Pohdintoja suksien valinnasta ladulle ja sen ulkopuolelle, suksen huollosta, voitelusta ja hiihtotekniikan perusteista

Seuraavaan olen koonnut kaikkea sitä, mitä olen toisilta ja kokeilemalla oppinut aiheen teemoista nykyaikaisen komposiittirakenteisen suksen alkuajoista 1970-luvun puolivälistä nykyhetkeen. Jos asia kiinnostaa, niin sitä kannattaa lukea kerroksittain, ensin muutamat pääasiat ja sitten syventäen.

Tietopaketti dokumentoi myös Hiking Travelin asiantuntemusta suksiin ja hiihtoon liittyvissä asioissa. Jos tulee kunnon talvi, niin alamme Kaupinojan tukikohdassa entistä tehokkaammin palvella hiihtäjiä.

Toivoisin tätä julkaisua mahdollisimman laajasti jaettavan, jotta se tavoittaisi monia. Olen pyrkinyt kirjoituksessani käsittelemään aihetta monipuolisesti ja välttämään oman toimintamme mainoksena pidettävää sisältöä. Toki tämä kirjoitus sinällään toivottavasti vie yrityskuvaamme eteenpäin.

Asia alkaa tästä.

Suksen valinta, voitelu ja hiihtotekniikan perusasiat

Oikea suksivalinta on huomattavasti tärkeämpi tekijä kuin voitelu, jos onnistumista verrataan keskinkertaiseen valintaan.

Viime vuosina latujen ulkopuolella hiihtämiseen on markkinoille tullut kokonaan uudenlaisia välineitä, nimittäin karvapohjat. Perinteiset vaellussukset ovat myös kokeneet muutoksen. Kasvihuonetalven olosuhteissa perinteisiä pitkiä metsäsuksia tarvitaan vain Itä-Suomen ja Metsä-Lapin erikoisolosuhteissa.

Suksen valinta

Latusuksi, normaali kilpasuksen mitoitus: leveys 44 mm, pituudet aikuisilla 180 cm ja pidempiä. Nykyisin hiihdetään lyhyemmällä suksella kuin aikaisemmin, 205 cm pituinen suksi on jo hyvin pitkä. Vapaan hiihtotavan sukset ovat perinteisen hiihtotavan suksia noin 10 cm lyhyemmät

Mitä huonompi hiihtäjä, sitä tärkeämmät ovat mahdollisimman hyvät välineet hiihdon oppimisen, liikunnan riemun ja ryhmässä mukana pysymisen kannalta. Valitettavasti asia on usein päinvastoin, esimerkiksi kuntoilevalla miehellä huippuvälineet ja vaimolla nurkasta otetut hikilankut on edelleen tavallinen näky varttuneemman väestön keskuudessa. Nuoremmat sukupolvet ovat onneksi tässä asiassa tasa-arvoisemmalla kannalla. Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että hyvä hiihtäjä voisi tai haluaisi hiihtää huonoilla suksilla.

Pääsääntö on se, että harrastelijalle perinteiseen tyyliin sopii melko löysä suhteellisen herkkäkärkinen hyvin hiihdettävä suksi, naiselle ruumiinpainoon verrattuna löysempi suksi kuin miehelle. Tähän päätelmään tullaan siitä, että hiihtäjän painoon ja potkuvoimaan suhteutettuna hieman jäykkä suksi alkaa heti lipsua, kun hiihtäjän voimat vähenevät. Mitä voimakkaampi, kovakuntoisempi ja teknisesti osaavampi hiihtäjä on, niin sitä jäykemmällä suksella voi hiihtää.

Liian löysän perinteisen tyylin suksen voiteleminen liukkaaksi on mahdotonta, koska suksen keskellä oleva pitovoiteen alue raahaa lumessa myös hiihdon liukuvaiheessa. Voidetta kuluttavalla kelillä voiteet myös kuluvat nopeasti ja aluksi luistamaton suksi muuttuu lipsuvaksi. Liian jäykän suksen ongelma on joko lipsuminen (pitovoide ei ota lumeen vuorohiihdon ponnistusvaiheessa kunnolla kiinni) tai luistamattomuus kun edellä kuvattua ongelmaa on korjattu ylipaksulla voidekerroksella.

Suksen kärjen herkkyys (suksi taipuu etuosasta herkästi) on useimmissa tapauksissa harraste- ja kuntohiihtäjän kannalta hyvä asia. Herkkä kärki tekee hiihdosta nautittavampaa pehmeällä latu-uralla ja vesikelillä. Se toimii hyvin sellaisissa epämääräisissä kuluneiden latujen olosuhteissa, joissa harrastajat tyypillisesti hiihtävät. Jäykkäkärkinen suksi on kilpahiihtäjien jääkelin erikoisväline.

Edelliset pari kappaletta pyrkivät erityisesti varottamaan ostajaa liian löysätä suksesta tai hyvin jäykästä puskevasta kärjestä.

Suksen toimivuuden ja voitelun kannalta on tärkeä tietää, missä sen painealueet ovat, minkä mittaiset ne ovat ja miten ne käyttäytyvät kun suksen kuormitusta lisätään. Painealue on se osa suksen pohjaa, jolle suurin osa hiihtäjän massan ja ponnistuksen aiheuttamasta puristusvoimasta kohdistuu. Painealueesta kohti kärkeä tai perää suksi on niin löysä, että se ei kanna kuormaa kovin paljon ja painealueiden välinen alue, suksen keskiosa on niin jäykkä, että se on pääasiassa lumesta irti hiihdon liukuvaiheessa.

Painealueet ovat pituudeltaan 5-20 cm. Niiden sijainti ja pituus testataan, kun suksilla hiihtävä henkilö seisoo suksien päällä ja sukset ovat varmasti täysin tasaisella ja jäykällä pohjalla. Tässä tilanteessa paperipalalla haetaan suksen keskikohdan jäykkä alue (perinteisen tyylin suksen voidepesä). Kun paino on tasan molemmilla jaloilla, niin paperi liukuu tällä alueella vapaasti. Tämän alueen ulkopuolella on se alue suksen kärjen ja perän puolella, johon paperin pala kaikkein tiukimmin juuttuu, kun hiihtäjän paino siirretään kokonaan toiselle sukselle. Painealueet pitää selvittää. Ne merkitään huopakynällä suksen reunaan.

Tarkasteltaessa suksen luistoa pelkästään kitkailmiönä tasaisella kovalla alustalla ovat painealueet ratkaiseva osatekijä, koska suurin osa hiihtäjän tuottamasta suksen kuormituksesta alustaa vastaan on näillä alueilla. Tavanomaisessa latuhiihdossa pitkähköt painealueet tuottavat keskimäärin hiihdettävämmän suksen. Lyhyet ja jyrkät painealueet tuottavat vesikelillä parhaiten toimivan suksen.

Edellä luetellut tekijät pätevät sekä vapaan että perinteisen tyylin sukseen.

Virkistys- ja kuntohiihtäjän kannalta tärkeintä on tietää takapainealueen sijainti, ettei pitovoitelualuetta venytetä takapainealueen päälle. Jos näin käy, niin suksi ei voi luistaa, koska kitkaa lisäävää pitovoidetta on alueella, jossa puristusvoima suksen ja ladun välillä on suuri. Jos takapainealue on selvästi hiihtäjän kantapään takana, niin silloin voi pitovoitelussa jättää kunnon välin painealeeseen ja lopettaa sen hiihtäjän kantapään alle. Jos takapainealue ulottuu hiitäjän kantapään alle, niin silloin tällaista turvamarginaalia ei juuri voi jättää, koska pitovoideltua aluetta pitää kuitenkin olla hiihtäjän jalan alla. Ollaan hyvin lähellä tilannetta, että suksi on hiihtäjälle liian löysä tai sen rakenne on virheellinen.

Suksen jäykin ja hiihdossa jalkavuutensa säilyttävän osan pituus on painealueiden väli eli voidepesä. Perinteisen tyylin pitovoitelun kannalta on myös hyvä tietää tämän osan korkeus, eli kuinka paksu paperi tällä alueella pääsee vapaasti liikkuman, kun hiihtäjän paino on tasaisesti molemmilla suksilla. Jos voidepesä on hyvin matala, niin pitovoitelua ei saa toimimaan kuin reilulla pakkasella lumipohjaisella ladulla (ohut voidekerros). Jos keli edellyttää paksumman voitelun, esimerkiksi liisterin ja pinnoitteen ja latupohja on lisäksi voidetta kuluttava, jäinen, niin voitelua ei saada toimimaan tai se ainakin kuluu nopeasti pois. Jos voidepesä on kovin lyhyt, niin se luultavasti on myös matala, jos pesä on kovin pitkä, niin se on luultavasti myös aika korkea. Tyypillisesti hyvä voidepesä, painealueiden väli alkaa takaa hiihtäjän kengän kantapään kohdalta ja ulottuu reilut 20 cm varpaiden etupuolelle.

Vapaan suksen pitää olla keskeltä riittävän jäykkä. Usein herkkäkärkinen suksi on nopein. Ponnistusvaiheessa on hyvä, jos takapainealue siirtyy eteenpäin ja etupainealue pysyy paikallaan.

Hiihto latujen ulkopuolella enemmän tai vähemmän umpihangessa

Latujen ulkopuolella tapahtuva hiihtäminen on muuttanut ilmettään voimakkaasti 1990- luvun jälkipuoliskolta. Tuolloin jo useat Lapin vaeltajat olivat huomanneet, että perinteisen retki/metsäsuksen (leveys 70 mm, pituus 220 cm-280 cm) tarve oli muuttunut paljon entistä vähäisemmäksi. Talvien leudontuminen vaikutti myös Lapissa siten, että ei edes Metsä-Lapissa keskellä talvea entiseen verrattuna ollut ”metrin” upottavaa hankea. Leudon talven välisuojat tiivistivät hankea ajoittain. Tavanomaisilla retkeilyreiteillä, joilla suurin osa matkasta kuitenkin taitetaan tunturimaastossa, tuntureilla tai niiden tuntumassa eikä niinkään havumetsässä tämä tarkoitti sitä että vaellustelemarksuksista (pituus 180-220, leveys noin 60 mm) oli tullut kilpaileva vaihtoehto retkeilijän hiihtovälineiksi. Vaakaa jälkimmäisen kannalle kallisti niiden ylivoimaiset lasketteluominaisuudet.

Noin vuosikymmen kului, kun suksiteollisuus toi markkinoille tähän muuttuneeseen tilanteeseen erinomaisesti sopivia uusia innovaatioita:

1. Universaali (X-Trace) side, joka sopi lähes mihin kenkään tahansa ja samalla paransi kengän kuin kengän lasketteluominaisuuksia varsinaisen vaellustelemarkkengän tasolle ja paremmaksikin. Tällainen side yhdistettynä suhteellisen löysään, hiihdettävään, teräsreunaiseen, suomupohjaiseen sukseen merkitsi selvää edistysaskelta vaellushiihdon helppouteen: siteen ansiosta mäessä hyvin ohjautuva suksi, ei voitelua, roskainen lumi ei haittaa ja hiihtokenkänä voi käyttää vaelluskenkää, jonka jalkaan sopivuus ja mukavuus on ylivoimainen muihin vaihtoehtoihin verrattuna.

2. Karvapohjainen pätkäsuksi (aluksi liukulumikengäksi nimetty). Upotettu karva suksen keskiosassa tarjoaa lumikenkien tasoisen pidon, lyhyellä suksella pystyy puikkelehtimaan risukossa, lyhyydestä johtuen aivan erinomaiset lasketteluominaisuudet pehmeässä, hyvän pidon ansiosta toimii, kun maastossa on edes muutama sentti lunta eikä maapohja ole kivinen. Huonoimmillaan kovalla jäisellä epätasaisella hangella. Leveys, lyhyys ja pieni jalkavuus tekee edellisissä olosuhteissa karvapohjasta sivuille lipsahtelevan.

Näiden uutuuksien lisäksi sukseen tarraliimalla kiinnittyvien ja irrotettavien nousukarvojen käyttö on lisääntynyt nuorempien vaeltajien keskuudessa. Omilla retkilläni Suomen tuntureilla on monta kertaa tullut testattua se, että jopa Kilpisjärvellä zik-zak reittiä ilman nousukarvoja tunturiin hiihtävä ja suoraan nousukarvoilla hiihtävä ovat käytännössä yhtaikaa huipulla. Tämä kertoo sen, että Suomessa ei varsinaisesti tarvitse irrotettavia nousukarvoja tavallisissa vaellustelemarksuksissa, jos ne ovat vaeltajan painoon nähden sopivat ja suomupohja/pitovoitelu kunnossa. Karvat tarvitaan offari-suksilla vaellettaessa, koska niitä ei voi pitovoidella (suksessa ei ole voidepesää) eikä niissä yleensä ole myöskään suomupohjaa.

Latujen ulkopuolella tapahtuvaan hiihtämiseen tarkoitettujen välineiden (muiden kuin karvapohjien) hankinnassa on muistettava muutamia perus asioita:

Paksussa ja upottavassa lumessa suksen kärjen pitää olla riittävän löysä, jotta suksi ei hautaa kärkeään lumen alle. Erityisesti risukossa painavan rinkan tai ahkion kanssa kärjen hautautuminen on lähes sietämätöntä. Toisaalta on myös niin, että jäykkäkärkinen suksi ei pidä samalla tavalla kuin vastaava löysäkärkinen, oli sitten pitovoideltu tai suomupohjainen.

Voideltava suksi on kynsipohjaista hiihdettävämpi. Hyvän pidon kannalta erityisesti pehmeässä lumessa suksen on oltava riittävän löysä. Avomaastossa varsinkin kevättalvella on usein erittäin voimakkaasti voiteita kuluttava jäinen raspihanki. Tästä seuraa, että sellainen suksi on mahdottomuus, joka voideltuna toimisi hyvin sekä pehmeässä että edellä kuvatulla raspihangella. Tämä puoltaa suksivalinnaksi kynsipohjaa, jos ajatuksena on hiihdellä sekä pehmeässä että kovalla (avotunturit ja niiden lievealueet) kuluttavalla hangella. Vaellussuksen pitoa voi parantaa voitelemalla sen pitovoiteella koko suksen mitalta. Usein pitovoiteluksi riittää pelkkä pohjavoide. Tällainen ratkaisu toimi hyvin, kun ei hiihdetä voimakkaasti voidetta kuluttavalla hangella.

Muuta ajateltavaa

Umpihankihiihtoon tarkoitettujen välineiden hyviä ominaisuuksia, voitelemattomuutta ja hyviä pito-ominaisuuksia on yritetty toteuttaa myös latuhiihtoon tarkoitettuihin suksiin, mutta tulokset eivät ole olleet lähimainkaan yhtä hyviä.

Tämä johtuu ennen muuta ladun ja umpihangen eroista hiihto-olosuhteena. Mikään suksi ei luonnollisestikaan voi kovin hyvin umpihangessa luistaa, koska upottava lumi jo sinällään jarruttaa vaikka suksen kitka sitä vastaan on hyvin pieni. Tästä seuraa se, että huippuluisto ei ole umpihankisuksen tärkein ominaisuus, muut asiat ovat tärkeämpiä. Kovalla ladulla tilanne on toisin. Ladulla hiihdon vauhti ja liikunnan riemu perustuu suurelta osalta hyvään luistoon. Tästä syystä suomupohjainen suksi ei yleensä latuhiihdossa tunnu hyvältä. Se ei luista tarpeeksi hyvin ja sen hyvä ominaisuus, pitokin huononee, jos latu-ura on hyvin kova/jäinen. Karvapohjien tyyliin asennetut karvaraidat suksen pitoalueella ovat parempi ratkaisu. Mutta suksen jäykkyyden pitää olla erittäin hyvin sopusoinnussa hiihtäjän potkuvoimaan. Teoriassa liukuvaiheessa karvat eivät laahaa lumeen, mutta ponnistusvaiheessa antavat riittävän pidon. Jos tämä ongelma on saatu hallintaan ja suksi on hiihtäjän tyylille ja potkuvoimalle optimaalinen, niin silti jäljelle jäävät ongelmat hiihdettäessä roskaisella tai muuten epätasaisella ladulla. Kaarnan palaset, neulaset… roskat ovat kohoumia, joihin pitoalueen karva kitkaa ja seurauksena suksen luisto on nykivää ja se rikkoo sujuvaa hiihtoliikettä. Lumen epätasaisuus ladulla vaikuttaa samalla tavalla. Mitä voimakkaampi ja teknisesti parempi hiihtäjä on, niin hänelle voidaan löytää paremmin toimivant karvapohjat. Jos hiihtäjän potku on kovin löysä eikä suuntaudu oikein, niin silloin karvapohien ongelmat korostuvat. Kevään liisterikelien suksena karvapohjat ovat helppo vaihtoehto. Jotta karvat toimivat, on ne pitdettävä puhtaana tähän tarkoitetulla puhdistusaineella.

