Aihearkisto: Blogit

Hittiläisten kokemuksia ja ajatuksia blogimuodossa.

Ajankohtaista, Blogit, Ratamestari

Ahkion ominaisuudet ja suunnittelupäätökset yleisesti: esimerkkitapauksena Hit ahkiot

Funktionaalisen ominaisuuksien/laadun ja suunnittelun ensisijaisuus verrattuna ulkonäköseikkoihin. Esimerkki Hit filosofiasta

Lähtökohta Hit ahkioiden kehittämisessä on aina ollut funktionaalinen suunnittelu. Pidän kehityksenä vain sitä, että ahkoiden käyttöön liittyviä ominaisuuksia parannetaan. Ulkonäkölaadun kehittäminen on aina toissijaista. Tuotteen brändäys markkinointiviestinnän keinoin on vielä marginaalisempaa. Olen asiakkaan puolella, en halua panostaa kaupalliseen menestykseen imagon kohotuksella ilman taustalla olevia parantuneita toiminnallisia ominaisuuksia. Tällaisessa “ei kaupallisessa” ajattelussa on takana pari pointtia. Siinä ahkion vetäjää pidetäään niin älykkäänä, että hän osaa ostaa tuotteen sen käytössä toimivien ominaisuuksien perusteella eikä muiden seikkojen perusteella. Tällä älykkyydellä hieman karrikoidusti tarkoitan sitä, että 8 tuntia päivässä ahkiota vetäessä ei paljon lohduta, jos selän takana tulevan pulkan tietää näyteikkunaolosuhteissa olevan menevän näköinen, mutta käytännössä tarkoittavan enemmän hikoilua ja vähemmän kilometrejä retkipäivän aikana – tietysti joku voi ajatella toisella tavalla. Hit ahkioissa kuitenkin mennään käyttöominaisuudet edellä – tästä aiheesta on Tomi Mandelin huomauttanut joissakin verkkokeskusteluissa: “Onhan ahkion luisto nyt ylivoimaisesti sen tärkein ominaisuus”. Kun luistoon lisätään vielä muutama muukin käyttöominaisuus, niin silloin on esillä asiat, jotka kertovat Hit ahkioiden funktionaalisesta laadusta: kuinka ahkio seuraa vetäjää, kuinka vähän se auraa uppolumessa, kuinka hyvin se ylittää esteitä, kuinka aisajärjestelmän avulla vetäjä voi pakottaa ahkion toimimaan haluamallaan tavalla, kuinka tehokkaasti vetojärjestelmä välittää vetäjän vetovoiman ahkion liikkeeksi, kuinka hyvin vetojärjestelmän valjaat toimivat ja kuinka hyvin ahkio on pakattavissa retkitavaroilla.

Analysoin seuraavaksi näihin toiminnallisiin piirteisiin liittyviä tekijöitä:

1. Ahkiokaukalo

– lisäpituus vähentää kaatumisherkkyyttä, madaltaa painopistettä, lisää suuntavakavuutta, kuljettaminen henkilöautossa muuttuu hankalaksi jo yli 160 cm pituudella.

– lisäleveys vähentää kaatumisherkkyyttä, koska runko on sitä stabiilimpi, mitä leveämpi ja toisaalta painopiste madaltuu. Pituuden ja leveyden suhde vaikuttaa suuntavakavuuteen: mitä leveämpi ahkio suhteessa pituuteen, niin sitä levottomampi vetää. Vetäjän hiihtouraa leveämpi ahkio upottavassa lumessa väkisinkin auraa hiihtouraa leveämmäksi ja/tai kiilautuu kyljelleen hiihtouraan. Keulan muodolla tätä voidaan kompensoida, (vrt. PikkuHit ja Iso Hit).

– laatikkomainen poikittaisprofiili maksimoi stabiilisuuden ja samalla ahkio puskee kyljellä lunta mutkissa, vetokitka lisääntyy, koska kitkapinta-ala lisääntyy erityisesti hankikannolla.

– keinutuolinjalas-pituusprofiili tekee ahkiosta kokoonsa ja pituuteensa nähden ketterän puikkelehtimaan mutkaisella uralla ja samalla levottoman vedettävän kovalla lumella. Hit ahkiot ovat pituusprofiililtaan keinutuolinjalaksia. Ketteryys (tärkeä ominaisuus uppolumessa) on nähty tärkeämmäksi ominaisuudeksi kuin suuntavakavuus. Liukas suksenmuovipohja korostaa ketteryyttä (=levottomuutta kovalla lumella).

2. Luisto

Ahkion ylivoimaisesti tärkein ominaisuus ja sitä tärkeämpi, mitä painavampaa ahkiota vedetään. Perustelu: luistoa tai paremminkin lustamattomuutta vastaan ahkion vetäjä ponnistelee koko ajan, kun ahkio on liikkeessä. Muiden ahkion ominaisuuksien pitää olla välttäviä tai aivan ala-arvoisia, jotta ne ovat tärkeämpiä ahkion valintapäätökseen vaikutttavia tekijöitä kuin huomattava ero luistossa.

Hit ahkiot ovat ainoita kaupallisia ahkiota, joissa on olennaisesti luistoa parantava kilpasuksenmuovipinnoitus pohjassa ja jalaksissa. Sekä tavalliset lasikuitu- polyesteri, mutta erityisesti hiilikuitu- DPCD vinyyli tai akryyli rakenteiset ahkiot ovat erittäin kevyitä, joka osaltaan myös vähentää tarvittavaa vetovoimaa. Suksenmuovipohjan vaikutus tasamaavoittoisessa maastossa vain 5-10 cm upottavalla lumella voi parantaa luistoa 25, jopa yli 30 %. Mitä edellä sanottiin luiston merkityksestä tulee esille seuraavassa ajatuskokeessa. Hiihdetään Grönlannin poikki ja keli on tavanomainen talvikeli ei -30 C pakkasia (jossa mikään ei luista hyvin), retkiaika 5 viikkoa. Hit ahkioiden vetäjät ovat rannikolla, kun muu retkikunta on reilun viikon päässä mannerjäällä, jos vedettävät ahkiot ovat muuten samanveroisia. Ahkion, joka luistaa näin paljon paremmin täytyy siis olla muuten paljon huonompi, jotta se ei erityisesti pitkällä retkellä ja painavalla kuormalla erotu edukseen.

3. Aisakontrolli

Ristiaisat: Ylivoimainen ratkaisu, jos ahkiota vedetään olosuhteissa, joissa pitää mutkitella. Ristiaisaratkaisu estää ahkiota oikaisemaan sisäkaarteeseen, jossa luultavimmin on vetäjän kiertämä este. Uppolumessa sisäkaarteesen oikaisu todennäköisesti kaataa ahkion. Ahkion rungon ketteryys parantaa entisestään ahkion pysymistä vetäjän mutkittelevalla uralla.

Kehikkoveto, suorat aisat: Mitä jäykempi kehikkovetojärjestelmä, niin sitä paremmin ahkio pysyy vetäjän jäljellä suoralla uralla. Tämä ilmiö on tärkeä erityisesti kovalla lumella sivurinteissä kuljettaessa. Niissä ahkion herkän liikehdinnän mahdollistava muoto, liukkaus ja peräksi antava vetojärjestelmä päästävät ahkion vinottain alarinteeseen. Tässä tilanteessa ahkio myös helposti kaatuu. Kun aisajärjestelmän jäykkyyttä kasvatetaan tarpeeksi, tulee minimitekijä vetovaljaista. Ne pyörähtävät vetäjän päällä päästäen ahkion alarinteeseen.

Hit ahkiossa on ainoana mahdollisuus käyttää sekä ristiaisavetoa että kehikkovetoa. Järjestelmästä toiseen siirtyminen tapahtuu joko asentamalla tai purkamalla aisojen välinen poikittaistuki. Tämä muutos vie pari minuuttia ja sen tekemisessä ei tarvita työkaluja.

Hitin extreme aisat (hiili/lasi-sukalla jälkikäteen päällystetty Exelin lasiputki) yhdistettynä viime talvena myyntiin tulleeseen jousimaiseen aisan alapäähän tekevät aisoista jäykän jousimaiset ja siksi niillä vetäjä voi kontrolloida ahkion haluttuja liikkeitä entistä paremmin sekä ristikkäis- että kehikkovedossa.

Kovalla hangella sivuttaisrinteissä ja miksei myös tarpeeksi suuria lumidyynejä ylitettäessä ahkion sivuttaisluisto on haitallinen ominaisuus, jota ei voi pelkästään vetojärjestelmällä poistaa menettämättä jotakin vetojärjestelmän hyvistä ominaisuuksista.. Koska Hit ahkioiden pohjat ovat muita liukkaampia, niin siksi ne ovat myös herkempiä luistamaan sivuttain, jos ovat muuten muotoilultaan kilpailijoita vastaavia. Tähän kehitimme ratkaisun viime talvena. IsoHit ahkioon on nyt saatavissa lisäpiirteenä noin 50 cm mittaiset 1,5 mm paksuiset ja pari milliä jalaksen suksenmuovipinnasta kohollaan olevat teräksiset vakautusterät. Ne pitävät muuten liukkaan ja herkkäliikkeisen ahkion kurssissa sivurinteellä.

4. Auraus

Keskimääräinen vaeltajan tekemä suksiura on 35 cm leveä +/- muutama sentti. Jo 40 cm leveä ahkio lähes varmasti levittää hiihtäjän uraa muutaman sentin tai, mikä paljon pahempaa pyrkii helposti kellahtamaan toiselle kulmalleen hiihtouraan (kellahtaminen alkaa luultavasti mutkassa ahkion pyrkiessä nousemaan sisäkaarteen puolelta pois urasta), niin että ahkion peitekangas osittain laahaa lumessa ja luonnollisesti lisää vetovastusta olennaisesti. Riittävän leveä ahkio (50 cm tai enemmän) ei niin helposti kaadu osittain kyljelleen hiihtouraan. Sen haittapuoli on ainoastaan auraaminen – uran leventäminen uppolumessa. Leveän ahkion vähittäin levenevä muoto, jalasleveys vain hiihtouran leveys, parantaa ahkion pysymistä hiihtäjän urassa. Loiva keulamuoto vähentää aurauksen aiheuttamaa vetovastusta.

Hit ahkioista PikkuHit on niin kapea, n. 36 cm, että se putoaa sellaisenaan vetäjän suksenjälkeen eikä siksi auraa. Muissa Hit ahkioissa on kilpailijoista poikkeva varsin korkea ja kaventuva keula, joka nostaa ahkion pienellä vetovoimalla lumen päälle ja siksi myöskin nämä leveämmät ahkiot auraavat kokoonsa nähden erittäin vähän.

5. Esteiden ylitys

Mitä korkeampi ja pidemmältä matkalta loivasti nouseva ahkion keula on, niin sitä helpommin se tulee esteen (puunrungon, kiven, jyrkän lumidyynin, ahtojäälohkareen tms.) yli vetäjän perässä. Ylimitoitettuna tämä tekijä vie ahkiosta pakkaustilaa ja tekee siitä levottoman vedettävän kovalla epätasaisella alustalla.

Korkeakeulaiset Hit mallit (muut kuin PikkuHit) tulevat yleensä vetäjänsä perässä tarttumatta kiinni sellaisten esteiden ylityksessä, joista vetäjä suksineen selviää (ojat, kaatuneet puunrungot, lumidyynit jne.).

6. Vetovoiman välittyminen hiihtäjästä ahkioon

Tämän ahkiojärjestelmän suunnittelun osatekijän ongelma on hihtoliikkeeseen liittyvä lantion kierto. Kun ahkiota vedetään kahdella aisalla, jotka yläpäästään kiinnittyvät vetäjän sivuille hieman lonkkaluiden yläpuolelle, niin hiihtoliikkeen lantiokierto aiheuttaa sen, että ahkiota vuorotellen vedetään lähes kokonaan joko vasemmalla tai oikealla aisalla. Jos vetojärjestelmässä on huomattava välys, joka mahdollistaa lantion vapaan liikkeen, niin seurauksena on ahkion nykiminen vedon aikana, eräänlainen massan hitauteen perustuva takapotku. Jos vetojärjestelmässä ei ole välystä, niin silloin kuormitus tuntuu vuorotellen vasemmalla ja oikealla ja tarkoittaa sitä, että lantion kiertoon tarvitaan enemmän voimaa.

Jos ahkiota vedetään yhdellä aisalla tai v-aisalla, jonka kärki on vetäjässä, niin edellä kuvattua ongelmaa ei synny. Monessa muussa mielessä (ks. yllä) tällaiset aisavetojärjestelmät ovat kuitenkin toimimattomia. Loivapiirteisillä jäätiköillä liikuttaessa käytetään yleisesti naruvetoa, joka myös ratkaisee tämän ongelman. Jos naru lähtee y muodossa vetäjästä, niin y:n risteyksessä kannatta olla rissa, joka päästää vetäjään päin olevat y-haarat vapaasti liikkumaan (lantiokierto on täysin vapaa). Naruveto sopii vain loivapiirteiseen avomaastoon, jossa ahkiota ei tarvitse pakottaa seuraamaan hiihtäjän jälkeä.

Jousitetut aisat poistavat erityisesti PikkuHitissä vedon nykivyyttä (jousitus jakaa vetokuormaa molemmille aisoille lantion tehdessä hiihtäessä kiertoliikettä). Parhaimmillaan hankikannolla tämä tarkoittaa sitä, että Hit-ahkiota vetäessä voi hiihtää – ahkion aiheuttama nykäisy ei pilaa hiihtoliikettä. Hit vetovyöhön liitettävät valjaat eroavat kilpailijoiden tuotteista siinä, että valjaiden olkaimet kiinnittyvät edestä samaan vetotappiiin, josta aisat lähtevät ahkioon. Tällä tavalla sekä olkaviilekkeiden, että vyön vetokuorma välittyyy samasta pisteestä aisoihin. Vetovyön ei tarvitse välittää olkaviilekkeiden vetokuormaa aisoihin. Netissä väitellään usein siitä, pitääkö vedossa olla välystä vai ei. Hit ahkioiden suunnittelijana olen hyvin vakuuttunut välyksen haitallisuudesta. Eihän patikoijallakaan ole monta numeroa liian isot “välykselliset” kengät, ei soutajan airoissa ole välystä, liian iso “välyksellinen” kajakin istuin estää tehokkaan melonnan. Mitä teknisesti vaativammasta kytkennästä urheiluvälineen ja urheilijan välillä on kyse, niin sitä vähemmän välystä – välineet istuvat kuin “siannahkahanska käteen”.

7. Ahkion pakkaaminen

Pakkamisen kannalta hyvässä ahkiossa on helppo pakata painavat tavarat pohjalle ja kevyemmät ylemmäksi. Pakattavuutta, avattavuutta ja suljettavuutta erityisesti päivätauoilla parantaa sellainen kuormapeitteen suljenta ja sidonta, joka mahdolistaa osittaisen avaamisen ja sulkemisen. Myös lumipyryssä tämä on hyvä ominaisuus – lunta ei pääse niin helposti kuormapeitteen sisäpuolelle. Kuormapeitteen taskut ja erilaiset lisäkiinnikkeet kansilastille ovat pääsääntöisesti turhia hintaa nostavia rikkoutuvia yksityiskohtia.

Hit ahkioissa on nykyisin vaihtoehtona rullauskeppien lisäksi kuormapeitteen sulkemisessa tarranauha ja kumiköysien sijasta pikasoljilla kiristettävät kuormaliinat. Tämä ratkaisu on sekä Hitin toimesta että kilpailijoilla osoittautunut erittäin hyväksi pitkillä arktisilla vaelluksilla. Siksi tarjoamme sen nykyisin edullisella hinnalla myös tavallisille retkeilijöille. Tarrasuljenta ja remmit mahdollistavat kuormapeitteen osittaisen avaamisen päivän retkitauoilla. Huolellisesti ahkionsa pakkaavan henkilön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että ahkion kuormasuoja on kuin monilokeroinen laukku, josta halutusta paikasta avaamalla voi poimia halutun tavaran. Käyttömukavuuden lisäksi tämä on tärkeä ominaisuus lumimyrskyssä – lunta pääsee kuormapeitteen sisälle paljon vähemmän, kun sitä ei tarvitse tauoilla avata kuin vähän kerrallaan. Kuormapeitteen taskuihin ja muihin lisäviritelmiin suhtaudumme aika varauksellisesti – Niitä olemme äärivaeltajien toiveista joskus heidän ahkioihinsa toteuttaneet, samoin muut valmistajat. Yleensä jälkituomio on ollut selvä – liiat yksityiskohdat ovat vain haitallisia ja mahdollisia rikkoutumiskohteita – yksinkertainen on toimivaa.

8. Hit ahkioiden tulevaisuuden kehityskohteita

Nykyisen tuoteperheen teknisessä toteutuksessa on vielä yksi “karvalakki” ratkaisu – aisan yläpään toteutus teksiitilivahvistetulla kumiletkulla. Mietimme ratkaisua, jossa toiminnallisesti vastaava kumiosa tuotettaisiin teollisesti paikalleen liimausta vaille valmiiksi.

Hit perheestä puuttuu erityisesti avotunturiolosuhteisiin suunniteltu “keskiraskas” noin 350 l pakkaustilavuuden ahkio. Tällainen ahkio on jo vuosikausia ollut aivohautomossa – jos jostakin löytyy aika sen toteuttamiseen, niin tuloksena on ratkaisu, jossa on useita erityisesti avotunturivaellukseen suunniteltuja uusia ominaisuuksia.

Koska Hit ahkiot ovat liukkaita, niin ne luistavat helposti myös taaksepäin. Raskaassa lastissa vuoristossa tämä voi olla vaarallistakin. Ahkio voi nykäistä liian vaativan reitin (jyrkän rinteen) valinneen ja/tai huolimattoman vetäjän syöksyyn kohti laakson pohjaa. Ahkion perässä oleva sarana tyyppinen takaliun estävä jarru voisi suurelta osalta ratkaista ongelman. Ominaisuus on jäänyt kehittämättä, koska kukaan ostaja ei ole sitä vaatimalla vaatinut – Hit ahkioissa on jo nyt niin paljon vaihtoehtoja, että niiden hallinta on myös ongelma, joka jarruttaa lisäominaisuuksien kehittämistä.

Tänä talvena kokeilemme yhteen vuokra-ahkioon (PikkuHit) entisen kaltaista, mutta dimensioiltaan (paksuus ja leveys) pienempää kuormapeitteen kiinnityslistaa. Jos kevyempi lista kestää, niin siitä tulee myyntiahkioiden uusi valinnainen piirre, joka tuottaa painon säästöä noin 50 % entiseen listaan verrattuna ja on silloin ylivoimaisen kevyt verrattuna kilpailijoiden alumiinilistoihin. Kuormapeitteen kiinnitys saataisiin aivan uudelle tasolle, jos siirryttäisiin käyttämään mittatarkkaa komposiittipantaa. Myös tämä teknologia on Hitissä hallussa, koska olemme olleet mukana kehittämässä vastaavan tyyppistä kajakin aukon reunusta.

Pekka Tyllilä,
Hiking Travel, Hit Ky

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Blogit, Ratamestari

Pakkasrajoista

Ratamestari nostalgisissa tunnelmissa ihmettelee UKK instituutin Vasankarin tämän päivän Aamulehdessä kertomaa 17 asteen pakkasrajaa:

Mitenkähän tämä 17 asteen kovan pakkasen raja pitäisi ottaa – siinä vasta ihmettelyn aihetta.

Ei tunnu raja kovin kummoiselta. Otan tähän muutaman esimerkin – enkä lähde ihan lapsuudessa kuulemistani talvi- ja jatkosodan tulipalopakkasten muisteloista, mutta aika kaukaa kuitenkin.

1950- ja 1960 luvuilla asuin pikkupoikana Ruoveden Tuuhosen koululla. Koulu oli saaressa ja sekä pohjoisesta Tarjanneveden saarista että etelästä Mustaselän etelärannalta kouluun hiihti aamu yhdeksäksi lapsia, alakouluikäisiäkin (7-9 vuotiaita), edelliset 4 km matkan, jälkimmäiset noin 3 km matkan ja järven jäällä hiihtämällä tehdyt ladut tietysti menivät umpeen ja pakkanen oli tuulen vuoksi pureva. Opettaja äitiäni alkoi siinä vaihessa hirvittämään, kun pakkasmittari oli 30 asteen tuntumassa. Erityisesti muistan Siperian saaresta noin 4 km matkan kouluun hiihtäneen Tuulan – langan laiha tummakutrinen tyttö, mutta aina tuli kouluun ja myöhempinä vuosina pikkuveli Rauno mukana. Pakkanen ei saanut silmien tuiketta sammumaan. Olisiko tämän pikkutytön pitänyt Vasankarin normilla jääpuikoksi muuttua Tarjanneveden selällä!

Samoihin aikoihin liittyvät muistot isän kanssa talvikalassa verkoilla käynnistä. Oli sitten lauhempi tai purevampi talvisää, niin avannon reunalla kalat paljain käsin otettiin verkosta ja yleensä myös pahnat selvitettiin. Vain kovimmilla pakkasilla ja pahimpien mateen pahnojen vuoksi verkko vaihdettiin toiseen ja pahnat selvitettiin saunassa sisälämpöisessä. Käsiä paleli vähemmän, kun kasteli niitä jääkylmään veteen! Mitähän Vasankari tähän sanoisi. Vielä minun sormeni näistä kalastumuistoista yli 50 vuoden kuluttua taipuvat tätä tekstiä naputtelemaan ja ulkoilmaelämää on eletty eikä reuma vaivaa, vaikka suvussa on siihen taipumustakin. – Joskus 1960-luvun alkuvuosina saimme talviverkoille aivan olennaisen elintason nousun, kun isä toi Tukhomasta kesäreissultaan Primuksen nestekaasukeittimen. Sillä keitimme avannon reunalla vettä kuumaksi – sinne käsi, jos meinasi palella – eikä tämän parannuksen jälkeen palellut. – Saimmeko tässä huippuluokan kortisonihoitoa.

Yhden joululoman aikana poimin männynkäpyjä ansaintatarkoituksessa. Kovimmillaan pakkasta taisi olla 27 astetta. Käpyjä pystyi poimimaan vain paljain käsin. Poimiessa ei palellut, mutta männyn latvoista piti kaadon jälkeen satanut lumi ravistaa pois ja siinä vaiheessa aina käsiä paleli ja poimiessa sormet taas vertyivät. Useita tunteja olin metsässä joka päivä. Saattoi tämä olla äärisuoritus silloisenkin mittapuun mukaan, koska muistan hakkuutyössä olleen metsänomistajan, isäntä Jaakko Ala-Tuuhosen käyneen katsomassa, kuinka pärjään. Jaska oli mies joka varmasti ei turhan päiten tullut katsomaan.

Eilisellä retkiluistelureissulla luistelin pitkät pätkät paljain käsin pyöritellessäni netistä kopiomiani karttalehtisiä, jotta en vie minulle ennestään tuntemattomalla saarisella Vesijärvellä ryhmääni harhaan. Siinä jollekin asiakkaalle totesinkin, että näissä hommissa on hyvä piirre, kun kädet eivät palele – palelisivat, jos niitä ei olisi lapseta saakka totutettu kylmään.

Jotta tämä ei liikaa menisi itsetehostukseksi, niin lenkkikaverini Martti Polvinen 82 v käy edelleen talviverkoilla. Siinä Vasankarille vähän lisämietintää.

Rajat ne ovat kuitenkin kaikessa – oli miehet sitten rautaa, puuta tai paperia. Asevelvollisuusaikana olin hiihtovalmennettavana ja muistan kuinka sain kisoja varten pakasta vedetyn RK 62:n – oli sinistykset kohdallaan. Paha vain, että pakkasta oli silloinkin 27-28 astetta ja piti mennä ampumaan kohdistulaukaukset. Jotta tulos olisi ollut mahdollisimman hyvä, niin otin hanskan pois kädestä – huolelliset laukaukset tuottivat paleltuman liipasinsormeen ja sen tunsi heti – ylös, sepalus auki ja käsi sinne – vieressä yliluutnantti hörähti ja että ilman eri käskyä. No kohdistukset saatiin ammuttua.

1988 olin viikko ennen joulua Lokan altaan pohjoisreunan soilla talvivaelluksella. Vuotsossa pakkanen kävi -42 C, soilla kävi viima ja mittari näytti hädin tuksin – 30 C. Tauoilla kesti yhden voileivän nauttia ja kupin kuumaa, muuten olisi tullut kylmä. Paleltumien mahdolisuutta tarvitsi vahtia aina tauolta lähtiessä puolisen kilometriä. Sitten kone oli jo lämminnyt siten, että hukkalämpö piti kasvot sulana. Näissäkin olosuhteissa piti paljain käsin vääntää paikalleen silloiseen Hit ahkion edetäjään liittyviä aisan kiinnityksen avaimenperärenkaiden kaltaisia teräsrenkaita. Ne olivat kylmiä. Retkikaverini Olli Rautasola huomautti, että häneltä tuo ei onnistuisi. Kysessä ei ollut miehen pehmeys, vaan se, että hän oli korjannut ammatikseen teräkontteja taivasalla satamissa – ilman pakkasrajaa ja vähitellen sormet olivat tulleet kylmänaroiksi – raja tuee vastaan, mutta se ei taida olla -17 C.

Talvi 1986-1987 oli toistaiseksi minun elämäni ankarin. Silloin edellisen kerran lähes koko Itämeri oli kevättalvella jäässä. Muutamia -17 asteen pakkasrajan ylittäviä muistoja liittyy tähän ja sitä edeltävään ja seuraavaan talveen, koska ne kaikki olivat kylmiä ja todella talvisia, pitkät jaksot paljon kylmepää kuin -17.

Retkikaverini Väinö Martikainen veti noina vuosina kansainvälisen hiihtovaelluksen Ähtäristä Ikaalisiin 6 päivässä 220 km. Väiskin retki oli sikäli erikoinen, että iltapäivän aurinkoisina tunteina lämpimin hetki oli -30 C. Kylmin aamu hiihtoon lähdettäessä oli -38 C. Eipä tämä mitään, mutta kun osallistujista suuri osa oli eurooppalaisia “prinsessoja”. Erityisesti ranskattarille villahousut olivat outo ja eksoottinen alusvaate. Oli selvästi tyylikkäämpää hiihtää polven alle ulottuvisssa vakosamettisissa hiihtohousuissa, polvisukissa ja tyylikkäässä hiihtopuserossa/villapaidassa. No Väiski sai puutteelisesta ranskastaan huolimatta “prinsessat” ensimmäisenä aamuna villaisia alusvaatteita ostamaan – taisi mukana olla joku muskettisoturikin. Pakkasen takia ei kukaan keskeyttänyt.

Noiden vuosien varsinainen pakkasretki oli kuitenkin pikavellus, jossa pakkanen pysytteli myös -30 C kylmemmällä puolella ainakin suurimman osan ajasta. Kovan jutun tästä teki se, että hiihtomatka oli 5 päivää peräkkäin joka päivä 50-70 km. Suksi ei luista kovin hyvin noissa lämpötiloissa. Mukana hiihtäneet olivat suurimmalta osalta kaikkien tuntemia tamperelaisia sen ajan retkeilijöitä. Muistelisin, että jo mainittu lenkkikaverini Martti ainakin oli tässä reissussa mukana.

Myös minulle sattui erikoinen pakkasvaellus. Vedin Helsingin Ylioppilaskunnan Laulajien hiihtävän konsettikiertueen Ähtäristä Ruovedelle 1985. Pakkasta tällä reissulla oli vain -25 C kahta puolta, kylmimmillään varmaankin -28 C. Jutun tästä tekee se, että tämän tyyppiselllä äänenavausharjoituksella YL lauloi hiihdon lomassa 3 hyvin mennyttä konserttia – kaikki toki ihmettelivät, miten tämä on mahdollista – no henki käy yli ruumiin. Laulajista muistan erityisesti kuoron senaikaisen sooloja laulaneen tenorin, kirjakauppias Karvisen. Hän oli silloin jo nelikymppinen ja ehkä kuoron nuoremmat kaaderit jo odottelivat hänen väistymistään, ylipainoinen rapakuntoinen ketjupolttaja, joka oli edellisen kerran hiihtänyt asevelvollisuusaikanaan muistaakseni 1964. Karvinen oli ennakkoon ajatellut jättää hiihtämisen, kulkea huoltoauton mukana ja keskittyä lauluun. Mutta hän hiihti noin 70 km kylmiltään ja tokaisi viimeisenä päivänä ennen konserttia: “Tupakkakin meinaa jo unohtua”. Koko hiihtomatka oli 110 km. Mitähän Vasankari tähän sanoisi.

Tämä konsettikiertueidea syntyi aivoissani eräänä räntäsateisena lokakuun iltana edellisenä syksynä juostessani Tampereen keskustasta töistä kotiin Ylöjärvelle. Mieltäni nakersi juttu, jossa joku kulttuuritietävä kolumnissaan tai haastattelussa kertoi kaiken lihaksissa olevan olevan poissa aivoista – kuinkahan kauan tämä aikansa Vasankari olisi pärjännyt Suomen taiteen klassisen ajan hamojen Gallenin, Järnefeltien ym. mukana vaikka heille niin mieluisilla Itä-Karjalan veneretkillä. Minä siis päätin siirtää tämän aikakauden taiteen tekemisen kehollisuuden hiihtävään konserttikiertueeseen ja kaiketikin hyvin meni.

Näin kirjakauppias Karvisen äskettäin laulavan konserttikiertueen toisen pääideoijan ja toteuttajan Jyri Makkosen 60 -vuotisjuhlissa – hyvä tenori edelleen.

Tällaisia tarinoita voisin tähän kirjailla kymmeniä sivuja, mutta riittäkööt nämä esimerkiksi, että ihmisen rajat, ne kaikin puolin minuutta avartavat ja terveyttä lisäävät eivät ole useinkaan siellä, missä joku toinen niiden sanoo olevan (äärirajoista puhumattakaan) olipa sitten millainen asiantuntija tahansa. Elämää eletään ydinminästä käsin eikä ulkoa päin – tässä on kaikkinaisen nykyisen avuttomuuteen valmentavan ulkoa päin tulevan viisauden harhatien ja oikean tien risteys. Rajojen haeskelu on koko elämän mittainen juttu, varovaisuus ja kärsivällisyys ovat siinä parhaat kaverit ja neuvonantajat.

Niin, 1987 pakkastalvena hiihdin kylmimmillään -35 C pakkasessa Mustastalahdesta Siivikkalanlahdelle ja sieltä Ylöjärven Vuorentaustaan – työmatkaliikuntaa aika lailla laduttomalla Nässyllä. Olin aivan innoissani 30 asteen pakkasista: silloin juuri piti päästä hiihtämään – sehän oli taloudellista ja ekologista – pakkaskokemuksia ei tarvinnut hakea Lapista. Sen huomasin että -30 asteessa pitkien mäkien laskeminen voi olla arveluttavaa, kenties vaarallistakin, jos päähine ei ole joltakin kerrokseltaan täysin tuulen pitävä. Sain päänsärkyä huippukylmillä lenkeillä, vaikka oli kypärämyssy ja pari pipoa sen päällä ja hiihtopusakassa huppu (otsa jäi tuulisuojaa vaille). Jossakin kuntoliikuntatapahtumassa keskustelin aiheesta tuoreeltaan asiantuntijan kanssa. Silloinen UKK-instituutin urheilulääkäri ei erityisemmin säpsähtänyt hiihtolenkeistäni ja päänsärystä – pakkasraja taisi olla vielä “talvisodan” peruja.

Nykyaikaan ja Vasankariin.

Retkiluistelu on aina kylmä laji: suhteellisen pienellä teholla saavutetun suuren nopeuden tuottama ajoviima tarkoittaa sitä, että sen jäähdyttävän vaikutuksen ja sen edelyttämän ihmisen hukkalämmön tuotannon suhde on epäedullinen. Retkiluistelua on juuri nyt hyvä harrastaa, mutta reipas pakkanen tekee siitä vielä kylmempää. Pakkasta ei pidä vieroksua, pitää vain pukeutua riittävästi.

Tässä iässä olen jo viluisempi kuin puolta nuorempana, miltä ajalta edelliset jutut ovat. Kerronpa siis, mitä on nykyinen kerrospukeutumiseni. Tänään lustellessa minulla oli kolmet urheilijan alusvaatekerraston pitkät alushousut, joista kahdet olivat villaisia, tämän lisäksi kolmet lyhyet urheilijan alushousut, joista yhdet täysin tuulenpitävät. Kuusinkertaiset alusvaatteet haaroissa on näiden arkojen alueiden “vakuutus”. Sinnehän ajoviima luisteluliikkeessä oikein puristuu. Ylävartalossa oli 2 urheilukerraston aluspaitaa, yksi ohut metsurin lämpöpaita ja ohut fleece. Näiden alusvaatteiden päällä oli ohut kalvollinen kuoriasu, päällimmäisenä hiihtäjän liivi ja polvisuojat. Päässä oli kypäränalushuppu, sen päällä kalvotakin huppu ja päällimmäisenä kypärä. Kun on näin lämpimästi pukeutunut, niin käsiin riittää tavalliset hiihtohanskat ja luisteluhiihtokengissä (tarpeeksi isot kengät) riittää 2 paria lämpimiä urheilusukkia – tämä siis henkilöllä, jolla on hyvä ääreisverenkierto.

Retkiluistelu on laji, jossa voi pukea itsenä melkoiseksi Michelin-ukoksi menon silti kärsimättä. Tämä johtuu siitä, että lajiin liittyvä voiman tuotto tulee keskivartalosta luomalla painetta ponnistavalle liikettä eteenpäin vievälle luistimelle – liikkeen olennaisen osan sivuttaisen paineen aikaan saamiseksi liikettä eteenpäin vievälle luistimelle ei retkivauhdissa tarvita suuria liikeratoja, joita lämmin pukeutuminen vosi haitata.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Koettua ja nähtyä

Suomen Melontakouluttajien avokanoottikoulutus syksy 2013

Saadun spontaanin palautteen perusteella voimme arvioida, että kurssilaiset saivat sitä mitä olivat tulleet hakemaan. Kokeneet kouluttajat saivat vahvistusta ohjaajakurssien sisältöön inkkarimelonnan näkökulmasta ja vähemmän kouluttautuneet ja/tai enemmän kajakkimelontaan perehtyneet käsitystä ohjaajatason vaatimuksista, kun melontavälineenä on kaksikkoinkkari.

Osallistujaryhmä oli siinä mielessä optimaalinen, että noin puolet osallistujista oli ”vanhempaa kouluttajakaartia” ja toinen puoli ”uusia tulokkaita” eli henkilöitä, jotka ovat lähteneet mukaan Melontakouluttajat yhdistyksen jäseniksi ilmeisesti hakemaan juuri tällaista toimintaa.

Tämän tyyppinen koulutustilanne: heterogeeninen ryhmä, laaja aineisto, monta näkökulmaa johtaa käsityksemme mukaan onnistumista tavoiteltaessa pakosta hyvin toimintapainotteiseen koulutussisältöön:

– liikunnan oppiminen ja sen opettamisen oppiminen on mallioppimista: samaa asiaa pitää käytännössä toistaa sen verran että se jää sekä ”tempun” oppimisen että opetustilanteen järjestelyn kannalta mieleen, pelkkä näyttäminen ei riitä, kaikkien on päästävä tekemään

– kun oppijoilla on monta näkökulmaa aiheeseen, niin tämä tarkoittaa myös entistä suurempaa toiminnan tehokkuusvaatimusta – koko ajan pitää tapahtua, että kaikki saavat omista tavoitteistaan lähtien hakemaansa sisältöä.

Edellinen johtaa siihen, että tämän tyyppisessä koulutustilanteessa on hyvin vähän tilaa ”hienosäädölle”. Jos jossakin melatekniikassa lähdetään hakemaan parempaa ja parempaa suoritustapaa, niin se on kaikki kokonaisuuden kustannuksella ja johtaa helposti siihen, että yksi tekee ja toinen arvioi ja muut katselevat. Aivan samalla tavalla käy jos ryhdytään jotakin opetustilannetta, vaikka koskeen suunniteltua ”rataa” säätämään vielä paremmaksi – aikaa kuluu ja se on kaikki pois melonnasta – meidän mielestämme tämän tyyppiseen ryhmätilanteeseen pätee hyvin selkeästi se, että paras on hyvän pahin vihollinen – yksityiskohdissa aika vaatimattomaankin hyvään tyytyminen parantaa kokonaisuutta.

Optimaalisten suoritustekniikoiden hakeminen: oli sitten kyse henkilökohtaisesta taidosta tai sen opettamisesta on toisenlaisen koulutustilaisuuden teema. Toivottavasti pääsemme sellaistakin koulutusta järjestämään tulevina vuosina.

Meidän koulutusideologiamme taustalta toivomme, että koulutusviikonloppu jäi osallistujille mieleen positiivisena esimerkkinä yhdestä mahdollisesta tavasta organisoida ja ohjata tämän tyyppistä toimintaa, koska

– oppiminen perustui melontaan eikä puheeseen

– kustakin yksittäisestä melatekniikasta lähes jokainen pääsi tekemään aiheen laajuuteen nähden aika monta henkilökohtaista toistoa (etu/takamelojien vaihdot eivät menneet niin, että varmasti jokainen pääsi tekemään kaiken kummassakin roolissa)

– harjoittelutilanteet jäivät oppimistilanteen organisointina mieleen esimerkkeinä, kuinka noin 15 melojaa pääsee lähes koko ajan harjoittelemaan kulloinkin meneillään olevaa tekniikkaa.

Edellisen lisäksi koulutuksessa oli sisään rakennettuna pari muutakin meille tyypillistä koulutuskäytäntöä:

– eteneminen helposta vaikeampaan ja vaativampaan (erityisesti vastavirtastartissa ja akanvirtaan pyörähtämisessä tästä on moniportainen esimerkki)

– eteenpäin kuormittaminen: siirrytään aika nopeassa tempossa asiasta seuraavaan eikä jäädä säätämään kovin pitkäksi toviksi yhtä juttua – tämä kuormittaa aivojen motorista oppimiskykyä ja ikään kuin pakottaa oppimaan – menetelmän tehokkuus näkyy jälkikäteen: raakileina hautumaan jätetyt tekniikat ovat parantuneet aivan itsestään, kun niihin palataan uudestaan

Kolmantena seikkana haluamme tuoda esiin tulevaisuuteen ennakoivan koulutusnäkökulman. Meidän mielestämme toimivaa koulutusta on sellainen, jossa jo hieman raotetaan seuraavaa askelta. Tämän tyyppistä aineistoa koulutusviikonlopussa edusti kampeamisvetoharjoitteiden laajuus. Niitä ei vaadita ohjaajatason c2 melonnassa, mutta Muroleessa ne olivat hyvä lisä ja samalla toivat melontaan vaativuutta, jota kuivan syksyn kesyttämästä koskesta (virtapaikka) puuttui. Samaa ajatusta edusti suurkanoottimelonta ja osa sunnuntain pelastusnikseistä. Päinvastaista ja meidän mielestä huonoa koulutuskäytäntöä edustaa tekniikoiden pihtaaminen: ”ei alkeiskurssille kuulu näin monimutkaiset asiat”.

Kesystä koskesta on myös hyvä tehdä se havainto, että se auttaa tämän tyyppisessä koulutuksessa tehokkuuteen. Kaikki eri taitotasoilla olevat pääsevät paremmin mukaan (kyseessä on tekniikoiden opettelu eikä niiden soveltaminen vaativassa melontatilanteessa) ja toiminta ei keskeydy ”tarpeettomien” kaatumisten vuoksi.

Ote palautteista:

“Kiitos ammattitaitoisille opettajille Pekalle ja Tapiolle!
Koulutus oli todella tehokasta ja asiat mietitty valmiiksi. Tehtäväannot olivat selkeät eikä turhaa odottelua tullut vaan ruletti pyöri koko ajan. Onneksi oli pieniä hengähdystaukoja välillä.
Oli kiva verrata seuraavana viikonloppuna EPP testejä. Muroleen koulutuksessa liipattiin jo EPP 4 tason asioita, eli kyseisen portaan yläpäätä. Suomessa on vasta epävirallisesti EPP 3 tason vastaanottajia.

Weltsu”

Voit lukea koulutussuunnitelman täältä.

rannalla

c2piirileikki

c6startti

c6kaato

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Koettua ja nähtyä

Manhattan Circumnavigation

Personal Training asiakkaamme Seppo Paavola suoritti Manhattanin ympärimelonnan kesällä 2012. Alla lyhyt kertomus reissun ennakkoasetelmista, hyvin lyhyt yhteenveto ohjelmasta ja kuvakavalkaadi.

Lainaus New York Kayak Companyn nettisivuillaan antamasta retken yleisluonnehdinnasta:

“Water surrounds Manhattan and is in constant motion. New York City`s most famous Island is said to be one of the most complex harbor and waterways systems of any great city. The Atlantic Ocean meets the Hudson on the west side of Manhattan and the Atlantic also flows up and back down the East River through the Hells Gate narrows out to the Long Island. Sound on the other, North of Hells Gate on the east side, the skinny Harlem River completes the water route connecting the tides of the East River to the tides of the Hudson, all of them pulsing back and forth and changing direction four times a day.”

Vaikka Seppo on kokenut meloja oli hänellä mielessään seuraavia aatoksia matkaa suunnitellessa:

“Miten omatoiminen meloja selviäisi matkasta? Suomalaisille retkimelojille ei 45 kilometrin päiväretki sinänsä ole ongelma. Atlantin aallotkaan sekoittuneena New Yorkin vesiliikenteen kuohuihin eivät sinänsä ole meriretkeilijälle ongelma. Navigointikin on erittäin helppoa kunhan pitää Manhattanin vain kiertosuunnan sisällä. Itse en lähtisi omatoimisesti matkaan kahdesta syystä. Manhattanin eteläkärjen vesiliikenteestä selviäminen vaatii kokemusta ja alueen liikenteen käyttäytymissääntöjen ja kulttuurin tuntemusta.”

Retkikokemus vain vahvisti edeltävää käsitystä:

“Retkemme Manhattanin vilkkaimpaan vesialueeseen, Battery Parkin alueelle, ajoittui noin klo 10-11 väliin ja lienee tarkkaan näin harkittu. Toinen juttu ja ehkä vaativampi, on vuorovesivirtausten tunteminen. Retken suunnittelussa on otettava huomioon kolmen joen virtaukset. Vaativin haaste on ajoittaa matka niin, että saa eri jokien virtauksista parhaan hyödyn. Väärät valinnat voivat tehdä matkasta varsin vaivalloisen, jopa mahdottoman. Reitillä oli sijainniltaan kaksi tärkeää kohtaa, joissa molemmissa pidimme tauon. Toinen sijoittui East Riverin ja Harlem Riverin risteyskohtaan. Taukopaikkanamme oli pieni saari risteyksen keskivaiheilla. Reittimme kääntyi siis vasemmalle Harlem Riverille, mutta mahdollisuus oli jatkaa myös kohti Long Islandia. Melojakaverit kertoivat, että East Riverin virta voi väärin sijoittuneen melojan viedäkin Long Islandille tahtoi tämä tai ei. Sitä en tiedä mitä siellä lähellä Atlantin voimaa tapahtuisi. Taukopaikkamme tuntumassa veden pinta kupli epäilyttävästi ja muistin saamani neuvot, että tällaisella alueella veden vaste saattaa yhtäkkiä olla olematon. Niinpä meloin suhteellisen kevyesti ja nopeatahtisesti alueen yli. Toinen kohta, jossa pidimme noin puolen tunnin tauon oli kohdassa, jossa Harlem River kohtasi Hudson-virran. Siinä oppaamme kurkisteli sillan alta olevaa näkymää Hudson-joelle ja seurasi erityisesti vesilintujen käyttäytymistä päätellen siitä virtauksen suunnan ja voiman.”

Näitä koettelemuksia varten olimme laatineet Sepolle seuraavanlaisen ohjelman:

Seppo Paavola – Manhattan Circumnavigation treeniohjelma

– 26.4.-8.7.

– tavoite: maraton

– keinot saavuttaa tavoite: 2 omatoimista fysiikkatreeniä/vko, 1 omatoiminen lihaskuntotreeni/vko, 1 ohjattu fysiikkataito-treeni/vko

– 4 viikon seteissä: 1. helppo, 2. kovempi, 3. kovin ja 4. lepo.

– valmentaja mukana 1 fysiikkataitotreenissä/vko

Sepon onnistunut reissu oli ensisijaisesti henkilökohtainen saavutus. Meillä oli ilo olla mukana auttamassa häntä tavoitteen saavuttamisessa.

Alla kuvia retkeltä:

manhattankayakco

Sepon käyttämä paikallinen melontayritys.

seppo

Seppo lähtötunnelmissa.

nano

Retken argentiinalainen opas Nano.

manhattanlandscape

Manhattanin silhuetti.

hellgate

Hell Gaten virtauskuviot.

taitekohta

Retken lopputaite Henry Hudson Bridgen kohdalla siirryttäessä Hudson virtaan.

maaliin

Seppo saapumassa retken maaliin.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Koettua ja nähtyä

Valmennus: Manhattan Circumnavigation

Hitin Tapio toimi 2012 keväänä ja kesänä personal trainerina asiakkaalle, jolla oli tavoitteena meloa Manhattan Circumnavigation reitti New Yorkissa. Tavoite saavutettiin. Tässä asiakkaan terveisiä New Yorkista:

“Hei Tapsa

Terveiset Manhattanin liepeiltä. Kiitos henkilökohtaisesta valmennuksesta HITille ja Sinulle, melonta sujui helteessäkin hyvin.
Eilen siis startattiin Manhattan Kayaking C:n laiturista nro 66 (W street 26, 12 Avenue) etelään kohti Battery Parkia, josta liikenne lähtee mm. Vapauden patsaalle ja Ellis Islandille. Sää oli edellisen päivän hellelukemista (41 C) hieman armollisempi. Matkaan lähti viisi osallistujaa vetäjänään Nano, argentiinalainen melonnan ammattilainen. Kolme oli keskeyttänyt, liekö helle ollut liian pelottava.

Matka suuntautui siis aluksi Hudson-jokea pitkin kohtalaisen kovassa muttei vaikeasti melottavassa maininginomaisessa aallokossa läpi Manhattanin eteläkärjen liikenteen kurvaten sitten East Riverille ja edelleen Harlem Riverille. Matkasta yksityiskohtia myöhemmin. Kuvassa olemme saapumassa pohjoisesta Hudsonia pitkin määränpäähämme laituriin 66. Matka oli miellyttävä kokemus, jota jo tässä vaiheessa voin suositella New Yorkissa piipahtaville melojille. Mutta vielä kerran kiitos ohjelmasta, jota toteutin noin 70 prosenttisesti ja uskon, että siitä oli apua kestävyystyyppisellä, helteen höystämällä 45 kilometrin melontareitillä. Matkalla oli myös virtauskohtansa, joista selviämiseen kevään Muroleen koskikurssi antoi itsevarmuutta.

Terveisin Seppo”

manhattan

Manhattan Circumnavigation

Personal Training asiakkaamme Seppo Paavola suoritti Manhattanin ympärimelonnan kesällä 2012. Alla lyhyt kertomus reissun ennakkoasetelmista, hyvin lyhyt yhteenveto ohjelmasta ja kuvakavalkaadi.

Lainaus New York Kayak Companyn nettisivuillaan antamasta retken yleisluonnehdinnasta:

“Water surrounds Manhattan and is in constant motion. New York City`s most famous Island is said to be one of the most complex harbor and waterways systems of any great city. The Atlantic Ocean meets the Hudson on the west side of Manhattan and the Atlantic also flows up and back down the East River through the Hells Gate narrows out to the Long Island. Sound on the other, North of Hells Gate on the east side, the skinny Harlem River completes the water route connecting the tides of the East River to the tides of the Hudson, all of them pulsing back and forth and changing direction four times a day.”

Vaikka Seppo on kokenut meloja oli hänellä mielessään seuraavia aatoksia matkaa suunnitellessa:

“Miten omatoiminen meloja selviäisi matkasta? Suomalaisille retkimelojille ei 45 kilometrin päiväretki sinänsä ole ongelma. Atlantin aallotkaan sekoittuneena New Yorkin vesiliikenteen kuohuihin eivät sinänsä ole meriretkeilijälle ongelma. Navigointikin on erittäin helppoa kunhan pitää Manhattanin vain kiertosuunnan sisällä. Itse en lähtisi omatoimisesti matkaan kahdesta syystä. Manhattanin eteläkärjen vesiliikenteestä selviäminen vaatii kokemusta ja alueen liikenteen käyttäytymissääntöjen ja kulttuurin tuntemusta.”

Retkikokemus vain vahvisti edeltävää käsitystä:

“Retkemme Manhattanin vilkkaimpaan vesialueeseen, Battery Parkin alueelle, ajoittui noin klo 10-11 väliin ja lienee tarkkaan näin harkittu. Toinen juttu ja ehkä vaativampi, on vuorovesivirtausten tunteminen. Retken suunnittelussa on otettava huomioon kolmen joen virtaukset. Vaativin haaste on ajoittaa matka niin, että saa eri jokien virtauksista parhaan hyödyn. Väärät valinnat voivat tehdä matkasta varsin vaivalloisen, jopa mahdottoman. Reitillä oli sijainniltaan kaksi tärkeää kohtaa, joissa molemmissa pidimme tauon. Toinen sijoittui East Riverin ja Harlem Riverin risteyskohtaan. Taukopaikkanamme oli pieni saari risteyksen keskivaiheilla. Reittimme kääntyi siis vasemmalle Harlem Riverille, mutta mahdollisuus oli jatkaa myös kohti Long Islandia. Melojakaverit kertoivat, että East Riverin virta voi väärin sijoittuneen melojan viedäkin Long Islandille tahtoi tämä tai ei. Sitä en tiedä mitä siellä lähellä Atlantin voimaa tapahtuisi. Taukopaikkamme tuntumassa veden pinta kupli epäilyttävästi ja muistin saamani neuvot, että tällaisella alueella veden vaste saattaa yhtäkkiä olla olematon. Niinpä meloin suhteellisen kevyesti ja nopeatahtisesti alueen yli. Toinen kohta, jossa pidimme noin puolen tunnin tauon oli kohdassa, jossa Harlem River kohtasi Hudson-virran. Siinä oppaamme kurkisteli sillan alta olevaa näkymää Hudson-joelle ja seurasi erityisesti vesilintujen käyttäytymistä päätellen siitä virtauksen suunnan ja voiman.”

Näitä koettelemuksia varten olimme laatineet Sepolle seuraavanlaisen ohjelman:

Seppo Paavola – Manhattan Circumnavigation treeniohjelma

– 26.4.-8.7.

– tavoite: maraton

– keinot saavuttaa tavoite: 2 omatoimista fysiikkatreeniä/vko, 1 omatoiminen lihaskuntotreeni/vko, 1 ohjattu fysiikkataito-treeni/vko

– 4 viikon seteissä: 1. helppo, 2. kovempi, 3. kovin ja 4. lepo.

– valmentaja mukana 1 fysiikkataitotreenissä/vko

Sepon onnistunut reissu oli ensisijaisesti henkilökohtainen saavutus. Meillä oli ilo olla mukana auttamassa häntä tavoitteen saavuttamisessa.

Alla kuvia retkeltä:

manhattankayakco

Sepon käyttämä paikallinen melontayritys.

seppo

Seppo lähtötunnelmissa.

nano

Retken argentiinalainen opas Nano.

manhattanlandscape

Manhattanin silhuetti.

hellgate

Hell Gaten virtauskuviot.

taitekohta

Retken lopputaite Henry Hudson Bridgen kohdalla siirryttäessä Hudson virtaan.

maaliin

Seppo saapumassa retken maaliin.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail