Tuire ja ratamestari Pekka Tyllilä luistelemassa Tampereen Kielikänjärvellä alkukaudesta.
Alkukauden jäillä
Aihearkisto: Blogit
Hittiläisten kokemuksia ja ajatuksia blogimuodossa.
Kanoottipurjehdus
Ratamestari kanoottipurjehtimassa poikansa Tapion kanssa Puulavedellä.
Retkeilyrakenteista
Ratamestarin mietteitä:
Olimme Tapion kanssa viikon melontaretkellä Puulavedellä.
Retkeilyn hyvä piirre on sen tapahtumaköyhyys verrattuna nykyiseen hektiseen elämäntyyliin. Retkellä aivan itsestään miettii moninaisia asioita. Elää ajatuksissaan, joka lienee aika hyvä juttu!
Jotakin näistä mietteistä lienee myös hyvä jakaa muille. Vuosi sitten vastaavalla retkellä muistan pohtineeni korpihotellien kohtaloa ja Suomen luontomatkailun tilaa. Silloin myös kerroin hieman itsestäni, jotta minua heikoisti tuntevakin lukija saa käsityksen miltä taustalta mielipiteeni kumpuavat. Toistan seuraavaksi viime vuonna tähän tarkoitukseen laatimani esittelyn itsestäni:
” Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta etelään Hämeenlinnaan, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.”
Tästä taustoituksesta jo voi päätellä, että aion sanoa painavasti “auktoriteetista käsin” muutaman sanan tällä kertaa retkeilyreittirakentamisesta ja reittien rakenteista. On paikallaan myös todeta, että yrityksessäni on toteutettu laajoja tähän aiheeseen liittyviä selvityksiä, kartoituksia, luokitteluja ja arvointeja, jotka kattavat yhteensä tuhansia kilometrejä polkuja ja vesireittejä. Jonkin verran olemme sotkeentuneet myös reittien rakentamiseen. Tästä viimeisenä esimerkkinä tänä syksynä toteutettu Kuttuniskan silta Kurussa Haukkajoen reitillä.
Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen:
Minun kaltaisen ammattilaisen silmään retkeilyreittien rakenteet valitettavasti näyttäytyvät yleensä korkeintaan tyydyttäviltä, usein välttäviltä ja liian usein myös virheellisiltä ja käyttökelvottomilta, Miksi näin on? Eihan taksi-, bussi ja kuorma-autoliikennettä harjoittavien ammattilaistaen tarvitse olla neuvomassa, mitä vikaa maanteissä on tai miten niitä pitäisi rakentaa?
Edelliseen liittyen on hyvä muistaa, että myös tienrakennuksessa on ollut kummallisuuksia, aivan käsittämätöntä toimintaa. Aikansa työttömyystöinä tehtiin tien runkoa jopa lumesta lapioimalla – talvella näytti kauniilta, mutta kesällä totuus paljastui ja tällaista on tapahtunut juuri silloin, kun Suomi murtautui sodan jälkeen köyhyydestä nykyiselle kasvu-uralle.
Taitaa olla niin, että retkeilyreittirakentamisessa ei vielä juna ole kiskoilla, vaan ainakin näihin päiviin saakka reittejä on rakennettu hieman samalla tavalla vinoutuneesti, mitä kertomani tienrakennusesimerkki kuvaa. Siinä vinouma piilee sanassa työttömyystyö – pahalta kalskahtava sana. Tietä tehtiin verovaroilla ja työttömyystyö oli keihään kärkenä ei tien tehokas toteuttaminen ja laadukkaan lopputuloksen varmistaminen ja siten, että panos/tuotos suhde on hyvä.
Teiden tekeminen tällä tavalla liittyi yhteiskunnan rakennemuutokseen. Samoin on luontomatkailua palvelevien rakenteiden kanssa.
Suomessa maaseutu on koko itsenäisyyden ajan ollut toisiaan seuraavien rakennemuutosaaltojen kourissa: torpparivapautus, karjalaisten asuttaminen sodan jälkeen, rintamamiestilat, edellisellä tavalla syntyneiden pientilojen kuolema 1960- luvun puolivälistä alkaen (vennamolaisuuden nousu), EU ajattelutavan rantautuminen Suomeen, maatalouden ja maaseudun elinkeinojen uusi reformi, joka jatkuu yhä. Tähän viimeiseen aaltoon sijoittuu melkoinen buumi retkeilyreittirakentamisessa. Kun alkoi olla näköpiirissä Suomen entistä tiiviimpi integroituminen Euroopan ytimeen nähtiin heti, että suomalainen maaseutuinfra ei siitä kummoisesti selviä. Jotakin piti tehdä ja nopeasti. Syntyi kasapäin luontomatkailuprojekteja, alan koulutus kasvoi kuin herkkutatit lämpimässä sateessa, retkeilyreittejä suunniteltiin ja rakennettiin. Alalle houkuteltiin yrittäjiksi entisen elinpuun menettäneitä starttirahojen ja pikakoulutusten turvin, maatalousyrittäjiä houkuteltiin tukirahoituksen avulla vaihtamaan toimialaa maatilamatkailuun jne. Tämän touhun hätäisyys muistuttaa kyllä aika paljon työttömyystyönä toteutettuja tiehankkeita ja ongelmat ovat samoja. Sellaiset peruskysymykset kuin:
1. Mitkä ovat todelliset tarpeet ja millä perusteella reittejä rakennetaan?
2. Mitkä ovat hyviä rakenteita ja millä perusteella, kenellä on niistä asiantuntemusta ja mihin se perustuu?
3. Mihin suunnittelufilosofiaan reittirakentaminen tulisi perustaa?
4. Miten reittiä markkinoidaan, mitä siihen tukeutuvia palveluita on tuotteistettu ja kuinka niitä myydään?
5. Kuinka ja millä rahoituksella reittiä ylläpidetään?
Näitä asioita olen yrittänyt pitää esillä niissä hankkeissa, joissa yrityksemme tai minä henkilökohtaisesti olemme jollakin tavalla olleet mukana, mutta tulokset ovat olleet laihoja, parhaimmillaan on analyysiäni jääty kuuntelemaan, mutta oikeastaan missään tapauksessa se ei ole tuottanut omasta mielestäni selkeästi nähtävissä olevia parannuksia. Tähän voin listata muutamia syitä:
1. Reittihankkeesta on jo “ylätasolla” päätetty. Suuret linjat ovat annetuja ja niinpä suuria korjauksia ei voi tehdä. Vaikkapa tyyliin karsitaan puolet hankkeesta ja pannaan säästyvät rahat “ylläpitorahastoon” niin reitin kunnossa pysyminen varmistetaan.
2. Reittiä lähtee toetuttamaan taho, joka projektissa opettelee aihealuetta. Valmis reitti on siten parhaimmillaan hänen kisällinäytteensä eikä kokeneen ammattilaisen aikaansaannos. Tämä ilmiö seuraa maaseudun rekennemuutoksesta – reittiympäristössä on paljon paikallisia toimijoita, joille pitäisi keksiä jotakin uutta työtä, niinpä reittiprojektin rahoja ei haaskata ulkopuoleisten “todellisten” asiantuntijoiden etsimiseen ja heidän käyttämiseessä. Tämä näkyy toistuvasti projektien rahoitusrakenteessa, jossa ulkopuoleisilta asiantuntijoilta ostettaviin palveluihin budjetoitu osuus on vähäinen verrattuna projektihenkilökunnan palkkoihin.
3. Koska reitin ja sen rakenteiden suunnitelussa ei ole kunnon ammattilaisia mukana, niin ratkaisut lainataan muualta. Käytetään keittokatos, kota, nuotipoaikka jne. ratkaisuja, joita teollisuus on tarjonnut jo kymmeniä vuosia kesämökkiasukkaille, leirintäalueille jne. ei kysytä tarpeeksi ponnekkaasti toimivatko ne reittirakenteina.
4. Reittirakenteiden toteuttajat voivat olla samalla tavalla maaseudun rakennemuutoksen kourista mukaan poimittuja henkilöpitä kuin projektin suunnitteluhenkilötkin – tilanne siis muistuttaa tältäkin osalta tienrakennusta työttömyystyönä. Rakentamisen tulosten laatu vaihtelee samallakin reitillä arveluttavalla tavalla.
5. Reittirakenteiden ylläpidettävyyteen ei osata kiinnittää huomiota. Tämä on tulosta valmiiden rakenteiden lainaamisesta toisesta ympäristöstä ja suunnittelijoiden/toteuttajien vaillinaisesta asiantuntemuksesta.
6. Reitin riittävän ylläpitorahoituksen varmistamiseen ei kiinnitetä pahimmassa tapauksessa lainkaan huomiota.
Tällaista surkeaa listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta tämä riittänee.
Jotta juttu ei olisi vain valittelua, niin tässä muutama ratamestarin yksinkertainen ja haluttaessa varmasti toteuttamiskelpoinen neuvo edellisten ongelmien välttämiseksi.
1. Rakenna reittiä vain mitattavissa olevaan tarpeeseen. Kysy reitin käyttäjävirtoihin liittyviltä etulinjan ammattilaisilta, mitä oikeasti tarvitaan ja millaisia rakenneratkaisuja. Älä hyväksy aloittavaa yritystä neuvonanatajaksi eikä reitin toteuttajaksi. Vältä toiveiden tynnyri ilmiötä. Parempi vähemmän kunnollisia rakenteita kuin paljon laadullisesti heikompitasoisia.
2. Varmista reitin ylläpidon kunnollinen rahoitus. Rakenna vain sen verran, mitä kyetään ylläpitämään
3. Koska edellisestä huolimatta ylläpito on vaarallinen akilleen kantapää, niin toteuta mahdollisimman pitkäikäisiä rakenteita. Toteuta säälle alttiit rakenteet kivestä, sorasta tai painekyllästetystä puutavarasta. Normaalien puurakenteiden pitää olla katon alla sateelta suojassa. Tämä tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin riittävän pitkiä räystäitä.
4. Rakenteissa on kyse funktionaalisesta suunnittelusta. Mene siis käytettävyys edellä, alista valmiit rakenneratkaisut, aivan muihin tarkoituksiin suunnittelut paloturvallisuunormisto jne. käytettävyydelle. Älä anna hämätä itseäsi väitteillä, että eiväthän käyttäjät kuitenkaan osaa käyttää näin hienoja rakenteita oikein, vaan päinvastoin vetoa neuvontaan, valistukseen, ohjeisiin ja opettamiseen. Kyllä retkeilijä oppii aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Emmekö elä kaikkien aikojen koulutetuimmassa yhteiskunnassa. Osaamattomuuteen, ymmärtämättömyyten ja tyhmyyteen vetoamisessa ei ole järkeä eikä mitään rajaa. Siitä pitää kasvatuksen ja ohjeistuksen keinoin pyrkiä poispäin eikä hylätä muuten hyviä ratkaisuja vetoamalla käyttäjien osaamattomuuteen.
Tässä aivan ilmaiseksi neuvoja konsulttitaholta, joka on arvioinut luokitellut ja pieneltä osalta myös ollut rakentamssa tuhansia reittikilometrejä. Toki edelleen olemme halukkaasti myös rahasta mukana, reittien kehittämisessä ja korjaamisessa, jos asiantuntemustamme arvostetaan ja kutsu käy. Jatkan juttua myöhemmin, jos vielä tulee jotkain olennaista mieleen.
Ratamestari melontasäästä
Ratamestari pitkästä aikaa:
Monet teistä ovat varmaan huomanneet, että julkaisemme nykyisin päivittäin “melontasäätiedotuksen”. Säätiedotus koskee ensisijaisesti päivän melontaososuhdetta Kaupinojan tukikohdassamme.
Tämän käytännön aloittamisen perusteista voin nostaa esiin muutamia.
Haluamme palvella asiakkaitamme ja myös muita melojia ja “rantaulkoilusta” kiinnostuneita. Samalla viestitämme, mistä ulkoilusään arviointi koostuu ja mitkä sään tekijät vaikuttavat ulkoilusään laatuun. Tämän ajattelemme olevan tarpeellista koska:
– yleiset sääennusteet palvelevat ulkoilijaa aika summittaiseti ja tilannetta vielä pahentaa “sääviihde” eli säämuutosten dramatisoiva ylikorostaminen, joka on pahimmillaan myrskyillä, sateilla, helteillä pelottelua. Näitä sään ääri-ilmiöitä ylikorostetaan ja alle hautautuu se tosiasia, että keskimäärin sää Suomessa on hyvin vaihtelvaa, joka tarkoittaa sitä, että samankin päivän aikana voi olla useita hyviä ja huonoja ulkoiluhetkiä.
– liikunnan “suuri massa” eli ne, jotka liikkuvat vain silloin tällöin luonnossa näytttää ainakin osittain irtautuneen omakohtaisesta kyvystä päätellä, milloin on hyvä ulkoilusää ja on liikaa viihteellisten sääennusteiden varassa
Paras melontasää ei suinkaan ole lähes tyyni hellepäivä, vaan sitä muutaman asteen viileämpi päivä ja melojan taitoihin nähden tuulikin voi puhallella sopivalla voimalla. Noin + 20 c lämpötilassa melojalla on mukavan raikas olo eikä hiki haittaa.
Kehoitamme jokaista omakohtaiseen ulkoilusään arviointiin erilaisten nettisääportaalien avulla. Siellä säähän avautuu kokonaan toinen maailma kuin maikkarin sääviihdetuokioissa. Tamperelaisen melojan kannalta tärkein on ilmatietaan laitoksen paikallissäästä löytyvä Siilinkarin automaattinen havaintopiste.
Toki helteelläkin on kiva meloa erityisesti siksi, että meitä suomalaisia ei keskimääräisenä kesänä helteillä liikaa hellitä. Erityisesti suppailu on hellekelille sopivaa melontaa, koska sitä monet haluavat harrastaa uima-asussa ja liikunnan lomassa nauttia auringosta.
Melojan on helteellä muistettava juoda riittävästi, pukeutua kevyyen ilmavaan pitkähihaiseen paitaan ja/tai käyttää riittävän tehokasta aurinkorasvaa (ei kämmeniiin, hiekalla melontaa haittaavan rasvan saa pois käsistä). Päähineenä paras on lierihattu, joka on kaulan alta kiinni siten, että pysyy päässä reippaassakin tuulessa. Nämä ohjeet on hyvä muistaa kahdesta syystä: 1. pitkä päivämelonta auringossa, liian vähän juotavaa ja huonosti suojattu pää voi hyvin tuottaa ikävän päänsäryn ja pahimmillaan auringonpistoksen. 2. Auringon säteilyn (UV) haitalliset vaikutukset melojalle ovat käytännössä kaksinkertaiset samoissa olosuhteissa maalla liikkumseen verrattuna. Tämä perustuu siihen, että auringon säteily heijastuu vedestä tehokkaasti takaisin.
Tuuli vaikuttaa melontaturvallisuuteen ja siksi se on tärkeimpiä melontaan vaikuttavia säätekijöitä. Melomaan lähdettäessä tuulen suunnan ja voimakkuuden yhteisvaikutus ratkaisee. Jos tuuli on olennainen tekijä, niin silloin sen suunnan muutos ja voimistuminen/heikkeneminen on syytä tarkastaa ennusteesta. Yleensä tuuli laantuu illaksi. Heikkeneminen alkaa tyypillisesti klo 18-20.
Tuulen puhaltaessa ulapalta maalle on tilanne sikäli turvallinen,että melojalle haastavinta on matkaan lähtö. Jos taidot eivät riitä, niin vahinko sattuu heti rannassa ja seurauksena on vain raikas kylpy ja kenties särö omiin kuvitelmiin taidoistaan. Kovalla tuulella Näsiselältä voi rantaan vyöryä sen kokoinen aalto, että lähtötilanteessa paiskautuminen poikittain hiekkarannalle tai rantakalliolle ja kaatuminen tässä tilanteessa voi olla vaarallista. Rannan ja kanootin väliin kaatumista pitää välttää eli riittävästi nojaa ulapan puolelle. Lähtöpaikaksi kannattaa aina valita paikka, jossa edellisen kaltainen ongelma ei välittömästi ole edessä.
Viekoitteleva rantatyyni ja puiden suhina tarkoittaa sitä, että tuuli on maalta ulapalle. Silloin melojan pitää aina suhteessa taitoihinsa olla varuillaan. Pitää meloa sellaisella etäisyydellä rannasta, että pystyy aina melomaan takaisin rantaan eikä lähde ajelehtimaan aina vain kauemmaksi ulapalle. Jos tuuli puhaltaa rannasta vinottain ulospäin tai rannan suuntaisesti, niin silloin kannattaa lähteä melomaan rantaa pitkin vastatuuleen. Tällä tavalla varmistaa takaisin pääsyn. Jos lähtee myötätuulen suuntaan ja tuuli sopivasti kääntyykin vinottain rantaa vastaan, niin paluumatka voikin muodostua paljon menoa haastavammaksi ja pahimmillaan melojan taidot eivät riitä.
Alkukesästä ja loppusyksystä veden ollessa kylmää pitää tuulen tuomiin vaaroihin suhtautua paljon tarkemmin. Mitä kylmepää vesi on, niin sitä lyhyempi uintimatka voi olla liian pitkä.
Kesäsäähän liittyy myös ukkonen. Sen aiheuttama meteli ja salmaniskut jo sinällään aiheuttavat luonnollista pelkoa ja sillä tavalla estävät uhkarohkeutta. Melojan kannalta ukkoseen liittyy pari vaaratekijää. 1. Salaman isku sähköä johtavaan melaan. Ajatus tästä perustuu siihen, että sähköä johtava melan varsi muodostaa maston, johon ukkonen tasaisella vesialueella herkemmin iskee. Tästä puhutaan paljon, mutta ketään tällä tavalla salaman iskun kohteeksi joutunutta en tiedä. Vaaraa luultavimmin vähentää, jos meloo rannan tuntumassa ja rannalla on korkeita puita, jotka myös toimivat “ukkosenjohdattimina”. 2. Tässä tilanteessa pitää myös ajatella tuulen suuntaa ja mahdollisia syöksyvirtauksia (ukkospuuskia). Maalta voi myös kaatua puu melojan päälle tai tuulen ollessa toisin päin voi voimakas ukkospuuska paiskata melojan rannalle. Jos tällaisten olosuhteiden vuoksi joutuu rantautumaan, niin nopeasti suojaiseen rannnan kohtaan ja sitten mahdollisuuksien mukaan rannalle paikkaan johon tuulen suunnan vuoksi ei puita voi kaatua (saaressa vastatuulen ranta, maalla pienikin niemenkärki ja/tai pienet rantapuut jo auttaa).- Ratamestari on 42 vuotta kestäneen melontauransa aikana ollut 2 kertaa melonnan yhteydessä tekemisissä syöksyvirtauksen aiheuttaman erittäin voimakkaan tuuulenpuuskan kanssa.- Näsijärvellä oman kokemukseni mukaan melojalla on hyvinkin 15 min (usein puoli tuntia) aikaa valita hyvä rantautumispaikka, jos ukkosmyrsky uhkaa. Riskikelillä melontareitti kannattaa suunnitella siten, että nopea rantautuminen hyvään paikkaan on koko reitillä mahdollista.
Tässä sääpaketissa käsitellyillä asioilla on realistinen perusta. Halutessani voisin kertoa näistä teemoista konkreettisia esimekkejä. Meillä on valmistumassa myös vuokra-asiakakkaille tarkoitettu turvallisuusohje. Toiminnan kasvaessa myös harvinaisista riskitilanteista voi syntyä epämiellyttäviä tapauksia, jos asioihin ei varauduta millään tavalla.
Olen tässä pyrkinyt kirjoittamaan aiheesta tiiviin kuluttajanvalistuksellisen paketin. Jos sinusta aihe oli käsittelemisen arvoista ja teksti asiallista niin toivoisin, että jaat artikkelia.
Kaupinojan tukikohtamme Bikini Baari (melonta vuokraamo ja kauppa ohjauksia, kahvilaa ja mauita kesäisiä kujeita unohtamatta) palvelee: https://hikingtravelhit.fi/yhteystiedot-ja-aukioloajat/
WAP 127 liukulumikengät
Hit ahkioiden kehityksestä: osa 2
Aikaisemmin verkkosivuillamme on julkaistu Hit-ahkioiden kehityksestä artikkeli Pete Mäkelän ja Pete Vuorenmaan 2008 Grönlannin pituussuunnassa halkaisseelle 2500 km vaellukselle kehitettyyn Hit Ultima Thule malliin saakka. Verkkosivuillamme ja aikoinaan Facessakin on ollut myös Ratamestarin artikkeli vaellusahkion suunnitteluperiaatteista esimerkkinä Hit-ahkiot. Nämä vanhat jutut voit lukea: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/. Viime päivinä myös nettikaupassamme olevaa ahkiosettiä on muutettu. Sinne on lisätty mm. kuvia eri osista: https://hikingtravelhit.fi/hit-ahkioiden-osat-kuvat/.
Nyt tämän postauksen varsinainen asia: Olen tässä päivänä muutamana istunut aika hartaasti koneella ja koonnut kronologisen jutun erilaisista aikaisemmin vähemmälle huomiolle jääneistä Hit-ahkioiden kehityskohteista. Jos sinua yleisesti vaellusahkiot kiinnostavat tai jos vaikka suunnittelet sellaisen hankkimista, niin huomaa, jutussa perustellaan aika monesta näkökulmasta, miksi jokin yksityiskohta on kehitetty sellaiseksi, mikä se nykyisissä myyntiahkioissa on. Myöhemmin artikkeli julkaistaan myös omilla nettisivuillamme.
Juttu alkaa tästä:
Hit ahkioiden kehitys vuoden 2008 jälkeen: Painopisteen siirtyminen ahkiokaukalosta muihin kehityskohteisiin
1. Kehityshistoria vuoteen 2008 tiiviisti
Tätä aihetta on enemmän käsitelty artikkelissa: https://hikingtravelhit.fi/hit-ultima-thule-ahkion-kehitys/
Talvella 2008 Hit-ahkiokaukalon kehitys oli saavuttanut keskeisimmältä osalta sen tason, jolla ollaan edelleen. Hyvin usein tuotekehitys on sidoksissa käytettyyn valmistusmenetelmään. Niin tässäkin tapauksessa. Hitin aloittaessa ahkioiden valmistusta oli säkittämällä tapahtuva alipaineinfuusio suhteellisen uusi valmistusmenetelmä ja aluksi siitä kiinnostuttiin lähinnä prosessin hyvien ominaisuuksien vuoksi:
– päästään eroon suurelta osalta työterveyden osalta haitallisista kaasuhöyryistä
– ahkioista tulee siistimpiä kuin käsilaminoinnilla, koska sisäpintakin on ”muottipinta”
Nopeasti huomattiin, että alipainemenetelmä antaa aivan toiset mahdollisuudet suoraan prosessissa asentaa valmistettavaan kappaleeseen muutakin (inserttejä) kuin varsinaisen laminaatin raaka-aineita, hartsia ja lujitteita.
Tästä keksittiin nopeasti suksenmuovipohjan käyttö ja siihen liittyvä selkeä laatuhyppäys verrattuna entiseen. Muita inserttejä Hit-ahkioissa ovat jalasten ydinaineet, laitojen sandwich materiaali, sisäkiinnikkeiden alumiini insertit ja jalasten sivuttaisen liukumisen estävät teräsraiteet.
Kaikkien käytettyjen inserttien osalta alipaineinfuusio on käsilaminointiin verrattuna toteuttamista helpottava ja tuloksen laatua parantava valmistusmenetelmä.
Kesällä 2008 Mäkelän ja Vuorenmaan palattua Grönlannin halkaisseelta noin 2500 km mittaiselta retkeltä tiedettiin Hit Ultima Thule ahkion ominaisuudet erittäin hyviksi. Ahkio pysyi ehjänä eikä kulumisjälkiä syntynyt pitkällä vaelluksella. Liukas suksenmuovipohja ja keulan esteitä kiertävä ja niiden yli nouseva muoto toimivat juuri sillä tavalla kuin oli ajateltukin. Ahko oli sekä teknisesti että toiminnallisesti laadukas tuote.
Seuraavaksi nämä hyvät ominaisuudet kopioitiin Isohit ahkioon. Tämän tuotteen ensimmäisellä myydyllä kappaleella Teemu Lakkasuo yritti yksinhiihtoa rannikolta Etelänavalle. Retki ei johtanut toivottuun tulokseen, koska Lakkasuo kaatui ja loukkasi jalkansa jo alkumatkalla. Muilla retkillä Huippuvuorilla ja Baikal järvellä kuin myös Suomen ja naapurimaiden (Ruotsi, Norja, Venäjä) pitkillä 2- 3 viikon retkillä Isohit on osoittanut toimivuutensa.
Vuoteen 2009 tultaessa oltiin vaiheessa, jossa Hiking Travelissa tiedettiin alipaineinfuusion mahdollisuudet valmistusmenetelmänä sekä plussat että miinukset, suksenmuovin tuoma erittäin selvä parannus ahkion käyttöominaisuuksiin sekä ahkion käytettävyyden ja suksenmuovipohjan asennuksen kannalta hyvät muodot. Tällä hetkellä Hit-ahkioissa suksenmuovipohjan maksimaalisen käytön mahdollistavaa ja monen tyyppisissä olosuhteissa hyvän toiminnallisuuden antavaa muotoilua edustavat puhtaimmillaan mallit Hit Ultima Thule ja Isohit. Ahkioperheen vanhin tyyppi Pikkuhit on muodoiltaan hieman toisenlainen. Sen muoto tuottaa parhaan toimivuuteen upottavan lumen raskaissa vaellusolosuhteissa.
Vähitellen ahkion kehittämisen painopiste alkoi siirtyä ahkiokaukalosta muihin vaellusahkion tärkeisiin ominaisuuksiin.
Yhtenä kehityskohteena on ollut vetovyö/valjaat. Järjestelmä, jonka avulla ahkion vetäjä kiinnittyy ahkion aisoihin. Jo Teemu Lakkasuolle tehtiin hänen retkelleen ensimmäinen versio Hitin raskaista valjaista. Näissä valjaissa Hitin vetovyön vetotappien kiinnitystä vyöhön vahvistettiin ja vyöhön liittyi keskeltä takaa lähtevä Y-olkain valjas, jonka olkaviilekkeet oli pehmustettu. Valjaissa oli myös rintaremmi. Valjaan olkaimien pituutta säädettiin vain takapuolelta. Valjaan kaksoiskappale on ollut Hitin vuokra-asiakkaiden käytössä jo lähes 10 vuotta, useita viikkoja joka talvi. Nyt siinä alkaa näkyä sellaista kulumista, joka vaatii perusteellista huoltoa. Tämä perusratkaisu on edelleen käytössä Hitin raskaissa valjaissa. Isoin muutos nykyisissä on se, että niissä olkainpituutta voidaan säätää sekä etu- että takapuolelta. Tällä tavalla erikokoiset vaeltajat saavat säädettyä rintaremmin haluamalleen kohdalle.
Hitin valjasjärjestelmän leimallisin piirre on kaikkien vetämiseen liittyvien kuormien välittyminen valjaista aisoihin täsmälleen yhden välyksettömän pisteen kautta. Sekä aisa yläpäästään että olkaviileke alapäästään kiinnittyvät vyössä olevaan vetotappiin ja tästä pisteestä vetokuorma välittyy aisaan ja siitä ahkioon. Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Hit-ahkioiden ostajat ovat kasvavassa määrässä valinneet pakettiin mukaan valjaat ensisijaisesti Isohit malliin, mutta nykyisin lisääntyvästi myös Pikkuhitteihin.
Toinen jo noin kymmenen vuotta kehityksessä ollut piirre on ahkion aisa.
Jo Teemu Lakkasuolla oli Etelänavan retkellään vahvistetut Hit-aisat. Hiilikuituputken päälle oli jälkeenpäin laminoitu lasi/hiilikuitu sukka, joka sitoo putken suuntaiskuidut yhteen ja tällä tavalla putken taivutuslujuus kasvaa aivan olennaisesti. Tätä samaa ajattelutapaa ryhdyttiin soveltamaan normaaliin Hit-ahkioiden aisoina käytettyyn Exelin 17/20 lasikuituputkeen. Lasikuituputken vahvistaminen sukalla parantaa sen taivutuslujuusominaisuuksia niin paljon, että muistaakseni tietoomme ei ole tullut yhtään tällä tavalla vahvistetun putken katkeamista. Normaalin käyttölaadun kannalta vahvistettu lasikuituputki on riittävä, hiilikuidulla saavutetaan vain painon säästöä. Nykyisin vahvistettu putki on standardivaihtoehtona Isohit ahkiopaketissa, Pikkuhitissä se on maksava lisäpiirre.
Aisoihin ryhdyttiin jo Hit-ahkioiden alkutaipaleella rakentamaan myös jousituksia, jotka tasaavat hiihtoliikkeessä lantion kierrosta aiheutuvaa nykimistä. Jousitus on toteutettu teleskooppiaisan sisään sillä tavalla, että vapautettaessa jousitetun aisan uros- ja naarasputki voidaan vettä ulos toisistaan ja taittaa kaksinkerroin. Aisa lyhenee ja mahtuu kuljetuksessa ahkion sisään. Jousitettua aisa voidaan virittää ja laukaista ilman työkaluja. Veto ja jousituksen rajoittaminen perustuu aisan sisässä olevaan erittäin kestävään Dynema naruun ja jousitus kumiköyteen. Olemme korjanneet katkenneita jousitettuja aisoja ja tässä on havaittu, että vuosien käyttö ja monet talviretket eivät ole juurikaan kuluttaneet jousituksen osia. Myös jousituksen lukitseminen joustamattomaksi on teoriassa ratkaistu useammallakin tavalla. Toistaiseksi kukaan asiakas ei ole ostanut jousituksen lukitusta.
Hit-ahkioiden alkutaipaleella aisojen joustavuutta vaativat ylä- ja alapäät toteutettiin kudoksella vahvistetusta kumiletkusta. Kun Isohit ahkiomalli saatiin tuotantoon niin huomattiin, että erityisesti aisan alapäässä kumiputkiratkaisu on liian löysä. Ratkaisua parannettiin muotoilemalla kumiputken sisään polyeteenisuikale, joka kavennetusta yläpäästään meni aisaputken sisälle. Uutena tällainen aisa tuntui jo mukavan jäykältä ja silti joustavalta. Vähitellen käytössä aisa kuitenkin vetelöityy ja pahimmillaan vahvistusmuovisuikale vaikeissa olosuhteissa katkeaa Isohit ahkion normaaleilla vetokuormilla. Löysän aisan alapään ongelmat tulevat esiin tilanteissa, joissa painavaa ahkiota (Isohit) pitäisi pystyä hiihtäjän kontrolloimaan/pakottamaan se ”oikealle reitille”. Esimerkkitilanteita tästä ovat kovien sastrugi lumidyynien yli puikkelehtiminen ja/tai kovan hangen tunturin sivurinne.
Aisojen päiden vetolujuutta ja käyttöikää parannettiin asentamalla kumiputken sisään kuormaliinasuikale. Hitin omien ahkioiden vuokraustoiminnassa huomattiin, että aisan alapään kumiputkesta saa haluamansa jäykän kietomalla kumiputken ympäri normaalia pakkausteippiä. Tuloksen ulkonäköä voi parannella käyttämällä pintakerroksena mustaa eristysnauhaa.
Hitissä oltiin hyvin tietoisia, että edellä kuvattu aisojen päiden kehittäminen varsinkin alapään osalta oli siirtymistä ”karvalakkiratkaisusta toiseen” – kumiputkeen liittyviä ongelmia ei voinut tehokkaasti poistaa lisäosilla. Olennainen tuotekehityshyppäys tapahtui, kun aisan alapäähän kehitettiin litteä komposiittiratkaisu. Se muistuttaa rakenteeltaan kilpasuksen kärkeä. Tätä tyyppiä olevia aisan alapäitä on tehty myyntiahkioihin vuodesta 2015. Aisan litteä noin 50 cm mittainen komposiittialapää toimii jousen tavalla. Sen jousivoiman avulla ahkion vetäjä voi pakottaa ahkiota erilaisissa lumiolosuhteissa haluamalleen uralle, mutta toisaalta jousen taipuman vuoksi ahkio säilyttää hyvän kääntyvyytensä ristiaisavedolla. Tämän ratkaisun teknisiä ominaisuuksia on kehitetty koko ajan ja kehitetään edelleen. Toistaiseksi parhaaksi ratkaisuksi on osoittautunut puuydin ja sen ympärillä hyvän taivutuslujuuden ja samalla sopivan jousivoiman tuottava lujiterakenne. Ratkaisu voidaan kalibroida tilaajan toiveiden mukaan joko jäykemmäksi tai joustavammaksi. Isohit ahkioihin lähtökohtaisesti myydään jäykempi ratkaisu. Jousimaisen sopivan jäykän aisan alapään ansioista myös Hitin aisojen kehikkoveto poikkituesta saadaan eniten hyötyä.
Aisan yläpää on edelleen muovisuikaleella ja tarvittaessa remmillä vahvistettu kumiputken pätkä. Ratkaisu on ulkonäöltään ”karun” näköinen, mutta käytännössä toimiva. Seuraava kehitysaskel olisi suunnitella tätä tarkoitusta varten tehdasvalmisteinen kumiosa, hienomman näköinen ja yksinkertainen asentaa aisaputkeen.
Hitin aisajärjestelmään on jo yli kymmenen vuotta kuulunut myös poikkituki. Se oli mukana jo vuoden 2006 Retki lehden ahkiotestissä. Poikkituki on levymäinen komposiittikappale, joka on päistään C-profiilin muotoinen. Levyn päät voidaan siten painaa ahkion asiaputkien päälle. Poikkikappaleen kiinnittyminen aisaputkiin varmistetaan sitomalla se paikalleen kumiköydellä. Moneen kertaan aisaputken ja poikkikappaleen ympäri kiertävä joka kierroksella kireälle venytetty sidos (jousivoima) puristaa poikkikappaleen paikalleen täysin liikkumattomaksi. Sidonnan helppoutta voidaan lisätä kiertämällä kangaseristysnauhaa aisaputken ympärille tarkasti sille kohdalle, johon poikkituki kiinnitetään. Eristysnauha merkitsee oikean kiinnityskohdan aisoihin. On tärkeä, että poikkituki on molemmissa aisoissa täysin samalla kohdalla, muuten ahkio kulkee enemmän tai vähemmän vetäjän hiihtouran sivussa. Eristysnauha myös lisää kitkaa ja vähentää kumiköysisidoksen kireysvaatimusta. Tämän osan toimivuuden kannalta olennaista on, että se on liikkumaton ja molemmissa aisoissa samalla kohdalla. Välillä saamme palautetta, että poikkikappale ei toiminut. Syy tähän on aina sama: sidos ei ollut tarpeeksi kireä ja/tai molemmissa aisoissa samalla kohdalla. Kunnolla sidottu poikkituki tuottaa täysin jäykän H-rakenteen, jonka taipuma perustuu aisojen ja/tai niiden alapäiden taipumaan eikä H-kappaleeseen tai sen sidontaan. On myös huomattava, että tarvittaessa aisoihin voi asentaa useampiakin poikkikappaleita, jolloin tuloksena on kehikon määrittämän tason suunnassa täysin taivutusjäykkä rakenne ja samalla kiertojäykkyyskin (estää ahkion kaatumista) paranee. Tämän tyyppisiä ominaisuuksia aisajärjestelmältä vaaditaan ensisijaisesti hiihdettäessä sivurinnettä kovalla lumella korkeuskäyrän suuntaisesti tai vedettäessä ahkiota sopivan kokoisilla (kaatavilla) sastrugi dyyneillä. Käsin tehtävä kumiköysisidonta kiinnitysmekanismina on tietoinen valinta. Hitissä ajatellaan, että mahdollisimman monet asennustyöt retkellä pitäisi voida toteuttaa ilman työkaluja.
Jousimaiset ja kumiputkia selvästi jäykemmät komposiittiset aisojen alapäät lisäävät huomattavasti poikkituesta sen omimmalla käyttöalueella saatavaa hyötyä. Periaatteessa tämän tyyppinen aisaratkaisu voitaisiin kehittää kolmen aisaputken järjestelmäksi, jossa putket pituussuunnassa muodostavat kolmiomaisen rakenteen kulmat. Tällainen kolmen putken aisajärjestelmä olisi niin kiertojäykkä, että kaatuva ahkio kaataisi myös vetäjän.
Edellä kuvattujen kehityskohteiden rinnalla kehitettiin myös uusia erikoisahkiomalleja. Ensimmäinen näistä oli Latuhitti. Se oli suoraan Pikkuhitistä muunnettu sopimaan pohjaltaan konelatuun kuin pieni rautatievaunu. Tämän muunnoksen kehittäminen alkoi melkein heti, kun Pikkuhitin ensimmäiset kappaleet talvella 2003 oli myyty. Konelatuun sopivan pohjan idea osoittautui toimivaksi, mutta muuten ahkio oli ladulla tapahtuvaan lasten vetämiseen jonkin verran liian kapea. Hyvä pohjaidea jäi kuitenkin elämään: n. 60 mm korkeat 18 cm etäisyydellä toisistaan olevat melko mittatarkasti uuteen kulumattomaan konelatuun sopivat jalakset.
Seuraavaksi tämä ajatus toteutettiin Isohittiin 2005. Tuloksena oli Isohitin kokoinen ahkio (pituus 180 cm, leveys 50 cm), joka toimi moitteettomasti koneladulla. Sillä pystyi uppolumessa hyvin vetämään kevyehköä aikuista helpossa maastossa ja samalla tulokseksi syntyi moottorikelkalla tehtyä konelatua vastaava latu-ura. Kolminkertaisesti kulkemalla syntyivät myös sompaladut ”vanhan ajan tyyliin”. Edellisen lisäksi tätä ahkiota voi myös käyttää vammaisurheilun hiihtoahkiona, lasten vetämiseen (jopa 2 lasta) tai normaalina vaellusahkiona tai sitten pulkkamäessä koneladulla. Tuote on niin monipuolinen, että ostava yleisö ei ole sitä pystynyt hahmottamaan. Tuotteen nimi Hit-ahkioiden perheessä on Isolatuhitti.
Muutama vuosi myöhemmin Hittiä pyydettiin kehittämään edellisestä lyhennetty versio (140 cm), latuun sopiva ahkio erityisesti sopeutetun liikunnan tarpeisiin. Tilaukseen kuului myös istuin ja työntötanko. Vuoden 2009 keväällä valmistui tämän uuden tuotteen kaksi ensimmäistä kappaletta. Käytössä on huomattu, että sopeutetussa liikunnassa aikuiselle tämä malli on aika lyhyt. Isolatuhitti voi olla parempi. Työntötanko on osoittautunut toimivaksi muuallakin kuin sopeutetussa liikunnassa. Esimerkiksi Mike O’Shea käytti sitä Isohitissä Baikal järven retkellään. Istuimen kehittäminen jäi puolitiehen. Aivan konkreettisesti sen selkänoja monille vammaisille oli liian matala (normaalin konttorituolin korkuinen).
Istuinta on kehitetty edelleen. Viimeinen suurehko kehityskohde Hit-ahkioissa on ollut lapsille ja/tai vammaisille kehitetty Lastenhitti ja Isolatuhitti ahkioihin sopiva selkänojallinen istuin. Kehittäminen pantiin alulle jo keväällä 2012, mutta varsinainen kehitystyö tehtiin 2016. Keväällä 2017 ensimmäinen korkealla selkänojallisella tuolilla varustettu Isolatuhitti toimitettiin vaikeavammaisten kouluun. Tällä hetkellä meillä on olemassa komposiittirakenteinen tuoli, jonka selkänoja ylettyy niskan tasolle ja siitä ylöspäin voidaan vielä asentaa erillinen niska/päätuki. Tuolin selkänoja on eri korkeuksilta leveydeltään leikattavissa asiakkaan tarpeisiin. Tuoliin voidaan asentaa erilaisia turvavyöratkaisuja yksinkertaisesta lannevyöstä 5-pisteen kaikilta osilta säädettävään turvavyöhön. Kesällä 2017 tuolista toteutettiin 2 ensimmäistä protoa sopeutetun liikunnan kajakki- ja kanoottimelonnan tarpeisiin.
Pienimuotoisempia kehittämiskohteita Hitin ahkiotuotannossa on vuosien varrella ollut muutamia:
– Pystymme asentamaan alipainetekniikalla suksenmuovipohjan jälkiasennuksena omiin ja kilpailijoiden ahkioihin.
– Edelliseen liittyen olemme myös kehittäneet Fjellpulkenin alkuperäisen metallikiskoon vaihdettavan jalastyypin tilalle liukkaamman suksenmuovipohjatun vaihtojalaksen.
– Isohit ahkioon on sivuttaisliukumisen estämiseksi saatavana lisäpiirteenä myös teräksiset noin 50 cm pitkät, pohjasta pari milliä kohollaan olevat ja noin 1,5 mm paksut teräskiskot. Tällaisella lisäpiirteellä ahkion ostaneet ovat kehuneet ratkaisua.
Asiaan perehtynyt huolellinen lukija voinee jo edellisestä päätellä, että Hitin ahkiotuotanto perustuu ytimeltään versiointiin, konfigurointiin ja tarvittaessa myös jo olemassa olevien ratkaisujen tuunaamiseen.
HIT Ultima Thule -ahkion kehitys
Alunperin julkaistu Expedition.fi-osoitteessa: http://www.expedition.fi/greenland2008/ahkionkehitys.html
Pekka Tyllilä valmisti ensimmäisen ahkionsa retkeilykäyttöön 1978. Vuonna 1981 hän valmisti ensimmäisen komposiittiteknisen tuotteensa ja vuonna 1985 oli vuorossa ensimmäinen komposiittirakenteinen vaellusahkio. Tämä oli harrastamista.
Vuodenvaihteessa 1992-1993 Liisa ja Pekka Tyllilä perustivat luontomatkailuyritys Hiking Travel, Hit ky:n, ja toimiminen retkeilyn ja luonnon parissa muuttui entistä ammattimaisemmaksi. Vähitellen yrittäjäpariskunnalle selvisi, että tarvittiin vähintään kaluston huoltoon ja korjaamisen liittyvä verstas. Päädyttiin ratkaisuun, jossa verstaassa huollon ja korjauksen lisäksi myös valmistettaisiin liikuntavälineitä. Ensimmäiseksi tuotteeksi kehitettiin Pohjoismaiden ainoa sarjavalmisteinen suurkanootti C6 Teno 2000, jonka neitsytmatka oli 10.6.2000. Vuodenvaihteessa 2000-2001 hankittiin teollisuustilat. Ensimmäiset omaa tuotantoa olevat, asiakkaille toimitetut suurkanootit valmistuivat loppukesällä 2001.
Nopeasti huomattiin, että tuoteperhettä piti kasvattaa. Mieleen tulivat ahkiot. Ensimmäisen sukupolven Pikku Hitin (pakkaustilavuus reilut 200 l) muotti valmistui talvikaudeksi 2003. Samaan aikaan yrityksessä tehtiin päätös liittyä Muovitekniikka Pirkanmaalla -kehitysprojektiin, joka johti jo vuoden päästä alipaineimun kokeiluun. Toistuvaan alipaineimuun valmistettiin uretaanista sisämuotti, ulkomuottina oli normaali komposiittimuotti.
Näihin aikoihin myös Pete Mäkelä ja Pekka Tyllilä tapasivat ensimmäisen kerran. Mäkelä oli kiinnostunut kehittämään suomalaisia korkealuokkaisia vaellusahkioita erityisesti vaativille arktisille vaelluksille ja sanoi ajatuksensa julki selvästi jo ensitapaamisessa. Vain muutaman viikon harkinnan jälkeen käynnistettiin nykyisin Isona Hittinä (pakkaustilavuus noin 450 l) tunnetun suurehkon vaellusahkion kehittäminen. Mäkelä toi kehitysprojektiin ideansa ahkion korkeasta ja melko kapeasta hyvin kaikkia esteitä väistävästä keulasta. Tämä muoto tuli Hitin ahkioihin jäädäkseen ja sen muutkin ennemmin tai myöhemmin kopioivat. Muuten ahkion malli muotoiltiin jo tuotannossa olevan ahkion muodoista sitä venyttämällä ja leventämällä. Ensimmäiset Isot Hitit valmistuivat talvella 2004.
Samaan aikaan Hitin muihin tuotteisiin liittyvänä oli alkanut komposiittirakenteisiin integroitavaksi soveltuvien liukupintojen tutkiminen. MUPI-projektissa kokeiltiin tekstiilipinnoitetun polyeteenilevyn liittämistä lasikuiturakenteeseen. Idea paremmasta saatiin perehtymällä kilpasuksien muovipohjien liimaamiseen komposiittirakenteeseen. Avainvinkin materiaaleihin antoi Antti-Jussi Tiitola.
Kevättalvella 2004 laminoitiin käsin ensimmäinen Iso Hit, johon oli jalasten väliselle alueelle asennettu suksenmuovipohjasuikale. Tämä ahkio osallistui Erä-lehden ahkiotestiin 2004-2005. Sen liukkaus ei tullut erityisesti esiin, koska ahkion tärkein liukupinta, jalas oli tuotteessa tavallista polyeteeniä.
Talvella 2005 kehitystyö jäi vähiin – lähinnä tehtiin virheitä ja opittiin uretaanialipainesäkin ongelmat ja muitakin alipaineimuun liittyviä ongelmia. Ongelmien keskellä valmistui kuitenkin luultavimmin maailman ensimmäinen suksenmuovipohjattu alipaineinjektoitu ahkio, Pikku Hit. Koe oli lähes katastrofi, mutta käsin korjailemalla saatiin ahkio kuitenkin rakenteellisesti kelvolliseksi. Selkeistä ulkonäköhaitoista huolimatta löytyi ostajakin, joka on antanut hankinnastaan vuosien runsaan käytön jälkeen positiivista palautetta – suksenmuovipohja on liukasta.
Syksyllä 2005 ja alkuvuodesta 2006 kokeiltiin jälleen uudentyyppisiä, tällä kertaa silikonista itse valmistettuja alipainesäkkejä. Pikku Hitissä päästiin täysin integroituun ahkion komposiittiosan valmistukseen: jalaksia ja suksenmuovipohjauksia ei tarvinnut jälkikäteen mitenkään liimata tai niitata, vaan ne kiinnittyvät tuotteeseen sen valmistusprosessissa. Muuten alipainesäkeissä ja uusissa ulkopinnan muoteissa oli ongelmia aivan riittävästi – jälkikäteen virheitä arvioituamme tiedämme, että myös asiantuntijoiden tiedot valmistusprosessin hallitsemiseksi olivat riittämättömiä.
Tärkein kehitysaskel 2006 oli kuitenkin Pete Mäkelän Svalbard 2006 -retkikunnan ahkioiden (Fjellpulken) liukupintojen (=jalasten ja niiden välisen alueen) pinnoittaminen jälkikäteen suksenmuovipohjalla. Aihe pulpahti retkitiimissä esiin ja ensimmäisenä pinnoituspäätöksen teki Jari Kaaja. Tulos oli hyvin myönteinen ja siitä seurasi, että kaikki retkikunnan jäsenet vetivät Huippuvuorilla suksenmuovipinnoitettuja Fjellpulkeneita.
Tästä seurasi, että oli helppoa järjestää myös vertailukelpoinen testi. Tunnettu ahkio suksenmuovipohjattuna ja tehtaalta tulevana versiona. Jo suppea vakiosykemenetelmällä tehty koe antoi tulokseksi sen, että tasaisella melko kovalla alustalla (irtolunta vajaat 10 cm) suksenmuovipohjustetut ahkiot liukuivat vakioajassa vakiosykkeellä vedettyinä vähintään 25 % kauemmaksi. Testiolosuhteen tilanne: tasainen maa ja vähän irtolunta vastaa aika hyvin nimenomaan arktisia mannerjääalueita. On selvä, että ahkion vetämisestä aiheutuvaa kitkavoimaa pienentävä suksenmuovipohjaus auttaa sitä enemmän, mitä tasaisemmalla ja mitä kovemmalla lumipinnalla ahkiota vedetään. Vähänkin isommassa retkikunnassa suurin osa edusta saadaan, vaikka liikuttaisiin pehmeässäkin lumessa, koska jonossa jo toisena hiihtävän ahkio ei uppoa lumeen.
Suksenmuovipohjan jälkiasentamisessa myös visiot sellaisista ahkion muodoista, jotka suosivat suksenmuovipinnoittamista ja siten antavat maksimaalisen luistavuushyödyn, alkoivat kehittyä.
Talvella 2005-2006 vuorostaan Retkilehti teki ahkiotestin. Nyt testiin saatiin toimitettua Pikku Hitin versio, jossa suksenmuovipohjaa oli mahdollisimman paljon. Se osoittautui testin luistavimmaksi ahkioksi ja olisi testaajien mukaan luiston perusteella ollut testivoittaja. Tähän voi todeta sen, että ahkion luisto ainakin ääriolosuhteissa suurilla kuormilla on niin tärkeä ominaisuus, että muut tekijät ovat sille suuressa määrässä alisteisia. Yksinkertaisimmillaan tilanne voi olla sellainen, että riittävän painavaksi lastattua arktisen retkeilijän ahkiota voi yleensä vain suksenmuovipohjattuna yhden miehen voimilla vetää!
Kiistattomien luistoon liittyvien kehitysaskeleiden jälkeen Pete Mäkelä ehdotti uuden, entisiin verrattuna jättikokoisen ahkion kehittämistä hänen ja Pete Vuorenmaan vuoden 2008 Grönlannin pitkittäishiihdon tarpeisiin. Asiasta sovittiin ja mallin kehittäminen pääsi vauhtiin 2006 loppuvuodesta. Nyt osattiin muotoilla ahkio niin, että siihen käytettävissä olevalla valmistusmenetelmällä (alipaineimu) myös suksenmuovipohjat pystyttiin asentamaan heti ahkion laminointivaiheessa mahdollisimman laajalle alueelle ahkion pohjalle, jolloin kokonaiskitkavoima saadaan mahdollisimman pieneksi. Tämä yhdistettynä ahkion korkeaan ja loivaan keulanousuun tuottaa liukkaan ahkion hyvin monen tyyppisiin lumiolosuhteisiin. Ahkio muotoiltiin Iso Hit -mallista sitä leventämällä ja pidentämällä. Uusimman ahkiomallin pakkaustilavuus on noin 700 l. Ensimmäiset polyesteri-lasi / suksenmuovipohjaversiot valmistuivat vuoden 2007 kevättalven koeretkelle Inarinjärvelle. Ne selvisivät kovasta testistä – pahimmillaan ahkiota vedettiin kovalla, laineisella järvenselän lumilakeudella normaaliin vaellushiihtäjään ja ahkioon verrattuna 10-kertaisella nopeudella painavalla kuormalla purjeen avulla.
Suuren ahkion kehitysprojekti ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan Grönlannin halkaisemista varten vuodenvaihteen 2007-2008 kahta puolta valmistettiin ahkiot rakenteena epoksi/hiilikuitu/lasi/suksenmuovipohja. Tässäkään kehitysvaiheessa eteneminen ei ollut suoraviivaista. Yhteensä valmistettiin 5 ahkiota, joista 2 lähtee Grönlantiin. Muuttamalla hartsi polyesteristä epoksiksi saadaan ahkion jalasten terävistä kulmista paljon kovemmat ja muutenkin lujitteet liimaantuvat toisiinsa paljon paremmin. Mahdollisuus, että komposiittirakenne pettää jalaskulmassa suksenmuovin alla toistuvien kovien iskujen vaikutuksesta, vähenee olennaisesti. Samoin pienenee mahdollisuus, että pistemäinen isku puhkaisee ahkion. Vertailuaineistoa on myös runsaasti. Kaikissa nykyaikaisissa suksissa hartsina käytetään epoksia ja pohjissa on siihen suunniteltua muovia. Käyttämällä lujitteena lasin lisäksi hiiltä ahkion painosta saatiin vähennettyä useita kiloja ja silti tulos on kestävämpi kuin polyesteri-lasirakenne. Vertailun vuoksi mainittakoon, että kevein tähän mennessä valmistettu Pikku Hit -ahkion kaukalo painaa 2,7 kg, kun vielä vuosi sitten vastaavan kappaleen paino oli noin 5 kg. Parhaillaan on valmisteilla Iso Hit -ahkiosta uusi malli, jossa suksenmuovipinnoituksesta saadaan täysi hyöty samoin kuin Grönlantiin lähtevässä suuressa ahkiossa.
Grönlantiin lähtevän ahkion (ahkioperheen) luominen ja uusien valmistus- ja materiaaliteknisten innovaatioiden sekä niihin soveltuvan muotoilun käyttöönotto on tarkoittanut viiden vuoden intensiivistä tuotekehitystä. Pelkästään Pikku Hit -ahkiosta on olemassa 5 erilaista ulkopinnan muottiversiota. Yhteensä ahkioperheen tuotteista on olemassa 9 erilaista ulkopinnan muottiversiota muista valmistusteknisistä variaatioista puhumattakaan.
Lisätietoja: Pekka Tyllilä, hikingtravel@hikingtravelhit.fi
Pohdintoja suksien valinnasta ladulle ja sen ulkopuolelle, suksen huollosta, voitelusta ja hiihtotekniikan perusteista
Seuraavaan olen koonnut kaikkea sitä, mitä olen toisilta ja kokeilemalla oppinut aiheen teemoista nykyaikaisen komposiittirakenteisen suksen alkuajoista 1970-luvun puolivälistä nykyhetkeen. Jos asia kiinnostaa, niin sitä kannattaa lukea kerroksittain, ensin muutamat pääasiat ja sitten syventäen.
Tietopaketti dokumentoi myös Hiking Travelin asiantuntemusta suksiin ja hiihtoon liittyvissä asioissa. Jos tulee kunnon talvi, niin alamme Kaupinojan tukikohdassa entistä tehokkaammin palvella hiihtäjiä.
Toivoisin tätä julkaisua mahdollisimman laajasti jaettavan, jotta se tavoittaisi monia. Olen pyrkinyt kirjoituksessani käsittelemään aihetta monipuolisesti ja välttämään oman toimintamme mainoksena pidettävää sisältöä. Toki tämä kirjoitus sinällään toivottavasti vie yrityskuvaamme eteenpäin.
Asia alkaa tästä.
Suksen valinta, voitelu ja hiihtotekniikan perusasiat
Oikea suksivalinta on huomattavasti tärkeämpi tekijä kuin voitelu, jos onnistumista verrataan keskinkertaiseen valintaan.
Viime vuosina latujen ulkopuolella hiihtämiseen on markkinoille tullut kokonaan uudenlaisia välineitä, nimittäin karvapohjat. Perinteiset vaellussukset ovat myös kokeneet muutoksen. Kasvihuonetalven olosuhteissa perinteisiä pitkiä metsäsuksia tarvitaan vain Itä-Suomen ja Metsä-Lapin erikoisolosuhteissa.
Suksen valinta
Latusuksi, normaali kilpasuksen mitoitus: leveys 44 mm, pituudet aikuisilla 180 cm ja pidempiä. Nykyisin hiihdetään lyhyemmällä suksella kuin aikaisemmin, 205 cm pituinen suksi on jo hyvin pitkä. Vapaan hiihtotavan sukset ovat perinteisen hiihtotavan suksia noin 10 cm lyhyemmät
Mitä huonompi hiihtäjä, sitä tärkeämmät ovat mahdollisimman hyvät välineet hiihdon oppimisen, liikunnan riemun ja ryhmässä mukana pysymisen kannalta. Valitettavasti asia on usein päinvastoin, esimerkiksi kuntoilevalla miehellä huippuvälineet ja vaimolla nurkasta otetut hikilankut on edelleen tavallinen näky varttuneemman väestön keskuudessa. Nuoremmat sukupolvet ovat onneksi tässä asiassa tasa-arvoisemmalla kannalla. Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että hyvä hiihtäjä voisi tai haluaisi hiihtää huonoilla suksilla.
Pääsääntö on se, että harrastelijalle perinteiseen tyyliin sopii melko löysä suhteellisen herkkäkärkinen hyvin hiihdettävä suksi, naiselle ruumiinpainoon verrattuna löysempi suksi kuin miehelle. Tähän päätelmään tullaan siitä, että hiihtäjän painoon ja potkuvoimaan suhteutettuna hieman jäykkä suksi alkaa heti lipsua, kun hiihtäjän voimat vähenevät. Mitä voimakkaampi, kovakuntoisempi ja teknisesti osaavampi hiihtäjä on, niin sitä jäykemmällä suksella voi hiihtää.
Liian löysän perinteisen tyylin suksen voiteleminen liukkaaksi on mahdotonta, koska suksen keskellä oleva pitovoiteen alue raahaa lumessa myös hiihdon liukuvaiheessa. Voidetta kuluttavalla kelillä voiteet myös kuluvat nopeasti ja aluksi luistamaton suksi muuttuu lipsuvaksi. Liian jäykän suksen ongelma on joko lipsuminen (pitovoide ei ota lumeen vuorohiihdon ponnistusvaiheessa kunnolla kiinni) tai luistamattomuus kun edellä kuvattua ongelmaa on korjattu ylipaksulla voidekerroksella.
Suksen kärjen herkkyys (suksi taipuu etuosasta herkästi) on useimmissa tapauksissa harraste- ja kuntohiihtäjän kannalta hyvä asia. Herkkä kärki tekee hiihdosta nautittavampaa pehmeällä latu-uralla ja vesikelillä. Se toimii hyvin sellaisissa epämääräisissä kuluneiden latujen olosuhteissa, joissa harrastajat tyypillisesti hiihtävät. Jäykkäkärkinen suksi on kilpahiihtäjien jääkelin erikoisväline.
Edelliset pari kappaletta pyrkivät erityisesti varottamaan ostajaa liian löysätä suksesta tai hyvin jäykästä puskevasta kärjestä.
Suksen toimivuuden ja voitelun kannalta on tärkeä tietää, missä sen painealueet ovat, minkä mittaiset ne ovat ja miten ne käyttäytyvät kun suksen kuormitusta lisätään. Painealue on se osa suksen pohjaa, jolle suurin osa hiihtäjän massan ja ponnistuksen aiheuttamasta puristusvoimasta kohdistuu. Painealueesta kohti kärkeä tai perää suksi on niin löysä, että se ei kanna kuormaa kovin paljon ja painealueiden välinen alue, suksen keskiosa on niin jäykkä, että se on pääasiassa lumesta irti hiihdon liukuvaiheessa.
Painealueet ovat pituudeltaan 5-20 cm. Niiden sijainti ja pituus testataan, kun suksilla hiihtävä henkilö seisoo suksien päällä ja sukset ovat varmasti täysin tasaisella ja jäykällä pohjalla. Tässä tilanteessa paperipalalla haetaan suksen keskikohdan jäykkä alue (perinteisen tyylin suksen voidepesä). Kun paino on tasan molemmilla jaloilla, niin paperi liukuu tällä alueella vapaasti. Tämän alueen ulkopuolella on se alue suksen kärjen ja perän puolella, johon paperin pala kaikkein tiukimmin juuttuu, kun hiihtäjän paino siirretään kokonaan toiselle sukselle. Painealueet pitää selvittää. Ne merkitään huopakynällä suksen reunaan.
Tarkasteltaessa suksen luistoa pelkästään kitkailmiönä tasaisella kovalla alustalla ovat painealueet ratkaiseva osatekijä, koska suurin osa hiihtäjän tuottamasta suksen kuormituksesta alustaa vastaan on näillä alueilla. Tavanomaisessa latuhiihdossa pitkähköt painealueet tuottavat keskimäärin hiihdettävämmän suksen. Lyhyet ja jyrkät painealueet tuottavat vesikelillä parhaiten toimivan suksen.
Edellä luetellut tekijät pätevät sekä vapaan että perinteisen tyylin sukseen.
Virkistys- ja kuntohiihtäjän kannalta tärkeintä on tietää takapainealueen sijainti, ettei pitovoitelualuetta venytetä takapainealueen päälle. Jos näin käy, niin suksi ei voi luistaa, koska kitkaa lisäävää pitovoidetta on alueella, jossa puristusvoima suksen ja ladun välillä on suuri. Jos takapainealue on selvästi hiihtäjän kantapään takana, niin silloin voi pitovoitelussa jättää kunnon välin painealeeseen ja lopettaa sen hiihtäjän kantapään alle. Jos takapainealue ulottuu hiitäjän kantapään alle, niin silloin tällaista turvamarginaalia ei juuri voi jättää, koska pitovoideltua aluetta pitää kuitenkin olla hiihtäjän jalan alla. Ollaan hyvin lähellä tilannetta, että suksi on hiihtäjälle liian löysä tai sen rakenne on virheellinen.
Suksen jäykin ja hiihdossa jalkavuutensa säilyttävän osan pituus on painealueiden väli eli voidepesä. Perinteisen tyylin pitovoitelun kannalta on myös hyvä tietää tämän osan korkeus, eli kuinka paksu paperi tällä alueella pääsee vapaasti liikkuman, kun hiihtäjän paino on tasaisesti molemmilla suksilla. Jos voidepesä on hyvin matala, niin pitovoitelua ei saa toimimaan kuin reilulla pakkasella lumipohjaisella ladulla (ohut voidekerros). Jos keli edellyttää paksumman voitelun, esimerkiksi liisterin ja pinnoitteen ja latupohja on lisäksi voidetta kuluttava, jäinen, niin voitelua ei saada toimimaan tai se ainakin kuluu nopeasti pois. Jos voidepesä on kovin lyhyt, niin se luultavasti on myös matala, jos pesä on kovin pitkä, niin se on luultavasti myös aika korkea. Tyypillisesti hyvä voidepesä, painealueiden väli alkaa takaa hiihtäjän kengän kantapään kohdalta ja ulottuu reilut 20 cm varpaiden etupuolelle.
Vapaan suksen pitää olla keskeltä riittävän jäykkä. Usein herkkäkärkinen suksi on nopein. Ponnistusvaiheessa on hyvä, jos takapainealue siirtyy eteenpäin ja etupainealue pysyy paikallaan.
Hiihto latujen ulkopuolella enemmän tai vähemmän umpihangessa
Latujen ulkopuolella tapahtuva hiihtäminen on muuttanut ilmettään voimakkaasti 1990- luvun jälkipuoliskolta. Tuolloin jo useat Lapin vaeltajat olivat huomanneet, että perinteisen retki/metsäsuksen (leveys 70 mm, pituus 220 cm-280 cm) tarve oli muuttunut paljon entistä vähäisemmäksi. Talvien leudontuminen vaikutti myös Lapissa siten, että ei edes Metsä-Lapissa keskellä talvea entiseen verrattuna ollut ”metrin” upottavaa hankea. Leudon talven välisuojat tiivistivät hankea ajoittain. Tavanomaisilla retkeilyreiteillä, joilla suurin osa matkasta kuitenkin taitetaan tunturimaastossa, tuntureilla tai niiden tuntumassa eikä niinkään havumetsässä tämä tarkoitti sitä että vaellustelemarksuksista (pituus 180-220, leveys noin 60 mm) oli tullut kilpaileva vaihtoehto retkeilijän hiihtovälineiksi. Vaakaa jälkimmäisen kannalle kallisti niiden ylivoimaiset lasketteluominaisuudet.
Noin vuosikymmen kului, kun suksiteollisuus toi markkinoille tähän muuttuneeseen tilanteeseen erinomaisesti sopivia uusia innovaatioita:
1. Universaali (X-Trace) side, joka sopi lähes mihin kenkään tahansa ja samalla paransi kengän kuin kengän lasketteluominaisuuksia varsinaisen vaellustelemarkkengän tasolle ja paremmaksikin. Tällainen side yhdistettynä suhteellisen löysään, hiihdettävään, teräsreunaiseen, suomupohjaiseen sukseen merkitsi selvää edistysaskelta vaellushiihdon helppouteen: siteen ansiosta mäessä hyvin ohjautuva suksi, ei voitelua, roskainen lumi ei haittaa ja hiihtokenkänä voi käyttää vaelluskenkää, jonka jalkaan sopivuus ja mukavuus on ylivoimainen muihin vaihtoehtoihin verrattuna.
2. Karvapohjainen pätkäsuksi (aluksi liukulumikengäksi nimetty). Upotettu karva suksen keskiosassa tarjoaa lumikenkien tasoisen pidon, lyhyellä suksella pystyy puikkelehtimaan risukossa, lyhyydestä johtuen aivan erinomaiset lasketteluominaisuudet pehmeässä, hyvän pidon ansiosta toimii, kun maastossa on edes muutama sentti lunta eikä maapohja ole kivinen. Huonoimmillaan kovalla jäisellä epätasaisella hangella. Leveys, lyhyys ja pieni jalkavuus tekee edellisissä olosuhteissa karvapohjasta sivuille lipsahtelevan.
Näiden uutuuksien lisäksi sukseen tarraliimalla kiinnittyvien ja irrotettavien nousukarvojen käyttö on lisääntynyt nuorempien vaeltajien keskuudessa. Omilla retkilläni Suomen tuntureilla on monta kertaa tullut testattua se, että jopa Kilpisjärvellä zik-zak reittiä ilman nousukarvoja tunturiin hiihtävä ja suoraan nousukarvoilla hiihtävä ovat käytännössä yhtaikaa huipulla. Tämä kertoo sen, että Suomessa ei varsinaisesti tarvitse irrotettavia nousukarvoja tavallisissa vaellustelemarksuksissa, jos ne ovat vaeltajan painoon nähden sopivat ja suomupohja/pitovoitelu kunnossa. Karvat tarvitaan offari-suksilla vaellettaessa, koska niitä ei voi pitovoidella (suksessa ei ole voidepesää) eikä niissä yleensä ole myöskään suomupohjaa.
Latujen ulkopuolella tapahtuvaan hiihtämiseen tarkoitettujen välineiden (muiden kuin karvapohjien) hankinnassa on muistettava muutamia perus asioita:
Paksussa ja upottavassa lumessa suksen kärjen pitää olla riittävän löysä, jotta suksi ei hautaa kärkeään lumen alle. Erityisesti risukossa painavan rinkan tai ahkion kanssa kärjen hautautuminen on lähes sietämätöntä. Toisaalta on myös niin, että jäykkäkärkinen suksi ei pidä samalla tavalla kuin vastaava löysäkärkinen, oli sitten pitovoideltu tai suomupohjainen.
Voideltava suksi on kynsipohjaista hiihdettävämpi. Hyvän pidon kannalta erityisesti pehmeässä lumessa suksen on oltava riittävän löysä. Avomaastossa varsinkin kevättalvella on usein erittäin voimakkaasti voiteita kuluttava jäinen raspihanki. Tästä seuraa, että sellainen suksi on mahdottomuus, joka voideltuna toimisi hyvin sekä pehmeässä että edellä kuvatulla raspihangella. Tämä puoltaa suksivalinnaksi kynsipohjaa, jos ajatuksena on hiihdellä sekä pehmeässä että kovalla (avotunturit ja niiden lievealueet) kuluttavalla hangella. Vaellussuksen pitoa voi parantaa voitelemalla sen pitovoiteella koko suksen mitalta. Usein pitovoiteluksi riittää pelkkä pohjavoide. Tällainen ratkaisu toimi hyvin, kun ei hiihdetä voimakkaasti voidetta kuluttavalla hangella.
Muuta ajateltavaa
Umpihankihiihtoon tarkoitettujen välineiden hyviä ominaisuuksia, voitelemattomuutta ja hyviä pito-ominaisuuksia on yritetty toteuttaa myös latuhiihtoon tarkoitettuihin suksiin, mutta tulokset eivät ole olleet lähimainkaan yhtä hyviä.
Tämä johtuu ennen muuta ladun ja umpihangen eroista hiihto-olosuhteena. Mikään suksi ei luonnollisestikaan voi kovin hyvin umpihangessa luistaa, koska upottava lumi jo sinällään jarruttaa vaikka suksen kitka sitä vastaan on hyvin pieni. Tästä seuraa se, että huippuluisto ei ole umpihankisuksen tärkein ominaisuus, muut asiat ovat tärkeämpiä. Kovalla ladulla tilanne on toisin. Ladulla hiihdon vauhti ja liikunnan riemu perustuu suurelta osalta hyvään luistoon. Tästä syystä suomupohjainen suksi ei yleensä latuhiihdossa tunnu hyvältä. Se ei luista tarpeeksi hyvin ja sen hyvä ominaisuus, pitokin huononee, jos latu-ura on hyvin kova/jäinen. Karvapohjien tyyliin asennetut karvaraidat suksen pitoalueella ovat parempi ratkaisu. Mutta suksen jäykkyyden pitää olla erittäin hyvin sopusoinnussa hiihtäjän potkuvoimaan. Teoriassa liukuvaiheessa karvat eivät laahaa lumeen, mutta ponnistusvaiheessa antavat riittävän pidon. Jos tämä ongelma on saatu hallintaan ja suksi on hiihtäjän tyylille ja potkuvoimalle optimaalinen, niin silti jäljelle jäävät ongelmat hiihdettäessä roskaisella tai muuten epätasaisella ladulla. Kaarnan palaset, neulaset… roskat ovat kohoumia, joihin pitoalueen karva kitkaa ja seurauksena suksen luisto on nykivää ja se rikkoo sujuvaa hiihtoliikettä. Lumen epätasaisuus ladulla vaikuttaa samalla tavalla. Mitä voimakkaampi ja teknisesti parempi hiihtäjä on, niin hänelle voidaan löytää paremmin toimivant karvapohjat. Jos hiihtäjän potku on kovin löysä eikä suuntaudu oikein, niin silloin karvapohien ongelmat korostuvat. Kevään liisterikelien suksena karvapohjat ovat helppo vaihtoehto. Jotta karvat toimivat, on ne pitdettävä puhtaana tähän tarkoitetulla puhdistusaineella.
Karvojen ja suomujen lisäksi voitelematonta latusuksea on yritetty kehittää myös suksen pohjan mikrotason pintafysikaalisten (mekaanisten) ominaisuuksien pohjalta. Ensimmäinen markkinoille tullut tuote tästä suunnasta oli Karhun Multigrade 1980-luvun alussa. Siihen latautui paljon odotuksia, mutta muutamassa vuodessa tuote häipyi markkinoita. Tällä hetkellä tämän tyypin ratkaisuja edustavat eri suksenvalmistajien opti- nano… grip mallit. Niissä pito perustuu puhtaasti suksen pohjan mikrotason pintafysiikkaan. Edelleen on kuitenkin niin, että jossakin lämpötilassa lumi voi tarttua pohjaan tai sitten pohjaan muodostuu liukas jääpinta ja pito häviää. Tyypillisesti tämä ongelma esiintyy uudella lumella 0-asteen tuntumassa eli perinteisellä ongelmakelillä. Selvällä vesikelillä tämän tyypin sukset toimivat parhaiten Näyttää siltä, että voitelun ongelmakeli on ongelmallinen myös voitelemattomalle sukselle.
Pohjan hionta
Latusukset voidaan hioa. Aktiivihiihtäjän kannattaa harkita suksien hiontaa aina alkukaudesta.Vanhaan sukseen tehty hionta parantaa yleensä voideltavuutta ja voi parantaa myös luistoa. Hionnassa käytetty kuviointi vaikuttaa suksen luistoon. Kuivalla lumella, pakkaskelillä parhaiten toimii hieno kuvio. Vesimärällä ladulla karkea kuvio. Lisäksi vesikelillä voidaan suksen pintaa urittaa. Tätä varten on urarautoja. Karkealla kuviolla ja urilla pyritään siihen, että suksen pohjalla on kosketus ladun jääkiteisiin ja suksi luistaa tämän kosketuspinnan varassa eikä vesikalvon päällä.
Suksen huolto ja voitelu
Muutaman kerran kaudessa voideltaville suksille pitää tehdä perushuolto. Erityisen tärkeää huoltaminen olisi kauden päättyessä. Suksia ei saisi jättää kesäkaudeksi kevään viimeisten hiihtolenkkien kelivoiteissa seisomaan. Perushuollossa pitovoide puhdistetaan suksen pohjasta lämmittämällä kuumailmapuhaltimella, sähkölämmitteisellä voiteluraudalla (tai silitysraudalla) ja pyyhkimällä keittiöpaperilla nestemäiseksi lämminnyt voide pois. Tulosta parannetaan ja viimeistellään käyttämällä voiteenpoistajaa (liuotinneste). Suksen pohjaa pitää varoa lämmittämästä liikaa, niin että polyeteenimuovi kuprahtaa eli lämpölaajenemisen vuoksi irtoaa suksen rungosta. Tämän vuoksi voitelurautaa ei saa koskaan jättää paikalleen suksen päälle, vaan sitä pitää koko ajan liikuttaa. Pitoaluetta puhdistettaessa pitää varoa painealueita. Pyyhittäessä huolimattomasti helposti laapitaan vanhoja pitovoiteita painealueelle. Erityisesti karkealle kelille pitoalue voidaan karhentaa pohjavoiteen parempaa tarttuvuutta varten karkeudeltaan 100 hiomapaperilla.
Perinteisen tyylin latusuksen luistoalueita ja vapaan tyylin suksen koko pohjaa huolletaan puhdistamalla siitä ladun lumesta sukseen tarttunutta likaa ja fluoriparafiinien jäänteitä sulattamalla useita kertoja pohjustusparafiinia sukseen ja siklaamalla/harjaamalla jäähtynyt parafiini pois. Nykyisin tähän tarkoitukseen löytyy myös erityisiä puhdistusneteitä. Puhdas suksi on aina helpompi voidella liukkaaksi kuin likainen. Harmaat läiskät hiihdetyn suksen mustassa pohjassa ovat merkki että voide ei enää imeydy/pysy suksessa. Jos huolellinenkaan edellä kuvattu puhdistuskäsittely ei auta, niin sitten kannattaa miettiä suksen hiomista.
Luistovoitelu
Luistovoitelu (vapaan tyylin latusuksissa koko suksi ja perinteisen tyylin latusuksissa luistoalueet) etenee seuraavasti:
1. Pohjaparafinointi, jäähdytys, siklaus, harjaus, voidaan toistaa useita kertoja. Keväällä kauden päättyessä suksi jätetään odottamaan seuraavaa kautta pohjaparafinoituna ja siklaamattomana,
2. Antistaattinen grafiitti/jokin kova perusvaha, jäähdytys, siklaus, harjaus kovalla pakkasella. Voidaan jättää väliin, jos pyritään vain ”sunnuntaihiihtäjän” laatutasolle,
3. Keliparafiini (huippuluistoon tähdättäessä fluoripitoinen, varsinkin, jos pakkasta ei ole -10 C enempää), jäähdytys, siklaus, harjaus
4. Huippuluiston pyrittäessä varsinaisen parafinoinnin jälkeen suksen luistopintojen ominaisuuksia vielä parannetaan seuraavasti:
– fluoripulveri/fluoripala, kiinnitys lämmittämällä tai korkilla (lämmittäminen syö kallista ainetta enemmän ja fluori haihtuu), harjaus
– fluorigeeli, levitys sormella, kiinnitys korkilla, harjaus ulkona ennen hiihtoa.
Tavalliselle virkistysliikkujalle voi riittää jos muutaman kerran talvessa toteutetaan vaihe 1 ja suksen pohjan näyttäessä harmaalta (entinen luistovoide on kulunut kokonaan pois) ennen hiihtolenkkiä toteutetaan vaihe 3. Vaiheessa kolme voidaan käyttää myös nestemäisiä pikaluistoja. Ne ovat kehittyneet viimevuosina paljon paemmin suksen pohjassa pysyviksi.
On huomattava, että suksen toimivuudesta, hiihdettävyydestä ja luistosta suurin osa tulee siitä, että se on rakenteeltaan hiihtäjälle sopiva. Hiihtäjälle sopimattomasta suksesta ei saa voitelemalla hyvää, mutta hiihtäjälle sopivan suksen ominaisuuksia voi pilata huonolla voitelulla. Kannattaa pitää myös mielessä, että liikunnan riemu, vauhdin ja sujuvuuden tunne perustuvat suurelta osalta toimiviin välineisiin. Hyvät ja hyvässä kunnossa olevat välineet työntävät myös teknistä osaamista eteenpäin. Huonot toimimattomat välineet ovat tehokas este sujuvan tekniikan löytämiseen.
Pitovoitelu
Pitovoitelu perinteisen tyylin voideltavissa suksissa etenee seuraavien askeleiden mukaisesti:
1. Pitoalueen puhdistus lämmittämällä voiteluraudalla ja/tai kuumailmapuhaltimella ja aika nestemäiseksi muuttuneen voiteen pyyhkimen suksen pohjasta esimerkiksi keittiöpaperilla. Tulosta voidaan viimeistellä käyttämällä voiteenpoistajaa. Työssä on varottava, että vanhaa pitovoidetta ei vahingossa pyyhkäistä suksen tärkeimmille luistoalueille eli painealueille. Pitoalue on hyvä myös karhentaa voiteen tarttuvuuden parantamiseksi karkeudeltaan 100 hiomapaperilla. Karkealla voidetta kuluttavalla kelillä tämä on välttämätöntä
2. pohjavoitelu (vain aavistuskerros, muulloin kuin karkealle kelille) joko pohjavoiteella tai pakkasjääkelin sinisellä tai vihreällä liisterillä. Pohjavoide levitetään lämmittämällä ja korkilla. Varo pyyhkäisemästä voidetta painealueille. Takapainealueeseen kannattaa jättää marginaali, jonka pituuden oppii katsomaan voiteen kulumisesta. Voidetta ei pidä levittää taakse alueelle, josta se kuitenkin kuluu pois jo ensimmäisen 10 km matkalla (kuluva voide vain jarruttaa).
3. Kelivoitelu: Karkealle kelille ja selkeälle vesikelille suksi liisterivoidellaan. Karkealla kelillä purkkivoiteet eivät pysy suksen pohjassa ja tarpeeksi märällä suojaladulla purkeilla on vaikea saada riittävää pitoa. Pakkaslumelle ja orastavalle vesikelille (0 kelille) tehdään purkkivoitelu.
Suksi voidellaan aluksi lipsuvaksi ja pitoa lisätään tarpeen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että
ensimmäisiksi voidekerroksiksi tulee kovempaa (kylmemmän kelin purkkia) ja päälle pehmeämpää purkkia (lämpimämpi keli) jos lipsuu. Myös voidekerroksen paksuutta lisäämällä eli laittamalla lisäkerros samaa alla olevaa voidetta saadaan pitoa parannettua. Vanhalla hieman karkealla lumella myös voidekerroksen jättäminen epätasaiseksi parantaa pitoa (tyypillinen kevään aurinkoisen pakkaspäivän voiteluniksi).
Varsinkin pakkaskelillä erityisesti uudelle vitilumelle voidellaan useita ohuita purkkikerroksia ja tasoitetaan huolellisesti. Kovalla yli 20 asteen pakkasella hienorakenteisella lumella voidaan pitovoidekerrosta aivan olemattoman ohuena kerroksena pidentää etupäästä etupainealueelle, pito paranee luiston kärsimättä.
Liisterivoitelussa noudatetaan samaa kaavaa. Aluksi voidellaan ohut kerros ja mahdollisesti aavistuksen kylmemmän kelin liisteriä. Jos lipsuu, niin kerrospaksuutta lisätään ja/tai voidellaan päälle pehmeämmällä liisterillä. Roskaisella kevätladulla liisterikelillä kannattaa ehdottomasti käyttää fluoripitoista liisteriä, koska siihen roskat eivät tartu samalla tavalla kuin fluorittomiin liistereihin.
4. Pinnoittaminen: Kun liisterisuksi on saatu pitämään ja toimimaan, niin tulos viimeistellään päällystämällä ulkolämpötilaan jäähtynyt liisteri sopivalla pitopurkilla (jos tähdätään kisaan tai on jäätymisvaara, niin fluoripurkilla). Silloin pito paranee ja luisto lisääntyy ja liisterin jäätymisvaara vähenee.
Nykyisten fluorivoiteiden tultua markkinoille on viimeisen pintakerroksen (pinnoittamisen mahdollisuus laajentunut huomattavasti. Myös noin 0-asteen uuden /uudehkon lumen ongelmakelin suksi voidaan nykyisin voidella varmasti pitäväksi tekemällä perusvoitelu riittävän lämpimän kelin purkilla ja pinnoittamalla tulos korkeafluorisella hieman kylmemmän kelin purkilla. Tällä tavalla saadaan pitävä suksi, joka fluoripinnoitteen vuoksi ei myöskään kovin helposti jäädy. Hiking Travelin voitelukokemusten mukaan Lindexin halpa keltainen peruspurkki ja sen päälle pinnoite on erittäin laajan skaalan ratkaisu harrastehiihtäjälle tässä tilanteessa. Tämä voiteluratkaisu toimii suojalta nolla kelille ja vielä pitkälle pakkasellakin, luisto huononee vain vähän.
Virkistys/kuntohiihtäjän suksivoitelua on viime vuosina yritetty yksinkertaistaa tuomalla markkinoille pitoteipit. Parhaimmillaan ne tarjoavat erittäin hyvän pidon luiston kärsimättä. Pitoteippi on helppo asentaa, mutta sen poistaminen suksesta on paljon työläämpää kuin voiteen poistaminen. Koska yksi pitoteippi ei toimi kaikilla keleillä, niin siksi joudutaan tekemisiin työlään teipin vaihtamisen kanssa. Yksinkertainen ratkaisu asiaan on hankkia kahdet perinteisen tyylin sukset, eri keleillä toimiville teipeille eri sukset. Tätä ajattelutapaa voi toki soveltaa myös voideltaviin suksiin. Pakkaskeleille oma suksipari ja 0-kelille/vesikelille toinen pari. Tällä tavalla toimittaessa myös voideltavat sukset ovat usein puolivalmiit seuraavalle lenkille. Voitelua pitää vain vähän korjata, mutta sitä ei tarvitse rakentaa kokonaan uudelleen.
Voiteluun kannattaa perehtyä siten, että käyttää vuodesta toiseen pääasiassa saman voidemerkin tuotteita. Jos hiihtää kaikilla keleillä, niin kalliita fluorituotteita kannattaa hankkia nollakelin ympäristöön, koska fluoripitoisilla voiteilla (sekä liisterit, että purkit) pito on paljon helpompi saada aikaan siten, että jäätymisvaara vältetään.
Hiihtotekniikka
Hyvän hiihtotekniikan peruslähtökohta on hyvän liu’un aikaansaaminen. Hiihdon nopeus suhteessa hiihtäjän ponnisteluun perustuu aivan olennaisesti siihen, kuinka hyvin suksia osataan liu’uttaa. Jos hiihtäjä ei saa aikaan kunnon liukuvaihetta niin perinteisen hiihto muuttuu juoksu/kävely tyyppiseksi ja vapaa tyyli ”horjahteluksi” puolelta toiselle. Tällaisella tekniikalla ei saada aikaan lennokasta menoa ja liikunnan riemua siitä, että hiihto sujuu kuin itsestään, kuin tanssi.
Edellä sanottu liikunnan riemun tunne on lähes kaikissa lajeissa aivan olennainen. Jokaiseen meistä on sisään rakennettu mielihyvän tuottamisprosessi, joka käynnistyy tilanteissa, joissa tunnemme kuin huijaavamme meitä maata vasten painavaa painovoimaa. Tämä mekanismi on varmaan keskeistä siinä, että vauva nousee pystyyn, alkaa liikkua ja kävellä. Sama näkyy myös siinä, miten ihmiset nauttivat huvipuistolaitteista, surffaamisesta lainelaudalla, kiipeilystä, kilpa-autoilusta, luistelusta tai hiihdossa laskettelusta. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.
Hiihdossa edelliseen perustuva sujuvuuden tunne saadaan aikaan tehokkaalla painon siirrolla ponnistavalle jalalle ja sillä, että hiihtäjä uskaltaa seisoa kunnolla ja riittävän pitkään liukuvan suksen päällä.
Perinteisessä hiihdossa tämä tarkoittaa sitä, että ponnistuksen tuleva jalka liukuu riittävän eteen. Vartalon koko paino siirtyy ponnistavalle jalalle ja sitten potku lähtee aluksi silmänräpäyksen ajan alaspäin (suksi ei lipsahda) ja sitten taaksepäin. Tämän jälkeen seuraa tarpeeksi pitkä liukuvaihe. Liukuvalla suksella pitää seisoa kunnolla tasapainossa. Jos tämä tasapaino on huono, niin se tuottaa ennenaikaisen vuorohiihtopotkun.
Vapaan tyylin hiihdossa potkun jälkeen pitää vartalon paino saada kokonaan luistavan suksen päälle, jotta liuku jatkuu kunnolla eikä tasapainon horjumisen vuoksi tarvita uutta potkua liian nopeasti.
Se, mitä edellä puhuttiin uskaltamisesta, on myös keskeistä. Liikkeen sujuvuus, lennokkuus, liikeratojen avautuminen koko mittaansa on tekemisissä uskalluksen ja rohkeuden kanssa. Näin ei mielestäni ole vain ilmeisen selvästi rohkeutta vaativissa temppulajeissa (taitoluistelussa, telinevoimistelussa, lumilautailussa…) vaan kaikessa. Moni liikkuja tiedostamattaan hiivistää ja jättää liikkeen siksi vajaaksi. Tämä ehkä johtuu joistakin varhaislapsuuden kokemuksista, joissa liikuntaan on tullut uskallusta estävää pelkoa. Aikuiselle on hyväksi aivan tavallisessa perusliikunnassakin miettiä vähän tällaisiakin kehon ja mielen yhteistoimintaan liittyviä asioita. Ne voivat kummasti kehittää muutakin kuin vain liikuntaa.
Ratamestarin mietteitä päättyneeltä melontaretkeltä
Olin Tapion kanssa melomassa inkkarikanootilla Päijänteen itärannan läheisyydessä olevissa vesistöissä 12 päivää. Retki päättyi eilen.
Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta, etelästä Hämeenlinnasta, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet, ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.
Pitkästä johdannosta jo voi päätellä, että aion sanoa painokkaasti parista Suomen luontomatkailun tilaan ja tulevaisuuteen liittyvästä asiasta, joista tein päättyneellä retkellä tuoreita havaintoja.
Ensimmäinen aihe kumpuaa Hotelli Joutsenlammesta, mahtava korpihotellien kulta-ajan luomus hienolla harjun rinteellä puhtaan veden äärellä, mutta konkurssissa. Miksi? Voi toki olla, että aikanaan hotellin menestyessä sen omistajat ehtivät kuolettaa sijoitetun pääoman ja tehdä hyvän tilinkin, mutta silti edellinen miksi on olennainen kysymys. Vastaus on hyvin selvä ja tunnettu, sellainen että se toistuvasti unohdetaan ja se kuuluu: “aikansa kutakin”. Kuluttajamarkkinat ovat arvaamattomat, koska siellä osa kysynnästä perustuu ilmiöihin, joihin myös kyllästytään. Tällaiselle pohjalle ei voi rakentaa “loputtomiin jatkuvaa” menestyvää liiketoimintaa. Korpihotellien kulta-aika oli ja meni, koska niitä rakennettiin potentiaaliseen asiakasmäärään nähden runsaasti ja toisaalta kysyntä perustui ilmiöön, johon kuluttaja muutaman kokemuksen jälkeen myös kyllästyy. Koska asiakaspohja oli suurelta osalta kotimainen, niin kulta-ajan hotellien määrä tyhjensi kysynnän melko nopeasti. Ohjelmapalveluiden puolelta hyvä esimerkki vastaavasta tuotteeseen ja kysyntään liittyvästä ilmiöstä on perinnesavotta. Noin kymmenen vuotta sitten tämä oli suosittu yritysryhmille tarjottava tuote (puun kaatoa, karsimista, katkomista, kuorimista, hevoskuljetusta ja uittoa perinteisillä välineillä). Tuote vain on luonteeltaan sellainen, että sitä kerran pari kokeiltuaan, on siihen kohdistuva into tyydytetty ja koska suomalaisia firmaryhmiä on varsin äärellinen määrä, niin kysyntä sammuu aika nopeasti.
Ettei vain Lapin matkailussa vaanisi sama ansa. Totuuden paljastuminen vain ottaa kauemmin, koska kysyntä on kansainvälistä eli asiakaspotentiaalia on paljon. Silti vaarallisen paljon Lapin tarina perustuu moottorikelkkaan, poro/ koiravaljakkoon ja joulupukkiin.
Tuotteiden rakentaminen ruisleivän syömisen kaltaiseen kysyntään (johon ei kyllästy ainakaan pitkäksi aikaa koskaan) on paljon turvallisempaa. Väitän että melonta 180 000 järven maassa on tällainen ruisleipäalusta, joka tarjoaa loputtomat mahdollisuudet – melominen tyydyttää sellaisia perustarpeita, joiden tyydyttämiseen ei kyllästy.
Tästä tullaankin toiseen teemaani: Suomi melontamatkailukohteena.
Miksi muutamaan edellä selostetun kyllästymisriskin sisältävään teemaan liittyvä Lapin matkailu menestyy, mutta melonta antaa edelleen odottaa itseään?
Tämä teema terästyi mielessäni erityisesti meloessamme toinen toistaan upeampien järviretkeilypäivien jälkeen Tainionvirtaa Hartolasta Sysmään. Tämä jokimelontareitti on Visit Finlandin alla olevan Outdoors Finlandin ykköskohteita.
Kotimaiseen silmään toki kohteella on puolensa. Etelä-Suomessa on vain muutama jokimelontakohde, jossa voi toteuttaa edes yhden tai kahden yön melontaretken. Tässä mielessä siis vähäinenkin virtaavan veden tunne on suomalaisille houkuttelevaa. Joku voi myös nauttia jokimaisemien paikoitellen tiheästä rantarakentamisesta hyvin hoidettuine puutarhoineen, sen vaihtelusta erämaisempiin maisemiin ja Suomen mittakaavassa myös vanhaan rakennuskantaan. Mutta tehoaako tämä saksalaiseen. Keski-Euroopassa parhaimmillaan jokiretkellä voi ihailla vuoria ja ritarinlinnoja! Maailman perspektiivistä katsottuna itsestäänselvyys: Suomi on järvimelonnan paratiisi eikä jokimelonnan on jäänyt huomaamatta. Jos katsoo mainitun Outdoors Finlandin muita kohteita, niin sama ilmiö loistaa.
Miksi?
Kyse taitaa olla tuotteistamisinnosta. Tuotteistamismantraa ja sen puutetta on luontomatkailussa toisteltu kymmeniä vuosia. Suppea jokimilijöö vielä jollakin tavalla antautuu tälle alun perin tavaratuotannosta peräisin olevalle ajattelutavalle, mutta vaikkapa Suur-Saimaan kokoinen vesialue tai sitä 4 kertaa pienempi Päijänne ei enää mitenkään. Seurauksena on se, että ulkomailta katsottuna näin toimittaessa Suomen melontamahdollisuuksista muodostuu hyvin vinoutunut kuva. Mahdollisuuksien laajuus, yhden ihmisiän puitteissa loputtomuus jää kokonaan havaitsematta. Näkökulmaa pitäisi parissa asiassa muuttaa:
1. Mikä meille on kaikkein tavallisinta voi kaukaa tulleelle turisteille olla kaikkein eksoottisinta. Tavallinen järviluonto ja se loputtomuus voi olla juuri se asia jota ei saa peittää normaalin muista business ympyröistä kopioitujen markkinointiviestinnän kaavojen alle. Voi olla jopa niin, että suomalaisen mielestä koleahko ja jopa hieman sateinen kesäpäivä kajakissa voi kuumasta ilmanalasta kotimaassaan kärsivälle olla mitä hienointa elämyssisältöä.
2. Liikaa tuotteistamista pitäisi välttää siellä, minne se ei sovi, koska se supistaa näköalaa. Tuotteistamisessa pitäisi keskittyä selkeämmin tukipalveluihin (majoitus, vuokraus, ravintolat ja kuljetukset) ja retkeilyä tukevaan infraan (tulipaikat, laavut, kodat) ja jättää varsinainen melonta liian tuotteistamisen ulkopuolelle ja elämyksen tuotteistamisen sijasta vain luoda monipuolisia mielikuvia suomalaisen järvimelonnan rajattomista mahdollisuuksista.
Lappiin palatakseni.
Edellä kuvatulla tavalla Lapin matkailun vetonaulat estävät matkailijaa näkemästä omaehtoisen kokemisen näkökulmasta Lapin luonnon suuria mahdollisuuksia, parin tunnin tunturipatikasta laajempiin vaellusympyröihin.
Aivan toinen asia on sitten se, jos luontomatkailussa vain puhutaan aitoudesta ja aidoista elämyksistä ja todellisuudessa yritetään edelliset mahdollisuudet hyvin tietäen kuitenkin tyhjentää turistin taskut mahdollisimman yksinkertaisella teollisella konseptilla samaan tapaan kuin hampurilaisravintolassa. Ei tarvitse olla äärimielipiteistään ekonatsiksi haukuttu Linkola tajutakseen, kuinka mädännäiseen arvopohjaan edellinen vaihtoehto perustuu.
Ratamestarilla on asiaa
Maanantaina 8.5. Tunturiladun tamperelainen jäsenkerho Kolbma ja puuhamiehenä erityisesti äärivaeltaja Pete Mäkelä järjesti Hitin tukikohdassa Bikini Baarilla Kaupinojalla retkikeitintietoutta käsittelevän illan. Mukana oli myös Partioaitta ja heidän keitinesittelijänsä. Ilta oli retkeilyllisesti vallan mainio – kylmä tuuli puhalsi Näsijärveltä, rae- ja lumikuuroilta sentään vältyttiin. Olosuhde kuitenkin viestitti selvästi, että Suomi on arktinen maa ja Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin tuntumassakin keittimiä kokeiltaessa toukokuussakin pitää varustautua oikein – napapaidalla ei pärjää – hienoa.
Minulle toimintaympäristön tarjoajana tuli erityisen hyvä mieli siitä, että retkeilyjärjestössä toimivilla on edelleen ne HYVÄT TAVAT JA OSAAMINEN, joihin kymmeniä vuosia sitten törmäsi toimiessani retkeily- ja ulkoilujärjestöissä. Tapahtuman purkutilanteessa suuri joukko osallistujista koki tehtäväkseen laittaa kaikki käytössä olleet Hitin tavarat paikoilleen ja tämä kävi nopeasti ja erittäin vähällä neuvomisella porukka tuntui olevan selvillä siitä, minne kaikki kuuluu. KIITOS!
Kunpa yleisemminkin olisi näin – sääntöjen lisäämisen sijasta olisi enemmän henkilökohtaista vastuun ottamista ja porukkahenkeä jonkin asian kuntoon saattamiseksi – Olen aivan vakuuttunut, että näillä moraalisilla eväillä Suomi on rakennettu yleisesti yhdeksi maailman parhaimmaksi todetuista maista.
Se, jolla itse on tapoja ja tyylitajua on oikea henkilö kiinnittämään huomiota lantin kääntöpuoleen. Pete on blogissaan: https://reissupete.wordpress.com/…/expedition-kilpisjarvi-…/ kiinnittänyt huomiota aiheelliseen asiaan ja muutenkin ollut aktiivinen asiassa.
Luontomatkailuyrittäjänä oma näkemykseni on johdatteleva kaikille aiheellinen kysymys, onko moottorin pärinällä ja luonnon kokemisella mitään yhteistä? Käsittääkseni aika kielteistä vastausta on tarjottu YK:ssa, jonka luokittelu muistaakseni rajaa kelkkailun luontomatkailun ulkopuolelle. Aihetta voi hyvin laajentaa. Yleisesti moraalisesta ja tiedollisesta näkökulmasta kannattaisi tarkkaan harkita, mitkä teknologian luomat härpäkkeet ovat luonnossa liikuttaessa tarpeellisia ja mitä ovat sen asfalttikulttuurin jatke, joka luonnossa liikuttaessakin estää luonnon ympäristöpsykologiassa todetun tervehdyttävän vaikutuksen. Miksi kuuntelet musaa napit korvilla luonnossa lenkkeillessäsi tai miksi näpläät älypuhelinta, kun mustarastas soittelee lähipuskassa tai laineet liplattavat rantakallioon. Onko edes tietotekniikan lajitunnistukseen liittyvien välineiden käyttö tarpeellista, tekeekö se löytämisestä pinnallisemman kokemuksen ja siksi vähemmän riemukkaan. Ovatko edes huipputason retkeilyvälineet niin tarpeellisia, että koko harrastus lähtee niistä, olisiko parempi ensin olla huippuluokan retkeilijä, joka pärjää vähemmälläkin ja sitten vasta pitkän harkinnan jälkeen miettiä välinehankintoja – tämä ei luonnollisestikaan kasvata myyntiä eikä BKT:tä, mutta on yllättävän ekologista.
Hitin urheiluvälinekaupan ideologiana ei ole tuputtaa kuluttajille tavaroita, jotka kenties päätyvät roskiin tai ainakin jäävät vähälle käytölle. Me tarjoamme koulutus-, neuvonta- ja vuokraamopalveluiden ympäristön, jossa voi kaikessa rauhassa perehtyä moniin luontoliikuntalajeihin ja omiin haluihinsa. Jos kiinnostus johonkin aiheeseen laajenee ja syvenee, niin sitten kenties on aihetta ostaa omia välineitä – me myymme mieluiten sellaisia välineitä, jotka ostaja on jo vuokraus- ja koulutusasiakkaana sopiviksi todennut.