Kaikki kirjoittajan Pekka Tyllilä artikkelit

Pakkasrajoista

4 tammikuun, 2016 Pekka Tyllilä

Ratamestari nostalgisissa tunnelmissa ihmettelee UKK instituutin Vasankarin tämän päivän Aamulehdessä kertomaa 17 asteen pakkasrajaa:

Mitenkähän tämä 17 asteen kovan pakkasen raja pitäisi ottaa – siinä vasta ihmettelyn aihetta.

Ei tunnu raja kovin kummoiselta. Otan tähän muutaman esimerkin – enkä lähde ihan lapsuudessa kuulemistani talvi- ja jatkosodan tulipalopakkasten muisteloista, mutta aika kaukaa kuitenkin.

1950- ja 1960 luvuilla asuin pikkupoikana Ruoveden Tuuhosen koululla. Koulu oli saaressa ja sekä pohjoisesta Tarjanneveden saarista että etelästä Mustaselän etelärannalta kouluun hiihti aamu yhdeksäksi lapsia, alakouluikäisiäkin (7-9 vuotiaita), edelliset 4 km matkan, jälkimmäiset noin 3 km matkan ja järven jäällä hiihtämällä tehdyt ladut tietysti menivät umpeen ja pakkanen oli tuulen vuoksi pureva. Opettaja äitiäni alkoi siinä vaihessa hirvittämään, kun pakkasmittari oli 30 asteen tuntumassa. Erityisesti muistan Siperian saaresta noin 4 km matkan kouluun hiihtäneen Tuulan – langan laiha tummakutrinen tyttö, mutta aina tuli kouluun ja myöhempinä vuosina pikkuveli Rauno mukana. Pakkanen ei saanut silmien tuiketta sammumaan. Olisiko tämän pikkutytön pitänyt Vasankarin normilla jääpuikoksi muuttua Tarjanneveden selällä!

Samoihin aikoihin liittyvät muistot isän kanssa talvikalassa verkoilla käynnistä. Oli sitten lauhempi tai purevampi talvisää, niin avannon reunalla kalat paljain käsin otettiin verkosta ja yleensä myös pahnat selvitettiin. Vain kovimmilla pakkasilla ja pahimpien mateen pahnojen vuoksi verkko vaihdettiin toiseen ja pahnat selvitettiin saunassa sisälämpöisessä. Käsiä paleli vähemmän, kun kasteli niitä jääkylmään veteen! Mitähän Vasankari tähän sanoisi. Vielä minun sormeni näistä kalastumuistoista yli 50 vuoden kuluttua taipuvat tätä tekstiä naputtelemaan ja ulkoilmaelämää on eletty eikä reuma vaivaa, vaikka suvussa on siihen taipumustakin. – Joskus 1960-luvun alkuvuosina saimme talviverkoille aivan olennaisen elintason nousun, kun isä toi Tukhomasta kesäreissultaan Primuksen nestekaasukeittimen. Sillä keitimme avannon reunalla vettä kuumaksi – sinne käsi, jos meinasi palella – eikä tämän parannuksen jälkeen palellut. – Saimmeko tässä huippuluokan kortisonihoitoa.

Yhden joululoman aikana poimin männynkäpyjä ansaintatarkoituksessa. Kovimmillaan pakkasta taisi olla 27 astetta. Käpyjä pystyi poimimaan vain paljain käsin. Poimiessa ei palellut, mutta männyn latvoista piti kaadon jälkeen satanut lumi ravistaa pois ja siinä vaiheessa aina käsiä paleli ja poimiessa sormet taas vertyivät. Useita tunteja olin metsässä joka päivä. Saattoi tämä olla äärisuoritus silloisenkin mittapuun mukaan, koska muistan hakkuutyössä olleen metsänomistajan, isäntä Jaakko Ala-Tuuhosen käyneen katsomassa, kuinka pärjään. Jaska oli mies joka varmasti ei turhan päiten tullut katsomaan.

Eilisellä retkiluistelureissulla luistelin pitkät pätkät paljain käsin pyöritellessäni netistä kopiomiani karttalehtisiä, jotta en vie minulle ennestään tuntemattomalla saarisella Vesijärvellä ryhmääni harhaan. Siinä jollekin asiakkaalle totesinkin, että näissä hommissa on hyvä piirre, kun kädet eivät palele – palelisivat, jos niitä ei olisi lapseta saakka totutettu kylmään.

Jotta tämä ei liikaa menisi itsetehostukseksi, niin lenkkikaverini Martti Polvinen 82 v käy edelleen talviverkoilla. Siinä Vasankarille vähän lisämietintää.

Rajat ne ovat kuitenkin kaikessa – oli miehet sitten rautaa, puuta tai paperia. Asevelvollisuusaikana olin hiihtovalmennettavana ja muistan kuinka sain kisoja varten pakasta vedetyn RK 62:n – oli sinistykset kohdallaan. Paha vain, että pakkasta oli silloinkin 27-28 astetta ja piti mennä ampumaan kohdistulaukaukset. Jotta tulos olisi ollut mahdollisimman hyvä, niin otin hanskan pois kädestä – huolelliset laukaukset tuottivat paleltuman liipasinsormeen ja sen tunsi heti – ylös, sepalus auki ja käsi sinne – vieressä yliluutnantti hörähti ja että ilman eri käskyä. No kohdistukset saatiin ammuttua.

1988 olin viikko ennen joulua Lokan altaan pohjoisreunan soilla talvivaelluksella. Vuotsossa pakkanen kävi -42 C, soilla kävi viima ja mittari näytti hädin tuksin – 30 C. Tauoilla kesti yhden voileivän nauttia ja kupin kuumaa, muuten olisi tullut kylmä. Paleltumien mahdolisuutta tarvitsi vahtia aina tauolta lähtiessä puolisen kilometriä. Sitten kone oli jo lämminnyt siten, että hukkalämpö piti kasvot sulana. Näissäkin olosuhteissa piti paljain käsin vääntää paikalleen silloiseen Hit ahkion edetäjään liittyviä aisan kiinnityksen avaimenperärenkaiden kaltaisia teräsrenkaita. Ne olivat kylmiä. Retkikaverini Olli Rautasola huomautti, että häneltä tuo ei onnistuisi. Kysessä ei ollut miehen pehmeys, vaan se, että hän oli korjannut ammatikseen teräkontteja taivasalla satamissa – ilman pakkasrajaa ja vähitellen sormet olivat tulleet kylmänaroiksi – raja tuee vastaan, mutta se ei taida olla -17 C.

Talvi 1986-1987 oli toistaiseksi minun elämäni ankarin. Silloin edellisen kerran lähes koko Itämeri oli kevättalvella jäässä. Muutamia -17 asteen pakkasrajan ylittäviä muistoja liittyy tähän ja sitä edeltävään ja seuraavaan talveen, koska ne kaikki olivat kylmiä ja todella talvisia, pitkät jaksot paljon kylmepää kuin -17.

Retkikaverini Väinö Martikainen veti noina vuosina kansainvälisen hiihtovaelluksen Ähtäristä Ikaalisiin 6 päivässä 220 km. Väiskin retki oli sikäli erikoinen, että iltapäivän aurinkoisina tunteina lämpimin hetki oli -30 C. Kylmin aamu hiihtoon lähdettäessä oli -38 C. Eipä tämä mitään, mutta kun osallistujista suuri osa oli eurooppalaisia “prinsessoja”. Erityisesti ranskattarille villahousut olivat outo ja eksoottinen alusvaate. Oli selvästi tyylikkäämpää hiihtää polven alle ulottuvisssa vakosamettisissa hiihtohousuissa, polvisukissa ja tyylikkäässä hiihtopuserossa/villapaidassa. No Väiski sai puutteelisesta ranskastaan huolimatta “prinsessat” ensimmäisenä aamuna villaisia alusvaatteita ostamaan – taisi mukana olla joku muskettisoturikin. Pakkasen takia ei kukaan keskeyttänyt.

Noiden vuosien varsinainen pakkasretki oli kuitenkin pikavellus, jossa pakkanen pysytteli myös -30 C kylmemmällä puolella ainakin suurimman osan ajasta. Kovan jutun tästä teki se, että hiihtomatka oli 5 päivää peräkkäin joka päivä 50-70 km. Suksi ei luista kovin hyvin noissa lämpötiloissa. Mukana hiihtäneet olivat suurimmalta osalta kaikkien tuntemia tamperelaisia sen ajan retkeilijöitä. Muistelisin, että jo mainittu lenkkikaverini Martti ainakin oli tässä reissussa mukana.

Myös minulle sattui erikoinen pakkasvaellus. Vedin Helsingin Ylioppilaskunnan Laulajien hiihtävän konsettikiertueen Ähtäristä Ruovedelle 1985. Pakkasta tällä reissulla oli vain -25 C kahta puolta, kylmimmillään varmaankin -28 C. Jutun tästä tekee se, että tämän tyyppiselllä äänenavausharjoituksella YL lauloi hiihdon lomassa 3 hyvin mennyttä konserttia – kaikki toki ihmettelivät, miten tämä on mahdollista – no henki käy yli ruumiin. Laulajista muistan erityisesti kuoron senaikaisen sooloja laulaneen tenorin, kirjakauppias Karvisen. Hän oli silloin jo nelikymppinen ja ehkä kuoron nuoremmat kaaderit jo odottelivat hänen väistymistään, ylipainoinen rapakuntoinen ketjupolttaja, joka oli edellisen kerran hiihtänyt asevelvollisuusaikanaan muistaakseni 1964. Karvinen oli ennakkoon ajatellut jättää hiihtämisen, kulkea huoltoauton mukana ja keskittyä lauluun. Mutta hän hiihti noin 70 km kylmiltään ja tokaisi viimeisenä päivänä ennen konserttia: “Tupakkakin meinaa jo unohtua”. Koko hiihtomatka oli 110 km. Mitähän Vasankari tähän sanoisi.

Tämä konsettikiertueidea syntyi aivoissani eräänä räntäsateisena lokakuun iltana edellisenä syksynä juostessani Tampereen keskustasta töistä kotiin Ylöjärvelle. Mieltäni nakersi juttu, jossa joku kulttuuritietävä kolumnissaan tai haastattelussa kertoi kaiken lihaksissa olevan olevan poissa aivoista – kuinkahan kauan tämä aikansa Vasankari olisi pärjännyt Suomen taiteen klassisen ajan hamojen Gallenin, Järnefeltien ym. mukana vaikka heille niin mieluisilla Itä-Karjalan veneretkillä. Minä siis päätin siirtää tämän aikakauden taiteen tekemisen kehollisuuden hiihtävään konserttikiertueeseen ja kaiketikin hyvin meni.

Näin kirjakauppias Karvisen äskettäin laulavan konserttikiertueen toisen pääideoijan ja toteuttajan Jyri Makkosen 60 -vuotisjuhlissa – hyvä tenori edelleen.

Tällaisia tarinoita voisin tähän kirjailla kymmeniä sivuja, mutta riittäkööt nämä esimerkiksi, että ihmisen rajat, ne kaikin puolin minuutta avartavat ja terveyttä lisäävät eivät ole useinkaan siellä, missä joku toinen niiden sanoo olevan (äärirajoista puhumattakaan) olipa sitten millainen asiantuntija tahansa. Elämää eletään ydinminästä käsin eikä ulkoa päin – tässä on kaikkinaisen nykyisen avuttomuuteen valmentavan ulkoa päin tulevan viisauden harhatien ja oikean tien risteys. Rajojen haeskelu on koko elämän mittainen juttu, varovaisuus ja kärsivällisyys ovat siinä parhaat kaverit ja neuvonantajat.

Niin, 1987 pakkastalvena hiihdin kylmimmillään -35 C pakkasessa Mustastalahdesta Siivikkalanlahdelle ja sieltä Ylöjärven Vuorentaustaan – työmatkaliikuntaa aika lailla laduttomalla Nässyllä. Olin aivan innoissani 30 asteen pakkasista: silloin juuri piti päästä hiihtämään – sehän oli taloudellista ja ekologista – pakkaskokemuksia ei tarvinnut hakea Lapista. Sen huomasin että -30 asteessa pitkien mäkien laskeminen voi olla arveluttavaa, kenties vaarallistakin, jos päähine ei ole joltakin kerrokseltaan täysin tuulen pitävä. Sain päänsärkyä huippukylmillä lenkeillä, vaikka oli kypärämyssy ja pari pipoa sen päällä ja hiihtopusakassa huppu (otsa jäi tuulisuojaa vaille). Jossakin kuntoliikuntatapahtumassa keskustelin aiheesta tuoreeltaan asiantuntijan kanssa. Silloinen UKK-instituutin urheilulääkäri ei erityisemmin säpsähtänyt hiihtolenkeistäni ja päänsärystä – pakkasraja taisi olla vielä “talvisodan” peruja.

Nykyaikaan ja Vasankariin.

Retkiluistelu on aina kylmä laji: suhteellisen pienellä teholla saavutetun suuren nopeuden tuottama ajoviima tarkoittaa sitä, että sen jäähdyttävän vaikutuksen ja sen edelyttämän ihmisen hukkalämmön tuotannon suhde on epäedullinen. Retkiluistelua on juuri nyt hyvä harrastaa, mutta reipas pakkanen tekee siitä vielä kylmempää. Pakkasta ei pidä vieroksua, pitää vain pukeutua riittävästi.

Tässä iässä olen jo viluisempi kuin puolta nuorempana, miltä ajalta edelliset jutut ovat. Kerronpa siis, mitä on nykyinen kerrospukeutumiseni. Tänään lustellessa minulla oli kolmet urheilijan alusvaatekerraston pitkät alushousut, joista kahdet olivat villaisia, tämän lisäksi kolmet lyhyet urheilijan alushousut, joista yhdet täysin tuulenpitävät. Kuusinkertaiset alusvaatteet haaroissa on näiden arkojen alueiden “vakuutus”. Sinnehän ajoviima luisteluliikkeessä oikein puristuu. Ylävartalossa oli 2 urheilukerraston aluspaitaa, yksi ohut metsurin lämpöpaita ja ohut fleece. Näiden alusvaatteiden päällä oli ohut kalvollinen kuoriasu, päällimmäisenä hiihtäjän liivi ja polvisuojat. Päässä oli kypäränalushuppu, sen päällä kalvotakin huppu ja päällimmäisenä kypärä. Kun on näin lämpimästi pukeutunut, niin käsiin riittää tavalliset hiihtohanskat ja luisteluhiihtokengissä (tarpeeksi isot kengät) riittää 2 paria lämpimiä urheilusukkia – tämä siis henkilöllä, jolla on hyvä ääreisverenkierto.

Retkiluistelu on laji, jossa voi pukea itsenä melkoiseksi Michelin-ukoksi menon silti kärsimättä. Tämä johtuu siitä, että lajiin liittyvä voiman tuotto tulee keskivartalosta luomalla painetta ponnistavalle liikettä eteenpäin vievälle luistimelle – liikkeen olennaisen osan sivuttaisen paineen aikaan saamiseksi liikettä eteenpäin vievälle luistimelle ei retkivauhdissa tarvita suuria liikeratoja, joita lämmin pukeutuminen vosi haitata.

Ratamestari

Platon-Aristoteles kysymys

10 lokakuun, 2014 Pekka Tyllilä

Ratamestari pohtii: eilisen sunnuntain Aamulehden pääkirjoitus käsitteli viime viikolla julki tullutta verottajan uutta tulkintaa yleishyödyllisten yhdistysten verotuksesta. Uuden tulkinnan mukaan jonkun yleishyödyllistä toimintaa harjoittavan yhdistyksen tukiyhdistys ei olekaan verovapaus mielessä yleishyödyllinen, jos tukiyhdistyksen tuki menee vain yhden varsinaista toimintaa harjoittavan yhdistyksen hyväksi.

Tällaista uutta tulkintaa vastaan voi huomauttaa monella tavalla ja paljon terävämmin, mitä Aamulehden pääkirjoittaja teki:
EU antaa direktiivit, eduskunta säätää lait ja valtioneuvosto antaa asetukset ja ylimmät oikeusasteet antavat sääntöjen sitovia tulkintoja niitä tarvittaessa. Tässä on lyhyesti se perusta, jota Suomi nimisen valtion ja erityisesti sen virkamiehistön pitäisi noudattaa. Mutta tämä noudattaminen on valikoivaa. Esimerkiksi tässä verotusasiassa toimeenpaneva viranomainen tekee varsin pitkälle meneviä ja luultavasti uusia tulkintoja ja vieläpä tulkintojen kohteen kannalta aivan yllättäen. Toisenlaista tulkintakulttuuria aikanaan reilut 10 vuotta sitten edusti Merenkulkulaitos ilmoittaessaan haluttomuudestaan antaa melontaturvallisuusohjetta – oli kuulemma Suomen perustuslakien kannalta sopimatonta antaa tällaista kansalaisia velvoittavaa (hyvää tarkoittavaa viimekädessä hukkumiskuolemia vähentävää) ohjetta. Näillä kahdella esimerkillä haluan vain panna lukijan miettimään viranomaisen vallankäyttöä. Välillä tulkitaan ja välillä siitä kieltäydytään – mahtaako tämä ylläpitää oikeusvaltion periaatteita vai onko se niitä tuhoavaa.

Mistä tämä tulee? Tyypillinen vastaus saadaan hallituksen (lakien ja asetusten valmisteluvastuussa olevan poliittisen blokin) edustajalta. Aivan riippumatta siitä, mikä poliittinen suunta on vallassa, on vastaus aina sama: Kun joidenkin sääntöjen tulkintaristiriita on tullut esiin, niin tässä asemassa oleva poliitikko tai valmisteluvastuussa oleva virkamies sanoo: sääntöjä pitää tarkentaa, pelisääntöjä selkeyttää, eli entisten sääntöjen ongelmat ajatellaan poistettavan lisäämällä sääntöjä.

Nykyisin on jo yleisesti tunnettua, että sääntöjä on todella paljon ja lisää vain tulee vaikka ongelma jo myönnetään. Sen sivuilmiö on huono lainsäädännön laatutaso. Kun säännöt ovat monimutkaisia ja niitä kiireessä muutetaan, niin tulos saattaakin muuttua entistä sekavammaksi (kuluttajaturvallisuuslainsäädäntö on tästä hyvä esimerkki luontomatkailupalveluiden osalta). Otetaan rinnastus toisaalle. Jos laajojen tietoteknisten järjestelmien sääntöjä (ohjelmia) muutettaisiin samantasoisesti, niin tietotekniikka ei palvelisi senkään vertaa, mitä nykyisin – error taitaisi olla päivän sana. Tietokone ei nimittäin selviydy yhtä liukkaasti tulkintaongelmista kuin verottaja tai Merenkulkulaitos.

Palataan verotus-esimerkkiin: Millä tavalla tukiyhdistys on vähemmän yleishyödyllinen kuin toimintaa harjoittava yhdistys, jos tukiyhdistyksen tuki leviää toimintaa harjoittavan yhdistyksen jäsenille yhtä yleishyödyllisellä tavalla, kuin jos se olisi suoraan toimintaa harjoittavan yhdistyksen itse hankkimaa rahaa. Verottajan tulkinta yleishyödyllisyyden rajoittuneisuudesta on hyvin erikoinen ja keinotekoinen. Se ei liity siihen ollenkaan, onko tukiyhdistyksen rahojen lopullisen käytön yleishyödyllisyydessä jotakin huomautettavaa, vaan siihen paljonko valtio saa veroja. Jotta asia vain monimutkaistuu, niin otetaan yksi yleishyödyllisyyden kriteeri esille: yleishyödyllisen toimijan avoimuus. Yleishyödyllistä on sellainen toiminta, johon kaikki halutessaan ovat vapaita liittymään. Näin ei kuitenkaan kaikissa yleishyödyllisiksi tulkituissa yhdistyksissä ole. Käsitykseni mukaan esimerkiksi suurten kaupunkien melontaseuroihin otetaan uusia jäseniä vain sen verran kuin on entisten poistuma, koska seuralla ei ole osoittaa uusille jäsenille tilaa seuran vajasta ja tämä johtuu siitä, että yhteiskunta ei tee käytännössä mahdolliseksi vajalaajennuksia samassa tahdissa kuin uusia jäseniä olisi tulossa. Myös turvallisuusnäkökulmasta “pakolliset” melonnan peruskurssit ovat selvä rajoite yleishyödyllisyyden avoimuuden näkökulmasta jos niin halutaan tulkita – tulkinta siellä toinen täällä ja kansalainen aina väärässä ja syteemi oikeassa – niinkö se menee? Onko vaarana, että tämän tyyppisiin yhteiskunnan yleishyödylliselle toiminnalle luomiin ongelmiinkin vedoten verottaja voi kiistää yleishyödyllisyyden?

Mistä tässä on oikeastaan kyse? Kerronpa teille. Jo Aristoteles ja Platon olivat tästä ongelmasta selvillä vajaat 2500 vuotta sitten (Aristoteles uskoi maäärittelemisen mahdollisuuteen, Platon ei uskonut) ja muutama sata vuotta myöhemmin Jeesus kritisoi fariseuksia (sen ajan juutalaisen kulttuurin sääntöjen luojia ja noudattajia) samasta syystä.

Ongelma on siinä, että aukottomia helposti tulkittavia sääntöjä on mahdotonta luoda. Se ei onnistu edes matematiikassa ja logiikassa (Gödelin epätäydellisyystodistukset), puhumattakaan mistään tajuntamme ulkopuolella olevaan todellisuuteen liittyvästä. Sääntöjen ja lainsäädännön lisääjät kuitenkin näyttävät toimivan aristotelisen uskon vallassa. He eivät näe, että tehottomalla keinolla (sääntöjen lisääminen) ongelmien paikkaaminen vain muuttuu vaikeammaksi.

Jotta sääntöjen luomisen ongelmallisuus tulisi selvästi esiin otan kaksi esimerkkiä: Raamatun tulkinta on varmaan aihealue, johon länsimainen kulttuuri on 2000 vuoden aikana panostanut enemmän kuin mihinkään muuhun sääntöjärjestelmään. Mikä on tulos? Niin suuret erot, että kirkko on jakautunut todella moneen kertaan sääntöerimielisyyksien takia. Toinen esimerkki on minkä tahansa urheilulajin sääntökirja. On oireellista että yksinkertaisesta pelistä saadaan paksuja sääntökirjoja aikaan, koska kaikkiin kysymyksiin pitää olla ennalta säädetty vastaus.

Ihmisen on huono tehdä omaatuntoaan vastaan sanoi uskonpuhdistajamme Luther. Tämä voisi olla vaihtoehto “moraalittomalle” sääntötehtailulle. Luther ei voinut vedota paljonkaan sääntöihin saadakseen legitimiteettiä. Hän oli yksin moraalisen valinnan edessä: mikä on oikeammin kuin jokin toinen. Turvaa ei voinut ottaa kasvottomasta systeemistä – vain vastapuolella oli systeemi ja hyvin hegemoninen ja säännöiltään pitkälle viety ja siksi ongelmissa.

Yksi keskeinen syy sääntötehtailuun on tämä Lutherin tilanne. Moraalisesti vastuullisen valinnan tekeminen. Sen miettiminen, mikä on oikein tai ainakin vähemmän väärin on vastuullisuudessaan epämiellyttävää. Siksi on nykyaikaisesti sanottuna “mukavampaa” lisätä sääntöjä ja luikkia niiden taakse piiloon.

Nykyisin pitäisi kulttuuria kääntää reilusti platonilaiseen suuntaan. Vähemmän sääntöjä ja tulkinta demokraattisessa mielessä vastuunalaiseksi. Tämä erityisesti siitä syystä, että nykyisin todellisuus muuttuu aivan toisella nopeudella kuin menneinä vuosisatoina ja siksi todellinenkin sääntöjen muuttamisen tarve on paljon suurempi kuin aikaisemmin. Sääntöuskovaisuus hallinnossa on paljon suurempi vaara kuin kasvihuoneimiö, väittää ratamestari, ja perustelu on yksinkertainen – kasvihuoneilmiön torjunnassa tarvittaisiin yksinkertaiset säännöt ja paljon moraalista vastuunottoa.

Vielä viimeinen roiskaisu: Väitän että ainakin tiedekorkeakoulusta tutkinnon suorittaneen pitäisi olla jollakin tavalla tästä Platon-Aristoteles kysymyksestä selvillä. Onko oppi jäänyt sivuraiteelle ja koulutuksen autuaaksitekevyyteen vannominen ainakin tässä asiassa hakoteillä.

Ratamestari

Valikoituja poimintoja Hitin Facebook-sivulta retkiluistelusta kaudelta 2014

4 toukokuun, 2014 Pekka Tyllilä

Ratamestarin pohdintaa:

Olen muutaman kerran näissä jutuissani laajentanut jotakin liikuntaan liittyvää aihetta käsittelemällä hieman sitä yhteiskunnallista ympäristöä, johon liikunnallinen teema liittyy.

Jatkan nyt samaa linjaa, mutta hieman uudella tavalla. Aiheeni ei tällä kertaa tule ratamestarin päivittäisten askareiden konkretiasta, vaan siitä liikuntakulttuurista, johon päivittäin törmään.

Olen juuri saanut nauttia lenkkeilystä tyttäreni Virven ja hänen puolitoistavuotiaan poikansa Samuelin seurassa. Ylöjärven harjuilla vastaan tulevista lenkkeilijöistä varmaan puolella oli napit korvissa – Tilanne on jotenkin koominenkin. Puhumattakaan siitä, että vastaantulijat kuulisivat luonnon ääniä, he eivät kuule edes sitä, jos minä heitän heille huulta jostakin lenkkeilyyn ja kohtaamistilanteeseen liittyvästä!

Napit korvissa lenkkeily ainakin luonnossa kauniissa maisemassa keväällä lintujen laulaessa on luonnolle vierasta. Siitä aion sanoa pari sanaa.

Teknologinen kehitys on sen eduista huolimatta tuonut mukanaan myös varsin arveluttavia ilmiöitä. Tekniikka sinänsä on neutraalia, mutta ihmiset käyttävät sitä myös omaksi vahingokseen.

Teknisen kehityksen ensimmäinen aalto, mekanisaatio vapautti ihmisen käyttämästä ruumistaan voimakoneena. Tämän muutoksen seuraukset ovat järkyttäviä. Väestön keski-ikä nousee, mutta teknologinen kehitys on sivutuotteenaan laukaissut todellisia kansanterveydellisiä vitsauksia, ylipainoisuuden, II tyypin diabeteksen, tuki- ja liikuntaelin rappeutumissairaudet jne. Kaikki tilastot osoittavat, että tulevaisuudessa niiden hoito syö aivan käsittämättömän paljon taloudellisia resursseja. Tekniikka toisaalta luo edellytyksiä vauraudelle, mutta toisaalta houkuttelee ihmisen valitsemaan pitkässä juoksussa itselleen vahingollisia toimintamalleja joiden “hoito” nielee tekniikan avulla luotuja taloudellisia voimavaroja.

Sama meno jatkuu tietoon ja informaatioon liittyvän tekniikan alueella. Korkea-asteen koulutuksen saaneet ihmiset laskevat kännykällä niin yksinkertaisia laskutehtäviä, että jokainen kauppa-apulainen olisi selvittänyt ne leikiten 1950-luvulla päässälaskuna, vaikka takana olisi ollut vain sen aikainen kansakoulu!

Ja nyt varsinainen aihe: napit korvissa lenkillä. Arvaan, että tulevaisuuden psykologi/neurotieteilijä tulee osoittamaan kuinka negatiivista ihmisen hyvinvoinnille on lenkkeillä luonnossa napit korvissa – ja voihan näitä tutkimustuloksia jo ollakin, en vain tiedä niistä.

Arvauksen perustelu kulkee seuraavasti. On olemassa tutkimustuloksia, että metsä ja jo vihreä väri sinälläänkin rauhoittaa ihmistä ja vähentää stressitasoa. Samoin on rantamaiseman ja sinisen värin suhteen. Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus. Emmekö jokainen, jos meillä vielä on yhteys itseemme aisti ja tunne, että tuulen aiheuttama puiden humina haavan lehtien kahinasta puhumattakaan on osa tuota rauhoittavaa vaikutusta, samoin rantamaisemassa laineiden liplatus tai joen varressa kosken kohina.

Ihminen on kokonaisuus. Tämä tiedetään ja usein unohdetaan. Aistipsykologiassa tämä tarkoittaa, että kaikki aistit tukevat toisiaan. Näin ei käy, kun metsässä lenkkeillessä juoksee napit korvissa. Se estää ihmistä saamasta kosketusta siihen ulkoiseen todellisuuteen, jossa hän on, koska napit ja sieltä luultavasti tuleva musiikki tai luettu kirja tai mikä vaan tuo lenkkeilyn keholliseen todellisuuteen ja luontoyhteyteen siihen liittymättömän virtuaalisen elementin – ei kuulu puiden suhina eikä lintujen laulu eikä omasta kehosta pulssi ja rasitustaso.

Psykologiatieteessä on jo pitkään tiedetty tunteiden, motivoitumisen ja älykkään toiminnan yhteydestä kehollisuuteen esimerkiksi lihasten toimintaan. Arvaan, että tulevaisuudessa pystytään osoittamaan; kehollisuuden kokemus, oman kehon tajuaminen ja lenkkeilyn ja siinä yhteydessä mukana olevan luonnon kokeminen häiriintyy toiminnan terveysvaikutuksia vähentävällä tavalla. Kun lenkkeillään napit korvissa. Stressaavaan katujuoksuun kaupunkivilinässä napit voi sopia, mutta tuskin metsäpoluille. Uskon myös niin, että luomulenkkeilyssä tavoitetaan paremmin sellainen tila, jossa aivot vapautuvat toimimaan luovemmin ja ratkaisemaan kohtaamiaan ongelmia.

Napit korvissa lenkkeily vieraannuttaa ihmistä myös toisella tavalla kehostaan. Se on omiaan katkaisemaan kehon viestin aivoihin siitä, mitä liikuntasuorituksessa tapahtuu. Tähän rakoon nykyajan kulutusyhteiskunta tarjoaa entistä kehittyneempiä sykemittareita ja sport trackereita – edellisen perusteella ollaan entistä syvemmällä suossa – aivan kuin se insinööri, joka laskee vaatimattomia aritmeettisia tehtäviä kännykällään – mistä hän tietää onko tulos lähimainkaan oikein, jos hänen laskurinsa on näin ruosteessa.

Jos ihminen ymmärtääkseen itseään tarvitsee laitteita, niin hänestä on tullut laitteiden ja niiden myyjien orja. Hän on menettänyt ne keinot, joilla hän ilman laitteita pystyy arvioimaan laitteiden todellista tarpeellisuutta – tätä on manipuloiva nykytodellisuus.

Jos mekaaninen tekniikka toi tullessaan sivuilmiönä II tyypin diabeteksen ja ennenaikaiset nivelkulumat yms., niin veikkaan, että tietotekniikka, jolla puututaan ihmisen hermostolliseen ohjausjärjestelmään tuo paljon pahempaa tulllessaan, mutta siihen herätään vasta sitten kun vahinko on jo hyvin laajamittainen.

Ihmiselle lajityypillisen tasapainoisen psykofyysisen prosessin edellyttämä kehitys on vienyt miljoonia vuosia. On aika lailla itsestäänselvyys, että mikä tahansa iso muutos poikii myös ongelmia – ihmisellä ei ole varastossa keinoja kaikkien muutoksen piirteiden kohtaamiseen.

Hiking Travelin ideologiaa on tuottamissamme liikuntapalveluissa välttää “turhaa” tekniikkaa ja auttaa asiakkaitamme löytämään oma kehonsa suoraan sisältä päin kuuntelemalla ja tuntemalla ilman koneita. Sanotaan sitä sitten vaikka osaksi Hitin arvoja. Kehoitamme jokaista kysymään, onko järkeä lähteä metsään kroppa tietotekniikalla kuorrutettuna?

Ratamestari

Ratamestari kommentoi (2014)

31 maaliskuun, 2014 Pekka Tyllilä

Erityisesti Tuuli Isomeren (kommentoija Hitin Facessa) ajatus siitä, että ammattilainen antaa jonkin merkin siitä, että nyt ei enää jäälle antaa aihetta pohdintaan [Isomeri: Luontomatkailun ammattilaisina osaatte antaa esimerkkiä koska jäädään jäiltä pois. Vaikka itse tiedätte turvalliset reitit on hyvä antaa “merkki” että nyt vaihdetaan kulkumuotoa. Yhtään luistelijaa ei ole varaa menettää.].

Tunnetusti Aamulehdessä jäälle menemisen tai paremminkin sieltä pois pysymisen merkkejä antaa satamapäällikkö Matti Joki, virkamies. Hänen näkökulmastaan erityisesti korostuu ajatus, että “ei ole varaa menettää yhtäkään luistelijaa – jäällä liikkujaa”. Virkamiehen näkökulmasta on selvä, että Matin sanoessa: “nyt voi mennä jäälle” riskikerroin jäihin tippumisesta myös eniten luonnosta vieraantuneiden kaupunkilaisten näkökulmasta on hyvin pieni. Matin on puhuttava näin oman turvallisuutensa vuoksi. Miten hänelle kävisi, jos hän sanoisi jään kantavan ja sitten joku tipahtaisi ja hukkuisi kaupungin edustalle!

Matin linja tarkoittaa sitä, että retkiluistelun ja muun jäällä tapahtuvan liikunnan näkökulmasta ehkä noin 50% kaudesta leikkaantuu pois. Matin riskikertoimella varoitellaan jalkamiehiä menemästä jäälle vielä siinä vaiheessa, kun me olemme jo koneella siellä rataa auraamassa!!

Ratamestari ei tule antamaan merkkejä kenellekään. Siinä vaiheessa, kun jäät alkavat huonontua on meidän merkki: ajattele, mitä teet, jos et ymmärrä, mitä olet tekemässä, niin älä tee. Jos kuitenkin teet, niin ole hyvin varovainen, silti rohkea ja toimi pienin askelin ja varmista hallittu perääntyminen. Ajattele vielä kerran ja toisenkin ennenkuin teet. Jos pelkäät etukäteen, niin hyvä. Pelko on suoja ja estää sinua tekemästä tyhmyyksiä. Jos pelkäät toimiessasi, niin pystytkö täyteen suoritukseen – pidä tauko, mieti pitäisikö kääntyä takaisin vai terästäytyä. Älä kuuntele liikaa pelotteluneuvojia. Se haittaa keskittymistä, pilaa suorituksesi ja voi johtaa onnettomuuteen.

Jään kantavuuden turvallisuustakuun luistelijoille annamme vain auratulle radalle silloin kun sitä ylläpidetään. Kaikkialla muualla jäällä liikkumisen on perustuttava liikkujan omaan osaamiseen: jäätuntemukseen ja turvavälineiden käyttötaitoon.

Laajemmassa viitekehyksessä tämä käsitys edustaa milliläistä liberalistista vapauskäsityksistä: aikuinen täysivaltainen henkilö on vapaa tekemään omat ratkaisunsa, kunhan ei aiheuta vahinkoa muille.

Liberalistinen yksilökäsitys on hyvin keskeinen siinä prosessissa jonka tuloksena on syntynyt länsimainen vauraus, korkeatasoinen teknologia ja osaaminen – se perusta, johon koko hyvinvointimme nojaa (joku toki voi pitää hyvinvointia pahoinvointina ja vieläpä hyvillä perusteilla).

Toisenlaista ajattelua edustaa sellainen näkökulma, että joku tietää paremmin, mitä minun pitää tehdä, mitä voin tehdä, mitä saan tehdä jne. Tällainen ajattelutapa on hyvin selvästi läsnä katolilaisuudessa – pelastusta on vain äitikirkon yhteydessä – yksilön on alistuttava.

Oltiinpa USA:n hegemoniasta mitä mieltä tahansa, niin sen voittokulun taustalla on yksilön vapauden korostus (valtion perustivat uskonpakolaiset, jotka halusivat, että enää kukaan ei pistä heille merkkiä (kahleita)). USA omaksui valtiona ja kulttuurina liberalistisen käsityksen ja se johti valtavaan edistykseen (tosin epätasaisesti jakautuneeseen).

Niinkin arkisessa asiassa kuin Nässyllä luistelemisessa on aina hyvä olla valveilla ja miettiä hyvää tarkoittavien normien kääntöpuolta, vallankäyttöä ja sen seurauksena mahdollista yksilön omien mahdollisuuksien mitätöimistä.

Siteeraan tähän lopuksi vapaasti englantilaista seikkailukasvatusgurua Colin Mortlockia: “Kunnioitukseni ansaitsee sellainen henkilö, joka vie ryhmänsä rajaseikkailuun syyllistymättä liikaa epäseikkailuun”.

Epäseikkailu tarkoittaa sellaista tilannetta (seikkailua luonnossa), jossa ainakin osalle mukana olevista (haverin seurauksena) syntyy pysyviä tai ainakin pitkäikäisiä vakavia fyysisiä tai psyykkisiä vammoja. Rajaseikkailu on tilanne, jossa on selkeä mahdollisuus joutua epäseikkailuun, mutta se onnistutaan kuitenkin välttämään.

Riskeillä pelotteleva rajoittaminen laajasti hyväksyttynä sosiaalisena normina johtaa tilanteeseen, jossa uusille sukupolville ei synny tervettä omiin kokemuksiin ja oppimiseen perustuvaa rohkeutta uuteen ja riskien tietoiseen ottamiseen. Luontomatkailun ammattilaisina meillä on tästä vaikka miten paljon kokemusta: 0,5 m korkuiselta puunrungolta pehmeään hiekkaan hyppääminen on nykyisin jo varsin suurelle osalle esikoulu- ja alakoulun alaluokkien ikäisistä vaativa ja pelottava suoritus! Ja vieressä pelkää äiti, joskus isäkin vielä enemmän, kun ei meidän ammattilaisten kuullen kehtaa huutaa älä!

Niin! Jäällä on viime päivinä aamuisin voinut saada sellaisia huippu- ja äärielämyksiä, joiden hakemiseen normaalisti poltetaan roimasti kerosiinia, kun lennetään tuhansien kilometrien päähän vaikkapa Andeille tai Himalajalle. Pakkasyön jälkeen puikoille mennyt teräsjää paukkuu ja halkeilee koko ajan jo luistelijan, kävelijän tai potkukelkkailijan laukaisemista lämpöjännitteiden purkautumista. En ole tällaista ennen kokenut tässä määrässä vaikka olen ihmetellen liikkunut jäillä jo tukevasti 1950-luvun puolella. Äärielämykset kannattaa hakea läheltä, kun siihen on hyvä mahdollisuus – vaarankin (asfalttia tallaavakin) luultavasti aistii paremmin täällä kuin kaukana täysin vieraassa ympäristössä, vaikkapa Himalajalla.

Ratamestari

Aamulehden jääuutisesta…

1 maaliskuun, 2014 Pekka Tyllilä

Ratamestari uudelleen:

Tämän päivän Aamulehden jääuutista on pakko hieman kommentoida ja vähän laajentaa jääkeskustelua:

Aamulehdessä varotetaan jälleen Näsijärven railoista ja mainitaan Valkeakivenlahden suunta. Luistelin siellä ryhmän kanssa torstaina ja se “suuri railo” ei juuri huomiota herättänyt senkuin luisteli yli. Sensijaan Aitolahden Teiskon puolella sama railo oli sellainen, että ylityspaikka piti huolella valita.

Nässyn jääkeskustelussa puhutaan usein “kymmenmetrisistä railoista”. Jos tällä tarkoitetaan tasaisesti noin 10 m leveää avovesikaistaletta, niin sellaista en ole vielä Nässyllä (järven ollessa yhtenäisesti jäässä) nähnyt, vaikka olen jäällä liikkunut talvesta 1980 saakka ja paljon enemmän kuin moni muu. Nässyn 10 metrinen railo tarkoittaa sitä, että railossa on helminauhana peräkkäin jopa 10 metrisiä avoalueita ja niiden välissä jääsiltoja, joista voi kävellä tai luistella yli, jos on turvavälineet mukana ja tietää, mitä pitää tehdä.

On aivan absurdia, että Nässyn jäistä varoitetaan, kun joku tippuu Kokemäenjoen jäihin. Jokijää on aina sopivissa virtapaikoissa vaarallista. Vaikka olisi ollut viikkoja kestävät “tulipalopakkaset”, niin silti jää voi tässä pettää – päällä on vain lumikuori ja muutaman metrin päässä voi ajaa traktorilla. Aivan yhtä hullua on asettaa jutussa rinnakkain Tammelassa salmessa jäihin tipahtanut retkiluistelija ja Nässyn jää. Kun lämpötila pyörii 0 vaiheilla, niin Tammela on sen verran etelämpänä, että siellä jäät voivat olla paljon heikompia kuin täällä. Pitää muista se tosiasia, että -0,5 asteen pakkasella ei mikään sula ja + 0,5 asteen lämmössä jo hitaasti sulaa. Eli pieni ero voi olla ratkaiseva. Esimerkiksi Nässyllä on tänä talvena ollut tilanne, jossa Näsiselällä on voinut luistella hienosti ja vielä Koljonselälläkin, mutta siitä pohjoiseen ilmasto on ollut sen verran talvisempi, että lumi ei olekaan kunnolla sulanut. Tällainen tilanne oli pari viikkoa sitten.

Kaikkein hulluinta on Ilmatieteen laitoksen kategorinen jäätietämys eli kansaa valistetaan jäiden heikkoudesta käyttämällä niin laajoja alueita kuin Suomen rannikko, Etelä-Suomi, Keski-Suomi jne. Oli millainen jäätalvi tahansa, niin näin laajoilla alueilla jään kantavuus laajoillakin alueilla vaihtelee aivan ratkaisevasti ja pistemäisesti tällaisista aluekokonaisuuksista löytyy aina tulipalopakkasillakin tuhansia paikkoja, joissa varmasti vajoaa jäihin, jos ei ymmärrä luonnon olosuhteita ja toisaalta sieltä löytyy varmasti tuhansia neliökilometrejä täysin turvallista jääkenttää.

Median jääuutisointi on hyvä esimerkiksi sellaisesta informaatiosta, joka johtaa vain kansalaisten tietämättömyyden lisääntymiseen. Jään kantavuuden arviointi tapahtuu aina merkityn jäätien tai ylläpidetyn luistinradan ulkopuolella omalla vastuulla. Itse pitää tietää, missä jää kantaa ja missä ei. Jos ei tiedä eikä pysty selvittämään tai päättelemään, niin ei pidä mennä jäälle. Ylimalkainen uutisointi ei opeta jäätietoutta, mutta sen opiskelussa voi vaikka Googlella päästä alkuun hakemalla hakusanalla jään kantavuus. Median jäätietojen varassa syntyy aika koomista jääkeskustelua: Nässyn radalla luisteleva pysäyttää Avantilla auraavan ratamestarin kysyäkseen, kestääkö jää – niin kestääköhän jää 50-100 kg painavan luistelijan, kun sitä aurataan 1150 kg painavalla koneella. Tällaisia keskusteluja olen käynyt tänä talvena varmaan yli 10 kertaa.

Jääkeskustelu on tietysti vain murunen siitä viestintäympäristöstä, jossa elämme, mutta kannatta miettiä, onkohan Sote keskustelu, kuntauudistus, EU:n haitat ja hyödyt, suomalaisen metsäteollisuuden tulevaisuus, Suomen talouden vakauttamiseen tarvittavat säästöt jne. yhtä epäanalyyttistä. Jos olemme itse laiskoja ottamaan asioista selvää, niin annamme tilaa aina vain enemmän sellaiselle viestinnälle, jonka perusteella on mahdotonta tehdä perusteltuja valintoja. Hyvinvointivaltion ylläpitämiseen pahimmin vaikuttavia syöpäkasvaimia on vastuun siirtäminen jollekin toiselle.

Koettua ja nähtyä

Suomen Melontakouluttajien avokanoottikoulutus syksy 2013

18 syyskuun, 2013 Pekka Tyllilä

Saadun spontaanin palautteen perusteella voimme arvioida, että kurssilaiset saivat sitä mitä olivat tulleet hakemaan. Kokeneet kouluttajat saivat vahvistusta ohjaajakurssien sisältöön inkkarimelonnan näkökulmasta ja vähemmän kouluttautuneet ja/tai enemmän kajakkimelontaan perehtyneet käsitystä ohjaajatason vaatimuksista, kun melontavälineenä on kaksikkoinkkari.

Osallistujaryhmä oli siinä mielessä optimaalinen, että noin puolet osallistujista oli ”vanhempaa kouluttajakaartia” ja toinen puoli ”uusia tulokkaita” eli henkilöitä, jotka ovat lähteneet mukaan Melontakouluttajat yhdistyksen jäseniksi ilmeisesti hakemaan juuri tällaista toimintaa.

Tämän tyyppinen koulutustilanne: heterogeeninen ryhmä, laaja aineisto, monta näkökulmaa johtaa käsityksemme mukaan onnistumista tavoiteltaessa pakosta hyvin toimintapainotteiseen koulutussisältöön:

– liikunnan oppiminen ja sen opettamisen oppiminen on mallioppimista: samaa asiaa pitää käytännössä toistaa sen verran että se jää sekä ”tempun” oppimisen että opetustilanteen järjestelyn kannalta mieleen, pelkkä näyttäminen ei riitä, kaikkien on päästävä tekemään

– kun oppijoilla on monta näkökulmaa aiheeseen, niin tämä tarkoittaa myös entistä suurempaa toiminnan tehokkuusvaatimusta – koko ajan pitää tapahtua, että kaikki saavat omista tavoitteistaan lähtien hakemaansa sisältöä.

Edellinen johtaa siihen, että tämän tyyppisessä koulutustilanteessa on hyvin vähän tilaa ”hienosäädölle”. Jos jossakin melatekniikassa lähdetään hakemaan parempaa ja parempaa suoritustapaa, niin se on kaikki kokonaisuuden kustannuksella ja johtaa helposti siihen, että yksi tekee ja toinen arvioi ja muut katselevat. Aivan samalla tavalla käy jos ryhdytään jotakin opetustilannetta, vaikka koskeen suunniteltua ”rataa” säätämään vielä paremmaksi – aikaa kuluu ja se on kaikki pois melonnasta – meidän mielestämme tämän tyyppiseen ryhmätilanteeseen pätee hyvin selkeästi se, että paras on hyvän pahin vihollinen – yksityiskohdissa aika vaatimattomaankin hyvään tyytyminen parantaa kokonaisuutta.

Optimaalisten suoritustekniikoiden hakeminen: oli sitten kyse henkilökohtaisesta taidosta tai sen opettamisesta on toisenlaisen koulutustilaisuuden teema. Toivottavasti pääsemme sellaistakin koulutusta järjestämään tulevina vuosina.

Meidän koulutusideologiamme taustalta toivomme, että koulutusviikonloppu jäi osallistujille mieleen positiivisena esimerkkinä yhdestä mahdollisesta tavasta organisoida ja ohjata tämän tyyppistä toimintaa, koska

– oppiminen perustui melontaan eikä puheeseen

– kustakin yksittäisestä melatekniikasta lähes jokainen pääsi tekemään aiheen laajuuteen nähden aika monta henkilökohtaista toistoa (etu/takamelojien vaihdot eivät menneet niin, että varmasti jokainen pääsi tekemään kaiken kummassakin roolissa)

– harjoittelutilanteet jäivät oppimistilanteen organisointina mieleen esimerkkeinä, kuinka noin 15 melojaa pääsee lähes koko ajan harjoittelemaan kulloinkin meneillään olevaa tekniikkaa.

Edellisen lisäksi koulutuksessa oli sisään rakennettuna pari muutakin meille tyypillistä koulutuskäytäntöä:

– eteneminen helposta vaikeampaan ja vaativampaan (erityisesti vastavirtastartissa ja akanvirtaan pyörähtämisessä tästä on moniportainen esimerkki)

– eteenpäin kuormittaminen: siirrytään aika nopeassa tempossa asiasta seuraavaan eikä jäädä säätämään kovin pitkäksi toviksi yhtä juttua – tämä kuormittaa aivojen motorista oppimiskykyä ja ikään kuin pakottaa oppimaan – menetelmän tehokkuus näkyy jälkikäteen: raakileina hautumaan jätetyt tekniikat ovat parantuneet aivan itsestään, kun niihin palataan uudestaan

Kolmantena seikkana haluamme tuoda esiin tulevaisuuteen ennakoivan koulutusnäkökulman. Meidän mielestämme toimivaa koulutusta on sellainen, jossa jo hieman raotetaan seuraavaa askelta. Tämän tyyppistä aineistoa koulutusviikonlopussa edusti kampeamisvetoharjoitteiden laajuus. Niitä ei vaadita ohjaajatason c2 melonnassa, mutta Muroleessa ne olivat hyvä lisä ja samalla toivat melontaan vaativuutta, jota kuivan syksyn kesyttämästä koskesta (virtapaikka) puuttui. Samaa ajatusta edusti suurkanoottimelonta ja osa sunnuntain pelastusnikseistä. Päinvastaista ja meidän mielestä huonoa koulutuskäytäntöä edustaa tekniikoiden pihtaaminen: ”ei alkeiskurssille kuulu näin monimutkaiset asiat”.

Kesystä koskesta on myös hyvä tehdä se havainto, että se auttaa tämän tyyppisessä koulutuksessa tehokkuuteen. Kaikki eri taitotasoilla olevat pääsevät paremmin mukaan (kyseessä on tekniikoiden opettelu eikä niiden soveltaminen vaativassa melontatilanteessa) ja toiminta ei keskeydy ”tarpeettomien” kaatumisten vuoksi.

Ote palautteista:

“Kiitos ammattitaitoisille opettajille Pekalle ja Tapiolle!
Koulutus oli todella tehokasta ja asiat mietitty valmiiksi. Tehtäväannot olivat selkeät eikä turhaa odottelua tullut vaan ruletti pyöri koko ajan. Onneksi oli pieniä hengähdystaukoja välillä.
Oli kiva verrata seuraavana viikonloppuna EPP testejä. Muroleen koulutuksessa liipattiin jo EPP 4 tason asioita, eli kyseisen portaan yläpäätä. Suomessa on vasta epävirallisesti EPP 3 tason vastaanottajia.

Weltsu”

Voit lukea koulutussuunnitelman täältä.