Ratamestari kommentoi (2014)

Erityisesti Tuuli Isomeren ajatus siitä, että ammattilainen antaa jonkin merkin siitä, että nyt ei enää jäälle antaa aihetta pohdintaan [Isomeri: Luontomatkailun ammattilaisina osaatte antaa esimerkkiä koska jäädään jäiltä pois. Vaikka itse tiedätte turvalliset reitit on hyvä antaa ”merkki” että nyt vaihdetaan kulkumuotoa. Yhtään luistelijaa ei ole varaa menettää.].

Tunnetusti Aamulehdessä jäälle menemisen tai paremminkin sieltä pois pysymisen merkkejä antaa satamapäällikkö Matti Joki, virkamies. Hänen näkökulmastaan erityisesti korostuu ajatus, että ”ei ole varaa menettää yhtäkään luistelijaa – jäällä liikkujaa”. Virkamiehen näkökulmasta on selvä, että Matin sanoessa: ”nyt voi mennä jäälle” riskikerroin jäihin tippumisesta myös eniten luonnosta vieraantuneiden kaupunkilaisten näkökulmasta on hyvin pieni. Matin on puhuttava näin oman turvallisuutensa vuoksi. Miten hänelle kävisi, jos hän sanoisi jään kantavan ja sitten joku tipahtaisi ja hukkuisi kaupungin edustalle!

Matin linja tarkoittaa sitä, että retkiluistelun ja muun jäällä tapahtuvan liikunnan näkökulmasta ehkä noin 50% kaudesta leikkaantuu pois. Matin riskikertoimella varoitellaan jalkamiehiä menemästä jäälle vielä siinä vaiheessa, kun me olemme jo koneella siellä rataa auraamassa!!

Ratamestari ei tule antamaan merkkejä kenellekään. Siinä vaiheessa, kun jäät alkavat huonontua on meidän merkki: ajattele, mitä teet, jos et ymmärrä, mitä olet tekemässä, niin älä tee. Jos kuitenkin teet, niin ole hyvin varovainen, silti rohkea ja toimi pienin askelin ja varmista hallittu perääntyminen. Ajattele vielä kerran ja toisenkin ennenkuin teet. Jos pelkäät etukäteen, niin hyvä. Pelko on suoja ja estää sinua tekemästä tyhmyyksiä. Jos pelkäät toimiessasi, niin pystytkö täyteen suoritukseen – pidä tauko, mieti pitäisikö kääntyä takaisin vai terästäytyä. Älä kuuntele liikaa pelotteluneuvojia. Se haittaa keskittymistä, pilaa suorituksesi ja voi johtaa onnettomuuteen.

Jään kantavuuden turvallisuustakuun luistelijoille annamme vain auratulle radalle silloin kun sitä ylläpidetään. Kaikkialla muualla jäällä liikkumisen on perustuttava liikkujan omaan osaamiseen: jäätuntemukseen ja turvavälineiden käyttötaitoon.

Laajemmassa viitekehyksessä tämä käsitys edustaa milliläistä liberalistista vapauskäsityksistä: aikuinen täysivaltainen henkilö on vapaa tekemään omat ratkaisunsa, kunhan ei aiheuta vahinkoa muille.

Liberalistinen yksilökäsitys on hyvin keskeinen siinä prosessissa jonka tuloksena on syntynyt länsimainen vauraus, korkeatasoinen teknologia ja osaaminen – se perusta, johon koko hyvinvointimme nojaa (joku toki voi pitää hyvinvointia pahoinvointina ja vieläpä hyvillä perusteilla).

Toisenlaista ajattelua edustaa sellainen näkökulma, että joku tietää paremmin, mitä minun pitää tehdä, mitä voin tehdä, mitä saan tehdä jne. Tällainen ajattelutapa on hyvin selvästi läsnä katolilaisuudessa – pelastusta on vain äitikirkon yhteydessä – yksilön on alistuttava.

Oltiinpa USA:n hegemoniasta mitä mieltä tahansa, niin sen voittokulun taustalla on yksilön vapauden korostus (valtion perustivat uskonpakolaiset, jotka halusivat, että enää kukaan ei pistä heille merkkiä (kahleita)). USA omaksui valtiona ja kulttuurina liberalistisen käsityksen ja se johti valtavaan edistykseen (tosin epätasaisesti jakautuneeseen).

Niinkin arkisessa asiassa kuin Nässyllä luistelemisessa on aina hyvä olla valveilla ja miettiä hyvää tarkoittavien normien kääntöpuolta, vallankäyttöä ja sen seurauksena mahdollista yksilön omien mahdollisuuksien mitätöimistä.

Siteeraan tähän lopuksi vapaasti englantilaista seikkailukasvatusgurua Colin Mortlockia: ”Kunnioitukseni ansaitsee sellainen henkilö, joka vie ryhmänsä rajaseikkailuun syyllistymättä liikaa epäseikkailuun”.

Epäseikkailu tarkoittaa sellaista tilannetta (seikkailua luonnossa), jossa ainakin osalle mukana olevista (haverin seurauksena) syntyy pysyviä tai ainakin pitkäikäisiä vakavia fyysisiä tai psyykkisiä vammoja. Rajaseikkailu on tilanne, jossa on selkeä mahdollisuus joutua epäseikkailuun, mutta se onnistutaan kuitenkin välttämään.

Riskeillä pelotteleva rajoittaminen laajasti hyväksyttynä sosiaalisena normina johtaa tilanteeseen, jossa uusille sukupolville ei synny tervettä omiin kokemuksiin ja oppimiseen perustuvaa rohkeutta uuteen ja riskien tietoiseen ottamiseen. Luontomatkailun ammattilaisina meillä on tästä vaikka miten paljon kokemusta: 0,5 m korkuiselta puunrungolta pehmeään hiekkaan hyppääminen on nykyisin jo varsin suurelle osalle esikoulu- ja alakoulun alaluokkien ikäisistä vaativa ja pelottava suoritus! Ja vieressä pelkää äiti, joskus isäkin vielä enemmän, kun ei meidän ammattilaisten kuullen kehtaa huutaa älä!

Niin! Jäällä on viime päivinä aamuisin voinut saada sellaisia huippu- ja äärielämyksiä, joiden hakemiseen normaalisti poltetaan roimasti kerosiinia, kun lennetään tuhansien kilometrien päähän vaikkapa Andeille tai Himalajalle. Pakkasyön jälkeen puikoille mennyt teräsjää paukkuu ja halkeilee koko ajan jo luistelijan, kävelijän tai potkukelkkailijan laukaisemista lämpöjännitteiden purkautumista. En ole tällaista ennen kokenut tässä määrässä vaikka olen ihmetellen liikkunut jäillä jo tukevasti 1950-luvun puolella. Äärielämykset kannattaa hakea läheltä, kun siihen on hyvä mahdollisuus – vaarankin (asfalttia tallaavakin) luultavasti aistii paremmin täällä kuin kaukana täysin vieraassa ympäristössä, vaikkapa Himalajalla.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail