Olen tähän panostanut melko lailla työaikaa ja toivon, että tätä yleishyödyllistä tarkoitusta varten laatimaani analyysiä jaetaan mahdollisimman paljon.

Eilen Näsijärven radalla sattui kaatuminen, jossa luistelija varmaankin kaatui taaksepäin ja sai kovan iskun päähänsä takaraivoon. Kaatuneen oireet viittasivat maallikon näkökulmasta selvästi aivotärähdykseen. Muutama viikko sitten Tohlopin radalla sattui vastaavan tyyppinen uutisvirtaan päässyt kaatuminen.

Verrattuna moneen muuhun liikuntamuotoon luistelu on varsin turvallista. Nässyn radalla sattuu oman arvioni mukaan keskimäärin yksi kaatuminen vuodessa, joka aiheuttaa välittömästi hoitotoimenpiteisiin johtavan aivotärähdyksen. Onneksi tätä vakavammilta päävammoilta on ilmeisesti säästytty. Hyvä on kuitenkin tiedostaa se, että kaatumisissa iskuenergia huonolla tuurilla kyllä riittää myös kallonmurtumaan, joka voi johtaa vaikka kuolemaan. Aina pitäisi vähän ajatella mitä tekee. Esimerkiksi luistellessa tapahtuva kännykkä kädessä videointi /kuvaaminen/ somettamine/puhuminen lisää varmasti pahan kaatumisen todennäköisyyttä.

Ehkä edellistä useammin sattuu kaatumisia, joiden seurauksena on vähäinen luunmurtuma tyypillisesti kädessä. Lievät aivotärähdykset toki voivat jäädä huomaamatta, koska uhri ei itse pidä kaatumistaan kummoisena asiana. Luunmurtumat ovat yleensä vähäisiä ja ne huomataan vasta myöhemmin säryn ja pistävien kipujen seurauksena. Vakavammista aivotärähdyksistä luulisin olevani hyvin selvillä, koska niiden seurauksena yleensä ambulanssi tulee hakemaan kaatujaa hoitoon.

Vähäisestä tapaturmamäärästä huolimatta olisi tärkeä huomata, että vammoja voisi olla vielä paljon vähemmän, jos luistelijat pyrkisivät omalla toiminnallaan vammoja estämään ja niiltä suojautumaan.

Kypärä luistelijan päässä estää varsin tehokkaasti päähän kaatuessa kohdistuvan iskun aiheuttaman aivotärähdyksen . Jokaisen olisi siksi varsin järkevä käyttää kypärää. Kiitos nykyajan monimutkaisen EU:n laajuisen säätelyn ovat kypärät henkilösuojaimia, jotka on tarkoitettu ja testattu vain tiettyihin lajeihin. Luulisin, että jääkiekkokypärä on myös viranomaisten mielestä luisteluradalla laillinen kypärä. Siitä voi ottaa mallia, millainen kypärätyyppi sopii jäällä tapahtuvaan liikuntaan, jos ei halua ostaa kiekkokypärää. Iskurasituksen kannalta törmäysnopeudet pyöräilyssä ovat suurempia kuin luistelussa, samoin laskettelussa. Tästä kypärän perusnäkökulmasta eli iskunkestävyydestä tarkasteluna ne ovat riittävän lujia. Hyvän kypärän pitää suojata koko pää (otsa ja niska myös). Kaikki lipat ja virtaviivaista ulkonäköä korostavat ulokkeet ovat pääasiassa huononnuksia kypärän suojausominaisuuksien kannalta. Hieman ihmetyttää, miten mutkikkaan henkilösuojain byrokratian seurauksena sellaiset ovat edes hyväksyttyjä.

Jää on liukasta ja kun sille kaadutaan, niin liike pyrkii jatkumaan ja iskut ovat pyyhkäiseviä ja jo siksi useimmiten vaarattomampia kuin vaikkapa asfaltille vastaavan tyyppisessä liikkeessä, esimerkiksi rullaluistelussa kaaduttaessa. Juuri kukaan ei kaadu virheettömälle täysin sileälle jäälle. Tyypillisesti kaatumispaikalla jäässä on halkeamia, rosoisuutta tms., jonka seurauksen luistin ns. tökkää johonkin ja sitten kaadutaan. Kun näin on, niin myös kypärän terävä lippa rosoiseen jäähän osuessaan ei samalla tavalla luista eteenpäin kuin pyöreämuotoinen kypärä. Sanomattakin on selvää, että kypärän pitää pysyä hyvin päässä. Se ei saisi helposti luistaa takaraivolle tai silmille. Tämä ilmiö on erityisen kielteinen, jos kaadutaan eteenpäin tai kyljelleen siten että saadaan myös isku päähän. Kaikki kypärän ulokkeet ovat kaatuessa omiaan siirtämään kypärää pois paikaltaan. Toki on niin, että luistellessa suoraviivainen eteenpäin kaatuminen harvoin johtaa pään iskeytymiseen jäähän.

Polvisuojat ja niihin yhdistettynä “oikea kaatumistekniikka” estävät tehokkaasti murtumia. Tyypilliset murtumat tulevat ranteisiin, kyynärpään seudulle tai solisluuhun. Ne ovat seurausta siitä, että vaistomaisesti kaatuja työntää käden eteen kaatuessaan eikä käden luusto kestä siihen kohdistuvaa kaatumisen aiheuttamaa iskua, vaan murtuu. Murtumistodennäköisyyttä lisää se, jos kaadutaan rosoiselle jäälle. Silloin liike ei jatku niin hyvin liukuna kuin sileällä jäällä ja siksi käteen kohdistuva isku on pysäyttävämpi ja siksi kovempi.

Jokaisen luistelijan pitäisi ennakkoon ajatella usein ja syövyttää alitajuntaansa: älä työnnä kättä eteen, kun kaadut. Jos ei ole polvisuojia, niin oman kymmeniin kaatumisin perustuvan kokemuksen mukaan on hyvä kääntää kaatuessa itseään kyljelleen. Silloin sattuu kyllä kovaa, mutta mikään heikko kohta (ei käsi eikä polvet) iskeydy jäähän, vaan tuloksena on “kokovartalomätkähdys”. Paljon mukavampaan kaatumiseen päädytään, jos käytetään polvisuojia. Silloin kaatumisessa pitäisi alitajunnassa olla refleksinä: polvet koukkuun. Kun näin on, niin ensin luistelija kaatuu polvilleen ja vasta sitten loppu vartalo noin 50 cm matalammalta mätkähtää jäähän. Ylävartaloon tulevat iskut tulevat silloin paljon pienemmän liikkeen seurauksena ja ovat siksi tehottomia. Lisäksi on niin, että polvien osuessa jäähän liike jatkuu heti luistavana ja se estää loppukaatumisessakin pysäyttävää iskua. Retkiluistelun aamuhämärissä 1990-luvulla sain lukuisien halkeilleella kevätjäällä tapahtuneiden kaatumisien seurauksena polveen limapussin tulehduksen. Sen jälkeen aloin käyttää polvisuojia ja ole selvinnyt kaatumisista pelkillä kivuilla ja säikähdyksillä.

Polvisuojien lisäksi voi vielä käyttää rannesuojia ja kyynärpääsuojia. Myös selkäpanssari on olemassa. Kaikkiin välineisiin liittyy tosiasia, että niitä pitää myös osata käyttää ja ymmärtää niiden luonne. Luistelija voi muuttua myös suojaimilla koristelluksi “joulukuuseksi”, jonka seurauksena hän kuvittelee olevansa turvassa ja laiminlyö kaiken toiminnallisen suojautumisen eli luistelee riskihakuisesti. Tässä tapauksessa suojaimet ovat kääntyneet itseään vastaan.

Suojaimet vähentävät tapaturmariskiä passiivisesti. Kun hasardi sattuu, niin ne vähentävät seurauksien vakavuutta. Aktiivinen suojautuminen on turvallisuushakuista toimintaa, jossa omalla toiminnalla vältetään turhia riskejä ja tällä tavalla ennaltaehkäistään tapaturmia.

Luistelussa tämä tarkoittaa luisteluasennetta ja luistelutekniikkaa.

Luisteluasenteella tarkoitan sitä, millä tavalla asenteellisesti luistelija käyttäytyy turvallisuus- tai riskihakuisesti itseään ja/tai toisia kohtaan. Riskihakuista käyttäytymistä on esimerkiksi jo edellä kerrottu kännykän käyttäminen luistellessa, toisten luistelijoiden ohittaminen/kohtaaminen tarpeettoman läheltä. Liian tiheänä ryhmänä luisteleminen ja jutteleminen samassa yhteydessä. Mikä tahansa toiminta, joka vie huomiota pois pääasiasta eli luistelusta lisää riskiä. Erityisesti vähänkin heikkolaatuisemmalla jäällä pitää keskittyä vain luisteluun ja pitää riittävät etäisyydet muihin. Radan ylläpitäjän näkökulmasta yksi tarpeettomasta riskinotosta kertova seikka on aurauskoneiden kohtaaminen/ohittamine aivan liian läheltä. Erityisesti koneen kulkusuunnassa sen vasemmalla puolella etäisyyttä pitäisi olla ainakin 2 m.

Turvallisuushakuinen luistelija tuskin kaatuu huonolla halkeilleella, rosoisella jäällä, koska hän ottaa sen huomioon ja luistelee tällaisissa tilanteissa sopivaa varovaisuutta noudattaen. Riskejä välttävälle luistelijalle kaatumine sattuu ”hyvällä jäällä” ja arvaamattomuutensa vuoksi se voi olla pahakin. Esimerkiksi Tohlopin kaatumistapauksen uutisista sai sen kuvan, että kaatumispaikalla jää oli hyvää.

Kaikessa luonnon jäällä tapahtuvassa luistelussa lähtökohtana on se, että jäässä voi aina olla luistimen terän levyinen olematon halkeama ja huonolla tuurilla luistin voi siihen tökätä tavalla, jonka seurauksena on sitä lennokkaampi kaatuminen, mitä kovempi on vauhti ”hyvällä jäällä”. Modifioimalla luistelutekniikkaa sopivasti voi näitä hyvän jään kaatumisia tehokkaasti estää ja urheilullinen henkilö voi oikealla luistelutekniikalla kehittyä niin hyväksi, että ei käytännössä kaadu ollenkaan. Yksinkertaistettuna turvallinen luistelu muistuttaa enemmän vapaan tyylin maastohiihtoa kuin pikaluistelua. Ideana on se, että potkun jälkeen jäästä nouseva jalka ei jää juurikaan vartalon painopistesuoran takapuolelle liikesuuntaan nähden eikä nouse korkealle ilmaan jäästä. Tämän tekniikan avain on siinä, että luistelupotku suuntautuu sivulle etuviistoon. Kun näin on, niin potkun päättyessä jalka ei jää taakse ilmaan roikkumaan. Kun vartalon painoa kannattava liukuva luistin tökkää jään halkeamaan, niin kaatumisen välttämisen kannalta on aivan eri asia, onko vapaa jalka tökänneen jalan (luistimen) sivulla lähellä jään pintaa valmiina iskeytymään luisteluasennossa jäähän vai vartalon takana enemmän tai vähemmän korkealla roikkumassa luistimen terä alaviistoon. Edellisessä tapauksessa urheilullisen henkilön vapaa jalka liukuvan luistimen tökätessä iskeytyy jäähän ja seurauksena on horjahdus, harvoin kaatuminen ja joskus vain luistelurytmin rikkoutuminen, jälkimmäinen tilanne johtaa paljon suuremmalla todennäköisyydellä kaatumiseen. Turvallisesta tekniikasta huolimatta notkea ja urheilullinen henkilö kaatuu käytännössä vain siinä tapauksessa, että tökännyt luistin ei vain tökkää vaan on silmänräpäyksen juuttuneena halkeamaan ja siten estää luistelun jatkumisen vaikka toinen jalka onkin jo jäällä liukumassa.

Hitissä opetetaan tätä esikuvansa vapaan tyylin maastohiihdosta ottanutta turvallista luonnon jäiden luistelutekniikkaa. Tekniikan omaksumisessa sauvojen käyttö auttaa, koska sauvatyönnöillä luistelua rytmittämällä on helpompi huomata ja toteuttaa etuviistoon suuntautuva potku. Kun sauvatyöntö antaa vauhtia, niin potkussa ei tarvitse olla tehoa ja siksi on helpompi fiilistellä, miten potku pitää tehdä. Pikaluistelutekniikasta innostuneissa edellinen varmasti herättää vastaväitteitä ja niin pitääkin olla. En tässä ollenkaan väitä etteikö retkiluistelussa niin radalla kuin sen ulkopuolellakin pikaluistelutekniikan ja sen edellyttämän kestävyyden ja lihaskunnon yhdistelmä tuottaisi suurinta luistelunopeutta. Oikeassa pikaluistelussa myös asento on matala, kyyry, selkä vaakasuorassa ja vauhti kova. Silloin vapaan jalan viipyminen vartalon takapuolella on vain silmänräpäys ja tekniikan liikkeen jatkuvuus pitää huolen siitä, että jalka on koko ajan syöksymässä eteen alas jäähän ja siksi sen kaatumisherkkä asento ei ole samalla tavalla riskialtis kuin tavalliselle harrastajalle. Hänelle on paljon turvallisempaa, jos vapaa jalka on lähes luisteluasennossa aivan jään pinnassa toisen jalan sivulla tilanteessa, jossa luistin tökkää.

Lopuksi korostettakoon vielä paria turvallisuuteen liittyvää asiaa:

1. Luonnon jää on aina luonnonjäätä ja se voi sisältää ja yleensä aina sisältää erilaisia rosoja ja halkeamia, joihin luistin voi tökätä seurauksena kaatuminen. Usein on niin, että jo päältä katsoen huonolta näyttävä jää toimii sillä tavalla riskeistä huolimatta turvallisuutta lisäävästi, että se lisää vastaavasti luistelijan varovaisuutta, hyvä ja hyväksi mainostettu jää toimii toisin päin. Me Hitissä emme koskaan lupaa virheetöntä jäätä. Ylläpitämämme luistelurata perustuu luonnonolosuhteisiin ja se on samalla tavalla maastoliikuntareitti kuin vaikka vaelluspolku tai maastopyöräilyreitti. Näsijärven luisteluradalla eivät vallitse keinotekoisesti vakioidut olosuhteet, vaan halkeama jäähän voi tulla ja olla jäässä lähes heti jään käsittelyn jälkeen.

2. Ambulanssit eivät aja jäälle. Tämä tuli eilenkin taas todettua. Minä hain onnettomuuden uhrin jäältä autolla ja tästä autosta hänet siirrettiin ambulanssiin. Kun tässä yhteydessä avasin keskustelun siitä, että hain uhrin autolla, koska ambulanssilla jäälle ei olisi menty, niin sain heti vahvistuksen, että jäälle emme voi ajaa. Luisteluradalla jää on tänä talvena ollut parhaimmillaan 80 cm paksuista. Nyt se on jo jonkun verran heikentynyt. Ehjä 80 cm teräsjää kantaa perinteisen likimääräisen laskukaavan mukaan 32000 kg kuorman murtumatta. Jokainen voi miettiä ovatko viranomaissäännöt järkeviä. Erityisesti tältä pohjalta kannatta miettiä illalla pimeässä tapahtuvaa luistelua, olenko varustautunut oikein (kypärä, polvisuojat…), onko minulla kunnon valolaite, millaista jää on, mikä on luistelutekniikkani taso (lue edellinen), olenko yksin vai kuulunko ryhmään, onko radalla muita. Jos on iltamyöhäisellä liikkeellä yksin ja kaatuu sillä tavalla, että ei voi jatkaa matkaa eikä kännykkäkään ole mukana tai se on hajonnut kaatuessa tai lentänyt taskusta kaatumisrytinässä ja pakkastakin on, niin tilanne on paha. Vaikka kännykkä olisi toimiva ja sillä olisi saatu yhteys hätäkeskukseen, niin avun tulo voi kestää kauan. Siksi oma apu (turvallisuushakuisesti liikkeellä) ja toveriapu (ei yksin pimeällä jäällä jossa ei ole muitakaan luistelemassa) on kannatettava ajatus. Ei kannata väärällä tavalla luottaa viranomaisapuun. Sen jälkeen, kun olet ambulanssissa tai paikassa, johon ambulanssi voi ja saa ajaa, niin asiat mitä luultavimmin etenevät myönteisesti. Keskellä luontoa jo sen kertominen hätäkeskukselle, missä olen ja mistä kautta apua tehokkaimmin saadaan paikalle voi olla aika haastavaa.