Karvojen ja suomujen lisäksi voitelematonta latusuksea on yritetty kehittää myös suksen pohjan mikrotason pintafysikaalisten (mekaanisten) ominaisuuksien pohjalta. Ensimmäinen markkinoille tullut tuote tästä suunnasta oli Karhun Multigrade 1980-luvun alussa. Siihen latautui paljon odotuksia, mutta muutamassa vuodessa tuote häipyi markkinoita. Tällä hetkellä tämän tyypin ratkaisuja edustavat eri suksenvalmistajien opti- nano… grip mallit. Niissä pito perustuu puhtaasti suksen pohjan mikrotason pintafysiikkaan. Edelleen on kuitenkin niin, että jossakin lämpötilassa lumi voi tarttua pohjaan tai sitten pohjaan muodostuu liukas jääpinta ja pito häviää. Tyypillisesti tämä ongelma esiintyy uudella lumella 0-asteen tuntumassa eli perinteisellä ongelmakelillä. Selvällä vesikelillä tämän tyypin sukset toimivat parhaiten Näyttää siltä, että voitelun ongelmakeli on ongelmallinen myös voitelemattomalle sukselle.

Pohjan hionta

Latusukset voidaan hioa. Aktiivihiihtäjän kannattaa harkita suksien hiontaa aina alkukaudesta.Vanhaan sukseen tehty hionta parantaa yleensä voideltavuutta ja voi parantaa myös luistoa. Hionnassa käytetty kuviointi vaikuttaa suksen luistoon. Kuivalla lumella, pakkaskelillä parhaiten toimii hieno kuvio. Vesimärällä ladulla karkea kuvio. Lisäksi vesikelillä voidaan suksen pintaa urittaa. Tätä varten on urarautoja. Karkealla kuviolla ja urilla pyritään siihen, että suksen pohjalla on kosketus ladun jääkiteisiin ja suksi luistaa tämän kosketuspinnan varassa eikä vesikalvon päällä.

Suksen huolto ja voitelu

Muutaman kerran kaudessa voideltaville suksille pitää tehdä perushuolto. Erityisen tärkeää huoltaminen olisi kauden päättyessä. Suksia ei saisi jättää kesäkaudeksi kevään viimeisten hiihtolenkkien kelivoiteissa seisomaan. Perushuollossa pitovoide puhdistetaan suksen pohjasta lämmittämällä kuumailmapuhaltimella, sähkölämmitteisellä voiteluraudalla (tai silitysraudalla) ja pyyhkimällä keittiöpaperilla nestemäiseksi lämminnyt voide pois. Tulosta parannetaan ja viimeistellään käyttämällä voiteenpoistajaa (liuotinneste). Suksen pohjaa pitää varoa lämmittämästä liikaa, niin että polyeteenimuovi kuprahtaa eli lämpölaajenemisen vuoksi irtoaa suksen rungosta. Tämän vuoksi voitelurautaa ei saa koskaan jättää paikalleen suksen päälle, vaan sitä pitää koko ajan liikuttaa. Pitoaluetta puhdistettaessa pitää varoa painealueita. Pyyhittäessä huolimattomasti helposti laapitaan vanhoja pitovoiteita painealueelle. Erityisesti karkealle kelille pitoalue voidaan karhentaa pohjavoiteen parempaa tarttuvuutta varten karkeudeltaan 100 hiomapaperilla.

Perinteisen tyylin latusuksen luistoalueita ja vapaan tyylin suksen koko pohjaa huolletaan puhdistamalla siitä ladun lumesta sukseen tarttunutta likaa ja fluoriparafiinien jäänteitä sulattamalla useita kertoja pohjustusparafiinia sukseen ja siklaamalla/harjaamalla jäähtynyt parafiini pois. Nykyisin tähän tarkoitukseen löytyy myös erityisiä puhdistusneteitä. Puhdas suksi on aina helpompi voidella liukkaaksi kuin likainen. Harmaat läiskät hiihdetyn suksen mustassa pohjassa ovat merkki että voide ei enää imeydy/pysy suksessa. Jos huolellinenkaan edellä kuvattu puhdistuskäsittely ei auta, niin sitten kannattaa miettiä suksen hiomista.

Luistovoitelu

Luistovoitelu (vapaan tyylin latusuksissa koko suksi ja perinteisen tyylin latusuksissa luistoalueet) etenee seuraavasti:
1. Pohjaparafinointi, jäähdytys, siklaus, harjaus, voidaan toistaa useita kertoja. Keväällä kauden päättyessä suksi jätetään odottamaan seuraavaa kautta pohjaparafinoituna ja siklaamattomana,

2. Antistaattinen grafiitti/jokin kova perusvaha, jäähdytys, siklaus, harjaus kovalla pakkasella. Voidaan jättää väliin, jos pyritään vain ”sunnuntaihiihtäjän” laatutasolle,

3. Keliparafiini (huippuluistoon tähdättäessä fluoripitoinen, varsinkin, jos pakkasta ei ole -10 C enempää), jäähdytys, siklaus, harjaus

4. Huippuluiston pyrittäessä varsinaisen parafinoinnin jälkeen suksen luistopintojen ominaisuuksia vielä parannetaan seuraavasti:
– fluoripulveri/fluoripala, kiinnitys lämmittämällä tai korkilla (lämmittäminen syö kallista ainetta enemmän ja fluori haihtuu), harjaus
– fluorigeeli, levitys sormella, kiinnitys korkilla, harjaus ulkona ennen hiihtoa.

Tavalliselle virkistysliikkujalle voi riittää jos muutaman kerran talvessa toteutetaan vaihe 1 ja suksen pohjan näyttäessä harmaalta (entinen luistovoide on kulunut kokonaan pois) ennen hiihtolenkkiä toteutetaan vaihe 3. Vaiheessa kolme voidaan käyttää myös nestemäisiä pikaluistoja. Ne ovat kehittyneet viimevuosina paljon paemmin suksen pohjassa pysyviksi.

On huomattava, että suksen toimivuudesta, hiihdettävyydestä ja luistosta suurin osa tulee siitä, että se on rakenteeltaan hiihtäjälle sopiva. Hiihtäjälle sopimattomasta suksesta ei saa voitelemalla hyvää, mutta hiihtäjälle sopivan suksen ominaisuuksia voi pilata huonolla voitelulla. Kannattaa pitää myös mielessä, että liikunnan riemu, vauhdin ja sujuvuuden tunne perustuvat suurelta osalta toimiviin välineisiin. Hyvät ja hyvässä kunnossa olevat välineet työntävät myös teknistä osaamista eteenpäin. Huonot toimimattomat välineet ovat tehokas este sujuvan tekniikan löytämiseen.

Pitovoitelu:

Pitovoitelu perinteisen tyylin voideltavissa suksissa etenee seuraavien askeleiden mukaisesti:

1. Pitoalueen puhdistus lämmittämällä voiteluraudalla ja/tai kuumailmapuhaltimella ja aika nestemäiseksi muuttuneen voiteen pyyhkimen suksen pohjasta esimerkiksi keittiöpaperilla. Tulosta voidaan viimeistellä käyttämällä voiteenpoistajaa. Työssä on varottava, että vanhaa pitovoidetta ei vahingossa pyyhkäistä suksen tärkeimmille luistoalueille eli painealueille. Pitoalue on hyvä myös karhentaa voiteen tarttuvuuden parantamiseksi karkeudeltaan 100 hiomapaperilla. Karkealla voidetta kuluttavalla kelillä tämä on välttämätöntä

2. pohjavoitelu (vain aavistuskerros, muulloin kuin karkealle kelille) joko pohjavoiteella tai pakkasjääkelin sinisellä tai vihreällä liisterillä. Pohjavoide levitetään lämmittämällä ja korkilla. Varo pyyhkäisemästä voidetta painealueille. Takapainealueeseen kannattaa jättää marginaali, jonka pituuden oppii katsomaan voiteen kulumisesta. Voidetta ei pidä levittää taakse alueelle, josta se kuitenkin kuluu pois jo ensimmäisen 10 km matkalla (kuluva voide vain jarruttaa).

3 Kelivoitelu

Karkealle kelille ja selkeälle vesikelille suksi liisterivoidellaan. Karkealla kelillä purkkivoiteet eivät pysy suksen pohjassa ja tarpeeksi märällä suojaladulla purkeilla on vaikea saada riittävää pitoa. Pakkaslumelle ja orastavalle vesikelille (0 kelille) tehdään purkkivoitelu.

Suksi voidellaan aluksi lipsuvaksi ja pitoa lisätään tarpeen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että
ensimmäisiksi voidekerroksiksi tulee kovempaa (kylmemmän kelin purkkia) ja päälle pehmeämpää purkkia (lämpimämpi keli) jos lipsuu. Myös voidekerroksen paksuutta lisäämällä eli laittamalla lisäkerros samaa alla olevaa voidetta saadaan pitoa parannettua. Vanhalla hieman karkealla lumella myös voidekerroksen jättäminen epätasaiseksi parantaa pitoa (tyypillinen kevään aurinkoisen pakkaspäivän voiteluniksi).

Varsinkin pakkaskelillä erityisesti uudelle vitilumelle voidellaan useita ohuita purkkikerroksia ja tasoitetaan huolellisesti. Kovalla yli 20 asteen pakkasella hienorakenteisella lumella voidaan pitovoidekerrosta aivan olemattoman ohuena kerroksena pidentää etupäästä etupainealueelle, pito paranee luiston kärsimättä.

Liisterivoitelussa noudatetaan samaa kaavaa. Aluksi voidellaan ohut kerros ja mahdollisesti aavistuksen kylmemmän kelin liisteriä. Jos lipsuu, niin kerrospaksuutta lisätään ja/tai voidellaan päälle pehmeämmällä liisterillä. Roskaisella kevätladulla liisterikelillä kannattaa ehdottomasti käyttää fluoripitoista liisteriä, koska siihen roskat eivät tartu samalla tavalla kuin fluorittomiin liistereihin.

4. Pinnoittaminen

Kun liisterisuksi on saatu pitämään ja toimimaan, niin tulos viimeistellään päällystämällä ulkolämpötilaan jäähtynyt liisteri sopivalla pitopurkilla (jos tähdätään kisaan tai on jäätymisvaara, niin fluoripurkilla). Silloin pito paranee ja luisto lisääntyy ja liisterin jäätymisvaara vähenee.

Nykyisten fluorivoiteiden tultua markkinoille on viimeisen pintakerroksen (pinnoittamisen mahdollisuus laajentunut huomattavasti. Myös noin 0-asteen uuden /uudehkon lumen ongelmakelin suksi voidaan nykyisin voidella varmasti pitäväksi tekemällä perusvoitelu riittävän lämpimän kelin purkilla ja pinnoittamalla tulos korkeafluorisella hieman kylmemmän kelin purkilla. Tällä tavalla saadaan pitävä suksi, joka fluoripinnoitteen vuoksi ei myöskään kovin helposti jäädy. Hiking Travelin voitelukokemusten mukaan Lindexin halpa keltainen peruspurkki ja sen päälle pinnoite on erittäin laajan skaalan ratkaisu harrastehiihtäjälle tässä tilanteessa. Tämä voiteluratkaisu toimii suojalta nolla kelille ja vielä pitkälle pakkasellakin, luisto huononee vain vähän.

Virkistys/kuntohiihtäjän suksivoitelua on viime vuosina yritetty yksinkertaistaa tuomalla markkinoille pitoteipit. Parhaimmillaan ne tarjoavat erittäin hyvän pidon luiston kärsimättä. Pitoteippi on helppo asentaa, mutta sen poistaminen suksesta on paljon työläämpää kuin voiteen poistaminen. Koska yksi pitoteippi ei toimi kaikilla keleillä, niin siksi joudutaan tekemisiin työlään teipin vaihtamisen kanssa. Yksinkertainen ratkaisu asiaan on hankkia kahdet perinteisen tyylin sukset, eri keleillä toimiville teipeille eri sukset. Tätä ajattelutapaa voi toki soveltaa myös voideltaviin suksiin. Pakkaskeleille oma suksipari ja 0-kelille/vesikelille toinen pari. Tällä tavalla toimittaessa myös voideltavat sukset ovat usein puolivalmiit seuraavalle lenkille. Voitelua pitää vain vähän korjata, mutta sitä ei tarvitse rakentaa kokonaan uudelleen.

Voiteluun kannattaa perehtyä siten, että käyttää vuodesta toiseen pääasiassa saman voidemerkin tuotteita. Jos hiihtää kaikilla keleillä, niin kalliita fluorituotteita kannattaa hankkia nollakelin ympäristöön, koska fluoripitoisilla voiteilla (sekä liisterit, että purkit) pito on paljon helpompi saada aikaan siten, että jäätymisvaara vältetään.

Hiihtotekniikka

Hyvän hiihtotekniikan peruslähtökohta on hyvän liu’un aikaansaaminen. Hiihdon nopeus suhteessa hiihtäjän ponnisteluun perustuu aivan olennaisesti siihen, kuinka hyvin suksia osataan liu’uttaa. Jos hiihtäjä ei saa aikaan kunnon liukuvaihetta niin perinteisen hiihto muuttuu juoksu/kävely tyyppiseksi ja vapaa tyyli ”horjahteluksi” puolelta toiselle. Tällaisella tekniikalla ei saada aikaan lennokasta menoa ja liikunnan riemua siitä, että hiihto sujuu kuin itsestään, kuin tanssi.

Edellä sanottu liikunnan riemun tunne on lähes kaikissa lajeissa aivan olennainen. Jokaiseen meistä on sisään rakennettu mielihyvän tuottamisprosessi, joka käynnistyy tilanteissa, joissa tunnemme kuin huijaavamme meitä maata vasten painavaa painovoimaa. Tämä mekanismi on varmaan keskeistä siinä, että vauva nousee pystyyn, alkaa liikkua ja kävellä. Sama näkyy myös siinä, miten ihmiset nauttivat huvipuistolaitteista, surffaamisesta lainelaudalla, kiipeilystä, kilpa-autoilusta, luistelusta tai hiihdossa laskettelusta. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Hiihdossa edelliseen perustuva sujuvuuden tunne saadaan aikaan tehokkaalla painon siirrolla ponnistavalle jalalle ja sillä, että hiihtäjä uskaltaa seisoa kunnolla ja riittävän pitkään liukuvan suksen päällä.

Perinteisessä hiihdossa tämä tarkoittaa sitä, että ponnistuksen tuleva jalka liukuu riittävän eteen. Vartalon koko paino siirtyy ponnistavalle jalalle ja sitten potku lähtee aluksi silmänräpäyksen ajan alaspäin (suksi ei lipsahda) ja sitten taaksepäin. Tämän jälkeen seuraa tarpeeksi pitkä liukuvaihe. Liukuvalla suksella pitää seisoa kunnolla tasapainossa. Jos tämä tasapaino on huono, niin se tuottaa ennenaikaisen vuorohiihtopotkun.

Vapaan tyylin hiihdossa potkun jälkeen pitää vartalon paino saada kokonaan luistavan suksen päälle, jotta liuku jatkuu kunnolla eikä tasapainon horjumisen vuoksi tarvita uutta potkua liian nopeasti.

Se, mitä edellä puhuttiin uskaltamisesta, on myös keskeistä. Liikkeen sujuvuus, lennokkuus, liikeratojen avautuminen koko mittaansa on tekemisissä uskalluksen ja rohkeuden kanssa. Näin ei mielestäni ole vain ilmeisen selvästi rohkeutta vaativissa temppulajeissa (taitoluistelussa, telinevoimistelussa, lumilautailussa…) vaan kaikessa. Moni liikkuja tiedostamattaan hiivistää ja jättää liikkeen siksi vajaaksi. Tämä ehkä johtuu joistakin varhaislapsuuden kokemuksista, joissa liikuntaan on tullut uskallusta estävää pelkoa. Aikuiselle on hyväksi aivan tavallisessa perusliikunnassakin miettiä vähän tällaisiakin kehon ja mielen yhteistoimintaan liittyviä asioita. Ne voivat kummasti kehittää muutakin kuin vain liikuntaa.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail