ja tällä tavalla ennaltaehkäistään tapaturmia.
Luistelussa tämä tarkoittaa luisteluasennetta ja luistelutekniikkaa.
Luisteluasenteella tarkoitan sitä, millä tavalla asenteellisesti luistelija käyttäytyy turvallisuus- tai riskihakuisesti itseään ja/tai toisia kohtaan. Riskihakuista käyttäytymistä on esimerkiksi jo edellä kerrottu kännykän käyttäminen luistellessa, toisten luistelijoiden ohittaminen/kohtaaminen tarpeettoman läheltä. Liian tiheänä ryhmänä luisteleminen ja jutteleminen samassa yhteydessä. Mikä tahansa toiminta, joka vie huomiota pois pääasiasta eli luistelusta lisää riskiä. Erityisesti vähänkin heikkolaatuisemmalla jäällä pitää keskittyä vain luisteluun ja pitää riittävät etäisyydet muihin. Radan ylläpitäjän näkökulmasta yksi tarpeettomasta riskinotosta kertova seikka on aurauskoneiden kohtaaminen/ohittamine aivan liian läheltä. Erityisesti koneen kulkusuunnassa sen vasemmalla puolella etäisyyttä pitäisi olla ainakin 2 m.
Turvallisuushakuinen luistelija tuskin kaatuu huonolla halkeilleella, rosoisella jäällä, koska hän ottaa sen huomioon ja luistelee tällaisissa tilanteissa sopivaa varovaisuutta noudattaen. Riskejä välttävälle luistelijalle kaatumine sattuu ”hyvällä jäällä” ja arvaamattomuutensa vuoksi se voi olla pahakin. Esimerkiksi Tohlopin kaatumistapauksen uutisista sai sen kuvan, että kaatumispaikalla jää oli hyvää.
Kaikessa luonnon jäällä tapahtuvassa luistelussa lähtökohtana on se, että jäässä voi aina olla luistimen terän levyinen olematon halkeama ja huonolla tuurilla luistin voi siihen tökätä tavalla, jonka seurauksena on sitä lennokkaampi kaatuminen, mitä kovempi on vauhti ”hyvällä jäällä”. Modifioimalla luistelutekniikkaa sopivasti voi näitä hyvän jään kaatumisia tehokkaasti estää ja urheilullinen henkilö voi oikealla luistelutekniikalla kehittyä niin hyväksi, että ei käytännössä kaadu ollenkaan. Yksinkertaistettuna turvallinen luistelu muistuttaa enemmän vapaan tyylin maastohiihtoa kuin pikaluistelua. Ideana on se, että potkun jälkeen jäästä nouseva jalka ei jää juurikaan vartalon painopistesuoran takapuolelle liikesuuntaan nähden eikä nouse korkealle ilmaan jäästä. Tämän tekniikan avain on siinä, että luistelupotku suuntautuu sivulle etuviistoon. Kun näin on, niin potkun päättyessä jalka ei jää taakse ilmaan roikkumaan. Kun vartalon painoa kannattava liukuva luistin tökkää jään halkeamaan, niin kaatumisen välttämisen kannalta on aivan eri asia, onko vapaa jalka tökänneen jalan (luistimen) sivulla lähellä jään pintaa valmiina iskeytymään luisteluasennossa jäähän vai vartalon takana enemmän tai vähemmän korkealla roikkumassa luistimen terä alaviistoon. Edellisessä tapauksessa urheilullisen henkilön vapaa jalka liukuvan luistimen tökätessä iskeytyy jäähän ja seurauksena on horjahdus, harvoin kaatuminen ja joskus vain luistelurytmin rikkoutuminen, jälkimmäinen tilanne johtaa paljon suuremmalla todennäköisyydellä kaatumiseen. Turvallisesta tekniikasta huolimatta notkea ja urheilullinen henkilö kaatuu käytännössä vain siinä tapauksessa, että tökännyt luistin ei vain tökkää vaan on silmänräpäyksen juuttuneena halkeamaan ja siten estää luistelun jatkumisen vaikka toinen jalka onkin jo jäällä liukumassa.
Hitissä opetetaan tätä esikuvansa vapaan tyylin maastohiihdosta ottanutta turvallista luonnon jäiden luistelutekniikkaa. Tekniikan omaksumisessa sauvojen käyttö auttaa, koska sauvatyönnöillä luistelua rytmittämällä on helpompi huomata ja toteuttaa etuviistoon suuntautuva potku. Kun sauvatyöntö antaa vauhtia, niin potkussa ei tarvitse olla tehoa ja siksi on helpompi fiilistellä, miten potku pitää tehdä. Pikaluistelutekniikasta innostuneissa edellinen varmasti herättää vastaväitteitä ja niin pitääkin olla. En tässä ollenkaan väitä etteikö retkiluistelussa niin radalla kuin sen ulkopuolellakin pikaluistelutekniikan ja sen edellyttämän kestävyyden ja lihaskunnon yhdistelmä tuottaisi suurinta luistelunopeutta. Oikeassa pikaluistelussa myös asento on matala, kyyry, selkä vaakasuorassa ja vauhti kova. Silloin vapaan jalan viipyminen vartalon takapuolella on vain silmänräpäys ja tekniikan liikkeen jatkuvuus pitää huolen siitä, että jalka on koko ajan syöksymässä eteen alas jäähän ja siksi sen kaatumisherkkä asento ei ole samalla tavalla riskialtis kuin tavalliselle harrastajalle. Hänelle on paljon turvallisempaa, jos vapaa jalka on lähes luisteluasennossa aivan jään pinnassa toisen jalan sivulla tilanteessa, jossa luistin tökkää.
Lopuksi korostettakoon vielä paria turvallisuuteen liittyvää asiaa:
1. Luonnon jää on aina luonnonjäätä ja se voi sisältää ja yleensä aina sisältää erilaisia rosoja ja halkeamia, joihin luistin voi tökätä seurauksena kaatuminen. Usein on niin, että jo päältä katsoen huonolta näyttävä jää toimii sillä tavalla riskeistä huolimatta turvallisuutta lisäävästi, että se lisää vastaavasti luistelijan varovaisuutta, hyvä ja hyväksi mainostettu jää toimii toisin päin. Me Hitissä emme koskaan lupaa virheetöntä jäätä. Ylläpitämämme luistelurata perustuu luonnonolosuhteisiin ja se on samalla tavalla maastoliikuntareitti kuin vaikka vaelluspolku tai maastopyöräilyreitti. Näsijärven luisteluradalla eivät vallitse keinotekoisesti vakioidut olosuhteet, vaan halkeama jäähän voi tulla ja olla jäässä lähes heti jään käsittelyn jälkeen.
2. Ambulanssit eivät aja jäälle. Tämä tuli eilenkin taas todettua. Minä hain onnettomuuden uhrin jäältä autolla ja tästä autosta hänet siirrettiin ambulanssiin. Kun tässä yhteydessä avasin keskustelun siitä, että hain uhrin autolla, koska ambulanssilla jäälle ei olisi menty, niin sain heti vahvistuksen, että jäälle emme voi ajaa. Luisteluradalla jää on tänä talvena ollut parhaimmillaan 80 cm paksuista. Nyt se on jo jonkun verran heikentynyt. Ehjä 80 cm teräsjää kantaa perinteisen likimääräisen laskukaavan mukaan 32000 kg kuorman murtumatta. Jokainen voi miettiä ovatko viranomaissäännöt järkeviä. Erityisesti tältä pohjalta kannatta miettiä illalla pimeässä tapahtuvaa luistelua, olenko varustautunut oikein (kypärä, polvisuojat…), onko minulla kunnon valolaite, millaista jää on, mikä on luistelutekniikkani taso (lue edellinen), olenko yksin vai kuulunko ryhmään, onko radalla muita. Jos on iltamyöhäisellä liikkeellä yksin ja kaatuu sillä tavalla, että ei voi jatkaa matkaa eikä kännykkäkään ole mukana tai se on hajonnut kaatuessa tai lentänyt taskusta kaatumisrytinässä ja pakkastakin on, niin tilanne on paha. Vaikka kännykkä olisi toimiva ja sillä olisi saatu yhteys hätäkeskukseen, niin avun tulo voi kestää kauan. Siksi oma apu (turvallisuushakuisesti liikkeellä) ja toveriapu (ei yksin pimeällä jäällä jossa ei ole muitakaan luistelemassa) on kannatettava ajatus. Ei kannata väärällä tavalla luottaa viranomaisapuun. Sen jälkeen, kun olet ambulanssissa tai paikassa, johon ambulanssi voi ja saa ajaa, niin asiat mitä luultavimmin etenevät myönteisesti. Keskellä luontoa jo sen kertominen hätäkeskukselle, missä olen ja mistä kautta apua tehokkaimmin saadaan paikalle voi olla aika haastavaa.
Rinkka vai ahkio, talvivaeltamisen ydinkysymyksiä… ja jos rinkka, niin millainen tai millainen ahkio?
Tästä aiheesta varmaankin jokaisella talviretkeilijällä on jokin mielipide ja useilla aika varmakin käsitys.
Tähän käsitysten sekamelskaan joutuu luultavasti ottamaan kantaa, jos on aloitteleva talvivaeltaja ja miettii varustehankintoja järkiperäisen analyyttisesti. Tähän on hyvä huomauttaa, että toki voi retkeillä silläkin tavalla, että retkeily tuo nimenomaan vapautta turhasta järkeilystä, johon työelämä meidät usein pakottaa liiankin kanssa.
Edellistä täytyy vähän kommentoida ennen kuin käymme käsittelemään varsinaista aihetta.
Retkeilyssä, jossa aika vähät välitetään järkiperäisestä retkeilyvälineisiin, reittivalintoihin, ruokailuun, tauotuksiin jne. liittyvästä rationaalisesta analyyttisestä lähtökohdasta täytyy vastapainoksi yhden asian olla kunnossa: Tällä tavalla fiilis pohjalta retkeilevän henkilön pitää olla tunne-elämältään tasapainoinen ja vaistomaisesti tunnepohjalta oikeita ratkaisuja tekevä. Hän osaa pitää tauon tuntemustensa pohjalta, kun se on tarpeen. Hän tuntee sisällään milloin pitää katsoa seuraava yöpaikka ja hän tuntee ja vaistoaa, millaiselle retkelle on hyvä lähteä mukaan jne…
Otsikon aihetta käsiteltäessä edellisestä tyylistä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Ei ole juuri järkeä analysoida välineitä, jos lähtökohta on se, että niiden käyttäjä osaa sopeutua välineidensä ominaisuuksiin terveellä tavalla olivatpa välineet melkein millaisia tahansa.
Kaikki välineanalyysit ja vertailut ovat mielestäni jo edellä kerrotuilla perusteilla rationaalisia ja analyyttisia. Siitäpä se ongelma syntyykin. Vertailuihin nimittäin kovin helposti luikertelee monenlaista subjektiivista ainesta, jolla on vahva yhtymäkohta mielipiteen esittäjän tunnepohjaisiin mieltymyksiin. Eikä tässä mitään jokainen on omissa tuntemuksissaan oikeassa niin kauan, kun ei vahingoita muita. Ongelma tulee vain siitä, että henkilökohtaisia myös omiin tuntemuksiin ja tunteisiin pohjautuvia kokemuksia ei voi yleistää ja tarjota muille ”tietona”.
Tällaiseen aiheen johdantoon päädyin, kun hieman katsoin verkosta, mitä siellä tästä aiheesta Google antaa kärkiartikkeleiksi.
Tässä analyysissä lähdetään aihetta käsittelemään järkiperäiseen analyyttisestä retkeilynäkökulmasta. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että koko retkeilymielikuva muuttuu jossakin määrässä suorituskeskeiseksi. Välineet osoittautuvat toisia paremmiksi/huonommiksi joissakin tilanteissa, kun niitä mitataan ja mittauksen on pakko perustua johonkin suorituskriteeriin. Ahkion /rinakn vertailussa vaikkapa mahdolliseen kuorman kokonaismäärään, mahdollisiin päivämatkan pituuksiin, retken ajalliseen kokonaispituuteen, mitattavissa olevaan rasitustasoon erilaisissa olosuhteissa edettäessä, reittivalinnan mahdollisuuksiin jne…
Edellinen ei tarkoita sitä, että rationaalinen, suorituskeskeinen analyyttinen välineidensä ominaisuuksiin keskittyvä retkeilynäkemys olisi jotenkin ylivertainen. Lopultakin taitaa olla niin, että ”huippusuorituksia” syntyy sellaisten ihmisten toiminnan tuloksena, missä analyyttinen tavoitteellisuus ja suorituskeskeisyys ei ole hallitsevassa asemassa, mutta niidenkin merkitys olennaisena peruskivenä kokonaisuudessa myönnetään.
Rinkka vai ahkio teeman peruskysymyksiä
Kattavasti tätä aihetta kannattaa lähestyä jaolla
– ahkio ja vetojärjestelmä/ rinkka (anatomic) ja kantojärjestelmä (= työkalu)
– ahkion vetäjä/ rinkan kantaja (=työkalun käyttäjä)
– retkeily-ympäristö alue, olosuhteet, vaelluksen kesto (= toiminnan fyysinen ympäristö)
– sosiaalinen ympäristö,millaisessa retkiryhmässä liikutaan (= toiminnan sosiaalinen ympäristö)
Näiden lohkojen keskimääräinen retkikohtainen yhteisvaikutus määrittelee rationaaliselta kannalta sen, kannattaako käyttää rinkkaa vai ahkiota. Jos retkeilijä tekee valinnan, päättää panostaa vain rinkkaan tai ahkioon, niin silloin hänen on ajateltava koko nähtävissä olevaa talviretkeilytyyliään yhtenä kokonaisuutena.
Aloitan analyysin ahkiosta/rinkasta
Mukaan otettavissa olevan tavaran määrä, tilavuus ja paino.
Ahkioiden ja kantolaitteiden tilavuuksiksi mainitaan yleisesti seuraavan tyyppisiä lukuja:
1. Anatomic tyyppiset vaellusretkille tarkoitetut kantolaitteet tyypillisesti 55 l -75 l.
2. Ulkopuoleiseen putkikehikkoon perustuvat kantolaitteet (rinkat) jopa noin 100 l saakka.
3. Ahkiot, pienet mallit kuten Savotan Paljakka, Fjellpulkenin Veteran ja uudemmat pienet Fjellun mallit, PikkuHit, Acapulkan pient mallit jne. noin 200 l tai vähän yli.
4. Suuremmat ahkiomallit 300 l – 800 l, Fjellpullkenin K3 tai uudemmat vastaavat, Transportpulken, IsoHit, Hit Ultima Thule Acapulkan isot mallit.
Edellisistä luvuista voi todeta sen verran, että sekä kantolaitteiden, että ahkioiden osalta ne ovat yläkanttiin meneviä arvioita. Jokainen voi oman kantolaitteensa, ahkionsa äärellä harrastaa vähän kertolaskua, niin tämä asia selviää.
Esimerkiksi kantolaitteesta, pussien korkeus yhteensä 80 cm, leveys 40 cm ja ”paksuus” 25 cm tuottaa tilavuudeksi 80 l. Juuri tämän isompaa pussijärjestelmää ei selkään mahdu, jotta päästään 100 l, niin ulkopakkauksia täytyy olla 20 l.
Vastaavasti ahkio, leveys 40 cm, kuorman korkeus 40 cm, kuorman pituus 1,5 m tuottaa tilavuuden 240 l.
Putkirinkkaan ulkopakkauksia voi laittaa aika paljonkin. Anatomic reppuihin on vaikea sitoa ulkopuolelle suuria lisäpusseja siten, että ne eivät pääsisi heilahtelemaan (ylhäällä tai alhaalla) kulkua haittaavalla tavalla tai sivuilla lisäleveytenä haitata käsien liikettä. Vähänkään suurempi kantolaitteen tai sen osien aiheuttama ”takapotku” heilunta on suksilla liikuttaessa vielä haitallisempaa kuin kävellessä.
Ahkioissa kuormausmäärää rajaa toisaalta pakkauspeitteen sallima tilavuus ja toisaalta se, kuinka korkea kuorma voi olla, jotta ahkio on vielä vakaa eikä kaadu kovin herkästi. Perussääntö on, että kuorman maksimikorkeus on sama kuin ahkion leveys. Jos edellistä esimerkkiä muutetaan madaltamalla kuormaa 10 cm, niin silloin ahkion pakkaustilavuus on enää vain 180 l. Ahkiossa on myös huomattava, että ne ovat pohjamuodoiltaan pyöreitä, perästä ja kaulasta supistuvia ja kuormapeitettä kiristettäessä myös päältä kuormattu ahkio on pyöreä. Jos pakkaus ei levennä ahkiota varsinaista ahkiokaukaloa leveämmäksi, niin tämä tarkoittaa sitä, että käytettävissä oleva tilavuus on edellisiä laskuesimerkkejä pienempi. Toisaalta on niin, että kappaleen vakio ympärysmitan pyöreä muoto maksimoi sen tilavuutta.
Sellainen ahkiokuorma, jossa pussi on ahkiokaukaloa leveämpi ei kuitenkaan ole toiminnallisesti hyvä. Samoin sellainen rinkka tai anatomic, jossa pussit ovat säkkimäisen pyöreiksi (leveys ja paksuus ovat sama) täyteen ahdettuja ei ole hyvä, koska pakatun kantolaitteen painopiste siirtyy kauemmaksi kantajan kehosta.
Summittaisesti sanottuna ahkiossa, pienissäkin vaellusahkiomalleissa on pakkaustilavuutta noin kaksinkertainen määrä suurimpiin kantolaitteisiin verrattuna. Käytännössä ero ei kuitenkaan realisoidu sillä tavalla, että pienessäkin vaellusahkiossa olisi tavallisella viikon talviretkellä matala korkeintaan 20 cm korkea kuorma eli suuren kantolaitteen tilavuuden verran tavaraa. Yleinen havainto on, että kuormat ovat korkeampia ja tästä syystä myös valitellaan ahkioiden kaatumisherkkyydestä. Ahkioretkeilijällä tavaratilavuus on siis suurempi kuin rinkan kantajalla.
Kolme tärkeintä tähän vaikuttavaa tekijää ovat:
1. Ahkion suuremmat tilat houkuttelevat ottamaan mukaan enemmän tavaraa: joko todellisia tai kuviteltuja talviretkeilyn mukavuutta lisääviä välineitä.
2. Retkitavaroiden pakkaaminen ahkioon hukkaa tilaa selvästi enemmän kuin tavaroiden pakkaaminen kantolaiteeseen, jos tähän ei kiinnitetä erityistä huomiota.
3. Talviretkeilyssä tarvitaan enemmän välineitä kuin vastaavassa kesäretkeilyssä. Tämä johtuu kesäretkeilyä suuremmasta olosuhteiden vaihtelusta: räntä/vesisateesta paukkupakkasiin, lumimyrkystä kauniiseen seesteiseen auringonpaisteeseen.
Käsittelen näitä asioita seuraavaksi.
Ensimmäisessä kohdassa on kysymys kaikessa retkeilyssä koko ajan vallitsevasta peruskysymyksestä. Mikä oikeasti on niin tarpeellista, että se otetaan mukaan? Talviretkeilyssä vastaus tähän kysymykseen vaihtelee suuresti sen mukaan, retkeilläänkö tiheän kämppäverkon alueella, jossa pyritään lähes kokonaan yöpymään kämpissä ja ulkona yöpyminen on vain äärimmäinen hätäkeino vai tehdäänkö toisinpäin. Edellisen näkökulman vuoksi vastaus ensimmäiseen ja kolmanteen kysymykseen menee osittain päällekkäin. Jos ajatuksena on maastossa yöpyminen ja retkellä ollaan vähintään viikko, niin siihen asiallisesti varautuminen tarkoittaa huomattavaa tavaralisää:
1. Keskimääräisissä talviolosuhteissa teltan on oltava kunnollinen kaksinkertainen isolla absidilla varustettu talviretkeilyyn soveltuva teltta. Useissa tapauksissa on myös niin, että talvella kolmen hengen telttana myytävä tuote on kahdelle huomattavasti parempi kuin kahden hengen teltta. Tämä johtuu siitä, että huonoissa olosuhteissa joudutaan leirissä toimimaan kesäretkeilyä enemmän teltan sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ruuan valmistusta. Kota ja kamiina ei juurikaan edes niille optimikokoisella ryhmällä muuta lisätilan tarvetta.
2. Avotunturialueella telttailussa tarvitaan myös hyvä lapio, jotta teltta voidaan tarvittaessa kaivaa myrskyltä suojaan. Vaikka edellinen ei olisikaan tarpeellista, niin absidin lattian kaivaminen sisäteltan edestä huomattavasti alemmaksi luo ihmeesti tilaa telttaelämään.
Sellaisilla retkeilyalueilla, joissa tulen voi tehdä merkittyjen tulipaikkojen ulkopuolelle ja/tai yöpymisvälineeseen kuuluu kamiina ovat myös kirves ja saha mahdollisesti tarvittavia välineitä. Metsässä kunnolliset nuotiontekovälineet ovat aina myös turvallisuuskysymys.
Talviretkeilyssä tarvitaan kesää enemmän ruokailuvälineitä. Ulkona tai teltassa sisällä ruokaa laitettaessa on kunnollinen (tilaa vievä) keitinlaatikko hyvin tarpeellinen. Teltassa sisällä se on myös olennainen turvallisuutta lisäävä tekijä. Termospullotilaa sekä juomiselle että syömiselle tarvitaan myös enemmän, koska päivällä keitteleminen (tauon venyttäminen) on kovassa pakkasessa ja/tai tuulessa huono vaihtoehto.
Myös vaatteita tarvitaan jonkin verran enemmän. Pitää pystyä varautumaan myös mahdolliseen äärimmäisen kylmään olosuhteeseen. Makuupussin pitää olla retken olosuhteissa riittävän lämmin ja makuualustoilta vaaditaan enemmän eristyskykyä kuin kolmen vuodenajan retkeilyssä. Minulla on talviretkeilyssä mukana aina kaksi makuualustaa, toinen ilmatäytteinen (voi tulla reikä) ja toinen vanhanaikainen umpisolualusta. Pidän tätä valintaa myös turvallisuuskysymyksenä.
Keittimeen tarvitaan talvella enemmän polttoainetta. Erityisesti siinä tapauksessa, että ruokavettä on sulatettava lumesta, on polttoaineen lisätarve huomattava. Edellisestä seuraa myös se, että bensakeitin on ulkona ja/tai teltassa keittävän talviretkeilijän perusvälineistöä.
Kaikki tämä tarkoittaa lisätilan tarvetta siinä määrässä, että jo viikon retkelläkin ollaan suuren kantolaitteen äärirajoilla, vaikka mukaan otettaisiin vain osa edellä luetellusta. Osittain tilan tarvetta voi vähentää ostamalla mahdollisimman pieneen tilaan pakattavissa olevia ja siksi usein kalliita välineitä (makuupussi, alustat, vaatteet).
Toinen tekijä, joka vaikuttaa tavaroiden ahkiossa vaatimaan tilaan, on pakkaamisen erilaisuus verrattuna rinkkaan. Normaalisti ahkiossa on käytettävissä yksi ahkion maksimitilavuuden kokoinen pakkaustila. Joissakin malleissa voi olla edellisen lisäksi pienehkö tasku. Kun tämä yhdistetään talviretkeilyn tilanteeseen ja siihen, että ahkiota ei voi viedä kämppään sisälle eikä oikein teltan absidiinkaan edes hetkeksi, niin tästä seuraa kokonaan erilainen pakkaustyyli verrattuna rinkkaan.
Ahkiossa tavarat on pakko paljon suuremmassa määrässä pakata moduuleihin. Kehittyneimmillään tämä tarkoittaa yhtä tai useampaa ahkion sisämittoihin sopivaa mahdollisesti useita osastoja sisältävää ahkiokassia. Yksinkertaisimmillaan isompien pakkausten kuten teltan, makuualustojen, makuupussin… lisäksi erilaisia ruokaa, vaatteita yms. sisältäviä pussukoita, joihin tavarat on lajiteltu retken etenemisen ja käyttötarpeen mukaisesti järkevällä tavalla. Lähtökohtaisesti tällainen monikertainen pakkaaminen kuluttaa aina enemmän tilaa kuin rinkassa aika pitkälle lähes yksittäisten tavaroiden sullominen pakkaustiloihin. Huonosti toteutettuna modulipakkaamisen aiheuttama tilan hukkaaminen on runsasta. Tämä johtuu siitä, että ahkiokaukalo on kova rakenne, joka ei muotoudu sinne tungettujen esineiden muotoiseksi. Jos ahkiokaukalon kulmikkaalla pohjalla on pyöreä pakkaus, niin nurkkiin jää huomattavasti tyhjää käyttämätöntä tilaa. Tästä seuraa, että ahkion kuormakorkeus kasvaa suuremmaksi, mitä pakatun tavaramäärän tilavuudesta suoraan seuraa.
Ahkion pakkaamisen peruslähtökohta on sijoittaa painavat tavarat pohjalle ja kevyet päälle. Retkitavaroissa tilavuuteensa verrattuna painavimpia tavaroita ovat täynnä olevat termokset, polttoaine pullot, sisäkkäin oleva kattilasarja, jonka sisimmäinen kattila on täytetty tyypillisesti keittämiseen liittyvillä tavaroilla, kirves ja suurena tavaraeränä ruoka. Näiden painavien tavaroiden pakkaaminen tiiviisti ahkiokaukalon muotoihin sopivasti on tärkeää. Ruoka on sellaista, jolla pakkausta saadaan tiivistettyä. Sen pakkaamiseen käytettävät moduulit (pussit, kassi) pitää olla sellaisia, että ne pakkautuvat tiiviisti ahkion pohjalle muun edellä luetellun kanssa. Tämän ahkiopakkauksen alakerran päälle tulevassa kevyempien tavaroiden kerroksessa pitää edelleen pakkausmoduulien muotoutua paremminkin laatikkomaisiksi kuin pallomaisiksi. Esimerkkinä eniten tilaa tuhlaavasta pakkausmuodosta on lähes pallomainen makuupussi. Paras pakkaustulos saavutetaan, jos päällimmäiset pakkaukset muotoilevat ahkion sulavan näköiseksi, kun sen peitekangas kiristetään.
Kaarien muotoonsa pingottama teltta ( tunnelimallinen sopii useimmiten parhaiten talvivaellukselle, kupoli on myös mahdollinen) pakataan ahkiovaelluksella kokonaan toisella tavalla kuin rinkkavaelluksella. Teltan kaaret teipataan liitoksistaan yhteen. Ainostaan kaaren keskivaiheille jätetään yksi vapaa liitos. Kaaret jätetään valmiiksi teltan kaaritunneleihin ja katkaistaan yhdestä vapaasta liitoksesta kaksinkerroin. Telttakankaat kääritään lopuksi taitettujen kaarien muodostaman ytimen ympärille. Näin syntyy noin ahkion mittainen ohut telttakäärö. Se pakataan koko pakkauksen päällimmäiseksi, mahdollisesti jopa kokonaan ahkiopussin ulkopuolelle. Avomaastossa vaellettaessa telttakäärö voi olla kokonaan ahkiopussin ulkopuolella. Risukkoisella vaellusreitillä pitää teltan salkojen olla ahkion keulan päästä sillä tavalla ahkiopussin suojaamia, että ne eivät kaarteissa pääse tarttumaan risuihin. Lyhyimmät ahkiomallit eivät sovellu kovin hyvin tähän tarkoitukseen, koska telttakääröstä tulee selvästi lyhyttä ahkiota pidempi. Menetelmään sopivan ahkion pituus on yleensä vähintään 160 cm.
Edellä kuvattu tapa on alumiinikaari rakenteeseen perustuvan teltan pystyttämisen ja purkamisen kannalta ylivoimaisen kätevä ja nopea. Myös myrskypystytyksen onnistuminen helpottuu huomattavasti, koska kaaret ovat valmiina tunneleissa. (Vakio tuulensuuntaan tunneliteltta on helpoin ja varmin myrskypystytettävä. Teltan perä kiinnitetään pohjasta ja reunoista vastatuuleen. Kaaret jännitetään ja teltan perä vedetään ylös suoraan vastatuuleen kaikista naruista. Tämän jälkeen toinen retkeilijä alkaa kiinnittää telttaa maahan aluksi vastatuulen puolelta. Halvatkin tunneliteltat muuttuvat myrskynkestäviksi, jos niiden kaariin lisätään narukiinnityspisteitä riittävän lyhyille väleille).
Haasteellinen talviretkellä mukana kuljettava on toinen suksipari. Tällainen ratkaisu on harkinnan arvoinen, jos retki suuntautuu alueelle, jossa on tarkoitus pystyttää perusleiri ja sieltä käsin tehdä offpiste päiväretkiä. Offari sukset soveltuvat huonosti vaellushiihtoon ja siksi pitkä matka lähtöpisteestä perusleiriin (yksikin pitkä tai useita päivämatkoja) puoltaa edellistä. Laskettelusuksilla ahkion vetäminen on helpossakin maastossa hidasvauhtista skinittämistä (hiihdetään nousukarvat pohjassa), koska vähäisen jalkavuuden vuoksi niitä ei pysty pitovoitelemaan.
Laskettelusuksipari on painava ja iso esine, joka voidaan pakata ahkiossa vain kansilastiksi. Rinkkaretkellä käytännössä mahdoton lisävaruste. Se myös tarttuu helposti reitillä oleviin risuihin. Tästä johtuu, että pienet ahkiomallit soveltuvat huonosti suksiparin kuljettamiseen. Tähän tarkoitukseen sopiva ahkio on pituudeltaan vähintään 170 cm mieluummin 180 cm tai enemmän. Leveyttä ahkiolla saisi olla paremminkin 50 cm ja sen yli kuin vähemmän. Suksiparin mittaisen ja leveähkön ahkion päälle sukset voidaan sijoittaa siten, että ne eivät tartu risuihin (ahkio suojaa kansilastia työntämällä risuja pois) ja toisaalta pysyvät hyvin kuorman päällä keskellä paikallaan. Tällä tavalla kuorma pysyy vakaampana. Offarisukset sopivat huonosti kantolaitteeseen kiinnitettäviksi ja mukana kannettaviksi. Mitä pidempi matka, niin sitä selvemmäksi tämä käy. Suksipaketti muuttaa reilun 20 kg painoisen kantolaitteen n. 30 kg painoiseksi.
Edellä on monessa kohdassa viitattu ahkion kokoon. Siksi tästä asiasta on syytä sanoa muutama perusasia. Luonnollisesti pienessä ahkiossa kuormakorkeus helposti kasvaa sellaiseksi, että ahkiosta tulee kaatumisherkkä. Tämä vielä korostuu jonkin verran jos ahkion pienuus (pakkaustilan määrä ) perustuu paremminkin ahkion kapeuteen kuin sen leveyteen. Toisaalta on niin, että kapea vain noin 35 cm levyinen ahkio kulkee ylivoimaisen hyvin upottaneella suksenjäljellä vetäjänsä perässä, koska se ei auraa (luo lisäkitkaa) jälkeä leveämmäksi. Tämän edun merkitys luonnollisesti vähenee isommassa retkiporukassa, jossa ladun avaajaa voidaan vaihtaa usein. Leveä (min. 50 cm) ahkio puolestaan pysyy hyvin pystyssä ja siitä on helppo rakentaa sellainen malli, joka toimii kovan lumen olosuhteissa avotunturissa myös sivurinteillä. Ahkion iso koko (pakkaustilaa minimissään reilusti yli 300 l) luonnollisesti kasvattaa sekä sen pituutta että leveyttä. Pohjan muotoilulla ison ahkion kulkua uppolumessa voidaan olennaisesti parantaa. Ahkiokaukaloiden näkökulmasta ahkiot jakautuvat pieniin ja isoihin ja pienuus voi tarkoittaa myös kapeutta, joka tuottaa erinomaiset uppolumiominaisuudet.
Ahkion vetojärjestelmä vaikuttaa sen käytettävyyteen olennaisesti. Vetojärjestelmä voi parhaimmillaan toimia niin, että ahkio seuraa ”kuuliaisesti”vetäjän mutkittelua uppolumessa metsämaastossa (ristiasisat) tai kehikkomainen vetojärjestelmä voi pakottaa ahkion seuraamaan hiihtäjää myös jäisellä sivurinteellä avotunturissa.
Ahkioihin, niiden peitekankaisiin, aisajärjestelmiin ja valjaisiin liittyviin seikkoihin voi perehtyä tämän palstan muista artikkeleista: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/ .
Rinkka vai ahkio suhteessa retkeilijän ominaisuuksiin
Talviretkeilijän, ahkion vetäjän tai rinkan kantajan kannalta edellisten olennainen ero on seuraava:
Rinkkaa/anatomicia pitää jaksaa kantaa ja lepoon päästään vasta kun se on otettu selästä pois. Perässään pystyy lumella vetämään paljon suurempaa taakkaa, mitä pystyy kantamaan. Normaalisti kantamisessa lasketaan, että noin 1/3 omasta painosta on vielä siedettävä kantolaitteen paino. Jokainen pystyy kohtuullisissa jopa haastavissa olosuhteissa vallan hyvin vetämään ahkiota, jonka paino on samaa luokkaa kun vetäjän oma paino. Ahkion vetäjä myös lepää heti kun hän pysähtyy. Toisaalta ahkio (kevytkin) aina jossakin määrässä nykii ja siksi estää sulavaa hiihtoliikettä – siirtymistä ponnistusvaiheesta liukuun. Hyvin istuva (ei saa heilahdella selässä paljon) rinkka ja vielä paremmin anatomic on osa kantajaansa ja seuraa hiihtoliikkeessä juohevasti mukana, jos vain hiihtäjän voimat riittävät. Putkirinkan kehikko estää hiihdossa vartalon kiertoa ja tästä syystä heilahtelee sivuttain.
Talviretkellä mukana kuljetettavien tavaroiden määrän lisäys suhteessa retkeilijän kokoon on epäedullinen. Retkivarusteiden paino suhteessa retkeilijän painoon kasvaa pienikokoisella henkilöllä enemmän kuin suurikokoisella. Tämä johtuu siitä, että osa mukaan otettavista lisävarusteista on saman painoisia riippumatta retkeilijän koosta ja muissakin lisävarusteissa niiden paino kasvaa/vähenee epäedullisesti suhteessa retkeilijän painoon.
Edellisestä seuraa se, että pienikokoisella retkeilijällä viikonkin mittainen talviretki lähes pakottaa hänet käyttämään ahkiota. Lähtökohtaisesti hänen kantokykynsä on isompaa henkilöä pienempi ja talviretken lisävarusteiden paino ei kasva suhteessa retkeilijän painoon vaan sitä epäedullisemmin. Hyväkuntoinen ja ennen kaikkea voimakas retkeilijä voi jossakin määrässä näillä ominaisuuksillaan kompensoida edellistä.
Isokokoinen henkilö pystyy paremmin kokonsa vuoksi liuuttamaan suksiaan, vaikka varsinaisesta hiihtoliikkeestä ei enää voisikaan puhua. Toisaalta ison henkilön ja hänen kantolaitteensa massa voi olla niin suuri, että sopivan upottavassa kelissä hänen suksensa uppoavat suuremmasta koostaan huolimatta siinä missä pienempikokoinen vaeltaja vielä taakkoineen kelluu hangella. Jos upottava hanki pettää syvälle (50cm ja ylikin), niin pienikokoisen vaeltajan jalkojen pituus hankaloittaa etenemistä, mutta toisaalta suurkokoinen henkilö voi herkemmin kaatua hangen yhtäkkiä pettäessä toisen suksen alta, koska hänen painopisteensä on korkeammalla.
Tästä tullaan loppupäätelmään. Rinkaa/anbatomicia kannettaessa retkeilijän koolla on enemmän vaikutusta suuntaan tai toiseen kuin ahkiota vedettäessä. Parhaiten kantaminen sopii pitkäraajaiselle suhteellisen kevyelle, mutta voimakkaalle aika urheilulliselle retkeilijälle. Ahkio on turvallinen vaihtoehto kaikille. Sitä vedettäessä retkeilijän koko on aika vähämerkityksinen tekijä ja kunnonkin (=vetämiseen liittyvä suorituskyky) pitää olla vain sellainen, että ahkio kohtuudella liikkuu eli retkellä on enimmäkseen muuta elämyssisältöä kuin kiusallisen raskaan ahkion kiskominen tunnista toiseen. Toki pitkäraajainen voimakas retkeilijä liikkuu myös ahkioineen nopeammin kuin hänen vastakohtansa.
Retkeily-ympäristön (alueen, olosuhteiden ja keston) vaikutus rinkka vai ahkio
Alue
Loivapiirteinen maasto suosii ahkiota. Tasaisella (tyypillistä napa-alueiden vaelluksille) ahkio on edullisimmillaan suhteessa kantolaitteeseen. Tämä johtuu siitä, että tasaisella ahkion keskimääräiseen vetovastukseen vaikuttaa vain kitka ja ahkion uppominen lumeen (aurausvaikutukseta tuleva vastus). Mitä jyrkempi ylämäki, niin sitä suurempi osa vetovastuksesta aiheutuu ahkion painosta, Ylämäen jyrkentyessä saavutetaan piste, jossa kevyenkin (=mahdollista kantaa sama paino) ahkion vetäminen muuttuu lähes mahdottomaksi, vaikka suksissa on kokopitkät nousukarvat. Kitkavoima, lumeen uppoamisen aiheuttama vastus ja painovoima komponentti vain ovat liikaa. Painava ahkio roikkuu koko ajan vetäjän perässä ja pyrkii valumaan taaksepäin. Jyrkän rinteen ”loiventaminen” etenemällä Z tyylillä on myös hankalaa, koska jyrkässä sivurinteessä vinottain kiivettäessä paraskin ahkio tahtoo liukua enemmän tai vähemmän vetäjän sivulle alarinteen puolelle. Järkevä ahkioretkeilijä suunnittelee reittinsä siten, että niille osuvat mäet (ainakin pitkät) ovat loivia. Jyrkkäpiirteisemmässä vaellusalueelle osuvassa maastossa liikutaan päiväpyrähdyksillä maisemia ihailemassa, mutta ahkiota vedetään mahdollisimman loivapiirteisellä perusreitillä. Suomen Lapissa tämän tyyppinen reittisuunnittelu on yleensä aika helppoa. Pakolliset jyrkät osuudet jäävät lyhyiksi. Norjan Lapissa tilanne on haastavampi. Retkeilyreitille voi osua vaikeasti kierrettäviä jyrkkärinteisiä laaksoja (rotkoja).
Ahkion vetäjällä myös alamäkiosuuksien tulee olla loivapiirteisiä. Laskettelu on mahdollista puuttomalla rinteellä sopivissa pehmeän lumen olosuhteissa myös vähän jyrkemmällä hyvin vetäjäänsä seuraavan pystyssä pysyvän ahkion kanssa. Se on helpointa sopivan kokoista/ jyrkkyistä kurun pohjaa vuoroin sivulta toiselle. Puita kasvavalla rinteellä riski kasvaa, että ahkio ei väistäkään puuta samalla tavalla kuin hiihtäjä ja matka päätty äkkipysäykseen, jonka seurauksena usein myös vetojärjestelmästä on jotakin rikkoutunut.
Olosuhteet
Helpointa ahkion vetäminen on edellä kuvatulla helpolla loivapiirteisellä alueella tasaisella hankikannolla, (ei jyrkkiä tuulen kovettamia laineita) jonka päällä on muutama sentti pehmeää lunta. Pehmeä lumi alkaa olennaisesti jarruttamaan ahkion liukua, jos kulku-ura painuu yli 10 cm syvyiseksi. Rinkan kantajan kannalta samat olosuhteet ovat helpoimmat. Jos hänen voimatasonsa riittää ylläpitämään hiihdossa kunnon liukuvaihetta, niin silloin nopeusero ahkion vetäjään kasvaa melkoiseksi. Tämä edellyttää, että rinkka on pystytty pitämään suhteellisen kevyenä. Loivapiirteisessä uppolumessa ahkion vetäjä pääsee rinkan kantajaan verrattuna melko vähällä, koska pienikin pysähdys tarkoittaa välitöntä lepoa ja toisaalta oikean kokoisilla suksilla hiihdettäessä hän ei yhtä usein hupsahda rinkkaretkeilijän tavalla yllättäen toispuoleisesti syvälle hankeen. Mitä painavampi kantolaite on verrattuna kantajan voimatasoon ja kuntoon, niin sitä selvemmin edellinen tulee esiin. Jyrkällä rinteellä metsämaastossa uppolumessa ahkion vetäjän vaikeudet kasvavat rinkan kantajaan verrattuna sitä suuremmiksi, mitä tiheämpi puusto. Tämä pätee samalla tavalla hiihdettäessä mäkeä ylöspäin tai laskettaessa alaspäin. Erityisesti käännösten tekeminen ahkion kanssa on hankalaa ja voimia kysyvää.
Vaelluksen kesto
Kantolaitteen käyttämien talvivaelluksella rajoittuu aika jyrkästi noin viikon retkiin. Useimmissa tapauksissa 2 viikon retken varusteiden pakkaaminen kantolaitteeseen muodostuu tilankäytön ja painon kannalta hyvin ongelmalliseksi, pidemmistä reissuista puhumattakaan. Kahden viikon retki voi vielä olla mahdollinen, jos se on selkeä kämppäkierros helpoissa lumiolosuhteissa ja ulkona yöpymiseen on mukana vain kevyet hätävarustus. Tämä perustuu seuraavaan laskukaavaan: normaali teltassa yöpyvän kesävaeltajan viikkoretken pakatun kantolaitteen paino on noin 20 kg +- pari kolme kiloa. Kun tähän lisätään ulkona tapahtuvaan yöpymiseen perustuva talvivaeltajan lisävarustus, niin paino nousee noin 5 kg +-jotakin. Toisen retkiviikon ruokapaketti painaa kevyimmillään noin 5 kg (jos ei olla paastovaelluksella ja päivämatkat ovat normaaleja). Yhteenlaskun tuloksena tästä syntyy jo 30 kg +- jotakin. Tällainen taakka alarajallaankin on suurimmalle osalle retkeilijöistä liikaa erityisesti, jos sääolosuhteet muuttavat ennakoitua haastavammaksi. Yhteenveto tästä on se, että rinkka voi olla talviretkeilijän vaihtoehto ahkiolle viikon vaelluksella ja joissakin tapauksissa 2 viikon retkellä. Kun retken kesto pidentyy, niin ahkiosta tulee ainoa vaihtoehto.
Arktisilla vaelluksilla ahkion normipaino on noin 100 kg. Ahkion suuresta painosta vain osa selittyy retken kestolla ja toinen osa sillä, että vaelluksen erityisluonteen vuoksi mukana on paljon tavaraa, jota perusretkeilijä ei Suomen, Ruotsin tai Norjan Lapissa liikkuessaan tarvitse. Jos ajatellaan, että perusretkeilijän ahkion lähtöpaino ilman ruokia on 30-40 kg (tämän pitäisi hyvin riittää) ja ruokien määrää nostetaan arvoon 1 kg/pv eli 7 kg/viikko ja polttoaineen kulutus viikossa 1 kg/hlö, niin tällä laskukaavalla lähtötilanteessa 100 kg painavalla ahkiolla voi edellä kuvatuissa olosuhteissa retkeillä noin 2 kuukautta ilman varustetäydennyksiä. Vain eläkeläisillä on mahdollisuuksia pitää niin pitkiä talvilomia, että ahkiosta pyrkii tila loppumaan. Edellisen kaltainen esimerkki on lisäksi itsetarkoituksellista erikoisuuden tavoittelua vaikka aikaa olisikin. Jos retkikohde on Suomi, Ruotsi Norja, niin järki kehottaa täydentämään muonavarastoja parin kolmen viikon välein. Loppupäätelmä tästä on se, että perusretkeilyssä oikean kokoinen ahkio ei käytännössä rajoita retken kestoa.
Ahkio vai rinkka talviretkeilijän retkiryhmän merkitys
Retkiryhmän sosiaalisten suhteiden ja toiminnan perusteita
Yleisesti talviretkellä voidaan todeta fyysisen rasituksen näkökulmasta seuraava periaatteellinen lähtökohta: mitä suurempi retkiryhmä, niin sitä helpommin matka joutuu. Tämä perustuu siihen, että isossa joukossa kovimmalle rasitukselle joutuvia henkilöitä on helpompi vaihtaa ja kunkin vuorollaan joutuessa raskaaseen tehtävään siihen liittyvä aika on sitä lyhyempi, mitä isompi porukka. Tämä lähtökohta pätee saman tyyppisesti sekä ahkiovaeltajien että rinkan kantajien ryhmässä. Retken rasitusta lisää ladunavaajan tehtävä ja leirissä työpäivä jatkuu niillä, jotka vastaavat ruokahuollosta ja vastaavasti alkaa aamulla aikaisemmin. Kuormitusta voidaan ryhmässä tasata, kun tehtäviä kierrätetään. Asiaa voi ajatella seuraavan tyyppisen kuvitellun vertailun ja työnjakoesimerkin avulla. Jos päivässä liikutaan kahdeksan tuntia, niin yksin retkeilevä liikkuu koko ajan umpihankeen, kahdekan vaeltajan ryhmässä ladun avausta on vain tunti. Yksinään pystyttää ja purkaa leirin ja laittaa ruuat joka päivä. Vaikkapa kolmen henkilön telttakunnissa ruokavuoro on joka kolmas päivä ja kahtena muuna päivänä vastaa toisen telttakunnan jäsenen kanssa leirin pystyttämisestä ja purkamisesta.
Huolimatta edellisestä työnjaon etuja kiistatta osoittavasta ”laskuesimerkistä” jokaisella yksin retkeilleellä lienee aika voimakkaita tuntemuksia siitä, että yksin kaiken tekeminen on sittenkin todella helppoa. Tämä johtuu sitä, että jos tuntee itsensä, niin voi tehdä kaiken juuri omista lähtökohdistaan oikealla hetkellä.
Tämä kokemus perustuu edellisen ryhmän koon kasvun näkökulmasta kuvatun positiivisen muutoksen kanssa täysin vastakkaiseen trendiin. Jokainen ryhmän jäsen on yksilö ja toimii parhaiten noudattamalla juuri hänelle ominaisia malleja. Mitä enemmän ryhmässä on jäseniä, sitä enemmän syntyy kontaktipintoja ja ristiriitoja näiden yksilöllisten mallien välille. Tämä pätee kaikkeen alkaen vaikka pissahädästä, ruokailunopeudesta, unirytmistä, retkivauhdista tai vaikka juuri jossakin retkeilytilanteessa vallitsevasta suoritusvalmiudesta. Tärkeä on huomata, että ryhmän koon kasvaessa lineaarisesti kasvaa edellisestä johtuva yksilöllisyydestä johtuvien ”hankausmahdollisuuksien ” määrä käyräviivaisesti.
Edellisistä perustavan laatuisista ristiriitaisista trendeistä seuraa se, ryhmäkokoa kasvatettaessa tullaan pisteeseen, jossa ryhmäkoon kasvattamisen aiheuttama postiivinen vaikutus on enää yhtäsuuri kuin ryhmäkoosta aiheutuvan ”sisäisen kitkan” negatiivinen vaikutus. Tämä piste on näin karkeasti ajateltuna ryhmäkoon optimi. On tärkeä huomata, että tätä optimipistettä voidaan muuttaa (kasvattaa) monilla keinoilla. Yhteisnimitys kaikille näille keinoille on organisointi. Tämä lähtökohta pätee pienryhmästä EU:n tai vaikka koko ihmiskunnan kokoisiin enemmän tai vähemmän organisoituihin kokonaisuuksiin.
Organisointi tarkoittaa sitä, että erilaisilla säännöillä, ennakkoratkaisuilla, opituilla toimintatavoilla, malleilla ja rooleilla ryhmän sisäistä kitkaa vähennetään ja tällä tavalla mahdollistetaan ryhmäkoon kasvu ja sitä kautta saavutettavat edut. Ryhmässä toimittaessa on pakosta noudatettava edellä kerrottua, ja se ei koskaan juuri kenellekään yksittäiselle ryhmään jäsenelle ole se paras. Mutta yhdessä voidaan saavuttaa sellaista, johon yksilön voimavarat eivät riitä. Tästä seuraa ryhmäkoon ja tavoitteiden välinen yhteys. Retkeilyn tavoitteet voivat olla sellaisia, että niiden saavuttaminen yksinään tai pienessä ryhmässä on mahdotonta. Jos on kiinnostunut tällaista tavoitteista, niin se merkitsee aina jonkin asteista yksilöllisyyden uhraamista ryhmätoiminnan edellyttämille kompromisseille s.o. säännöille. Retkeilyn historia on täynnä tähän liittyviä esimerkkejä, kuuluisin on ehkä Sir Edmund Hilaryn retkikunta Mount Everestille. Tämä teoretisointi voi tuntua kaukaiselta, mutta kannattaa huomata, että retkeilyssä on paljon ainesta, jota voi pitää jopa yltiöindividualistisena. Tästä syystä edellinen todellisuus näyttäytyy voimakkaana jo tavanomaisillakin retkillä pikkuryhmissä.
Sen hyvän toteutuminen, josta edellä ryhmän koon kasvua ja työnjakoa koskeva esimerkki antoi viitteitä, on siis monen mutkan takana. Ryhmän pitää olla sellainen, että toimiva kuormitusta laskeva työnjako on siinä mahdollinen. Ajateltaessa esimerkiksi ladun avaajan tehtävää pitää retken päivämatkojen (tavoitteiden) ja reittivalintojen olla sellaisia, että lähes kaikki ryhmän jäsenet kykenevät myös tähän kuormittavaan rooliin vuorollaan edes joksikin aikaa. Samoin kaikkien on kyettävä ottamaan osansa leiriaskareissa. Kovakuntoisellekin retkeilijälle tulee aika tavanomaisestakin retkestä vaativa vaellus, jos hän joutuu suurimman osan ajasta avaamaan latua ja sitä enemmän mitä hankalammat olosuhteet ja tämän lisäksi vielä ruokkimaan retkikaverinsa joka päivä ja aamu.
Paras tasapaino syntyy, kun kaikki retkikunnan jäsenet ovat retken vaativuuteen nähden riittävän hyväkuntoisia/retkeilytaitoisia ja pystyvät sujuvasti vaihtelemaan eri rooleissa. Tämä pelkkä lähtöedellytys ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi jokaisella pitää olla tahtotila edellä luonnehditun hyvän tuloksen saavuttamiseen.
Yleinen sosiaalipsykologinen totuus on ryhmän paine jäseniään kohtaan. Pieni ryhmä on tiivis ja siinä ryhmän paine pitää huolta, että kaikki ryhmän jäsenet ponnistelevat kiitettävästi ryhmän tavoitteiden (yhteisen toiminnan) hyväksi. Kahden henkilön vaellusporukassa harvoin tulee tilanne, jossa toinen ottaa ”vapaamatkustajan” roolin ja toinen saa ponnistella läpi haasteiden. Näin on usein myös neljän hengen ryhmässä. Tätä suuremmissa porukoissa alkaa helposti syntyä puolueita ja pikku kitkaa, joka estää suuremmasta ryhmäkoosta työnjaolla saavutettavan edun maksimoitumisen. Joukossa on myös aina mahdollista, että jonkun jäsenen ääni ei tule ollenkaan kuulluksi. Hänelle retkestä tulee rasittava, vaikka sen fyysinen vaativuus ei olisikaan voimavaroille liiallinen. Kolmen hengen ryhmä on jo tässä suhteessa vaarallinen ja ehkä vaarallisin, jos tilanne lukkiutuu sellaiseksi, että sama henkilö jää aina vähemmistöön.
Hyvä retkiporukka on sellainen, jossa edelliset ongelmat vältetään. Tähän päästään, kun retkeillään usein lähes samojen kavereiden kesken ja vähitellen opitaan ketkä sopivat ja sopeutuvat porukan yhteishenkeen ja ketkä eivät. Olemme eri tavalla sopeutuvaisia, joillekin sopeutuminen ja ihmissuhteiden löytäminen onnistuu lähes keiden kanssa tahansa ja toisilla on taas selvästi tärkeämpää löytää riittävän yhteensopivalla tavalla ajattelevia ja toimivia kumppaneita. Kukaan tuskin kuitenkaan on sellainen, että tulee vähänkin ankarammissa retkiolosuhteissa toimeen kenen kanssa tahansa. Mitä pidempi retki on kestoltaan, niin sitä vaikeammaksi tulee sellaisten roolien ylläpitäminen, jotka peittävät ryhmän jäsenten välillä olevaa liian vähäistä sopeutumista ja yhteisen löytämistä.
Edellä kerrotusta ryhmäkoon kasvun kautta saavutettavaa suorituskyvyn kasvua vahvistavasta organisoinnista voidaan tiivistää seuraavaa:
– ryhmän valinta/valiutuminen. Hyvä ryhmä on toimintaan nähden sopiva kombinaatio yksilöllisyyttä ja ”keskiarvohakuisuutta”. Liian ”samankaltaisista/mielisistä” jäsenistä koostuva ryhmä ei ole paras mahdollisen yllättävässä uudenlaista toimintaa – luovuutta vaativassa tilanteessa. Liika yksilöllisyys estää ryhmän yhteisen toiminnan organisointia
– ryhmän oppiminen. Hyvä ryhmä syntyy siten, että sen jäsenet oppivat tuntemaan toisiaan tehtäväympäristössä ja oppivat tekemään myönnytyksiä suhteessa toisiinsa kokonaistuloksen parantamiseksi tulosten saavuttaminen ei ole henkilö- vaan ryhmäkeskeistä
– ennakkoon ryhmän ”osaamista” voidaan vahvistaa tietoisilla roolivalinnoilla. Lähtökohtaisesti ajatellaan niin, että kaikki eivät tee kaikkea ja ovat vaihdettavissa, vaan ryhmässä on jo ennakkoon eksperttejä
Mitä tästä pitkähköstä johdannosta seuraa rinkka vai ahkio kysymykseen – aika paljonkin
Lähtökohta edelliseen vastattaessa on siinä, että kaikella teknologialla, kepillä, jolla simpanssi tipauttaa banaanin pusta, ydinvoimalalla tai internetillä on yksilön ja laajemman sosiaalisen rakenteen toimintamahdollisuuksia vahvistava vaikutus.
Onnistuneen retken perus lähtökohta on helpottaa ryhmän yhteisen hyvän (tahdon) löytymistä. Ryhmän jäsenten väliset retkeilyosaamiseen ja fyysiseen suorituskykyyn liittyvät suhteellisen pienet erot ovat hyvä lähtökohta. Näitä eroja ei pitäisi negatiivisessa mielessä (=individualistien välinen kitka) myöskään välinevalinnoilla suurentaa. Siksi ennakkoon toisilleen tuntemattomien ihmisten ryhmässä ahkiovaeltajien ja rinkka selässä hiihtävien sekoitus on lähtökohtaisesti riski. Jos rinkan kantajat sattuvat olemaan myös joukon kovakuntoisimpia ja rinkan painoon nähden riittävän voimakkaita, niin heidän vaellusnopeutensa on heikkokuntoisempaan ja luultavasti suurempaa tavaramäärää vetävään ahkiovaeltajaan nähden iso. Tämä iso ero on saattanut jo ennakkoon muovata tällä tavalla eroavien vaeltajien ennakkokäsityksiä päivämatkojen pituuksista. Kun tähän lisätään vielä se, että rinkkavaeltajan ja ahkiovaeltajan reittivalinnat voivat edellä kuvatuissa tilanteissa huomattavastikin erota toisistaan (yksilöiden eroja vahvistava teknologia), niin jo retken alkutahdeilla saatetaan olla jännittyneessä tilassa.
Edellisen ja muiden vastaavan kaltaisten esimerkkien avulla voidaan tulla seuraavaan päätelmään: Mitä huonommin retkiryhmä on ennakkoon organisoitunut (tuntee toisensa, sopivan samankaltainen ajattelutapa liittyen retkeen, perusretkeilytaidot kunnossa kaikilla eikä liian suuria yksilöllisiä eroja, joista voi seurata salakavalia tavoite-eroja jne…), niin sitä riskialttiimpaa on, jos ryhmässä on sekä ahkion vetäjiä että rinkan kantajia.
Ahkion kantolaitteesta erottava keskeinen piirre on suurempi pakkaustilavuus ja yleisesti (poislukien rinkkaa suosivat erityisen jyrkät rinteet ja tiheät metsät) kuntotasoon verrattuna mahdollisuus kuljettaa mukana suurempaa määrää retkeilyvälineitä. Edelliseen ryhmän kokoon ja toimintaedellytyksiin suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että ahkiota on mahdollista käyttää tasaamaan ryhmän yksilöiden mahdollisesti ongelmia aiheuttavia eroja. Tämä tarkoittaa seuraavaa:
1. sopivilla lisävaruste ja vaikkapa makupala valinnoilla ryhmän jäsen voi nostaa omaa henkilökohtaista hyväoloa ja se auttaa kestämään muita retken rasituksia – sosiaalisia tai vaikkapa yksilön kuntoon nähden hieman liian kovan fyysisen suoriutumisen painetta.
2. Koska ahkioryhmän on lähes pakko ahkiosta johtuen käyttää loivapiirteisempiä ja muutenkin helpompia (ei tiheää metsää) reittivalintoja, niin tämä jo tasaa ryhmän heikompikuntoisiin liittyvää fyysistä suoriutumispainetta.
3. Vaikeissa pehmeän lumen olosuhteissa ahkiovaellusryhmän ladun avaajan ja muiden rasitustasossa on huomattava ero. Jo toisena tuleva pääsee paljon helpommalla ja hänestä taaksepäin hiihdetään valmiilla uralla. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että takana hiihtävien kannalta etenemisnopeus on varsin hidas. Kun tämä yhdistetään siihen, että ahkioretkeilijä lepää heti, kun hän pysähtyy, niin organisoimalla sopivasti kunnon mukaan ladunavaajavuorojen kesto saadaan tilanne, jossa vaikkapa tilapäisesti jostakin syystä väsynyt ryhmän jäsen pääsee paljon keskiarvoa helpommalla. Sama pätee niihin, jotka normaaliolosuhteissa pärjäisivät vielä hyvin, mutta erityisen vaativassa tilanteessa osoittautuvat fyysiseltä suorituskyvyltään ryhmän heikoimmiksi.
4. Ahkion ominaisuuksista kantolaitteeseen verrattuna seuraa myös suuremmat mahdollisuudet tarvittaessa keventää heikoimmin pärjäävien kuormaa muille.
Kantolaitteella ei ole vastaavassa määrässsä ryhmän toimintaa tasoittavia mahdollisuuksia.
Yhteenveto rinkka vai ahkio
Ahkio on kantolaitteeseen verrattuna haluttaessa/osattaessa paremmin ryhmän yhteistomintaa häiritseviä yksilöiden eroista johtuvia piirteitä tasaava väline kuin kantolaite. Ahkio sopii monipuolisesti talviretkeilyyn. Retken keston pidentyessä ahkionvaeltajan mahdollisuudet kuljettaa mukanaan tilavuudeltaan ja painoltaan suurempaa tavaramäärää tekevät siitä ainoan vaihtoehdon. Ahkio pakottaa reittivalinnoissa välttämään tiheää metsää ja jyrkkiä mäkiä. Tämä on tietysti rajoite, mutta samalla myös turvallisuutta ja retken onnistumista varmistava tekijä.
Kantolaite on suhteellisen lyhytkestoisten (vajaa viikko, viikko tai vähän kauemmin, riippuu olosuhteista) talvivaelluksen vaihtoehto. Edullisissa olosuhteissa kantajan voimaan ja kuntoon sopiva riittävän kevyt kantolaite mahdollistaa ahkioon verrattuna huomattavasti nopeamman etenemisen. Rinkkavaeltajat selviytyvät myös paremmin jyrkistä ylä-tai alamäistä ja tiheässä metsässä.
Ahkiota voi paremmin sanoa talvivaelluksen yleisvaihtoehdoksi ja kantolaitetta enemmän erikoistuneen vaeltajan vaihtoehdoksi.
Ratamestarin pohdiskelua matkailusta
Sattui tuossa muutama päivä sitten silmään tällainen Ylen uutinen:
“Suomi haluaa kestävän matkailun ykkösmaaksi, mutta asiantuntijat pitävät sitä viherpesuna: Matkailun haitat ylittävät sen hyödyt.”
Tämä on varmaankin suurelta osalta totta. Minä en koskaan ole oikein innostunut kestävästä matkailusta pauhaamisesta, koska aivan vaistomaisesti olen tuntenut sisälläni sen, että tuossa kyllä tärkeästä ympäristöarvosta (ekologisesta kestävyydestä, johon liittyy myös sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys) tehdään hyvää vauhtia markkinointitermiä ja tuloksena on tutkijoiden toteama viherpesu.
Silti lantilla on myös toinen puoli, ei sen tarvitse aivan niinkään olla, mitä tutkijat väittävät, vaan ainakin huomattavasti kestävämpää matkailua kyllä voidaan harjoittaa, jos se organisoidaan sopivalla tavalla ja reseptikin on hyvin yksinkertainen.
Mitä kauemmaksi matkustat, niin pysy sitten kohteessa mahdollisimman kauan. Australian ja Uuden-Seelannin eurooppalaistaustainen väestö toimi näin silloin, kun lentäminen oli kallista. Vanhaa Eurooppaa tultiin katsomaan kerran tai kahdesti elinaikana, mutta kun tultiin, niin täällä viivyttiin pari kuukautta tai pidempäänkin. Jokainen voi harjoittaa hieman jako/kertolaskua, kuinka paljon pienempi tällaisen matkan ylivoimaisesti saastuttavin komponentti eli lentäminen on yhtä matkailupäivää kohti laskettuna verrattuna siihen, jos kohteessa ollaan viikko tai pahimmillaan vielä tätäkin lyhyempi aika.
Tätä pitkään kohteessa olo periaatetta voi noudattaa myös lähemmäksi suuntautuvassa matkailussa vaikkapa Euroopan sisällä. Jos pidentää kohdemaassa käyntiaikaa ja matkustaa sinne vieläpä junalla, niin tilanne on aivan toinen kuin lentämällä. Junan hitaus ei myöskään syö prosenteissa yhtä paljon loma-ajasta, jos lomamatka on ajallisesti pidempi, Sitäpaitsi “hitaan” junan ikkunasta voi katsella hienoja maisemia.
Kotimaa Suomi on eurooppalaisen mittapuun mukaan iso maa ja täällä sisäiset matkatkin ovat pitkiä. Jos täältä Etelä-Suomesta lähtee Lappiin, niin kohteeseen matkustaminen on merktittävä tekijä ekologisilta vaikutuksiltaan. Siksi tässäkin kannattaa pidentää loma-aikaa kohteessa, mieluummin kaksi viikkoa eikä yksi ja entistä varauksellisempi suhtautuminen lyhytlomiin. Kahden viikon matkalla autojuna tai juna bussimatka yhdistelmä ei haittaa hitautensa puolesta lähimainkaan samalla tavalla (verrattuna lentämiseen) kuin lyhyemmillä lomareissuilla.
Todettakoon tähän väliin se, että en minä tällaisia asioita tuumaile, enkä elämässäni toteutua siksi, että olisin jotenkin eettisesti parempi yksilö, vaan olen yksinkertaisesti aina ollut siinä määrässä “köyhä”, että puhdas taloudellinen harkinta on myös johtanut tähän ajattelutapaan. Säästeliäs ja kustannustietoinen elämäntapa onkin useissa tapauksissa myös yksi mahdollinen polku ekologisempaan elämäntapaan.
Sitten vähän matkakohteen toimintasisällöstä. Mitä vähemmän matkasi sisällön tuottamisessa käytetään energiaa, niin sitä parempi. Jos vaikkapa kaupunkimatkalla pääasiassa tutustut kohteeseen kävelemällä tai polkupyörällä, liikut puistoissa, ihmettelet patsaita ja muistomerkkejä, käyt kirkoissa, museoissa ja hautausmailla, syöt suhteellisen vaatimattomasti etkä pröystäile majoituksessa, niin olet ekologisempi kuin sellainen turisti, joka toimii juuri päinvastaisella tavalla.
Luontomatkailua on erityisen helppo toteuttaa sillä tavalla, että hiilijalanjälki pysyy pienenä. Jos lähdetään retkelle kaukokohteeseen, niin tärkeintä on tehdä ajallisesti pitkä retki, jotta yhtä retkipäivää kohti laskettu matkustamisen hiilijalanjälki pysyy pienenä. Patikka-, hiihto- ja melontaretkellä varsinaisessa toiminnassa hiilijalanjälki jää pieneksi, koska kaikki liikkuminen tapahtuu lihasvoimalla ja ruokakin on mitä luultavimmin huomattavasti kasvisvoittoisempaa kuin muulloin. Retkellä syötävä säilykeruoka ei lähtökohtaisesti tarjoa samoja mahdollisuuksia lihalla mässäilyyn kuin vaikkapa päivittäisen työmaaruokalan noutopöytä. Retkeilyssä on myös hyvä muistaa: miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun aivan lähelläkin on mielenkiintoista vaikka miten paljon. Toki voi kuulostaa aika komealta, jos voi kehua patikoineensa Himalajalla tai Andeilla tai käyneensä edes Pyrenneillä pyhiinvaelluspolulla. Mutta retken iltatarinoita syntyy myös minun tavastani toteuttaa suuria unelmia. Noin vuodesta 2000 lähtien olen toteuttanut lähes kaikki melontaretkeni teemalla Tampere outward, eli Tampereelta poispäin. Tällä tavalla olen kolunnut aika tarkkaankin Kokemäenjoen vesistön ja valtaosalta Kymijoen vesistön – Suomi on laaja, kauemmaksi en ole ehtinyt, vaikka lähes joka kesä olen tämän teeman alla retkeillyt 150 – 300 km retken. Myös Lapissa olen aikaisemmin vuodesta 1985 vuoteen 2005 melonut systemaattisesti ajatuksella meloa kaikilla olennaisilla joilla. Systemaattisuudesta tulee sisältöä omaan retkeilyyn ja näemmä sellaista, jota muutkin kuuntelevat – jollakin tavallahan meidän pitää päästä paistattelemaan sosiaalisen hyväksynnän valokeilassa. Jälleen on paikallaan huomatuttaa, että syy miksi olen näin tehnyt on arkinen, loman varaaminen varsinaiseen sisältöön, eikä kohteeseen matkustamiseen. Kun melot lähellä, niin voit meloa enemmän ja toisena motiivina on ollut raha. Mitä vähemmän ajellaan autolla, niin sitä halvempaa melontaretki on yhtä retkipäivää kohti laskettuna.
Lähi/korttelimatkailussa HIking Travel tuottaa sellaisia palveluita, joiden kuluttamisen voi toteuttaa hyvinkin ekologisesti. Talvella ylläpitämämme luistinrata noudattelee Tampereen keskustan asuttuja rantoja ja on siksi suurelle määrälle tamperelaisia kävelymatkan päässä. Kesäinen päätoimintamme liittyy melontaan. Jos tulet vuokraamoomme polkupyörällä tai kävelemällä tai vaikkapa nykyajan tyyliin sähköpotkulaudalla, niin aika pieneksi jää silloinkin hiilijalanjälki verrattuna moneen muuhun ajallisesti yhtä pitään vapaa-ajan aktiiviseen toimintoon. Tässäkin asiassa on huomautettava, että emme korostuneesti ole ekomoraalisen lipun heiluttajia, vaan tällainen liiketoiminta-ajatus on vahvistunut yksinkertaisesti siitä syystä, että se myy. Palvelun kuluttamisen kokonaiskustannus sen ostajan näkökulmasta on hyvinkin hintakilpailukykyinen. Koska palvelu on lähellä ja helposti saavutettavissa, niin sen kuluttamisen mahdollistavat liitännäispalvelut jäävät hinnaltaan vähäisiksi. Ekologisuuden näkökulmasta on toivoa herättävää se, että edellä kuvaamani palvelu on myyvää. Mitä paremmin se menestyy, niin sitä enemmän se syö pois tunteja jotka mahdollistaisivat myös epäekologisemman ajankulun. “Terve sielu terveessä ruumiissa” on hyvä osviitta ekologiseen tuotteistamiseen, tuotantoon ja kuluttamiseen. Meidän on pakko oppia tekemään enemmän rahaa eli pyörittämään taloutta sillä tavalla, että tuotteiden ydinsisältö on oman kropan kunnossa pitämistä eli liikuntaa ja oman pään kunnossa pitämistä eli ajattelua eikä energiaintensiivistä kuluttamista. Markkinatalousyhteiskunnassa valitettavasti häiriötön yhteiskunnallinen tilanne perustuu jatkuvan kasvun ajatteluun ja tämä rakenne on varmasti hyvin jäykkä. Uusia palvelutuotemarkkinoita on siksi hyvä suunnata ekologisesti mahdollisjmman vaarattomille alueille.
-ratamestari
Rantojen miehet vaparilla
Joskus rantojen miehet pääsevät myös vaparilla.
Rantajäillä
Rantojen miehet rantajäillä pohtimassa maailman menoa.
Retkiluistelija vajosi jäihin ja kömpi sieltä pois, Ratamestari analysoi
Jos et välitä jutun yleisitä perusteluista ja taustoituksesta, niin voit siirtyä suoraan videoselosteeseen. Upotettu video jutun lopussa.
Retkiluistelukausi on alkanut Pirkanmaalla kuluneella viikolla. Näin syksyllä ensijäillä sattuu aina jäihin vajoamisia niin retkiluistelijoille kuin muillekin ja siksi juuri nyt on oikea hetki asiapitoisesti ja perusteellisesti käsitellä tätä ilmiötä oikein videon kera. Tässä keskitytään retkiluisteluun, koska autenttinen tositilanteen video kuvaa juuri tätä. Lisäperusteena on se, että retkiluistelu on 1990-luvun puolivälistä lähtien ollut erittäin voimakkaasti kasvava laji – esimerkiksi viime talvena perinteistä talvilajia maastohiihtoa ei Etelä-Suomessa lumettomuuden vuoksi voinut harrastaa juuri muualla kuin tykkilumiladuilla, mutta retkiluistelun kannalta talvi oli poikkeuksellisen hyvä. Ei ole ihme, että retkiluistelusta on tulossa uusi massalaji. Tätä lisää myös se, että hyvin monien asutuskeskusten liepeillä on nykyisin aurattuja luisteluratoja, jotka madaltavat kynnystä siirtyä varsinaiseen retkiluisteluun radan ulkopuolelle.
Joka syksy lajin piiriin tulee uusia luistelijoita, joilla ei välttämättä ole juurikaan aikaisempaa kokemusta heikoista jäistä. Erityisesti tänä syksynä näin on luultavasti vielä suuremmassa määrässä, koska korona epidemia ajaa ihmisiä luonnonläheisiin harrastuksiin ja lisäksi pikkujärvien jäätyminenkin on alkanut vasta nyt, aika myöhään. Psyykkistä painetta on – koska sinne päästään. Tämä voi lisätä myös hätiköintiä ja siksi vaarallisuutta keskimäärin sitä enemmän, mitä vähemmän uudella harrastajalla on yleistä retkeilykokemusta.
Yleismediassa heikkojen jäiden vaaroista kertominen alkaa syksyllä ensijäiden ilmaantuessa samalla kun uutisoidaan jäihin vajoamisista. Uutiset ovat hyvin yleisluonteisia: luistelija vajosi jäihin, pilkkijä oli vähällä hukkua, moottirokelkkailija ajoi sulaan ja hukkui. Tämän lisäksi jutuissa on viranomaisten yleistä varoittelua heikoista jäistä ja niiden vaaroista. Mustavalkoinen pelotteluohjeistus, kieltely ja siihen liitetty muutaman kohdan luettelo oikeasta toiminnasta on liian vähän, enemmän tarvitaan. Meidän kaikkien on huomattava, että kasvihuonetalvien aikakaudella retkiluisteluharrastus on kuin ”epidemia”, joka leviää. Siihen eivät viranomaisten toimet löydä ”rokotetta”. Siksi luistelijoiden on ”rokotettava” itse itsensä käyttäytymällä siten, että mitään ei satu tai jos sattuu, niin tilanteesta selvitään omatoimisesti – tämä on muuten hyvä yleisohje muissakin epidemioissa.
Videoseloste
Retkiluistelijan turvallinen varustautuminen ja turvallinen toiminta yleisesti ja tilanteessa, jossa varovaisuudesta huolimatta vajotaan jäihin, esimerkkinä videolle ikuistettu tapahtumasarja.
Tässä videossa myöhemmin tektissä esitettävä turvallisuuteen liittyvä ennakkovarustautuminen on kunnossa. Luistelijoilla on asialliset varusteet.
Myös toiminnallinen turvallisuus on kunnossa. Luistelijakolmikko luistelee lähellä rantaa sopivalla etäisyydellä toisistaan ja ainakin kärkiluistelijalla on päällään myös kuivapuku. Kärkiluistelija on myös käynyt Hitin järjestämässä jäihin putoamisharjoituksessa, jossa hän on saanut tuntuman siihen, miltä jäihin putoaminen tuntuu ja kuinka avannosta noustaan uudelleen jäälle.
Jäihin vajottaessa toiminta on johdonmukaista ja neuvottelu pelastavan luistelijan ja avannossa olijan kanssa sujuu rauhallisesti. Rauhalliseen toimintaan lienee osasyynä kuivapuku, jonka ansiosta avannossa olijalle ei kylmyys tuota liikaa hätäilyä. Toiminta näyttää jopa niin järkiperäiseltä, että sitä luulisi harjoitukseksi, vaikka kyseessä on tarkoitukseton tositilanne.
Videosta tulee sellainen tunne, että kävipäs kaikki helposti ”kuin elokuvissa” ja niinhän se onkin. Jos varusteet ovat kunnossa ja on ennakko-osaamista, niin ei avannosta jäälle ryömiminen naskaleiden avulla (ja vielä lisäturvana pelastaja heittoköyden toisessa päässä) ole kummallinen suoritus liikunnallisten vaatimusten kannalta. Kyseessähän on ryömiminen, joka opitaan jo ennen kävelyä. Silti tällä helppoudella on myös kääntöpuolensa. Uimari on kuitenkin jääkylmässä vedessä, jossa ilman kuivapukua hypotermia alkaa hiipiä minuutissa parissa ja kuivapuvussakin tulee kylmä muutamassa minuutissa. Palelemien ja hypotermiseksi muuttuminen on aika yksilöllistä. Siksi on turha puhua minuuteista kovin täsmällisesti. Vaara on siten koko ajan olemassa. Lisäksi on niin, että jäihin vajotessa voi syntyä kaatumisvamma, joka ainakin osittain lamauttaa avannossa olijan toimintakykyä. Näistä syistä ei pidä tuudittautua sellaiseen ajatukseen, että luistelemalla jäihin tippuminen on riskitön rutiinitapahtuma. Mutta toisaalta pitää orientoitua niin, että syksyn ensimmäisillä jäillä luistellessa minäkin ennemmin tai myöhemmin jäihin tipahdan ja samoin käy, jos luistelen viimeisillä kevätjäillä. Olenko siis oikein varustautunut, osaanko käyttää varusteitani, osaavatko luistelukaverini käyttäytyä oikein ja käyttää varusteitaan, olenko psykologisesti ennakkoon varautunut mielikuvissani jäihin putoamiseen ja sieltä ylös nousemiseen, miten tämä asia on muilla luistelijoilla meidän ryhmässä, olemmeko kenties harjoitelleet asiaa ennakkoon.
Jos tästä videosta pitää kaivella esiin jotakin, missä kenties olisi parantamisen varaa, niin voi esittää kysymyksen luisteleeko kärkimies vähän liian rennosti, koska jää laulaa eli ollaan ohuella jäällä ja kierretään pieni niemeke ja videoltakin voi aavistella että niemen kärjessä näyttäisi olevan jäätymisrajakin. Se useimmiten tarkoittaa jään vahvuuden muutosta. Tästä näkökulmasta vauhtia olisi pitänyt hidastaa ja lähestyä niemen kärkeä hitaasti ja piikata tiheään jäätä sauvalla, jotta sen oheneminen huomataan ajoissa. Ennakoiva käyttäytyminen on tärkeä osa turvallisuutta ja lähes aina jälkikäteen on kovin helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta koko tilannetta ei olisi sattunut. Tästä pitää myös osata tehdä se päätelmä, että kaikkea ei aina huomata ei huolellisinkaan jään tarkkailija. Siksi avantotoiminan osaaminen ja siihen varustautuminen on tärkeää.
Videolla avannossa olijan käytöksestä myös näkee sen, että sopivan rauhallisesta toiminnasta huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole rutiinisuoritus. Tällaisia asioita kannattaa aina miettiä. Koskaan ei tulla valmiiksi ei yksilöinä eikä ryhmänä.
Seuraavasssa videolla nähtyyn toimintaan liittyvästä retkiluistelijan turvallisuudesta tiivistetysti
Ennakkovarustautuminen
Retkiluistelijan turvavarustukseen kuuluu:
1. Reppu, jossa vaihtovaatteet ovat vesitiiviisti pakattuina. Reppuun on hyvä liittää myös haararemmi, joka pitää repun paikallaan myös avannossa. Reppu ei pääse nousemaan ylöspäin, vaan kelluttaa uimaria paremmin. Yläkroppa on aika korkealla, jolloin jäälle kiipeäminen on helpompaa. (Hit valmistaa mihin tahansa lantiovyölliseen reppuun kiinnitettävää haararemmiä.)
2. Repussa on kiinnitettynä heittoköysi siten, että sen käyttö tositilanteessa on mahdollisimman helppoa. (Hit on kehittänyt heittoköysimallin, jossa pussi on tarralla repun viilekkeessä kiinni kaulan vieressä ja siitä käsityksemme mukaan aika panikoitunutkin henkilö sen saa esille. Köyden toinen pää on valmiiksi olkapään tasalla repussa kiinni. Kiinnityspaikan pitää olla sellinen, että se ei paina uimaria jään reunaa vasten, jos pelastaja vetää köyden toisestä päästä (kiinnityspiste liikaa selän puolella olkapäällä) eikä myöskään köysi hirttäydy jään reunaan (kiinnityspiste liian alhaalla jäätason alapuolella.))
3. Jäänaskalit helposti saatavilla, tyypillisesti kaulassa lyhyessä narussa. Toinen mahdollisuus on kiinnittää naskalit reppuun. Tätä puoltaa se, että silloin ne pysyvät mukana – eivät unohdu, kun on kova into päästä ensijäille. Olennaista naskaleiden sijoittamisessa on se, että ne ovat varmasti ja helposti saatavilla, jos jäihin vajotaan ja toisaalta se, että kaatuessaan luistelija ei lyö itseeän omiin naskaleihin. Tästä syystä kaulakiinnityksen pitää olla lyhyt.
4. Retkiluistelija kantaa mukanaan jääsauvaa tai hänellä on suksisauvojen tyyppisesti sauva molemmissa käissä. Olennaista on se, että sauvoissa on iskupää, jolla voi vaivattomasti hakata reijän alle 10 cm jäähän eli tutkia jään paksuutta. Pienellä harjoittelulla oppii, millainen isku juuri minun sauvallani ja voimillani tarvitaan, jotta reikä tulee yhdellä lyönnillä 5 cm jäähän. Kun reikä tulee tällä harjoitellulla ”vakioiskulla”, niin se on merkki kriittisestä jään vahvuudesta. Jos käytetään kahta sauvaa, joilla voi lisätä vauhtia samaan tapaan kuin vapaan tyylin hiihdossa, niin sauvojen lenkeissä ei saa olla tarrakiinnityksiä ja niiden pitää olla riittävän väljät. Jään halkeamaan uppoava kiinni juuttuva sauva voi aiheuttaa vielä vaarallisemman kaatumisen, jos sauva ei pääse kädestä irti.
5. Kännykkä vesitiiviisti pakattuna. Varustautumisesta huolimatta voi jossakin haveritilanteessa käydä siten, että paikalle tarvitaan ulkopuoleista apua. Sen hälyyttämistä varten tarvitaan kännykkä. Väärää ”kännykkäturvallisuutta” on ajattelu: ”onhan meillä kännykät jos sattuu jotakin, niin hälytetään sitten apua”. Ensitilanteessa viranomaisapu tulee käytännössä aina liian myöhään. Omilla toimenpiteillä pitää pystyä selviytymään akuutista tilanteeesta vaikkapa saamaan uimari ylös avannosta tai kaatuessaan vammautunut rantaan tai ainakin kantavalle jäälle. Akuuttia haveria mahdollisesti seuraavien jatkotapahtumien vaikkapa sairauskohtauksen kannalta viranomaisavun hälyttämisvalmius on olennaista.
Lisäturvavarusteet:
5. Jäämittari. Reppuun voi kiinnittää myös koukun mallisen jäämittarin, jolla jään paksuuden varmistaminen sujuu näppärästi pienestäkin retkiluistelusauvalla isketystä reijästä max. 10 cm jäähän.
6. Ennakkoon heikoiksi tunnetuilla jäillä luistellessa kuivapuku on hyvä lisävaruste. Se voi olla joko tavanomainen esimerkiksi melojien käyttämä tai ns. välikuivapuku. Jos päällä on kuivapuku ja jäihin vajotaan, niin silloin avannossa ei kovin nopeasti tule kylmä. On aikaa rauhassa harkita ylös kömpimisen toimenpiteet. Kuivapuku myös yksinkertaistaa vaatteiden vaihtamista. Jos puku on täysin ehjä ja tiivis, niin ei tarvitse vaihtaa kuin käsineet, pipo ja mahdollisesti sukat. Silti pitää mukana olla varavaatteet.
7. Retkiluistelun riskeihin kuuluu myös vammoja aiheuttava kaatuminen. Siksi kypärää kannattaa pitää päässä ja polvisuojia polvissa. Oikeaoppisessa kaatumisessa luistelija vetää polvet koukkuun. Silloin pudotaan mukavasti polvisuojille ja eteenpäin kaatuvan yläkropan liike-energia on vähäisempi eikä siten aiheuta yhtä todennäköisesti helposti refleksinä eteen työntyvään käteen murtumaa ranteeseen tai kyynärpäähän tai olkapään luksaatiota. Lähinnä paikallaan seisoskeleva luistelija voi horjahtaa myös taaksepäin. Siksi jotkut käyttävät selkäpanssaria.
Toiminnallinen turvallisuus
Toiminnan aikainen turvallisuus on ainakin yhtä tärkeää kuin ennakkovarustautuminen oikeilla välineillä. Jos välineet ja toiminta eivät liity oikealla tavalla toisiinsa, niin luistelija voikin olla ”varustejoulukuusi”. Varusteet on mukana, mutta, miten niitä käytetään onkin toinen kysymys. Pahimmillaan tämä voi aiheuttaa valheellisen turvallisuuden tunteen, joka houkuttelee ottamaan entistä suurempia riskejä.
Toiminnalliseen turvallisuuteen liittyviä asioita ovat:
1. Ei lähdetä yksin luistelemaan, vaan vähintään yhden kaverin kanssa ja molemmilla asiallinen varustus.
2. Kärkiluistelija luistelee muutaman kymmenen metrin päässä muiden edellä. Muu ryhmä luistelee vähintään 5 m päässä toisistaan jonomuodossa. Jos kärkiluistelija vajoaa jäihin, niin muu ryhmä ehtii hyvin pysähtyä eikä joudu samaan avantoon. Näin toimitaan erityisesti tilanteissa, joissa jää ei varmuudella ole luistelun näkökulmasta paksua (yli 10 cm).
3. Kun jää tiedetään ohueksi tai ei tiedetä sen olevan paksua, niin luistellaan sopivan lähellä rantaa. Jos jotakin sattuu, niin lähellä oleva ranta lisää turvallisuutta. Aivan rantaviivan tuntumassa voi jäässä olla heikkoja kohtia monestakin syystä. Siksi useissa tapauksissa pieni etäisyys rannasta on hyväksi. Ryhmän vetäjä tietää ja osaa välttää heikkoihin jäihin liittyvät tunnetut vaaranpaikat, purojen suut ja luusuat, niemien kärjet, matalikot, suorannat, siltojen aluset, myöhemmin jäätyneet tuuliavannot ja muut jäätymisrajat yms. paikat, joissa jää todennäköisesti on ympäristöä heikompaa.
Jäihin putoaminen oikein varustautuneessa osaavassa ryhmässä (vähintään 2 luistelijaa) ei ole kovin vaarallista, mutta ei se aivan samanlainen rutiinisuoritus ole kuin eskimopyörähdys tai toveripelastus osaavassa melontaporukassa. Tapahtumaympäristö, jääkylmä vesi ja avanto ja alun kaatumistilanne meritsevät lähtökohtaisesti suurempaa vaaraa.
Hit suunnittelee ja valmistaa useisiin luontoliikuntalajeihin liittyviä urheiluvälineitä. Ohjaamme erilaisia ulkoiluaktiviteettejä ja vuokraamme välineitä, niin yksilöille kuin ryhmille. Joka vuosi meille syntyy tuhansien asiakastilanteiden lisäkokemus, mitä kaikkea voi sattua. Näiden kokemusten perusteella ja omassa kehitystoiminnassa syntynyttä tietoa jaamme auliisti. Myös tänä talvena on tarkoitus järjestää luisteluturvallisuutta lisäävä jäihinputoamisharjoitus.
Tervetuloa asiakkaaksemme! Hyvää retkiluistelukautta kaikille ja kiitos Sepolle avoimuudesta antaa julkaista tositilanteessa syntynyt ”opetusvideo”.
Tahe Marine Dakota