Avainsana-arkisto: ratamestari

Retkiluistelukausi 2018-2019 yhteenveto, ennakkosuunnitelmien toteutuminen ja näkökulma tulevaan

Tiivistelmä

Hiking Travelin aurauskaudella (9 vuotta) on volyymi luisteluradalla pidemmän ajan trendiä tarkasteltaessa kymmenkertaistunut ja kaikki viittaa siihen, että kasvun jatkossakin mahdollistavaa lähiasiakaspotentiaaliakin on vielä runsaasti. Tässä tarkasteltavan talvikauden 2018-2019 auraamisen ja radan laadukkaan ylläpidon kannalta erittäin haastavat olosuhteet tuottivat kuitenkin ensimmäistä kertaa koko tämän toiminnan historiassa vaarallisen suuren notkahduksen luistelusuoritteiden kasvukäyrään. Sen sijaan toiminnan monipuolistuminen jatkui. Rataa käyttävät luistelijat, kävelijät, pyöräilijät, kelkkailijat tai toisella tavalla jaoteltuna kuntoilijat, ikäihmiset, lapsiperheet, vaihto-opiskelijat, ulkomaiset turistit… Käyttö voi olla kuntoilua tai nautiskelevaa ulkoilua tai siltä väliltä. Rata on muutaman viimeisen vuoden aikana muuttunut entistä enemmän myös matkailulliseksi houkuttimeksi. Luultavasti on niin, että yksi tai kaksikaan luonnonolosuhteiltaan haastavaa talvea ei muuta ulkomailta tulevien matkailijoiden käyttäytymistä miksikään. Näsijärven jää on heille eksotiikkaa joka tapauksessa, olipa radan taso sitten kouluarvosannalla mitattuna 7 tai 10. Pitkällä tähtäyksellä vain tyydyttävän laatuinen rata on luonnollisesti paha ongelma. Toisaalta arviomme mukaan radalla vierailevista ulkomaalaisista toistaiseksi vain osa tulee sinne erityisesti luistelemaan. Tärkeämpää on jäälle pääseminen ja talven kokeminen. Tällaisella motiivipohjalla tuleville luistimien sijaan on helppo tarjota potkukelkkaa, läskipyörää tai suksiakin…, jos radan laadun näkökulmasta tämä on aiheellista. Tampereen kaupungin panostus rataan on pysynyt aurattua kilometriä kohti vakiona tai oikeastaan laskenut, jos radan laatutason parantuminen ja/tai yrityksen ratatyöhön käyttämät resurssit otetaan huomioon. Käyttäjämäärien kasvun näkökulmasta kaupungin panostus on 2018 talveen saakka dramaattisesti laskenut. Alun 2 € panostus/käyttäjäkerta vuoteen 2018 saakka välille 0,15 – 0,32 €/käyttäjäkerta. Ei tule veronmaksajalle kalliiksi, mutta ei myöskään työnnä radan ylläpitoa lisäpanostuksella kokonaan uudelle tasolle. Viime talvi aiheutti tähänkin trendiin notkahduksen. Arvioimme oman asiakasmäärämme muutoksen perusteella radalla syntyneen noin 20000 liikuntasuoritetta (pudottiin kausien 2016 ja 2017 välimaastoon). Kaupungin antama avustus puolestaan oli entistä korkeampi 20000 €. Näillä luvuilla laskettuna radan käyttäjäkerran hinta nousi 1 € tasolle. Radan ylläpitoon yritys panosti äärirajoilla. Ei ollut pelkästään niin, että työtä lisättiin avustustason kasvun suhteessa, vaan hankala talvi edellytti kaiken mahdollisen panostuksen rataan, jotta se yleensä on käytettävissä. Jo aikaisemmin olemme tiedostaneet ja varoittaneet, että laajan radan ylläpitäminen vaikeissa olosuhteissa nykyisellä avustustasolla johtaa väistämättä ongelmiin. Vaikeissa rataolosuhteissa myynti laskee ja siitä ei saada kompensaatiota työn määrään nähden alahaiselle avustustasolle. Nyt kävi juuri näin. Tästä tilanteesta huolimatta uuden aurauksen pääkoneen hankinta keväällä oli välttämättömyysinvestointi. Vaikea talvi osoitti vanhan Avant 420 koneen tulleen näin vaativassa työssä käyttöikänsä päähän. Se vaihdettiin alkukesästä uuteen 530 malliin. Uusi kone on käytännössä luultavasti 1,5-2 kertaa entistä tehokkaampi ja sen tekniikka kestää luultavasti aurauksen äärimmäistä rasitusta paremmin. Taloudellisen tuloksen kannalta vaisun talven jälkeen moinen investointi on epämiellyttävä riski, mutta aika välttämätön, jos vielä yritetään. Toivottavasti tuleva kausi on leppoismapi ja/tai sitkeä ponnistelumme palkitaan kasvavalla asiakasmäärällä.

Vuosi siteen vastaavassa yhteenvedossa totesin: ”Nyt on takana 3 toiminnallisesti ja luonnon olosuhteiltaan hyvää kautta. Joskus edessä on myös huono talvi, jolloin kasvu taittuu epäsuotuisien olosuhteiden vuoksi. Tämä pitää ymmärtää, siihen pitää varautua eikä sen pidä antaa hämärtää näkemystä pidempiaikaisesta trendistä. ”. Nyt kävi juuri näin. Toivottavasti tamperelaiset, niin päättäjät kuin tavalliset radan käyttäjät päättäjät ymmärtävät tämän ja tekevät siitä toiminnan kehittämismahdollisuudet turvaavat johtopäätökset. Jos toimintamme ei saa kaupungin avustuksesta ja/tai myös ongelmatilanteissa hyvänä pysyvistä asiakasvirroista riittävää työntöapua, niin silloin unelma Nässyn kansainvälisen tason luistleubaanasta on vaarassa jäädä unelmaksi. Ei päästä sen kynnyksen yli, että radan määrä ja laatu tekisivät siitä vähitellen sellaisen talvimatkailun houkuttimen, että ulkomaalaisten vieraiden aluetalouteen jättämän rahamäärän sisältämien verojen pienellä osalla rata ylläpidettäisiin.

Hiking Travelin viitoittaman Nässyn talviliikuntainfran (luistinrata, hiihto, pyöräily, kelkkailu, kävely…) kehittämisessä ollaan tulevana syksynä neljättä kertaa tienhaarassa. Pysytteleminen/ pääsy takaisin talven 2019 notkahduksesta s-käyrän jyrkälle kasvuosuudelle (vallitsi vuodet 2016-2018) tarkoittaa ja tarvitsee entistä voimakkaampaa panostusta. Myönteisen tulevaisuuden varmistamiseksi avustuksen pitäisi olla selvästi suurempi. Talven ponnistukseen ei toistamiseen ole edellytyksiä talven 2019 vuokraamotoiminnan volyymilla ja tai avustustasolla. Kolmena edellisenä vuonna suoritettujen laajennetun radan kokeilujen perusteella johtopäätös on edelleen se, minkä totesin jo 2018: ”luotettava laajan radan ylläpito edellyttää nykyiseen verrattuna teholtaan kaksinkertaisia koneita”. Yritys on nyt osansa tässä mielessä tehnyt. Meillä on nyt uusi entiseen verrattuna huomattavasti tehokkaampi kone. Investointina se on toiminnan volyymiin nähden huomattava ja iso riski ajateltaessa luonnonoloshteiden heilahtelun aiheuttamaaa voimakasta vaihtelua toiminnassa. Toivottavasti saamamme taloudellinen työntöapu ja myynnin volyymi riittää uuden koneen koko potentiaalin hyväksikäyttöön, jotta emme jää luonnon armoille: hyvät ja helpot peräkkäiset talvet voivat auttaa huomattavasti menetettyjen asemien takaisin valtaamisessa oli sitten kyse Hiking Travelin omasta liiketoiminnasta ja sen kannattavuudesta tai radan käyttäjämääristä kokonaisuutena. Toisen yhtä vaikean talven toistuessa ollaan vaikeuksissa.

Nyt on tiedossa että saimme Tampereen kaupungilta edellisen vuoden tasoisen avustuksen 20000 €. Se on hyvä summa, jos talvi on helppo tai korkeintaan keskinkertainen ajateltuna aurauksen työmäärää. Avustukseen liittyvää sopimustekstiä on muutettu yleispiirteisemmäksi. Nyt se sallii yritykselle vapaammat kädet siihen, mihin vaikeuksien sattuessa käytettävissä olevat resurssit kannattaa kohdentaa, jotta saadaan paras tulos radan käyttäjän näkökulmasta. Jo ennakkoon on selvää, että varmuuden vuoksi radan itähaara Aitolahden suuntaan on tullut jäädäkseen, koska sinne radan toteuttaminen luultavimmin keskimäärin on varminta ja toisaalta Kaupin mäen varjossa mahdollisimman lähelle rantaa toteutettu ratakausi varsinkin aamupäivisin jatkuu jopa 2 viikkoa kauemmin kuin muualla Nässyllä. Samalla itähaaran lisäkilometrit yhdistettynä perusrataan: rantaa pitkin Santalahteen ja pisto Siilinkarille tuottaa jo niin pitkän radan, että myönnetyllä avustustasolla Halkoniemen haaran toteuttamisen prioriteetti on vähäinen, vaikka sen hyvät puolet ovat hyvin tiedossamme. Ylöjärven kaupungin alueelle ulottuva Siivikkalan haara jää odottamaan tulevaisuuteen.

Hiihtolatujen osalta toiminta on tähän saakka ollut kokeilevaa ja osaamisen kartuttamista. Perus ongelma ladun avaamisessa on veden nouseminen jään päälle (ladun lumipohjan alle). Kun näin tapahtuu, niin mönkijällä on suuri kiinnijäämisriski ja toiaalta tuloksena oleva latu on hiihtämisen kannalta epämiellyttävvä jäinen ränni. Tämä ongelma vaivaa lyhyen alkukauauden jälkeen pitkälle kevättalvelle saakka. Tulevana kautena kokeilemme ladun avaamista erityisesti itähaaran suuntaan aivan “rantakiville”, Siloin latupohja jää Näsijärven veden pinnan yläpuolelle, koska veden pinta järvessä laskee alkutalvesta saakka. Toivomme, että kokeilu onnistuu ja rantaladulla vesiongelma voidaan eliminoida.

Seuraavassa raportissa analysoidaan monista eri näkökulmista luistinradan ja koko Nässyn talviliikuntainfran kehitystä ja siihen liittyviä kysymyksiä. Raportin perusta on siinä, että heti ensimmäisen aurausvuoden jälkeen laadittiin ensimmäinen yhteenveto ja näin on tehty joka vuosi. Raportin laatijalle ja koko Hiking Travelin tiimille on hyvin selkeää, missä nyt ollaan, mistä tähän on tultu ja mitä vaihtoehtoja tulevassa näkyy. Edellisen tiivistelmän perustelut ovat tässä ja jo sitä edeltäneissä raporteissa.

  1. Päättyneen luistelukauden yhteenveto tarinallistettu kronologia

Retkiluistelukausi alkoi Nässyllä 29.12., ja jatkui huhtikuun alkupäiviin.. Kokonaisuutena kausi oli aika pitkä ja radan ylläpidon kannalta tähän mennessä kaikkein haasteellisin. Kaikki se kokemus ja osaaminen, jota aikaisempina vuosina on syntynyt tarvittiin, jotta rata yleensä pystyttiin toteuttamaan. Vertailuksi voi vielä todeta, että Kaupin säilölumilatu avattiin 20.11. Hitin tiimi oli Helvetinjärven Kansallispuistossa Ruokejärvellä luistelemassa 23.11., pari päivää myöhemmin Kielinkajärvellä Pukalassa oli jo hyvät kelit. Ensimmäistä ratamestarin retkeä myytiin päivälle 28.11. Tätä jatkettiin, mutta oikukas jäätymistalvi oli jo nähtävissä. Yksikään syysretki ei kerännyt tarvittavaa asiakasmäärää (3) toteutuakseen. Skrinnareiden tulokaskurssi (27.11.) säilytti suosionsa. Kausi jatkui oikukkaana, mutta lupaavana Nässyn jäätymiseen. Todella suuret vaikeudet kuitenkin kolkuttelivat jo porstuassa.

Auraaminen ja hiihtoladut

Käsittelen aihetta poikkeuksellisen pitkästi, koska talvi oli myös vähintäänkin kummallinen. En ole moista kohdannut niiden yli 60 vuoden aikana, jota saaressa kasvaneena olen päässyt ja joutunut jäiden kanssa tekemisiin, Näsiselän jäätymisestä minulla on katkeamaton jäällä liikkujan kokemus vuodesta 1983.

Auraustalvi oli vanhanaikainen kunnon talvi, mutta Näsijärven jäätyminen tapahtui hyvin erikoisella tavalla. Normaalisti selän jäätymishetkellä vallitsee kylmä jakso, jonka aikana jää vahvistuu ainakin lähes mönkijän kantavaksi (12 cm). Tämän jälkeen rataa päästään auraamaan lumisateiden sattuessa mönkijällä. Pienetkin pakkaset jäädyttävät radan melko nopeasti yli 20 cm paksuiseksi ja silloin voidaan siirtyä käyttämään Avanttia. Joskus joudutaan aika tiukoille ennen kuin radalle päästään Avantilla, jos lunta tulee runsaasti. Mönkijän suorituskyky alkaa loppua kesken. Nyt vaikeudet olivat kuitenkin aivan toista luokkaa. Tavanomainen alkujäätyminen alkoi joulun pyhinä, mutta siihen liittyi joulumyrsky, joka työnsi jo osittaina jäätyneen Näsiselän jäät (10-20 mm vahvuus) lännestä Aitolahden suuntaan, niin että Kaupinojan rantaan ja siitä Aitolahdelle päin muodostui ohuesta uudesta jäästä muutaman sadan metrin levyinen noin 30 cm paksuinen ahtojäävyöhyke. Aitolahden suunnan uusi jää jäi ehjäksi. Tämän jälkeen joulun välipäivinä pakasti ja ahtojääkenttä jäätyi (30 cm) ja Aitolahden suunnassa ehjä jääkenttä (vajaat 10 cm) sen takana. Tämä hyvä Aitolahden suunnan jää alkoi noin 0,5 km päässä Kaupinojan tukikohdasta. Tukikohdassa olevan epätasaisen jääkentän jäädyttämistä kokeiltiin ensimmäisen kerran 30.12..

Uudenvuoden myrsky laittoi kaiken uusiksi. Siihen asti oli näyttänyt, että itään Aitolahden suuntaan saadaan nopeasti hyvää rataa kävi kaupungin suunnassa miten tahansa. Ei tarvitse jäädyttää kuin 500 m joulumyrskyn ahtojääaluetta, niin sitten on edessä virheetöntä mustaa teräsjäätä. Toisin kävi, Suomen säähistorian mittausjakson kovin myrsky sai ahtojääkentänkin liikkeelle. Koko tukikohtamme jäi ahtojäävallien saartamaksi mottiin. Vaarana oli jopa se, että jäät tulevat ja murjovat Bikini Baarin. Olin rannalla päivystämässä ja mietin pitääkö ryhtyä hankkimaan järeeä kaivinkonetta hätätöihin. Myrskyn jälkeen tilanne näytti lohduttomalta. Paras Aitolahden suunnan teräsjääkin oli mennyt lautoille noin 2 km matkan. Mihinkään suuntaan ei voinut tehdä pelkästään auraamalla edes tyydyttävää luistinrataa. Jäädytys alkoi toden teolla 3.1.. Sen seurauksena saatiin pieni luisteltava radan tynkä aikaan, 5.1. kävi ensimmäinen luistelija radalla, 13.1. oli aurattuna radan itähaara Aitolahden kaventumaan, ja pieni pätkä kaupungin suuntaan edestakaisin luisteltuna 9 km, mutta radan pinta oli korkeintaan tyydyttävää. Lunta satoi jatkuvasti ja vähitellen radan itähaaran lauttajään saumat jatkuvan aurauksen seurauksena tasoittuivat. Avanttiin tehtiin louhintaterä, jolla ahtojääröykkiöitä saatiin tasoitettua. Itähaaran alun ahtojääalue käsiteltiin tällä laitteella ja jäädytettiin pariin kertaan. Kaupungin suunnassa jonkinlainen radanpohja saatiin aikaan Vene 71 ry:n aallonmurtajalle samassa rytmissä itähaaran kanssa. Siitä eteenpäin uudenvuoden myrsky oli kasannut 10 cm teräsjäälimpuista ahtojääkentän, joka oli kun panssariestettä. Se jäädytettiin kertaalleen. Jotakin kertoo se, että veden saanti pumpulle oli työlästä, koska ahtojääkenttä oli lähes 1 m paksuinen, pinnalla pahimmillaan noin 50 cm korkeita kymmensenttisiä jäälimppuja syrjällään. Jäädytyksellä saatiin aikaan hyvä vaste, jota vasten limput lohkeilivat, kun aukkoa louhittiin Avantin uudella terällä, mutta hitaasti. Myös mönkijään oli valmistettu uutta aurausvälineistöä, lana. Pahinta aluetta jäädytettiin 2- 3 kertaa ja lätäköissä ajeltiin lanalla edestakaisin, jotta jäätyvä pinta jäisi mahdollisimman siistiksi. Vähitellen päästiin eteenpäin noin 200 m ahtojään reunaan – siitä alkoi periaatteessa hyvä jää, mutta lumisateiden vuoksi se oli vain pari senttiä vahvaa, vaikka koko ajan vallitsi selvä pakkassää. Vähitellen ahtojäävyöhykkeen ulkopuolellakin jää vahvistui, mutta todella hitaasti. Tästä seurasi se, että rataa oli pakko tehdä ahtojäävyöhykkeen reunalla paksummalle lautasjääalueelle ja sen pinta tietysti oli suurelta osin vain välttävä.

Ongelmia kuvaa se, että 26.1. pidettiin auraustalkoot. Innokas porukka avasi käsipelissä rataa Koukkuniemen kohdalta Lapinniemen kärkeen. Ilman tätä jäätymistä edistävää toimenpidettä olisi vielä pitänyt odotella noin viikko, jotta olisi päästy edes Lapinniemen kärkeen. Talkoiden jälkeen tälle osuudelle päästiin mönkijällä melkein heti ja Avantillakin jo 4.2.. Siilinkarille reittiä päästiin avaamaan 29.1.. Rantaradalla törmättiin Ranta-Tampellan kohdalla toistaiseksi ylittämättömään railovyöhykkeeseen. Helmikuun toisena päivänä päästiin jo Reuhariin saakka, mutta siellä tuli heikko jää vastaan. Ongelmana kaikessa tässä oli hyvin epätasainen jäätyminen: muutaman metrin matkalla selällä jään paksuus saattoi muuttua reilusta 20 cm paksuudesta vain noin 10 cm vahvuuteen. Lopulta, kun melko laaja ratapohja oli saatu jollakin tavalla avattua, alkoi jatkuva lumen tulo ja siitä seuraava veden tulviminen radalle todella tehdä kiusaa. Tilannetta pahensi se, että kaupungin suunnan radalla kävelijät tallasivat lunta vetiseen pohjaan jäätymään. Jos et ollut tosi nopeasti liikkeellä, niin sait tehdä vielä enemmän työtä eikä tulos siltikään jäänyt hyväksi. Suuri lumikuorma tuotti radalle myös joitakin poikittaisia painumia, joiden kohdalla olevista railoista radalle tulvi oikein kunnon vesihautoja. Nämä ongelmakohdat epämääräisyydessään muodostivat myös jatkuvasti tarkkailtavan turvallisuusriskin auraajalle, vaikka muuten jää oli jo turvallisen paksua. Tällaisiin vesiongelmiin eivät edes tyhjennysreiät auta. Niitäkin toki kairattiin ja menestyksellä. Itähaara sentään onnistuttiin pitämään koko ajan ainakin olosuhteisiin nähden varsin hyvässä kunnossa. Talven poikkeuksellisuutta kuvaa hyvin se, että Kotakahvila päästiin avaamaan ensimmäisen kerran 17.2., mutta Lapinniemen kärkeen. Siilinkarille päästiin kahvila avaamaan vasta 23.2.. Normaalisti kahvilatoiminta alkaa Siilinkarilla viimeistään tammikuun lopussa ja hyvänä vuonna jo tammikuun puolen välin paikkeilla. Khvilatoiminna myynti romahti yli 80%, katastrofaalisen tappiollista toimintaa, mutta jatkuvuuden, uskottavuuden ja tulevaisuuden toivon varassa perusteltua. Sen että kotakahvilatoiminta meni noin heikosti saattoi tietää vasta jälkikäteen. Pari kevään huippuviikonloppua olisi voinut tappioita korjata paljonkin, mutta niitä ei tullut missään vaiheessa.

Eräänlainen kohtalon sinetti vaikealle talvelle oli se, että helmikuun 20. päivän paikkeille ajoittui lämmin jakso ja runsas lumi suli jäältä. Jo aikaisemmilta vuosilta on selvä näyttö, että keskimääräinen asiakasmassa ja muutkin radan käyttäjät luonnostaan vieroksuvat ja pelkäävät tällaista olosuhdetta. Tässä tilanteessa 19.2. Aamulehti haastatteli satamapäällikkö Matti Jokea ja artikkelin mukaan Joki oli sitä mieltä, että jäälle ei ole mitään asiaa, että kausi oli nyt tässä. Artikkelin mukaan jää koostui pinnan 6 cm kohvajäästä, vesiraosta ja sen alla olevasta 12 cm teräsjäästä (käsittääkseni keskiarvo kolmesta mittausreiästä Ympäristökeskuksen tarpeisiin). Samaan aikaan tein kymmeniä mittauksia: jää koostui radan ulkopuolella kahdesta kerroksesta kohvasta ja teräsjäästä, joiden välissä tosiaan oli vesirako mutta kerrospaksuudet olivat Joen ilmoittamia paksummat. Radalla jääkerros oli yhtenäinen minimissään 25 cm., kantavuus vähintään 2000 kg ja kova yöpakkaskausi odotettavissa. Melkein heti Radio Sun otti yhteyttä ja sopi haastattelun 26.2. aamuksi. Sitä varten kävin kairaamassa suuren määrän koereikiä: Radan ulkopuolella kohva ja teräsjää olivat nyt yksi yhtenäinen kerros ja paksuus ohuimmillaan 27 cm, paksuimmillaan vähän yli 30 cm. Radan yhtenäinen jää oli paksuudeltaan hieman alle tai päälle 30 cm. Jää oli siis vahvistunut aivan olennaisesti eikä päinvastoin niin kuin Aamulehden jutussa annettiin ymmärtää. Jo ehjä 25 cm teräsjää kantaa reilut 3000 kg. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, huippuluokan luistelukelit varmasti kantavalla radalla olivat alkamassa, mutta luistelijat olivat kaikonneet. Tämä merkitsi meille arviolta 10000 -15000 € myyntitulonmenetyksiä. Kun rata vihdoin oli kunnossa valtavan työn ja lopultakin suosiollisten luonnonolosuhteiden yhteisvaikutuksena, niin epätarkka ja huolimaton jääjournalismi pilasi kauden parhaimman hetken. Koko maaliskuun rataolosuhteet pysyivät pääsääntöisesti varsin hyvinä, melkoisesti kautta 2018 vastaavina. Maaliskuun vuokraamomyynti jäi silti noin 18000 euroon, kun se edelliskaudella oli ollut 36000 €. Eroa on siis lähes 20000 €, josta varmasti edellä kerrottu suurin osa johtui siitä, että luistelijat peloteltiin harhaanjohtavalla jääuutisoinnilla radalta pois. Sitä, että jäätalvi todellakin vasta alkoi helmi/maaliskuun vaihteessa kuvaa hyvin se, että vasta tässä vaiheessa sain avattua radan Halkoniemeen asti. Pakkaskauden alussa syntyi heti varsin huomattava avorailo Reuharista Särkänniemeen. Railon reunat olivat kuitenkin niin paksua jäätä, että pystyin ajamaan railon yli jopa Avantilla (painoa työlaitteiden kanssa lähes 1500 kg) paikalle tuomiani paksuja kertopuulankkuja pitkin. Näin siis todellisuudessa ja täysin päinvastoin, millaisen kuvan Aamulehden juttu antoi. Loppukausi olisi ollut myös radan ulkopuolella vallan mainio retkien järjestämiseen, mutta samasta syystä kuin radallakin oli asiakkaiden innostus laimeaa. Jo maaliskuun alussa 1. ja 3. 3. oli retket tarjolla, ei tullut osallistujia (Aamulehden juttu vielä lähimenneisyydessä). 26.3. hienoissa olosuhteissa saatiin myötätuuliretki Terälahti- Kaupinoja järjestettyä ja päivää myöhemmin Näsijärven perusretki. Jää oli huippukunnossa ja railojen ylittämispaikat löytyivät etsimättä, vielä 1.4. saatiin järjestettyä myötätuuliretki Kyrönlahdesta Kaupinojalle. Silloin railot olivat jo kasvaneet, mutta ylityspaikat kuitenkin löytyivät. Kevään merkit olivat kuitenkin jo näkyvissä. Koneellinen radan ylläpito lopetettiin huhtikuun alussa. 3.4. haettiin railojenylityslankut potkukelkoilla pois, 5.4. haettiin Siilinkarin Kotakahvilan lautarakenteet pois niinikään potkukelkoilla. Vielä 18.4. kokeiltiin potkukelkkojen ja inkkarin yhdistelmää, kelirikkokulkuneuvoa ja sillä haettiin pois ratamerkkejä. Lapinniemen kärjessä jää oli kuitenkin niin huonoa, että Tapio tipahti siitä läpi, mutta kiipesi takaisin tällaiseen toimintaan suunniteltuun ”ajoneuvoon”. 24.4. olimme Tuiren kanssa jo kajakkikaksikolla etsimässä railoja pitkin melontareittiä sulana vellovalle Näsiselän keskiosalle. Vertailun vuoksi edellisenä vuonna ratamerkkejä alettiin kerätä pois 6.4. eli käytännössä samaan aikaan kuin 2019 talvena.

Hitin henkilökunta (yhteensä 7 hlöä) aurasi radalla noin 325 tuntia. Kulujen kannalta pahimmillaan radalla ahkeroi samanaikaisesti minun lisäkseni kaksi työntekijää, usein olimme liikkeellä kahdella, jopa kolmella koneella. Vuokramönkijää käytettiin tällä kaudella vain noin viikko, koska oma kone pysyi aika hyvin toimintakunnossa. Silti koneita jouduttiin huoltamaan ja korjaamaan monta kertaa.. Oma Avant myös tietyllä tavalla ajettiin loppuun. Tehdas vaihtoi siihen jälleen ajomoottorit ja samalla päätettiin konevaihdosta. Kaudella 2018-2019 olin ratatöissä varmasti 250-300 tuntia.

Facessa julkaisimme noin 230 rataa ja muita Kaupinojalta avautuvia talviurheilumahdollisuuksia käsittelevää artikkelia. Jotta radasta saatava hyötypotentiaali maksimoituu pitää siitä koko ajan tiedottaa. Työtä tällaisen julkaisumäärän tuottamiseen kuluu varmasti reilusti yli 100 tuntia. (edellisenä vuonna noin 150 julkaisun määrällä 70-80 tuntia). Tästäkin näkyy, että kaikki keksityt keinot käytettiin.

II Kauden pohdinnat ja päätelmät

Ratakausi kesti kaikkiaan 90 päivää. Kausi oli siis pitkähkö. Talven erikoinen luonne ja haasteeseen nähden liian pienitehoiset aurauskoneet johtivat siihen, että pitkä kausi ei johtanut taloudelliseen menestykseen vaan täsmälleen päinvastaiseen.

Nämä syyt voi jakaa kolmeen kategoriaan:

  1. Poikkeukselliset luonnonolosuhteet: Kaksi myrskyä viikon välein avasi jo jäätyvän Näsiselän ja eristi meidät ahtojäiden taakse, Tämän jälkeen jatkui pitkä pakkaskausi, mutta koko ajan satoi poikkeuksellisen pitkään erittäin kevyttä pakkaslunta, joka esti kunnon jään muodostumisen.

2 Sosiaaliset syyt: Nykyajan keskimääräinen radan käyttäjä ja erityisesti vuokraamoasiakas on sillä tavalla luonnosta vieraantunut, että häneltä puuttuu sellaista seikkailunhalua, että kävisi itse katsomassa, missä kunnossa rata on. Tällaiseen maaperään upposi syvään Aamulehden artikkeli helmikuun lopussa, jossa Matti Joen suulla julistettiin jäätalven olevan ohi ja juuri silloin kun jo oli nähtävissä, että maaliskuulla on edessä hyvä lopputalvi. Näitä ilmiöitä varmaan vahvisti vielä Tohlopin luistelurata, jossa aurausolosuhteet (pikkujärvi) heti lähtötilanteessa olivat Näsijärveen verrattuna helpot ja erinomaiset ja pysyivät sellaisena (Näsijärveen verrattuna) koko kauden. Siellä rata voitiin pitää hyvässä kunnossa ja se sai paljon myönteistä julkisuutta. Koko toiminnassamme on nähtävissä, että suomalainen keskimääräinen lähiasiakas etsii helppoja vaihtoehtoja. Hän ei lähde luistelemaan, jos hän mieltää riskin, että radan laadussa on toivomisen varaa ja varsinkin, jos vieressä on laadultaan varmemmaksi mielletty vaihtoehto (=Tohloppi). Tiedämme tämän hyvin varmaksi, koska sama ilmiö on nähtävissä kesällä. Yksi hellepäivä ei riitä siihen että ”massa-asiakkaat” tulevat vuokraamaan kanootteja/sup-lautoja. He lähtevät liikkeelle vasta sitten, kun eletään hellejaksoa. Sama ilmiö näkyy syksyllä. Suomaiset melonta-asiakkaat kaikkoavat elokuun lopussa, onneksi Keski- ja Etelä-Euroopasta tulevat vaihto-opiskelijat eivät pelkää kylmää vettä ja/tai ilmaa, vaan nauttivat melonnasta lokakuulle saakka. Tampereen kaupungin molempien kaupungin luisteluratojen rahoittajana pitää nähdä tämä. Vaikeana auraustalvena luisteluradasta tuloa tuottavat asiakkaat karkaavat sille radalle, missä olosuhteet ovat paremmat. Näin aurausvaikeuksissa taisteleva radan ylläpitäjä ei saa aurausvaikeuksiinsa taloudellista vetoapua ongelmista huolimatta runsaasti tuloa tuottavasta asiakasvirrasta.

  1. Yrityksen sisäiset syyt: Näin jälkikäteen arvioituna taloudellista tulosta olisi parantanut se, että emme olisi yrittäneet niin paljon. Ajatus tässä ponnistelussa oli kahtalainen, aurausavustus oli kahdessa vuodessa tuplaantunut ja vaikeuksista huolimatta piti tehdä kaikki, että ei ainakaan synny jälkiviisastelua, että nehän vain rahastivat. Toinen syy oli se, että koko ajan oli perusteltua odottaa, että vielä tulee se suosiollinenkin talvijakso. Suosiollista jaksoa ei koskaan tullut ja tällä perusteella olisi myös kotakahvilan aukiolo voinut olla vähäisempi. Hitin linja on tämän tyyppisessä asiassa tietoisesti toisenlainen kuin esimerkiksi Lapissa, jossa monet palvelut lakkaavat heti sesongin jälkeen. Meidän mielestä Tampereen kokoisessa väestökeskittymässä jatkuvuuden eteen ponnistelu pitkällä tähtäyksellä vie ekologista ”lähimatkailua” eteenpäin.

Eri rataosia tarkasteltaessa talvi kehittyi seuraavasti

Itähaara

Aloitan radan itähaarasta, koska siitä muodostui radan varmin ja paras osuus luonnonolosuhteiden sanelemana. On huomattava, että koko itähaara Kaupinojalta Tapatoran lahdelle ja siitä edelleen Tapatoran saari kiertäen Aitolahden kapeikkoon tuli mukaan aivan ”puskasta”. Sitä ei mainita missään avustushakemuksissa. Tämä oli kuitenkin ainoa suunta, johon merkittävän pitkä rata alkutilanteessa voitiin yleensä avata. Tämä kertoo siitä, että lopultakin luonto päättää, mitä voidaan tehdä, emme me eikä Tampereen kaupunki rahoittajana. Kun näin on, niin tekijän ja rahoittajan välillä pitää luottamuksen säilyä. Itähaara ja Kaupinojan edusta Vene 71 aallonmurtajalle on edestakaisin luisteltuna noin 9 km pitkä (vain vähän perusrataa lyhyempi), jolla ratakauden voidaan sanoa kestäneen 90 päivää. Tämä rataosa pystyttiin pitämään auki koko kauden. Tähän vaikuttaa sekin, että sinne lähdettiin lähes aina parhailla koneilla, koska sinne oli aamusta yleensä aina vähimmällä vaivalla avattavissa rataa päivän luistelijoille. Itähaarassa on paljon positiivista ja se pitää jatkossakin pitää mukana ratasuunnitelmissa:

– suojaisin rantarataosuus

– varmin jäätymissuunta

– parhaiten suojassa tuiskutuulilta

– keväällä rata säilyy kovana pidempään, koska Kaupin metsäinen mäki (Pirunvuori) varjostaa sitä pitkälle puoleen päivään. Tulevaisuudessa rataa voidaan siirtää vielä vähän lähemmäksi rantaa, jotta tämä hyöty maksimoituu

– kaunis ja muista rataosista poikkeava luonto

Itähaaran ongelma on siinä, että se ei pelkästään riitä (rataahan voisi kyllä jatkaa paljon kauemmaksi, niin että pituutta saataisiin), koska Näsijärven radan erikoispiirre kaupungin ja luonnon yhdistäminen on se juttu. Jos rata suuntautuu vain itään, niin silloin kaupunki jää pois. Kortteliliikunnan (kävelemällä radalle) ja matkailun kannalta pitkällä tähtäyksellä tämä ei ole hyväksi.

Perusrata: Kaupinoja – Santalahti ja pisto Siilinkarille

Tämä radan perusosa, joka aurausavustussopimuksessa on ensisijainen avustuksen kohde kuvaa hyvin niitä haasteita, joissa rataa tehtiin. Siitä ei talven missään vaiheessa muodostunut radan perusosaa, vaan faktisesti radasta koko ajan kunnossa ollut osa oli uusi inspiroitu itähaara.

Aurauksen alkutilanteessa 3.-5.1. perusrataa saatiin avattua vain Vene 71 satama-altaan suulle noin 500 m ja siitäkin vain noin puolet oli jäädytettynä luistelukelpoista. Vene 71 aallonmurtajan pään ahtojäät puhkaistiin ja aurattiin 11.-12.1.. Tästä eteenpäin rataa saatiin pohjustettua Rauhaniemen kärkeen 20.1.. Lapinniemen kohdalle päästiin 25.1. ja 26.1. talkooväki puhdisti edelleen mönkijällekin liian ohuen jään ratapohjan Lapinniemen pohjoisreunalla. Samana päivänä koneella päästiin Lapinniemen kärjestä Ranta-Tampellan kohdalle. Vähän myöhemmin käytiin koskenniskalla ja siihen rantaradan eteneminen pysähtyi viikoiksi. Siilinkarille käytiin pohjaa auraamassa ensimmäistä kertaa 29.1.. Vasta helmikuun loppupäivinä lumet jäältä sulattaneen suojajakson jälkeen tulleiden yöpakkasten aikana ja niiden jälkeen voidaan sanoa, että rantarata + Siilinkarin haara olivat valmiita rataosuuksia, toki laadultaan useina päivinä vain tyydyttäviä. Rantarata päättyi Santalahden suulle. Kovat yöpakkaset olivat avanneet railon sieltä Reuhariin ja eteläpäästään railo pysyi koko talven koneilla ylittämättömänä. Toki sinnekin toin silta-aineet, mutta sopivan turvallista sillan kohtaa ei löytynyt. Siirsin osan silta-aineista Särkänniemen kärkeen, jotta Mustalahdesta tulijat pääsivät kävelemällä siellä joka vuosi olevan railon yli vaikeuksitta.

Lisäosa Siilinkari – Halkoniemi

Tälle aurauskaudelle kaupungilta saatiin lisärahoitusta edelliseen vuoteen verrattuna radan lisäosaan ja hiihtolatuihin yhteensä 8000 €. Kahdessa vuodessa perusradan ylläpidon ylittävään toimintaan suunnattu rahoitus on kasvanut selvästi. Tällä rahasummalla ei tehty sitä, mitä suunnitelmissa kuviteltiin, vaan luonnonolosuhteiden vuoksi radan täysin uudesta itähaarasta muodostui koko toiminnan painopiste. Siilinkarilta päästiin eteenpäin Reuhariin saakka 4.2.. Siihen työ pysähtyi, koska edessä oli vieläkin heikompaa jäätä. Tämä rataosa jäi aluksi aika vähäiselle huomiolle, koska helmikuulle ajoittui melkoisia lumisateita ja niiden vuoksi huomio oli kiinnitettävä radan niihin osuuksiin, joille oli onnistuttu luomaan kohtuullisen hyvät luisteluolosuhteet. Reuharin- Halkoniemen suunnan kannalta tilanne alkoi muuttua vasta helmikuun loppupuolella, kun lämpöjakso sulatti lumen jäältä ja sen jälkeen tullut pakkasjakso tuotti kunnon kantavan jääpeitteen. Jo aikaisemmin mainittu pakkasten tuottama railo tuli kuitenkin uudeksi esteeksi radan avaamiselle Reuharista Halkoniemeen. Tätä varten hankittiin siltalankut helmi-maaliskuun vaihteessa. Työtä radalla oli vuorotta ja siksi päivämäärä, milloin lankut onnistuttiin asentamaan railon Reuharin päähän on unohtunut kirjata, mutta se on ollut noin 10.3. Tämän jälkeen tilanne oli sikäli kummallinen, että tavallaan talven uskomattomien vaikeuksien aiheuttamana (ylimääräinen itähaara) meillä oli ennätyksellisen pitkä 24 kilometrin rata (edestakaisin luisteltuna), ongelmana vain oli se, että vähintäänkin kyseenalainen julkisuus oli karkottanut suuren osan luistelijoista. Tärkein johtopäätös tulevaisuutta ajatellen tästä on se, että aika massiivisen railon ylitys lopultakin onnistui varsin yksinkertaisilla ”siltaelementeillä”. Muutaman tuhannen euron kertapanostuksella voitaisiin tällaiseen varautua tekemällä pari kolme kunnollista koneilla jäällä työnnettävää kellukkeilla varustettua siltaelementtiä varastoon. Kellukkeilla varustettuna ne voisi hakea pois tarvittaessa vasta Näsijärven jäiden lähdettyä. Maaliskuun lopun lähestyessä kevät alkoi heikentää jäitä siinä määrässä, että Reuharin lankkusiltaa ei voitu enää käyttää ja siksi Halkoniemessä ei voitu enää käydä.

Hiihtoladut

Hiihtolatu avattiin tammikuun puolessavälissä. 16.1. ladulla opetettiin hiihtoa hollantilaiselle opettajaopiskelijaryhmälle. Lupaavan alun jälkeen talvi osoitti melko nopeasti hiihtolatujen ylläpidon lähes mahdottomaksi. Vuoden vaihteen jälkeen alkaneen pakkaskauden lumisateet pitivät huolen siitä, että jäälle tulvi varsin nopeasti vettä ja vesikerroksen vahvuus oli hyvin vaihteleva, joissakin paikoissa reilut 10 cm. Pehmeän pakkaslumen alla vesilätäköt muhivat viikkokausia ja jos jostakin jäätyivät, niin viereen tuli uusia. Hiihtolatujen kannalta tämä tarkoitti sitä, että jos koneella yleensä voitiin ajaa (kiinnijäämis riski suuri ja joka kerta edessä tuntien lapioiminen), niin tuloksena oli vesihautojen kohdalla epämääräisen huono seuraavana pakkasyönä kivikovaksi jäätyvä latupohja, joka ei kuitenkaan kestänyt mönkijän painoa, vaan oli seuraavan ajon jäljiltä vielä huonompi. Tämän todellisuuden edessä latujen ylläpidosta oli varsin nopeasti luovuttava, koska muutakin ratatyötä oli mielin määrin. Vaikeudet hiihtolatujen ylläpidossa tuottivat kuitenkin idean, joka tulevina kausina kokeillaan: Latu on aukaistava aivan rantakiville, koska siellä Näsijärven pinnan laskiessa jää jää varsin nopeasti rantakivien kannatukselle ja siksi pitkäkestoisia lumen alla olevia vesilätäköitä ei luultavasti synny samassa määrässä. Erityisesti idän suuntaan latu voidaan tällä tavalla toteuttaa. Jälleen havaittiin myös se, että jääladun ylläpidossa tarvittaisiin ehdottomasti jyrä, mutta voimavarat sellaisen rakentamiseen eivät ymmärrettävästi riittäneet.

Päätelmät

Talvi oli melko pitkä ja perinteinen ja tämän vuoksi lähtökohta menestykselliselle rataluistelukaudelle oli hyvä, mutta lupaavalta näyttänyt tilanne muuttui lähes painajaiseksi, koska Näsijärvi jäätyi hyvin oudolla tavalla ja jäätyminen myös jatkui hyvin tavallisuudesta poikkeavana. Helmi- maaliskuun vaihteeseen saakka radan avaaminen, laajentaminen ja ylläpito oli varsinaista taistelua: ei kunnon jäätä Kaupinojalta mihinkään suuntaan, kaupunkiin päin panssariesteitä muistuttava ahtojäälouhikko ja sen takana pakkasista huolimatta viikkokausia koneille liian heikkona pysyvä jääkenttä, seuraavana vitsauksena runsas lumen tulo heikolle jäälle ja sen seurauksena tavallista hakalampi veden tulviminen. Kun lopulta näytti valoisammalta, niin Aamulehden jääpelottelu-uutisointi sinetöi kauden. Kun luonnonolosuhteet olivat olleet hankalat, niin kuinka asfaltin päällä elänyt kaupunkilainen enää kykenisi näkemään, että uutinen oli puhdas valeuutinen. Jo edellisen talven menestyksellisestä saman mittaisesta ratakaudesta totesin vuosi sitten: ”Radan ylläpidon kannalta tämä (pitkä perinteinen talvi) tarkoitti kuitenkin suurta työmäärää. Nyt tuli testatuksi, että nykyisillä koneilla, apulaitteilla ja osaamisella perusrata pystytään ylläpitämään varsin vaativissakin lumiolosuhteissa.” Edelliseen talveen verrattuna 2019 vaikeudet olivat aivan toista luokkaa. On melkoinen ihme, että meillä oli aurattua rataa 90 päivän ajan ja osan siitä ajasta varsin hyvääkin ja maaliskuulla edestakaisin luisteltuna parhaimmillaan 20, jopa 24 km.

Perusradan ylittävien lisäosien ylläpidosta olen vuotta aikaisemmin todennut: ”On myös todettava, että nykyiset koneet ovat liian hitaita ja tehottomia esimerkiksi Halkoniemeen asti ulottuvan lisäosan ylläpitoon ongelmatilanteissa, varsinkin jos on useita pyry-/ tuisku-/ vesiongelmapäiviä peräkkäin siten, että edellisestä ongelmasta ei ehditä palauttaa rataa täyteen leveyteen ennen kuin seuraava ongelma tulee päälle. Koneiden tehottomuuden lisäksi pullonkaulana on riittävän sitoutuneiden ja osaavien kuskien puute. Hitissä on monta henkilöä, jotka jo osaavat perusaurausta, mutta ei vielä ratamestarin lisäksi sellaisia, jotka yöaurauksessa tekevät strategisia päätöksiä siitä, mihin rahkeet riittävät ja mikä jää onnen varaan. Koneiden tehon lisääminen on selvästi helpompi tapa ratkoa tätä ongelmaa, kuin henkilökunnan auraustietotaidon ja sitoutumisen nostaminen ongelmatilanteiden hallinnan tasolle.” Nyt tuli monin verroin testattua, mihin rahkeet riittävät, kun perusradan suuntakin oli alusta alkaen pelkkää taistelua eikä itään päin inspiroitu rataosakaan ollut helposti ylläpidettävissä. Lähimain perusradan mittainen rata oli käytännössä kuitenkin aina olemassa siitä saakka, kun se saatiin avattua ja lisäpituuttakin radalle lopulta saatiin. Koneiden tehottomuus työn määrään nähden tuli entistä selvemmin esille. Se korvattiin valtavalla henkilötyötuntimäärällä. Henkilökunnan ratatyötunnit kaksikertaistuvat jo edellisvuoden paljon työtä aiheuttaneesta aurausurakasta 160 tunnista reiluun 320 tuntiin. Edellisen vuonna olen arvioinut olleeni ratatöissä noin 200 tuntia. 2019 kaudella varmasti enemmän. Kokonaisuudessa radan ylläpitoon upposi noin 600 henkilötyötuntia. Sekin tuli koettua, että oman Avantin ajomoottorit eivät kovin kauaa kestä näin kuormittavassa työssä. Ne hajosivat koneen käyttöhistorian aikana jo toisen kerran. Ne eivät kestäneet läheskään ennustettua käyttötuntimäärää. Tästä ongelmasta selvittiin, kun Avant vaihtoi moottorit ja siitä aiheutuva huomattava kustannus otettiin huomioon keväällä, kun vanha kone vaihdettiin uuteen toivottavasti riittävän tehokkaaseen koneeseen. Tämä merkitsi kuitenkin aika tyhjän päälle otettua riskiä. Taloudellisesti heikosti menneen talven jälkeen yritys hankki uuden koneen, jonka hankintamenosta suurin osa, noin 28000 € katettiin rahoitussopimuksella. Nyt meillä on kone, jolla optimiolosuhteissa radan avaamisen tehokkuus henkilötyötuntia kohden mitattuna voi jopa kaksinkertaistua. Tulevaisuus näyttää, mikä on todellinen tehostumisprosentti ja kuinka paljon uusi kone vaikuttaa siihen, että resurssit riittävät radan lisäosien ylläpitoon myös melko vaikeissa olosuhteissa. Lukija voi ihmetellä, miksei konetta vaihdettu talvella, jotta siitä olisi saatu heti hyötyä auraukseen. Henkilökustannukset olisivat jääneet pienemmiksi ja radan laatutasokin olisi saattanut parantua. Tähän on selvä syy: maineikasta Avant konetta joutuu jonottamaan. Koneen osto toki oli harkinnassa, mutta tulevan avustuksen määrästä ei kesällä 2018 tullut sellaista signaalia, joka yrityksen laskemien mukaan olisi tarvittu konekauppaan. Nyt se hankittiin pakkotilanteessa.

Kaudesta opittiin paljon, oppimisaskel lienee samaa luokkaa kuin aloittaessani aurausta 9 kautta sitten. Keskeisiä asioita tässä mielessä ovat:

  1. Nyt viimeistään nähtiin se, että lisäosat edellyttävät koneilta lisää tehoa, muuten ne menetetään vaikeissa olosuhteissa varsin nopeasti.
  2. Näsijärvi voi olla hyvin oikullinen, mutta inspiroimalla uusia vaihtoehtoja radan ylläpito siellä on silti mahdollista, vaikka vaikeudet olisivat kerran 50 vuodessa luokkaa.
  3. Pakon edessä myös henkilökunta oppii aurauksen vaativimpia tehtäviä. Tapio Tyllilä oli jäällä lähes 200 tuntia.
  4. Vaikeuksista selvitään kehittämällä ongelmiin sopivia työkaluja – tällä kaudella louhintaterä ja lana, aikaisemmin juuri tämän tyyppistä työtä varten kehitetty linko ja aurausterä, johon voi vaihtaa höyläysteriä
  5. Radan ylläpidon talous on tietyllä tavalla tyhjän päällä. Vaikeuksien ilmetessä avustus ei riitä työn taloudelliseen suorittamiseen eikä omasta vuokra-asiakkaiden myyntitulovirrasta ole tämän kompensoijaksi, koska asiakkaat äänestävät jaloillaan eivätkä tule uskollisesti keskenkuntoisellekin radalle, vaan menevät muualle helpompiin olosuhteisiin. Lähin tällainen vaihtoehto on Tohloppi.
  6. Radan vaikeuksia (joihin runsas lumen tulo on aina yksi keskeinen tekijä) kompensoi jonkin verran yrityksen hyvä sijainti Kaupin kupeessa. Kun lumi vaikeuttaa radan ylläpitoa, niin se samalla lisää hiihtoon liittyvää asiakaskuntaa. Toistaiseksi tämä myyntisegmentti on kuitenkin vielä aika pieni eikä se tuota sellaista taloudellista tulosta, jonka varassa luistelurataa voidaan ylläpitää myös erittäin vaikeissa olosuhteissa.. Hit on toiminut Kaupinojalla ympärivuotisesti vasta 3 talvikautta.
  7. Radan itäsuunta on tulevaisuuden kannalta erinomainen vaihtoehto sekä luistelun että aivan rantaviivaa kulkevan jääladun kannalta. Myös luistelurata kannattaa linjata itäsuuntaan, niin lähelle rantaa kuin ”rantalätäkkö” sallii. Näin tämän haaran luistelukausi aamupakkasilla voi jatkua erinomaisena jopa pitkälle huhtikuuhun, kun Kaupin korkea mäkinen metsä varjostaa radan eikä jo voimakkaasti lämmittävä huhtikuun aurinko pääse sitä ainakaan ennen puolta päivää pehmentämään.
  8. Menestyksellisempi hiihtolatujen ylläpito edellyttäisi työkalujen kehittämistä juuri jäälatuolosuhteisiin. Uusi ajatus rantaviivaladusta on mitä luultavimmin ratkaisu, joka poistaa osan ongelmista. Työkalupuolella tarvitaan varmasti jyrä ja latuhöyläänkin pitäisi asentaa jyrsivät terät. Tulevaisuus näyttää pitäisikö latukoneiden vetojuhtana olla telamönkijä, jotta ladut voitaisiin ylläpitää koko talven.

Kauden pituus, käyttäjämäärät, vuokraamotoiminta ja Siilinkarin kotakahvila

Kulunut ratakausi – 90 päivää – oli pitkähkö, lyhyitä kausia reilut 2 viikkoa pidempi ja huippupitkiä kausia vajaat pari viikkoa lyhyempi vain päivää lyhyempi kuin huippumenestyksekäs kausi vuotta aikaisemmin. Kun kaudelle 2017-2018 tyypillistä oli edellisen vuoden raportin mukaan ” hyvien ja/tai vielä parempien olosuhteiden pysyvyys”, niin tälle kaudelle tyypillistä maaliskuulle saakka oli vaikeiden tai vielä vaikeampien olosuhteiden pysyvyys. Radan käyttäjämäärät luonnollisesti laskivat, mutta eivät aivan romahtaneet, palattiin varmaankin vuoden 2016 tasoon varovasti arvioituna noin 20000 käyttäjäkertaan. Arviointi on entistä vaikeampaa, koska hankalat ratatyöt ja radan monihaaraisuus estivät käytännössä sen, että auratessaan tekee tilastollisen näytteen tasoisia laskelmia siitä, kuinka monta käyttäjää jollakin hetkellä radalla on. Edellä kuvattuun arvioon päädytään luotettavimmin siitä, että yrityksen tukikohdan myynti puolittui. Ja sen lisäksi kasvanut osa vuokraamomyynnistä kohdistui hiihtoon ja siitä vain pieni osa tapahtui jäällä. Potkukelkat selvästi korvasivat luistinvuokrausta vuokraamossa. Potkukelkka ei edellytä yhtä hyvää rataa kuin luistelu. Kovasta aiheeseen liittyvästä hypestä huolimatta läskipyöriä vuokrattiin vain kohtuullisesti. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että luistinvuokrauksen ja omilla välineillä luistelevien suhdeluku olisi olennaisesti muuttunut. Radan muu kuin luistelukäyttö kasvoi suhteessa luisteluun, kävely luonnollisesti erittäin hankalissa aurausolosuhteissa haitaksi asti.

Hitin vuokraamotoiminnan kassajärjestelmästä saa varmat ja selvät luvut ja niiden perusteella voi sanoa jotakin myös radan käyttötasosta, koska olisi varsin epätodennäköistä, että radan kokonaiskäyttöön suhteutettuna vuokra-asiakkaiden osuus ei olisi vakaa. Kauden ongelmia kuvasi se, että huippuviikonloppuja ei ollut ollenkaan. Koko kaudella oli ainoastaan yksi yli entiseen verrattuna huipputason myyntipäivä ja muutama melko hyvä päivä. Normaalikaudella huippuviikonloppuja on 2-3 ja huippuvuonna 2018, niitä oli 5 ja tämän lisäksi vielä lukuisia saman tasoisia tai parempia kuin 2019 parhaat viikonloput. Huippupäivän myynnistä reilusti yli puolet oli luistinvuokrausta. Vuokraamotoiminta oli edelleen tälläkin volyymitasolla kannattavaa ja yrityksen monipuolinen tarjonta auttoi tässä huomattavasti. Erityisesti tammikuussa bruttomyynti nousi 2018 vastaavan ajankohdan tasolle hiihtoon liittyvillä tuotteilla ja urheiluvälinemyynnillä.

Luisteluvuokrauksessa palattiin kausien 2016 ja 2017 välimaastoon. Bikini vuokraamossa oli talvikaudella tammi-huhtikuussa 2019 yhteensä noin 2200 kassatapahtumaa (2018: 4000). Tämä sisältää luistinvuokrauksen lisäksi muun vuokrauksen, suksihuoltopalvelut, urheiluvälinemyynnin ja kahvilatoiminnan. Tältä pohjalta voidaan arvioida että luistin- ja potkukelkkavuokraus yhteensä merkitsivät vajaan 2000 ihmisen asiakasvirtaa.

Radan käyttäjämäärät kääntyivät kolmen kiihkeän kasvuvuoden jälkeen jyrkkään laskuun. Monella tavalla voidaan päätyä arvioon noin 20000 käyttäjäkerrasta. Silloin Tampereen kaupungin avustus yhtä käyttäjäkertaa kohti nousi 1 € tasolle eli moninkertaistui edellisestä vuodesta, mutta jäi vain puoleen siitä, mitä se oli ensimmäisenä aurausvuotena.

Sama voimakas trendi näkyy myös Siilinkarin kotakahvilatoiminnassa. Kolmen peräkkäisen vuoden erittäin voimakas kasvu kääntyi romahdukseksi. Normaalisti kahvilatoiminta alkaa viimeistään tammikuun lopussa, hyvinä jäätymistalvina viikon pari aikaisemmin. Nyt kahvila saatiin ensimmäistä kertaa pystyyn Lapinniemen kärkeen 17.2. ja Siilinkarille viikkoa myöhemmin. Sinnikkäällä uurastuksella radan auraamisessa voitiin hankalista olosuhteista huolimatta radalla ylläpitää olosuhteisiin nähden vilkasta toimintaa. Siilinkari oli pahimmassa auraussuunnassa ja kaukana tukikohdastamme. Siksi sen toiminnassa vaikea talvi näkyy romahduksena. Koko kaudella siellä oli vain yksi hektinen myyntipäivä. Jatkuvuuden nimissä kahvilaa yritettiin pitää auki mahdollisimman monena päivänä. Jälkeenpäin on helppo nähdä: koska hyviä olosuhteita ei lopultakaan tullut, niin vähempi yrittäminen olisi vähentänyt tappioita, joita kahvilatoiminta luonnollisesti tuotti. – Toisaalta on niin, että jo kaksi loppukauden hienoa myyntiviikonloppua olisi voinut kaksinkertaistaa myynnin ja voipa olla niinkin, että sitkeä tappiollinen yrittäminen sataa tulevaisuuden laariin. Toivottavasti ihmisille on jäänyt mielikuva, että kahvilatoimintaa harjoitetaan aina kun se luonnon puolesta on mahdollista. Kahvilan pitäminen Lapinniemen kärjessä oli viisas valinta. Tätä paikkaa voidaan huoltaa maalta autolla ja siksi se tuottaa 0-tuloksen Siilinkaria pienemmällä myynnillä.

Retkiluisteluradan matkailunäkymät

Kaudella 2016-2017 laskimme ensimmäistä kertaa ulkomaalaisten osuuden luistinvuokraamon asiakkaista. Silloin saimme tulokseksi 10%. Arvioimme, että suurin osa tästä joukosta on vaihto-opiskelijoita ja tänne heitä katsomaan tulleita ystäviä ja perheenjäseniä. Kauden 2017-2018 vuokraamomyynnistä laskimme englanninkielisten sopimusten määrän (noin 300) ja niiden jakautumisen luistinradalle myytyyn palveluun (=luistimet tai potkukelkka), vähän yli 50 % ja joko Kaupin metsiin/laduille tai Nässyn jään laduille myytyyn palveluun (=sukset, lumikengät, vuokraukseen liittyvä voitelu) , vähän alle 50 %. Myös kaudella 2017-2018 ratapalveluita kuluttavien ulkomaalaisten osuus oli 10% koko asiakaskunnastamme. Kaudella 2018-2019 vastaavan laskelman hieman analyyttisempi tulos on seuraava, ensin mainittuna metsä ja sitten rata, aluksi kuukaudet ja sitten yhteensä: joulu 2018: n. 10%, n. 1 % €; tammi 2019: reilut 20 % €, yli 10 % ; helmi: 2019 vajaa 15 %, reilut 15 % €; maalis: reilut 10 % , vajaa 20 %; yhteensä vähän yli 50 % , vähän alle 50 %. Vuokrasopimuksen allekirjoittajia kaudella oli noin 200.

Luvut toki ovat aika vaatimattoman pieniä, mutta silti niistä voi päätellä joitakin asioita verrattuna edelliseen kauteen:

  1. ulkomaalaisten tuottamien liiketapahtumien lukumäärä putosi vain noin kolmanneksen, kun kokonaistapahtumamäärä Bikinin kassajärjestelemässä laski lähes puolet.
  2. Sama näkyy rahamäärissä, vähennystä on hieman vajaat 30 %..
  3. Radan ongelmat näkyvät siinä, että metsään liittyvässä toiminnassa vähennys oli vain reilut 10 % .
  4. Kuukausittain tilanne kehittyi saman suuntaisesti kuin kokonaismyynnissäkin, tammikuussa metsä voitti radan reilusti, helmikuussa oltiin lähes tasoissa ja maaliskuussa rata tuotti enemmän kuin metsä.
  5. Ulkomaalaisille tapahtuneen myynnin kokonaismäärä on noin 20 % edellisvuotta alempi.
  6. Ulkomaalaisten suhteellinen osuus kokonaisvolyymeissä kasvoi aikaisemmin mitattua 10 % osuutta selvästi suuremmaksi. Radalla heidän osuutensa oli noin 16%, metsässä noin 22% ja kokonaisuutena noin 18%.

Yleisemmin

Verrattuna aikaisempaan ulkomaalaisten osuus Hitin asiakkaista laski radalla selvästi vähemmän kuin kokonaisvolyymi ja metsässä vielä tätäkin vähemmän. Jos ulkomaalaisten osuus koko radan käyttäjäkunnasta on samaa luokkaa, niin silloin kuluneen kauden luvuilla päädytään heidän osaltaan varovaisesti arvioituna noin 3000 käyttäjäkertaan (2018 arvio 4000-9000). Kuluneen kauden arvio on paremmin rinnastettavissa edellisen vuoden alarajaan. Jos radan kokonaiskäytössä ulkomaalaisia on vain puolet siitä, mitä Hitillä asiakkaina, niin silloin käyttäjäkertoja on noin 1500. Kävelypaikkana rata on erityisesti ulkomaalaisten suosiossa, eivätkä haastavat aurausolosuhteet vaikuta kävelijöiden määrään. Toki haittaavat auraamista merkittävästi sotkemalla lunta epätasaiseen ratapohjaan. Tällaiset asiat voitaisiin selvittää paljon täsmällisemmin, mutta Hiking Travelin omista tarpeista on vaikea perustella sitä työmäärää / kassajärjestelmän kehittämistä joka tarvittaisiin huomattavasti täsmällisempien lukujen tuottamiseen. Sen tietäminen, millainen houkutin, vetovoimatekijä rata ulkomaalaisille on, olisi Tampereen matkailun ja palvelutalouden kannalta vähintäänkin yhtä tärkeää kuin Hiking Travelin näkökulmasta.

Kauden 2019 aikana saimme TripAdvisorissa kaksi 5 tähden arvostelua ulkomaalaisilta. Määrä tuntuu mitättömältä, mutta kävijämäärään suhteutettuna se on aivan normaali verrattuna muihin Tampereen matkailupalveluiden tuottajiin. Edellisenä huippuvuonna 5 tähden arvosteluja tuli yli kaksinkertainen määrä, toisaalta 2019 ei tullut yhtään alle 5 tähden arvostelua. Kun asiakaspalvelu ei ruuhkaantunut, niin palvelun laatutaso pysyi korkealla tasolla. Edellisenä vuonna ruuhka oli tuottanut myös kielteisiä arvioita. Palveluidemme kasvaessa monta vuotta peräkkäin 50-100% on mahdotonta toimia niin, että ei synny pullonkaulaongelmia, jotka tuottavat jonotusta, välineet eivät ole parhaita mahdollisia tms. voimakkaasta kasvusta johtuvia haittoja. Luisteluradan ja muiden tarjoamiemme ulkoilumahdollisuuksien tilannetta käsittelevän Facebook tilimme viikoittainen kattavuus oli entistä tasoa ja ratamestarin uutisarvoltaan parhaat julkaisut näkyivät yli 10000 henkilölle, huippujuttu yli 20000 hlölle.

Retkiluisteluradan talous

Tampereen kaupungin avustus kuluneelle kaudelle radan auraamiseen oli yhteensä 20000 € (2018 15000 €). Silloin varovaisen käyttäjäkerta-arvion 20000 yhden käyttäjäkerran hinnaksi tuli 1 € vastaavasti edellisellä kaudella 42000 käyttäjäkertaa 0,36 €/kerta. Nyt kävi radan auraushistoriassa ensimmäistä kertaa niin, että kaupungin avustus yhtä liikuntasuoritetta kohti nousi, mutta ei samalle tasolle (2€), josta aikoinaan aloitettiin. Tämä tietysti johtui entiseen verrattuna korkeammasta avustustasosta ja moneen kertaan analysoidusta poikkeuksellisen vaikeasta talvesta, joka pakostakin vähensi käyttäjäkertoja, vaikka radan eteen ponnisteltiin kohtuus unohtaen. Kaupungin avustuksellaan saamaa vastetta voi ajatella myös suhteutettuna radan ylläpitotyön määrään (arvioitu 600 h). Silloin tilanne on päinvastainen. Avustuksella saatiin halpoja työtunteja. Vain kerran Santalahdesta auratun lyhyemmän radan aikakaudella työtunnin hinta on jäänyt yhtä alhaiseksi. Vuodet eivät ole veljeksiä. Nyt sattui se takapakki, josta olen jo aikaisemmin varoitellut. Ponnistelun määrään (=rataan käytettyihin työtunteihin) suhteutettuna tulos jäi aika vaisuksi. Tampereen kaupunki kyllä sai edelleen vastiketta rahoilleen, mutta lantin hankala kääntöpuoli jäi Hiking Travelin ongelmaksi. Kaupungin avustus ja vuokraamon talvisesongin tulopohja ei riittänyt kunnolla näin laajamittaiseen ponnisteluun hankalissa olosuhteissa. Tästä yritys kärsii edelleen, koska myös kesäsesonki oli vain kohtuullinen. Toinen vaihtoehto olisi ollut pyyhkeen heittäminen kehään, tyytyminen selvästi vähempään esimerkiksi vain radan itähaaran ylläpitoon ja laajentamiseen kaupunkiin päin vasta sitten kun olosuhteet olisivat suosiolliset eli käytännössä vasta noin 20.2. Tämä olisi saattanut aiheuttaa luisteluradalla kävijöiden keskuudessa kielteisyyttä . Ennakkoon tarkasteltuna tuntematon riski oli myös se helpottuuko radan avaaminen myöhemmin. On aivan mahdollista, että lumi pysyy jäällä vanhan mallisena talvena, niin myöhään että ei synny loppukautta, jolloin rata voidaan helposti avata täysin neitseelliselle paikalle.

Lyhyellä tähtäyksellä Siilinkarin kotakahvilatoiminnan lähes täydellinen alasajo olisi varmasti parantanut taloutta, mutta silläkin olisi voinut olla kielteisiä pidemmän aikavälin vaikutuksia. Nyt valittu tie bruttomyynnin tippuessa edellisen vuoden roimasta ennätysmyynnistä reilut 85% oli selvästi tappiollista toimintaa, kun kahvilaa kuitenkin ylläpidettiin aina kun siihen oli luonnon tarjoamat edellytykset. Jos yhtä vaikea talvi kohdataan heti uudelleen, niin valinta on pakko tehdä toisinpäin. Tällä hetkellä yrityksellä ei ole voimavaroja panostaa yhtä paljon omilla resursseillaan. Tämä tarkoittaa toisaalta sitä, että halutessaan varmistaa laajan luisteluradan pitää Tampereen kaupungin panostaa rataan avustuksena anomallamme tasolla, eli selvästi enemmän kuin viime kaudellemyönnetty 20000 €. Tämä kaupungin myöntämä avustustaso saattaa olla riittävä, kun aurausolosuhteet ovat helpot tai korkeintaan keskinkertaisen vaativat ja samalla yrityksen myyntikausi on erittäin hyvä. Aikaisemmin olen arvioinut radalla luistelevien määrän kasvavan, jos hiihtotalvi on heikko. Vuosi 2018 osoitti tämän vääräksi päätelmäksi. 2018 oli erinomainen talvi sekä hiihdon että luistelun kannalta. Viime talvi (2019) osoitti kuitenkin sen, että puutteet rataolosuhteissa ja luminen talvi tarkoittivat hiihtoon liittyvän toiminnan voimakasta kasvua. Ilman Kaupin metsiin ja laajemmallekin Suomeen suuntautuvaa hiihtoon ja sen kylkiäisiin liittyvää vuokraustoimintaamme ja siitä tulevaa tulopuroa olisivat radan ylläpidon edellytykset olleet vielä huonommat. Jo aikaisemman vuoden raportissa todettu tiivistelmä osoittautui oikeaksi: ”Hitin strategiassa ainakin lähdetään siitä, että Kaupin talvitoiminnalla on kaksi päätukijalkaa: luistelu radalla ja hiihto Kaupin laduilla ja Näsijärven jäällä. Näiden lisäksi tulee potkukelkkailu, lumikenkäily, joukkuevälineet ja uusimpana juttuna läskipyörä.”

Olen jo 2018 raportissa todennut: ”On entistä selvempää, että Hiking Travelin uusi tukikohta Kaupinojalla (Bikini Baari) ja radan auraaminen ja linjaaminen sieltä käsin on menestystekijä entiseen verrattuna. ” Nyt Kaupinojan erinomaiseen sijaintiin tuli kaksi uutta perustetta:

  1. Radan inspiroitu itähaara oli se asia, joka mahdollisti koko talven mittaisen ratakauden – Santalahdessa olisimme luultavasti joutuneet tyytymään pari kolme viikkoa lyhyempään kauteen ja rata olisi ollut helmikuun lopulle saakka lyhyt.
  2. Hiihtoon liittyvä toimintamme jatkoi kasvu-uralla, jos tämä vielä jatkuu, niin siitä kehittyy selvä taloudellinen tuki ongelmallisiin luistelukausiin.

Jo kauden 2016-2017 raportissa kahden edellisen kauden voimakkaan kasvun perusteella arvioin nykyisten toimitilojen asettamien volyymirajojen lähestyvän ja kasvumahdollisuuksia olevan enää varsin rajallisesti. Pullonkaulaongelman läheisyys oli 2018 selvästi nähtävissä jonoista ja muutamista jonotukseen liittyvistä asiakkaiden ulostuloista. 2019 kaudella ei oltu lähelläkään fyysisten tilojen asettamaa kapasiteettirajoitusta, mutta jos haastavan talven keskelle parhaalle ajanjaksolle helmi-maaliskuun vaihteeseen olisi sattuman oikusta luonto suonut pari olosuhteiltaan huippuhyvää viikonloppua, niin silloin kapasiteettia ei olisi ollut tarpeeksi vastaanottamaan tarjolla olevaa kysyntä.

Siilinkarilla kapasiteetin lisääminen ei ole kovin vaikeaa. Kotakahvilan fyysisiä tiloja pitää vain laajentaa, jotta myyntitiskille mahtuu nykyistä enemmän (nykyinen järkevä maksimi 3 hlöä) henkilökuntaa asiakkaita palvelemaan. Samalla toimintaa pitää kehittää siten, että jokaisena Siilinkarin aukiolopäivänä kahvilan avaamisesta (pystyttämisestä) ja purkamisesta aiheutuvia logistiikkakustannuksia vähennetään. Tähän yrityksellä on suunnitelmat ja ne aiottiin toteuttaa kaudelle 2019. Ongelmatalvi söi kuitenkin kaikki tähän tarvittavat taloudelliset edellytykset eikä henkilökuntaakaan olisi ollut uuden kotakahvilan rakentamiseen. Uusi levyrakenteinen kotakahvila olisi monella tavalla parempi. Sillä olisi suurempi kapasiteetti ja se vähentäisi koko sesongin paikallaan olevana huomattavasti jokaisen kahvilapäivän kiinteää kustannusta. Eli pienemmällä myynnillä pystyttäisiin saamaan kahvilassa positiivinen tulos.

Bikini Baarin fyysiset rajat toiminnan kasvattamiselle ovat paljon jäykemmät. Eriyttämällä osa toiminnoista (hiihto ja kylkiäiset) kokonaan kassatoimintoineen lautarakenteiseen vajaan saadaan Bikinille kapasiteettia lisää. Toimintaa Bikinillä voidaan myös tehostaa eriyttämällä kahvilaamyynti ja vuokraus toisistaan.

Totuttamalla asiakkaat välttämään hyvin ennustettavia ruuhkahuippuja (3-4 iltapäivän tuntia viikonlopun hyvänä ulkoilupäivänä), voidaan myös toiminnan volyymia kasvattaa nykyisten rakenteiden puitteissa: Tässä toimintamallissa on kiinnitettävä huomiota siihen, että kovimmassa ruuhkassa myös rata täyttyy ja luistelumahdollisuudet heikkenevät. Erityisesti Lapinniemi -Siilinkari väli oli jo 2018 kaudella vilkkaimpina viikonlopun iltapäivinä vauhdikkaan luistelun näkökulmasta katsottuna tukossa. Viime kaudella meillä oli väljää, mutta asiakkailtamme kuulin, että Tohlopissa oli parhaina hetkinä tungosta.

  1. Päättyneen luistelukauden vertailu suunniteltuun ja näkymät tulevaisuuteen, askeltava eteneminen

Askel 2016-2017,

Suunnitelmissaan Hiking Travel valitsi uudelleen linjatun 2016-2017 ensimmäistä kertaa Kaupinojalta operoitavan luisteluradan kehittämisstrategiaksi askeltavan etenemisen. Kausi 2016-2017 oli tämän strategian mukaisesti ensimmäinen kehitysaskel ja sitä perusteltiin avustushakemuksessa syksyllä 2016 seuraavasti:

”Luistinradan myönteisen imagon vahvistamiseksi ja positiivisen kehityssuunnan varmistamiseksi tuen hakija on valinnut omaksi kehitysstrategiaksi askeltavan etenemisen reitin uudessa sijoittamisessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaudelle 2016- 2017 tukea haetaan kaupungin keskustan rantoja seurailevalle uusien ratalinjauksien ytimelle (5 km) yhteensä 12000 € ja toisaalta varaudutaan uuden sijoituspaikan luonnostaan tarjoamiin jatkokehitysmahdollisuuksiin (hiihtolatujen avaaminen radan tuntumaan ja niiden kytkeminen Kaupin latuverkkoon ja mahdollisen luistinradan linjaus Lentävänniemi – Siivikkala suuntaan – kytkeytyminen mahdolliseen Ylöjärven rahoittamaan rataosaan) anomalla tätä varten erikseen 3000 €.”

Samassa yhteydessä korostettiin ensimmäisen uudella radalla toteutuneen kauden jälkiarvioinnin tärkeyttä:

Tämän ensimmäisen kehitysaskeleen kokemusten perusteella arvioidaan jatko: tyydytäänkö kaikin puolin hyvin Tampereen keskustan asukkaita palvelevaan 5 km rantarataan ja pistoon Siilinkarille, liitetäänkö tähän rataan hiihtoladut ja suunnataanko tulevaisuudessa vielä pidemmälle Siivikkalan suuntaan.”

Uusinta-askel 2017-2018

Tälle luistelukaudelle anottiin kaupungilta rahaa samalla tavalla 12000 € perusrataan ja 3000 € radan lisäosaan ja hiihtolatukokeiluihin. Anomusta pystyttiin nyt perustelemaan edellisen vuoden kokemuksilla perusradan ylläpidosta ja omalla satsauksella hankituilla kokemuksilla radan lisäosasta ja hiihtoladuista. Kaupunki myönsi anotun tasoisen avustuksen. Avustuksen rahalähde kaupungin hallinnossa muuttui sivistys-, liikunta- ja kulttuuripalveluista elinvoima- ja osaamislautakunnan alaisuuteen. Nimensä mukaisesti tämä lautakunta miettii kaupungin elinvoimaisuutta ja siihen liittyviä erilaisia osaamisalueita. Avustuksen myöntötahon muutos on sikäli oikea, että mitä suuremmasta luisteluradasta ja sen oheistoiminnoista puhutaan, niin sitä enemmän on kyse liikunnan edistämisen lisäksi myös matkailusta ja yleisesti Tampereen ja erityisesti keskusta-alueen houkuttelevuudesta. Avustajatahon muuttuminen lähtökohtaisesti laajemmasta näkökulmasta asiaa tarkastelevaksi näytti ainakin toistaiseksi onnistuneelta muutokselta.

Päätelmät 1. askel 2016-2017, uusinta-askel 2017-2018

Uudesta toimipaikasta Kaupinojalta harjoitetun toiminnan menestyvää alkua olen pohtinut jo aikaisemmin: “kun myös myyntimarkkinat ovat laajentuneet, ajatuksena on ollut ‘pitää takoa, kun rauta on kuuma”. Pidempi rata ja lisäosat on heti saanut paljon positiivista huomiota. Talvet ovat lähtökohdiltaan suosineet laajennettua toimintaa. Samalla olen kuitenkin varoitellut, että yrityksen konekanta on liian vähäinen laajan radan ylläpitoon. Molempina vuosina syntyi kokemuksia siitä, että yksikin muutaman päivän pyryjakso merkitsee sitä, että ainakin osasta radan lisäosia on luovuttava. Päivän tunnit eivät yksikertaisesti riitä siihen, että koko rata ehdittäisiin kunnolla käsitellä. Yrityksen henkilöresursseilla on myös mahdoton ajatella ”keskeytymätöntä kolmivuorotyötä”, ja vaikka se olisi mahdollistakin, niin hintalappu kiipeäisi mahdottomuuksiin. Jo 30 € arvolisäverollisella auraustuntihinnalla yksi vuorokausi maksaa 720 €, 10 päivää 7200 € ! Ydinviesti on ollut: perusrata pystytään hoitamaan, mutta lisäosat menetetään, kun tulee olennaisia vaikeuksia. Toinen ydinviesti on ollut perusradan Kaupinoja – Lapinniemi – Ranta-Tampella – Särkänniemi – Santalahti + pisto Lapinniemestä Siilinkarille käyttäjien kannalta loistava sijainti.

Hiihtolatuja pystyttiin 2018 talvena ylläpitämään kohtuullisesti ja niistä tuli todella paljon myönteistä palautetta. Latujen ylläpito katkesi mönkijässä oleviin vikoihin. Latutyö edellyttää hyvin luotettavan koneen.

Laajan radan varmemman ylläpidon pääteltiin edellyttävän teholtaan entiseen verrattuna kaksinkertaista uutta Avant laitetta.

Uusinta-askel 2017-2018, laajennusaskel (2019) on vielä odottamassa

Talvesta 2019 kirjoitin ennakoivasti 2018 yhteenvetoraportissa monellakin tavalla ennakoiden sitä, mihin kaudella 2019 törmättiin. Lainaan tässä edellisen vuoden pohdintoja monta sivua, jotta lukija näkee sen, kuinka hereillä olimme koko ajan niistä ongelmista, joihin 2019 talvella törmättiin. Lainaus on kirjoitettu erilaisella fontilla jotta se erottuu:

”Laaja ratavaihtoehto merkitsee aurauksen rahoitustarpeen kasvua, mutta ei edes sille tasolle radan käyttäjäkertoihin suhteutettuna, josta Hiking Travelin toteuttama auraus alkoi kaudella 2010-2011.

Viime talven käyttökertamäärällä avustuksen mitoittaminen 35% (0,7 €/käyttäjäkerta) siitä, mitä se oli ensimmäisellä aurauskaudellamme 2010-2011 (2 €/käyttäjäkerta) tarkoittaisi

30000-60000 € avustustasoa. Nykyisellä toiminnan tehokkuustasolla Hiking Travel pystyisi 35000 € rahoituksella tuottamaan laajan Ylöjärven rataan ja/tai Halkoniemeen ulottuvan ratavaihtoehdon hiihtolatuineen. Luultavasti kävisi myös niin, että käyttäjäkertaa kohti laskettu avustuskustannus alkaisi uudelleen laskea.”

Siitä millaiseen ympäristöön Tampereen laaja kaupunkirata sijoittuu olen aikaisemmin olen edelleen voimassa olevalla tavalla kirjoittanut seuraavasti:

”Tampereella on viime vuosina kovasti panostettu keskustan kaupunkirakenteen kehittämiseen, tunneliin, ratikkaan ja uusiin asuntoalueisiin. Hiking Travelin näkökulmasta Tampere on maailman suurin pikkukaupunki. Kehitettiin keskusta-aluetta miten tahansa, niin kapeimmillaan kilometrin levyiselle ja noin 5 km pitkälle Pyhäjärven ja Näsijärven väliselle kannakselle ei mahdu metropoli keskustaa. Luonnosta kiinnostuneen, todellisesta metropolista – vaikkapa Hongkongista – tulevan matkailijan näkökulmasta suurin ihme, mitä Tampere pystyy tarjoamaan, on 3 km päässä keskustorilta oleva, kilometrien mittainen Kaupin rakentamaton ranta. Rakenteen tiivistäminen kuitenkin luo entistä suurempia paineita käyttää Näsijärven ja Pyhäjärven vesistöalueita asukkaiden viihtyvyyden parantamiseksi –kaupunkiviihtyvyys ei synny vain toimivista liikenneratkaisuista ja uusista asuinalueista eivätkä kaikki kaupungissa asuvat viihdytä itseään myöskään kaupunkimaisilla palveluilla: teattereilla, ravintoloilla, elokuvilla, kuntosaleilla… ainakin osa haluaa ulos luontoon keskustan kortteleista ja tähän ympäröivät järvet tarjoavat erinomaiset mahdollisuudet ja mikä parasta ainakin tässä käsiteltävä vaihtoehto on myös erinomaisesti terveyttä edistävää toimintaa ja liikenteellisesti niin lähellä, että se tuottaa minimaalisesti liikenteen aiheuttamia saasteita – sen ekologinen tase voi olla jopa positiivinen jos se vähentää tarpeeksi kauemmaksi suuntautuvaa luontoliikunnan tarpeen tyydyttämistä.

Laaja ratavaihtoehto luo myös alustan, jolle voidaan rakentaa huomattavasti nykyistä houkuttelevampia, ulkomailta tulevia matkailuvirtoja palvelevia elämystuotteita. Laaja rata (kokonaispituus selvästi yli 10 km) on verrattavissa Kuopion rataan, jolla on vuosikymmeniä luisteltu kansainvälinen matkaluistelutapahtuma Finland Ice Marathon (2016 13000 osallistujaa) tai Saimaan Oravin – Punkaharjun ratakokonaisuuksiin. Tampereen etuna edellä mainittuihin on kaupungin koko, Tampereella on paljon ulkomailta tänne suuntautuvia matkailijoita, joiden matkat liittyvät työhön, täällä on tuhatpäinen vaihto-opiskelijoiden joukko, merkittävä kongressien järjestäjä, paljon majoituskapasiteettia aivan radan tuntumassa ja lisäksi rata perustelee itsensä jo Suur-Tampereen väestön terveysliikuntapaikkana. Jokainen rataan liittyvä ulkomaalaisen maksama palvelu on siis lisäarvoa, niitä euroja, joita Suomessa kipeästi kaivataan. Tällä saralla on paljon tehtävissä suhteessa niihin ulkomaalaisiin, jotka täällä käyvät joka tapauksessa –aivan uusi avaus olisi Keski-Euroopasta tänne suuntautuvan luisteluturismin onnistunut käynnistäminen. Pitkä rata antaa myös sille perusteet. Liittämällä luisteluun hiihto ja lumikenkäily Kaupin alueella ja tutustuminen Pirkanmaan muihin aurattuihin ratoihin sekä huippuelämyksenä olosuhteiden salliessa luistelu radan ulkopuolella luonnon jäällä, voidaan rakentaa viikon elämyspaketti.

Käytännössä Hiking Travel jo nyt toimii tämän vision mukaisesti Kaupinojalla. Ulkomaalaisten matkailijoiden määrä ja heidän ostamansa palvelut ja niiden laajuus ovat koko ajan kasvussa. Toistaiseksi kasvu tulee omatoimimatkailijoista. Useampipäiväisten talvipakettien myyntikynnys incoming yhteistyökumppaneiden kautta odottaa vielä, mutta tässäkin suunnassa kontaktointi on koko ajan lupaavampaa. Tällä alueelle myös Visit Tampereen toiminta on entistä virkeämpää. Tähän aiheeseen liittyvänä toimintaa kannattaa verrata Itävallan Weissenseen luistelumahdollisuuksiin. Siellä on luisteluturismi kaikkein pisimmälle kehittynyttä. Turisteilla on käytössä 25 km luisteluratoja. Laajennusvaiheen täysimittainen toteuttaminen tarkoittaisi juuri tämän laajuista luistelumahdollisuutta. Silloin voisimme myydä varmasti kansainvälisen tason alustalle luisteluun ja sen oheislajeihin liittyviä palveluita. Mitä luultavimmin tutustumismatka Weissenseelle olisi hyvin kannattava retki.

Laajennusvaihe edellyttää kuitenkin rata-avustuksen nostamista noin 35000 € tasolle

Tämä perustuu seuraavaan:

Radan pituuden yli kaksinkertaistuessa pitää myös konekapasiteetti kaksinkertaistaa. Latuja varten pitää ehdottomasti olla käytössä tehokas ja luotettava mönkijä. Hiking Travelin nykyinen mönkijä Linhai 500 ei ehkä ole luotettavuudeltaan riittävä. (Hankintameno työkaluineen voi nousta yli 10000 € alv. 0%) Mönkijä on tarpeellinen myös alkukauden luistinradan auraamisessa jäiden ollessa vielä heikkoja. Hytillinen kone olisi työmukavuuden kannalta iso laadullinen parannus. Latujen edellyttämä reilun 20 km lenkki pakkasessa ja viimassa Näsijärven jäällä on aika raaka työtehtävä. Nykyisin käytössä oleva Avant 420 pitää vaihtaa tehokkaampaan 640 sarjan koneeseen. Vaihdon hankintameno on noin 30000 €, jos vanha kone jää Hiking Travelin käyttöön, niin noin 40000 €. Kehityslistalla on myös Avantin muuttaminen kelluvaksi (Jyväskylässä on jo tällainen aurauskone). Silloin aurauksen keskeinen riskitoteutuma, virhearvio jään kantavuudessa ja koneen vajoaminen saataisiin osittain hallintaan. Uusien tehokkaiden koneiden tehon maksimointi edellyttää myös ainakin yhden uuden auraavan terän rakentamista.

Heti radan operoinnin ja Bikini Baarin siirryttyä Kaupinojalle olen rummuttanut seuraavasti:

”Nyt on oikea hetki linjata päätös siitä, lähteekö Tampere tavoittelemaan niitä positiivisia asioita palauttamalla rata-avustuksen käyttäjäkertaa kohti laskettuna puoleen siitä (1 €/käyttäjäkerta), mikä se oli aurausta aloittaessani. Linjauksen oikea ajankohta on nyt, koska olemme nyt siirtäneet huomattavilla kustannuksilla ja monen vuoden vajaakäytöstä kärsineen Bikini Baarin Kaupinojalle. Yrityksessämme on luonnollinen kehittämisen ja laajentamisen sykli vireillä. Jos laajempi ratahanke etenee myönteisesti, on luistelurata tämän yrityksemme kehityssyklin painopisteessä. Jos aurausavustus mahdollistaa vain 5 km radan, yrityksemme toiminnan kehittäminen Kaupinojalla suuntautuu enemmän muihin mahdollisuuksiin.”

Edellinen lainaus on edelleen voimassa, mutta ei kovin montaa vuotta. Strateginen laajennus pitäisi ehdottomasti tehdä silloin, kun nykyisellä kapasiteetilla ollaan vielä S-käyrän jyrkässä kehitysvaiheessa. Toiminta on ollut niin tehokasta, että avustusta ei tarvitse palauttaa puoleen alkuperäisestä, 35% riittää hyvin.

Päätelmät laajennusaskeleeseen liittyvistä asioista kahden edellisen kauden kokeilujen perusteella

  1. Laajan radan kustannushinta

Aikaisemmin olen arvioinut, että pitkällä radalla käyttäjäkertakohtainen aurausavustuskustannus olisi alkuvaiheessa noin 1€. Kahden vuoden kokeilujen ja käyttäjämäärien kasvun perusteella näyttää siltä, että 0,7 € käyttäjäkertaa kohti riittää 35000 € avustukseen. On lähestulkoon selviö, että pitkä rata jo sinällään lisää luistelumääriä. Tämä ajatus perustuu siihen, että sen tavoitettavuus on parempi. Kävelyetäisyydellä radasta asuu entistä suurempi määrä tamperelaisia. Siispä käyttäjäkertaa kohti laskettu avustus lähtee jälleen laskemaan.

  1. Työmatkaliikunta

Jo viime talvena sekä perusrataa että laajennusosaa käytettiin myös hyötyliikuntaan. Määristä en osaa sanoa mitään, mutta ilmiö oli kuitenkin havaittavissa.

  1. Tampereen keskusta-alueen kehittäminen – Tampereen mahdollisuudet talvimatkailukaupunkina

Vuosien puurtamisen jälkeen edelleen tuntuu siltä, että liian harva päättäjä ymmärtää luisteluradan ja laajemmin Näsijärven jään kaupungin imagolle tarjoamat mahdollisuudet ja sen kuinka pienillä satsauksilla tässä suunnassa on paljon saavutettavissa. Herätetään hieman ajattelua: Kuinka monta liikuntatapahtumaa/-paikkaa osaat luetella Suomesta, jossa 9000-15000 € budjetilla 3 työntekijän tiimi luo noin 3 kk ajaksi liikuntamahdollisuuden jonka käyttäjäkertamäärä varovaisesti arvioiden on 42000, rohkeasti arvioiden jopa 90000. Lisäksi tähän on päästy 8 vuodessa lähtemällä noin 5000 käyttäjäkerrasta!!! Näsijärven rata on sellainen.

Olemme tehneet tähän aiheeseen liittyvää pohjatyötä. Laskimme kaudella 2016-2017, että omista asiakkaistamme noin 10 % on muita kuin kantasuomalaisia (heidän kanssaan ei asioida suomeksi). Kuluneella kaudella ulkomaalaisten osuus ei ainakaan ole laskenut. Jos näiden asiakkaiden keskimääräinen ostos on sama kuin suomalaisten, niin silloin heiltä tulevat suorat rataan liittyvät vuokratulot ovat reilut 4000 €. Aika pieni summa, mutta se 1,5 kertaistuu, jos he ovat käyneet Siilinkarin Kotakahvilassa kunnolla törsäämässä. Entäpä jos luistelu/Näsijärven jää on merkittävä tekijä Tampereella viipymiseen. Silloin tänne jää rahaa myös ravintoloihin, hotelleihin, kauppoihin… Hitin luistinvuokraussummaan voidaan lisätä yksi numero, puhutaan reilusti kymmenistä tuhansista euroista. Jos ajatellaan, että koko luistinradan käyttäjämäärästä 5 % on ulkomaalaisia (vain puolet siitä, mitä Hitin asiakkaista, hyvin varovainen arvio), niin silloin päädytään taas kertalukua suurempiin bruttotulovaikutuksiin, satoihin tuhansiin euroihin. Tällaisia ajatuskokeita on helppo tehdä ja aina voidaan jossitella, mikä matkailussa on se ykkösmielikuva, jonka houkuttelevuudesta kaikki matkailuun liittyviä palveluita myyvät hyötyvät. Se on selvää, että varsinaisessa luisteluturismissa tämä tärkein houkutin on luistelu. Euroopasta harva tulee tänne päiväksi rataa kokeilemaan, vaan vähintään viikonlopuksi tai viikoksi. Tästä meillä on jo jonkin verran omatoimimatkailijoiden tuomia kokemuksia. Silloin voi hyvin ajatella, että luisteluturistin Tampereen talousalueelle jättämä rahamäärä on 1000 €/hlö. Kuinka pieni määrä luisteluturisteja riittäisi, että osalla heidän käyttämiensä palveluiden sisältämistä veroista maksettaisiin koko rata. Suomalaiset siis luistelisivat ilmaiseksi turistien maksamalla radalla. Sekä huvi, positiivisempi kaupunkikuva että tärkeä kansanterveydellinen vaikutus saataisiin aikaan 0 € kustannuksella. Jos luisteluturismi menestyisi vähän paremmin, niin se myös osaltaan toisi vaurautta. Kuluvalla kaudella saimme jälleen muutaman huippuluokan viiden tähden arvion ulkomaalaiselta luistelijalta Trip Advisoriin. Käsityksemme mukaan enemmistö arvioijista oli oikeita turisteja eikä muista syistä Tampereella olevia ulkomaalaisia. Olemme nyt näkyvillä toista vuotta Nordic Skating Center sivustolla Hollannissa luisteluturismin kannalta merkittävimmässä maassa. Radallamme piipahtaneet hollantilaiset alan harrastajat myös tekivät valinnan Kuopion, Punkaharjun ja meidän välillä. Tampere voitti, koska sillä oli Helsingistä käsin ylivoimainen saavutettavuus ja lisäksi pysyimme takaamaan hyvän radan.

Edelleen on voimassa arvio: Nyt on se hetki, jolloin kannattaa miettiä laajaa rataa.

Suurelta osalta Hitin omilla resurssilla olemme monta vuotta peräkkäin päätyneet luistelussa aina uusiin ennätyksiin. On kuitenkin huomattava, että mitä suuremmaksi luistelurataan liittyvä toiminta kasvaa, niin Hitin mahdollisuudet sen pyörittämiseen eivät kasva samassa suhteessa. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että 90-95 % radan käyttäjistä ei tarvitse Hitin vuokraamopalveluita, vaan luistelee omilla välineillään. Nykyistä laajempi rata ei myöskään automaattisesti kasvata Hitin vuokraamotoimintaa samassa suhteessa, koska luistelijat yksinkertaisesti hajaantuvat entistä suuremmalle alueelle. On varsin mahdollista, että vakinaisesti toteutettu laaja rata tuo mukanaan myös muita vuokraamoja (Tohlopin radalla on jo vuokraamo) ja mahdollisesti myös radan läheisyyteen liittyviä kahvilapalveluita (vaikka Siilinkarilla säilyttäisimme ”monopolin”) tämä on positiivista Tampereen kannalta sekä liikunnan että matkailun näkökulmasta, mutta samalla se alleviivaa entistä selkeämmin, että radan ylläpitäjän on saatava työstään markkinahintainen korvaus. Hitin taloudelliset hyödyt pitkästä radasta alkavat realisoitua vasta silloin, kun onnistumme myymään pitkän radan avulla luisteluturisteille nykyistä laajempia (hintavampia) palveluita. Tämä on kuitenkin pitkän tien takana.

Matkailun näkökulmasta laajassa radassa on ennen muuta kyse koko matkailuun ja liikuntaan liittyviä palveluelinkeinoja ja liitännäisiä hyödyttävästä infrasta.

  1. Laajan radan tuottamiseen tarvittava uusi konekanta

Menestyksellisen kauden 2016-2017 tulovirralla ostimme kevytauraukseen ja latujen tekemiseen soveltuvan mönkijän. Kone ei joka suhteessa ole riittävä laajan radan tarpeisiin. Latumönkijältä edellytetään erityisesti luotettavuutta ja huollon varmuutta, hytti olisi työergonomian kannalta todella hyvä. Laaja rata edellyttää 640 sarjan Avant konetta, hankintameno noin 40000 €.

Neljä luistelukautta sitten aurausanomuksessa ennustin ja analysoin:

”Pitämällä helpompanakin talvena panostus vaikeampien kausien tasolla voidaan radan laatutasoa järkevällä panos/tuotos suhteella kasvattaa huomattavasti –hyvissä olosuhteissa satsaus aurauksen ja jäädyttämisen laatuun kannattaa. Tämä tuo lisää luistelijoita radalle ja tällä tavalla siitä saadaan kaikkia luistelusta kiinnostuneita tamperelaisia paremmin palveleva. Tasaisen hyväkuntoinen rata tuo paikalle satunnaisemmat luistelijat ja käyttäjämäärä moninkertaistuu. Liikuntapalvelun yksikkökustannus yhtä luistelutuntia kohti laskee.” Tämä arvioni on toteutunut neljänä viime talvena lähes kirjaimellisesti ja viime ja sitä edellisenä talvena yli kaikkien odotusten.

Tuolla tavalla siis edellisen vuoden raportissa kääntelin eri suunnasta tilannetta, jonka näin edessäni. Kaudella 2019 tapahtui sitten se, josta olin varoittanut ja siksi jo kahtena aikaisempana vuonna tarjonnut laajennusaskelta, aurauksen avustusrahoituksen nostamista 35000 € tasolle. Vaikea talvi aiheutti murtuman 3 vuotta hienosti kasvaneeseen toimintaan s-käyrän jyrkällä osuudella. Sieltä tultiin alas jyrkästi ja siirryttiin volyymeissä 2 vuotta taaksepäin. Näin ei pitäisi käydä, mutta mitään sille ei voi, että yrityksen resurssit vaikeissa olosuhteissa edes hyvän ”torjuntavoiton” saamiseksi olivat liian vähäiset. Tehty työmäärä rasittaa ensisijaisesti yrityksen taloutta. Tampere ei osallistunut vaikean ratakauden talkoisiin, koska avustus oli kiinteä 20000 € ja kasvanut perusradan avustuksesta vain 8000 €. Tuleva talvi näyttää, millainen vahinko on syntynyt, päästäänkö nousujohteiselle käyrälle helposti ja onko se sellainen, jolla menestys saadaan kiinni muutamassa vuodessa. Se on selvä, että toista kertaa yritys ei pysty panostamaan vaikeana kautena samassa määrässä ylimääräistä kuin talvella 2019. Aikaisemmin olen todennut, että vielä on aikaa muutama vuosi laajennusaskeleen menestykselliseen ottamiseen. Nyt tätä aikaa ei enää ole odotteluun. Viime talvena otettiin siksi merkittävä taka-askel, että laajennusaskel voi syntyä vain selvästi entistä merkittävämmällä rahoitustuella ja/tai sillä että parina seuraavana vuonna ratatyön luonnonolosuhteet ovat hyvin suosiolliset.

Viime vuosi paljasti myös toisen tyyppisen ratastrategian ongelman ja edun. Rataluistelukauden pelasti inspiroitu itähaara (edestakaisin luisteltuna 8 km). Sen avulla kausi saatiin alkuun normaalisti. Ilman tätä luisteltavaa olisi ollut pitkään varsin vähän. Lapinniemihän saavutettiin vasta tammikuun loppupuolella. Nyt siis kävi niin, että radan tärkeimmästä perusosasta, joka kulkee kaupungin asuttua rantaa, ja jossa on monta toimivaa luistelijoiden radalletulopistettä (Rauhaniemen uimaranta, Lapinniemi, Ranta-Tampella – Särkänniemi ja Santalahti) tulikin lisäosa. Perusilme ja brändin rakentamisen kannalta tärkein piirre, kaupunkirata muuttuikin Aitolahdelle suuntautuvaksi luontoradaksi.

Tämä Aitolahden luontohaara on monessa mielessä kehittämisen arvoinen:

  1. Turvallisin ja helpoin suunta radan toteuttamiseen vaikeissa olosuhteissa.
  2. Luontomaisema heti Kaupinojalta vrt. vastaavaa lisäosalla Reuharin -Lentävänniemen alueella n. 5 km päässä Näsiselän toisella puolella.
  3. Varjoinen eteläranta säilyttää radan luistelukelpoisena viikkoa kahta kauemmin kuin muualla.

Toisaalta itähaaran vakinaistaminen edellä kerrottujen argumenttien perusteella tarkoittaa sitä, että siitä ja erinomaisesti toimineesta perusradasta tuleekin jo lähes entisen laajennetun ratakokonaisuuden mittainen. Kausi 2019 osoitti sen, että vaikeissa olosuhteissa itähaara on välttämättömyys, jolla rata voidaan pelastaa. Samalla se osoitti sen, että jo itähaaran ja perusradan toteuttaminen edellyttää selvästi enemmän resursseja.

Haluan vielä korostaa, että viime talvena syntynyt s-käyrän murtuma, erityisesti sen syvyys on hyvin vaarallinen ja hälyttävä asia, jos tavoitteena on viedä Tampereen kaupunkikuvaa, matkailua ja terveysliikuntaa eteenpäin osaltaan luisteluradan avulla. Aikaisemmin 1980-luvulla olin todistamassa samaa ilmiötä Sata-Hämeen hiihtovaelluksissa. Ne menestyivät ja kasvoivat nopeasti niin pitkälle kuin lähes pelkällä innolla ja sitoutumisella hengellä voidaan päästä. Panostusta ei tullut s-käyrällä pysymistä varten silloin kun sitä olisi tarvittu. Osittain lähes olemattomiin kuihtuneiden vaellusten vanhan maineen avulla Pirkan Taival vaellusreitin miljoonainvestointi (markkoja) toteutettiin vasta aivan liian myöhään ja silloinkin virheellisesti. Toivottavasti luisteluradan kehittämisellä on parempi kohtalo. Oikean konkreettisuuteen tähtäävän tahtotilan vallitessa positiivisen tulevaisuuden varmistamiseen tarvittava yhteiskunnan lisäpanostus on niin pieni, että sen suuruus ei mitenkään voi olla toteutumisen este. Toisaalta on myös niin, että tarvittavan rahamäärän vähäisyyden ei pidä antaa hämätä. Objektiivisesti muihin tuettuihin asioihin verrattuna pieni tuen lisääminen on luistinradan kehitykselle kuitenkin hyvin merkittävä. Lisäksi on niin, että tässä monesta näkökulmasta valotettu 9 vuoden kokemukseen perustuva kehitysnäkymä on kokonaisuutena monimutkainen ja sen omakohtainen hahmottaminen edellyttää paneutumista. Tämän raportin kirjoittajalle tulokset ovat luonnollisia ja analyysi helppoa – se syntyy alustavasti jo sivutuotteena niiden satojen tuntien aikana, jotka esimerkiksi viime talvena panostin rataan ja siitä Facessa kirjoittamiini tilannekatsauksiin.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari pitkästä aikaa

Eilen tulin Kaupinojalle Punatukkaisen Tytön kanssa kauniissa syyssäässä. Yleisellä veneluiskalla betonin päällä oli poikkeuksellisen paksu kerros kauniita ruskan värisiä lehtiä vesirajassa. Tätä ihailimme ja sitten mieleeni juolahti, että onhan tuo turvallisuusriski. Jos menee vaikkapa ilosta potkimaan lehtiä tai ottamaan älyluurilla niistä kuvaa, niin voi lentää selälleen betonille ja saada tappavan kallonmurtuman. Tämähän on aika tavanomainen kuolintapa ikäihmisille, mutta toisenlaisessa paikassa. Liukastuvat pesuhuone/saunatiloissa edellä kuvatulla tavalla ja seuraus on lopullinen. Kuvaavaa tälle turvayhteiskunnalle on se, että näitä pesuhuonekuolemia ja vammoja voitaisiin tehokkaasti eliminoida, jos uusiin taloihin tai vanhoihin pesuhuoneremonttien yhteydessä olisi lain velvoittamana asennettava liukuestepinnat lattioihin. Uimahalleissahan sellaiset ovat.

Niinpä! Tässä on kyse lopultakin niistä länsimaisista arvoista, joista kilvan huudetaan, mutta juuri kukaan ei koskaan sano, mitä ne ovat. Kreikkalaiset olisivat osanneet vastata jo yli 2000 vuotta sitten: hyvyys, kauneus ja totuus. Noin 2000 vuotta vanhasta Jeesuksen vuorisaarnasta voi myös helposti lukea, mitä arvot ovat. Sellaiset sanat kuin demokratia, tasa-arvo, eläinten oikeudet jne, joita usein mainitaan, kun arvoista puhutaan eivät ole arvoja, vaan arvojohdannaisia/ normeja. Sellaisia normatiivisia käsitteitä, jotka ovat meidän länsimaiselle elolle tyypillisiä.

No, mitenkä tämä liittyy keltaisiin lehtiin? Näin! Nykyinen kehittynyt teknologia on tuottanut meidän tietoiseen mieleemme sekä yksilöinä että yhteisönä todella vaarallisen ajatuksen eräälaisesta jumalaisesta kaikkivaltiudesta. Nykyihmiselle on hyvin vierasta nähdä elämän kaksijakoisuus: Kaikilla lanteilla on kaksi puolta, hyvä ja huono, kaikki on katoavaista, koi syö ja ruoste raiskaa ja kaikki elävä on kuolevaista. Tämä totuus on työnnetty kauas pois, kun ihminen luulee hallitsevansa luontoa ja työntää kuolevaisuutensa mahdollisimman kauas modernin lääketieteen keinoilla. Ilmastonmuutoksessakin puhutaan koko ajan siitä, että meillä on vielä vähän aikaa ja nyt pitäisi nopeasti ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin, jotta lopullinen katastrofi vältetään. Mitäpä jos onkin niin, että vaikka ilmastonmuutoksen torjunnan teknologia olisikin olemassa, niin ihmisen ja ihmiskunnan kyky tehdä oikeita arvovalintoja on näin luonnontieteellisesti sanottuna geeniperustaltaan pienyhteisön, perheen, luolamiehen tasoa eikä anna hyvää todellisuuspohjaista ennustetta sille sosiaaliselle prosessille, joka ilmastouhan torjunnassa tarvitaan vai mitä ajattelette maailman vanhimman toimivan parlamentin brexit keskusteluista ja onko siitä viihdettä tekevä journalisimi pahimman laatuista nykyajan farisealaisuutta. Jos luolamiestaustansa myöntää eikä silti vajoa pessimismiin eikä syytä muita, vaan toimii aktiivisesti tietämänsä hyvän viitoittamaan suuntaan siinä toistuvasti, jatkuvasti kompuroiden, niin on nöyryyden oppimispolulla. Olisiko se hyvä suunta?

Keltaiset lehdet ovat selvä turvallisuusriski samalla tavalla kuin vaikkapa järven jää, mutta myös sängyssä löhöäminen ja paikallaan istuminen kuin myös se, että joku toinen käy riskin ns. eliminoimassa, haravoi lehdet tai kieltää rannalla kävelyn tai merkitsee “turvallisen” reitin jäälle tai kieltää jäällä liikkumisen tai säätää lain, jolla II tyypin diabeetikot määrätään kuntoilemaan tai muuten sosiaaliturva heikkenee. Näissä kaikissa esimerkeissä unohdetaan kuolevaisuutemme. Toimenpiteiden kohteena olevan ihmisen genetiikka on nimittäin sellaiinen, että vain ne ominaisuudet säilyvät ja kehittyvät, joita käytetään. Tämän tiede on selvittänyt. Jos joku toinen eliminoi turvallisuusriskit edestäni, niin silloin minä muutun vähitellen sellaiseksi että entistä tavanomaisemmat asiat ovat minulle turvallisuusriski. Minun elämääni kontrolloidaan ja ohjataan ulkopuolelta ja oman toimintani merkitys muuttuu aina vain vähäisemmäksi, vaikka voin olla sellaisen kollektiivisen harhan vallassa että asia on päinvastoin. Ajatellaanpa vaikka autoa, joka on tunnetusti iso turvallisuusriski. Auto on parissa vuosikymmenessä automatisoitunut todella paljon. Nykyajan kuljettaja on sopeutunut tähän. Häneltä on mitä luultavimmin kadonnut kyky tunnistaa ne riskit, jotka kunnossa oleva automatiikka hoitaa. Samalla kun kehittyneet jarrut parantavat ajoa liukkaalla, niin ne estävät kuljettajaa oppimasta auton käyttäytymisestä sitä, että nyt on varmaankin liukasta. Toki kojelaudassa voi syttyä varoitusvalo, mutta se ei asiaa muuksi muuta, ei synny kokemuksesta opittua liukkaan kelin ajotuntumaa.

Luonto on mahtavampi kuin ihminen. Jos olisi päinvastoin, niin ihmisen pitäisi olla kaikkivoipa kaikkivaltias jumala – oletko sellainen? Oli sitten kysymys keltaisista lehdistä betonilla tai heikosta jäästä tai liukkaista puunjuurista polulla tai mahdollisesta ukonilmasta hetkellisine kovine tuulenpuuskineen, niin yritykset eliminoida tällaisia riskejä johtavat myös siihen, että me entistä vähemmän itse kontrolloimme olemistamme omalla puutteellisella ja erehtyvällä tavallamme. Sitä kontrolloidaan ulkopuolelta hyvän nimissä, emmekä me eikä usein kontrolloijakaan huomaa, mitä pahaa samalla tuotetaan. Otatko koskaan liikaa vastuuta itsestäsi etkä siirrä sitä muille, oletko liian nöyrä ja liian armollinen muille. Mitä sitten vastasitkin, niin muista, olet rajallinen ja sinun pitää olla armollinen myös itsellesi ja levätä riittävästi. Jos et lepää, niin et jaksa olla nöyrä etkä armollinen sitäkään vähää, johon muuten pystyisit. Lähdetään katsomaan, mitä luontopeili meille itsestämme näyttää.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari: Retkiluistelukausi on alkamassa, tilanne lähipäivinä ja kauden suunnitelmat

Hitin tiimilläkin on mieli jäälle. Toivottavasti jo huomenna pääsemme koeretkelle tai jos huonommin käy, niin sitten vasta lauantaina. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupallinenkin retki voi olla mahdollinen aivan lähipäivinä, viimeistään sunnuntaina. Jos sinua retki kiinnostaa, niin kommentoi heti kiinnostuksestasi tämän artikkelin perään ja seuraa faceamme. Siellä julkaisen myös varsinaisen retken. Vuokraamo päivystää viikonloppuna.

Toivon, että jaat tätä lähipäiviin ja kauden suunnitelmiin keskittyvää julkaisua, että mahdollisiman monella on heti tietoa, missä menään.

Uuden tyyppinen sää on niin ailahtelevaa, että huiputeknologinen ihminen pysyy sen perässä lähinnä vain täällä internetissä. Koko syksy on huokailtu käsittämättömän lämpimiä ja viimeisten viikkojen aikana sumuisen harmaita kelejä ja sitten käykin niin, että muutamassa päivässä meille on tulossa luistelukelit. Lumen puutteesta valittavien turistien kanssa kamppaileva Lapin matkailukin on tämän tosiasian edessä. Ei ole lunta, mutta järvet ovat peilinä, ja ei ole luistimia. Eilen minulle soitti alan yrittäjä Äkäslompolosta ja mietimme josko meidän luistimia lähtisi sinne tarpeeseen. Ei lähtenyt, koska joku hänen kumppaniverkostostaan oli juuri käynyt ostamssa 40 paria.

Täällä Pirkanmaallakin kausi on jo alkanut. Luultavasti Harri Kalliovalkama on tänä aamuna ollut ensimmäinen täällä luistellut henkilö. Skrinnareiden paikallinen tukipylväs Leo Kinnunen raportoi minulle aamu aikaisella käyneensä asuinpakkansa lähilammella Teiskossa jäällä kävelemässä. Jää oli jonkun millin alle 5 cm paksuista eli kantavuuden rajoilla.

Hieman pohjoisempana, luultavasti jo Helvetijärven kansallispuistossa pienissä ja matalissa metsäjärvissä jää on jonkin verran paksumpaa. Virroilla ja Ähtärissä jää on varmasti jo monessa paikassa sopivan matalassa järvessä luistelijan kantavaa. Ilmatieteen laitoksen sääasemat Virtain Äijännevalla ja Ähtärin Myllymäessä kertovat huomattavasti kylmemmistä öistä ja myös päiväpakkasista kuin Tampereen lähiympäristössä. Pakkasta on siellä kylmimmillään ollut yli 10 astetta.

Kauden alkujäillä luistelevan pitää muistaa turvallisuusasiat: ei yksin jäälle, turvavarusteena naskalit, heittoköysi, jään koetinsauva ja asiallinen reppu, jossa vaihtovaatteet on vesitiiviisti pakattuna. Tärkein turvallisuustekijä on harrastajan päänupissa. Koko ajan pitää jäätä tarkailla ja edetä sopivan varovaisesti.

Sitten katse kauemmaksi. Kuluvan kuun 14. päivänä Tampereen kaupunki myönsi yritykselleni 20000 € avustusta luisteluradan auraamiseen ja jäälatujen avaamiseen Nässyn jäälle tulevalle kaudelle. Tämä päätös on näkynyt mediassa jo pikku uutisina. Minä en ole asiaa kommentoinut. Olen odotellut päätöspöytäkirjan vahvistamista. No nyt olen saanut virallisen liitteen. Avustusta tulee 5000 € enemmän kuin vuosi sitten. Lisärahoituksella olen sitoutunut ylläpitämään radan lisäosia Siilinkarilta Reuhari-Halkoniemi suuntaan (tämä osuus oli viime kaudella käytössä noin kuukauden) tai vaihtoehtoisesti Suomensaaren suuntaan. Ensisijainen suunta on Halkoniemi. Perusrata Kaupinojalta Santalahteen ja pisto Lapinniemestä Siilinkarille toteutetaan entiseen tyyliin. Kovasti on pohdinnassa tehokkaamman Avantin hankinta, jotta päivän tunnit paremmin riittävät radan ylläpitoon. Kun lunta on riittävästi, niin hiihtolatuja tehdään radan vierille samaan tyyliin kuin viime talvena.

Tänään Aamulehden Moro liitteessä oli laaja artikkeli Tohlopin luisteluradasta. Siellä on myös hyvä kehityspöhinä meneillään. Osa radasta ollaan ilmeisesti valaisemassa, luvassa on myös soihtulistelua… Uutinen kertoi myös sen, että radalle ehdotetaan kaupungilta edellisvuotta selvästi korkeampaa avustusta.

Kun näihin edellisiin lisätään se, että Kangasalla Saarikylissä on yksi Suomen vanhimpia ja parhaiten hoidettuja idyllisiä luisteluratoja ja vielä se, että Ruovedellä ja Kurussakin on muutamana vuonna ollut baanaa luistella, niin kaupallisesta näkökulmasta kaikkien matkailutoimijoiden pitäisi huomata, mitä mahdollisuuksia tämä avaa.

Myöntäessän Hiking Travelille aurausavustusta kaupungin Elinvoima- ja osaamislautakunta toteaa peruteluissa mm. seuraavasti: “Matkailun osalta painopisteinä ovat luonto- ja järvimatkailun kehittäminen sekä pimeän ajan toiminnan laajentaminen Tampereella. Näsijärvelle toteutettava reitistö edistää suoraan matkailulle asetettuja tavoitteita. Keskeisen sijaintinsa vuoksi palvelut ovat matkailijoille helposti markkinoitavissa ja saavutettavissa.” Tämän päätösperustelun pitäisi muuttua jokaisen matkailutoimijan kohdalla ensin ajatukseksi ja sitten toiminnaksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi jokaisen Tampereen hotellin asiakaspalveluhenkilökuntaa – pitää olla tieto tarjottavana tällaisesta hienosta mahdollisuudesta. Sama pitää paikkansa ravintoloiden tarjoilijoiden, sporttikaupan myyjien ja monen muun suhteen. On huomattava, että kysessä on WIN-WIN tilanne. Luistellessa tulee kovempi nälkä kuin jouten ollessa, joten ravintolat saavat osansa. Ei kukaan tule Tampereelle vain hotelliin nukkumaan vaan muista syistä, joista aktiviteetteihin perustuva matkailu on yksi eli hotellit saavat omansa. Varmaankin jokainen ymmärtää, että sporttikauppa ei myy luitimia, jos ei ole luistelupaikkoja…

Tampere hehkuttaa nykyisin aika voimakkaasti luisteluradan tyyppistä kaupunki-imagoa ja liittää siihen matkailun. Visit Tampereessa tämän pitää konkeretisoitua mahdollisimman hyvin. Jos sääolot eivät osoittaudu aivan surkeiksi, niin nyt Tampereella ja lähiympäristössä panostetaan Suomen mittakaavassa aurattuihin ratoihin varsin hyvin. Jo aikaisempien vuosien kokemusten perusteella tiedän: houkuttelevuutta on, kun vain viesti saadaan levimään Keski-Eurooppaan. Nyt hämäläisten laulun pitää kuulua on kuntoa on luistelua (eikä jos vaan) KUN toimeen tartutaan…

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Retkeilyrakenteista

Ratamestarin mietteitä:

Olimme Tapion kanssa viikon melontaretkellä Puulavedellä.

Retkeilyn hyvä piirre on sen tapahtumaköyhyys verrattuna nykyiseen hektiseen elämäntyyliin. Retkellä aivan itsestään miettii moninaisia asioita. Elää ajatuksissaan, joka lienee aika hyvä juttu!

Jotakin näistä mietteistä lienee myös hyvä jakaa muille. Vuosi sitten vastaavalla retkellä muistan pohtineeni korpihotellien kohtaloa ja Suomen luontomatkailun tilaa. Silloin myös kerroin hieman itsestäni, jotta minua heikoisti tuntevakin lukija saa käsityksen miltä taustalta mielipiteeni kumpuavat. Toistan seuraavaksi viime vuonna tähän tarkoitukseen laatimani esittelyn itsestäni:

” Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta etelään Hämeenlinnaan, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.”

Tästä taustoituksesta jo voi päätellä, että aion sanoa painavasti “auktoriteetista käsin” muutaman sanan tällä kertaa retkeilyreittirakentamisesta ja reittien rakenteista. On paikallaan myös todeta, että yrityksessäni on toteutettu laajoja tähän aiheeseen liittyviä selvityksiä, kartoituksia, luokitteluja ja arvointeja, jotka kattavat yhteensä tuhansia kilometrejä polkuja ja vesireittejä. Jonkin verran olemme sotkeentuneet myös reittien rakentamiseen. Tästä viimeisenä esimerkkinä tänä syksynä toteutettu Kuttuniskan silta Kurussa Haukkajoen reitillä.

Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen:

Minun kaltaisen ammattilaisen silmään retkeilyreittien rakenteet valitettavasti näyttäytyvät yleensä korkeintaan tyydyttäviltä, usein välttäviltä ja liian usein myös virheellisiltä ja käyttökelvottomilta, Miksi näin on? Eihan taksi-, bussi ja kuorma-autoliikennettä harjoittavien ammattilaistaen tarvitse olla neuvomassa, mitä vikaa maanteissä on tai miten niitä pitäisi rakentaa?

Edelliseen liittyen on hyvä muistaa, että myös tienrakennuksessa on ollut kummallisuuksia, aivan käsittämätöntä toimintaa. Aikansa työttömyystöinä tehtiin tien runkoa jopa lumesta lapioimalla – talvella näytti kauniilta, mutta kesällä totuus paljastui ja tällaista on tapahtunut juuri silloin, kun Suomi murtautui sodan jälkeen köyhyydestä nykyiselle kasvu-uralle.

Taitaa olla niin, että retkeilyreittirakentamisessa ei vielä juna ole kiskoilla, vaan ainakin näihin päiviin saakka reittejä on rakennettu hieman samalla tavalla vinoutuneesti, mitä kertomani tienrakennusesimerkki kuvaa. Siinä vinouma piilee sanassa työttömyystyö – pahalta kalskahtava sana. Tietä tehtiin verovaroilla ja työttömyystyö oli keihään kärkenä ei tien tehokas toteuttaminen ja laadukkaan lopputuloksen varmistaminen ja siten, että panos/tuotos suhde on hyvä.

Teiden tekeminen tällä tavalla liittyi yhteiskunnan rakennemuutokseen. Samoin on luontomatkailua palvelevien rakenteiden kanssa.

Suomessa maaseutu on koko itsenäisyyden ajan ollut toisiaan seuraavien rakennemuutosaaltojen kourissa: torpparivapautus, karjalaisten asuttaminen sodan jälkeen, rintamamiestilat, edellisellä tavalla syntyneiden pientilojen kuolema 1960- luvun puolivälistä alkaen (vennamolaisuuden nousu), EU ajattelutavan rantautuminen Suomeen, maatalouden ja maaseudun elinkeinojen uusi reformi, joka jatkuu yhä. Tähän viimeiseen aaltoon sijoittuu melkoinen buumi retkeilyreittirakentamisessa. Kun alkoi olla näköpiirissä Suomen entistä tiiviimpi integroituminen Euroopan ytimeen nähtiin heti, että suomalainen maaseutuinfra ei siitä kummoisesti selviä. Jotakin piti tehdä ja nopeasti. Syntyi kasapäin luontomatkailuprojekteja, alan koulutus kasvoi kuin herkkutatit lämpimässä sateessa, retkeilyreittejä suunniteltiin ja rakennettiin. Alalle houkuteltiin yrittäjiksi entisen elinpuun menettäneitä starttirahojen ja pikakoulutusten turvin, maatalousyrittäjiä houkuteltiin tukirahoituksen avulla vaihtamaan toimialaa maatilamatkailuun jne. Tämän touhun hätäisyys muistuttaa kyllä aika paljon työttömyystyönä toteutettuja tiehankkeita ja ongelmat ovat samoja. Sellaiset peruskysymykset kuin:

1. Mitkä ovat todelliset tarpeet ja millä perusteella reittejä rakennetaan?
2. Mitkä ovat hyviä rakenteita ja millä perusteella, kenellä on niistä asiantuntemusta ja mihin se perustuu?
3. Mihin suunnittelufilosofiaan reittirakentaminen tulisi perustaa?
4. Miten reittiä markkinoidaan, mitä siihen tukeutuvia palveluita on tuotteistettu ja kuinka niitä myydään?
5. Kuinka ja millä rahoituksella reittiä ylläpidetään?

Näitä asioita olen yrittänyt pitää esillä niissä hankkeissa, joissa yrityksemme tai minä henkilökohtaisesti olemme jollakin tavalla olleet mukana, mutta tulokset ovat olleet laihoja, parhaimmillaan on analyysiäni jääty kuuntelemaan, mutta oikeastaan missään tapauksessa se ei ole tuottanut omasta mielestäni selkeästi nähtävissä olevia parannuksia. Tähän voin listata muutamia syitä:

1. Reittihankkeesta on jo “ylätasolla” päätetty. Suuret linjat ovat annetuja ja niinpä suuria korjauksia ei voi tehdä. Vaikkapa tyyliin karsitaan puolet hankkeesta ja pannaan säästyvät rahat “ylläpitorahastoon” niin reitin kunnossa pysyminen varmistetaan.

2. Reittiä lähtee toetuttamaan taho, joka projektissa opettelee aihealuetta. Valmis reitti on siten parhaimmillaan hänen kisällinäytteensä eikä kokeneen ammattilaisen aikaansaannos. Tämä ilmiö seuraa maaseudun rekennemuutoksesta – reittiympäristössä on paljon paikallisia toimijoita, joille pitäisi keksiä jotakin uutta työtä, niinpä reittiprojektin rahoja ei haaskata ulkopuoleisten “todellisten” asiantuntijoiden etsimiseen ja heidän käyttämiseessä. Tämä näkyy toistuvasti projektien rahoitusrakenteessa, jossa ulkopuoleisilta asiantuntijoilta ostettaviin palveluihin budjetoitu osuus on vähäinen verrattuna projektihenkilökunnan palkkoihin.

3. Koska reitin ja sen rakenteiden suunnitelussa ei ole kunnon ammattilaisia mukana, niin ratkaisut lainataan muualta. Käytetään keittokatos, kota, nuotipoaikka jne. ratkaisuja, joita teollisuus on tarjonnut jo kymmeniä vuosia kesämökkiasukkaille, leirintäalueille jne. ei kysytä tarpeeksi ponnekkaasti toimivatko ne reittirakenteina.

4. Reittirakenteiden toteuttajat voivat olla samalla tavalla maaseudun rakennemuutoksen kourista mukaan poimittuja henkilöpitä kuin projektin suunnitteluhenkilötkin – tilanne siis muistuttaa tältäkin osalta tienrakennusta työttömyystyönä. Rakentamisen tulosten laatu vaihtelee samallakin reitillä arveluttavalla tavalla.

5. Reittirakenteiden ylläpidettävyyteen ei osata kiinnittää huomiota. Tämä on tulosta valmiiden rakenteiden lainaamisesta toisesta ympäristöstä ja suunnittelijoiden/toteuttajien vaillinaisesta asiantuntemuksesta.

6. Reitin riittävän ylläpitorahoituksen varmistamiseen ei kiinnitetä pahimmassa tapauksessa lainkaan huomiota.

Tällaista surkeaa listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta tämä riittänee.

Jotta juttu ei olisi vain valittelua, niin tässä muutama ratamestarin yksinkertainen ja haluttaessa varmasti toteuttamiskelpoinen neuvo edellisten ongelmien välttämiseksi.

1. Rakenna reittiä vain mitattavissa olevaan tarpeeseen. Kysy reitin käyttäjävirtoihin liittyviltä etulinjan ammattilaisilta, mitä oikeasti tarvitaan ja millaisia rakenneratkaisuja. Älä hyväksy aloittavaa yritystä neuvonanatajaksi eikä reitin toteuttajaksi. Vältä toiveiden tynnyri ilmiötä. Parempi vähemmän kunnollisia rakenteita kuin paljon laadullisesti heikompitasoisia.

2. Varmista reitin ylläpidon kunnollinen rahoitus. Rakenna vain sen verran, mitä kyetään ylläpitämään

3. Koska edellisestä huolimatta ylläpito on vaarallinen akilleen kantapää, niin toteuta mahdollisimman pitkäikäisiä rakenteita. Toteuta säälle alttiit rakenteet kivestä, sorasta tai painekyllästetystä puutavarasta. Normaalien puurakenteiden pitää olla katon alla sateelta suojassa. Tämä tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin riittävän pitkiä räystäitä.

4. Rakenteissa on kyse funktionaalisesta suunnittelusta. Mene siis käytettävyys edellä, alista valmiit rakenneratkaisut, aivan muihin tarkoituksiin suunnittelut paloturvallisuunormisto jne. käytettävyydelle. Älä anna hämätä itseäsi väitteillä, että eiväthän käyttäjät kuitenkaan osaa käyttää näin hienoja rakenteita oikein, vaan päinvastoin vetoa neuvontaan, valistukseen, ohjeisiin ja opettamiseen. Kyllä retkeilijä oppii aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Emmekö elä kaikkien aikojen koulutetuimmassa yhteiskunnassa. Osaamattomuuteen, ymmärtämättömyyten ja tyhmyyteen vetoamisessa ei ole järkeä eikä mitään rajaa. Siitä pitää kasvatuksen ja ohjeistuksen keinoin pyrkiä poispäin eikä hylätä muuten hyviä ratkaisuja vetoamalla käyttäjien osaamattomuuteen.

Tässä aivan ilmaiseksi neuvoja konsulttitaholta, joka on arvioinut luokitellut ja pieneltä osalta myös ollut rakentamssa tuhansia reittikilometrejä. Toki edelleen olemme halukkaasti myös rahasta mukana, reittien kehittämisessä ja korjaamisessa, jos asiantuntemustamme arvostetaan ja kutsu käy. Jatkan juttua myöhemmin, jos vielä tulee jotkain olennaista mieleen.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari melontasäästä

Ratamestari pitkästä aikaa:

Monet teistä ovat varmaan huomanneet, että julkaisemme nykyisin päivittäin “melontasäätiedotuksen”. Säätiedotus koskee ensisijaisesti päivän melontaososuhdetta Kaupinojan tukikohdassamme.

Tämän käytännön aloittamisen perusteista voin nostaa esiin muutamia.

Haluamme palvella asiakkaitamme ja myös muita melojia ja “rantaulkoilusta” kiinnostuneita. Samalla viestitämme, mistä ulkoilusään arviointi koostuu ja mitkä sään tekijät vaikuttavat ulkoilusään laatuun. Tämän ajattelemme olevan tarpeellista koska:
– yleiset sääennusteet palvelevat ulkoilijaa aika summittaiseti ja tilannetta vielä pahentaa “sääviihde” eli säämuutosten dramatisoiva ylikorostaminen, joka on pahimmillaan myrskyillä, sateilla, helteillä pelottelua. Näitä sään ääri-ilmiöitä ylikorostetaan ja alle hautautuu se tosiasia, että keskimäärin sää Suomessa on hyvin vaihtelvaa, joka tarkoittaa sitä, että samankin päivän aikana voi olla useita hyviä ja huonoja ulkoiluhetkiä.
– liikunnan “suuri massa” eli ne, jotka liikkuvat vain silloin tällöin luonnossa näytttää ainakin osittain irtautuneen omakohtaisesta kyvystä päätellä, milloin on hyvä ulkoilusää ja on liikaa viihteellisten sääennusteiden varassa

Paras melontasää ei suinkaan ole lähes tyyni hellepäivä, vaan sitä muutaman asteen viileämpi päivä ja melojan taitoihin nähden tuulikin voi puhallella sopivalla voimalla. Noin + 20 c lämpötilassa melojalla on mukavan raikas olo eikä hiki haittaa.

Kehoitamme jokaista omakohtaiseen ulkoilusään arviointiin erilaisten nettisääportaalien avulla. Siellä säähän avautuu kokonaan toinen maailma kuin maikkarin sääviihdetuokioissa. Tamperelaisen melojan kannalta tärkein on ilmatietaan laitoksen paikallissäästä löytyvä Siilinkarin automaattinen havaintopiste.

Toki helteelläkin on kiva meloa erityisesti siksi, että meitä suomalaisia ei keskimääräisenä kesänä helteillä liikaa hellitä. Erityisesti suppailu on hellekelille sopivaa melontaa, koska sitä monet haluavat harrastaa uima-asussa ja liikunnan lomassa nauttia auringosta.

Melojan on helteellä muistettava juoda riittävästi, pukeutua kevyyen ilmavaan pitkähihaiseen paitaan ja/tai käyttää riittävän tehokasta aurinkorasvaa (ei kämmeniiin, hiekalla melontaa haittaavan rasvan saa pois käsistä). Päähineenä paras on lierihattu, joka on kaulan alta kiinni siten, että pysyy päässä reippaassakin tuulessa. Nämä ohjeet on hyvä muistaa kahdesta syystä: 1. pitkä päivämelonta auringossa, liian vähän juotavaa ja huonosti suojattu pää voi hyvin tuottaa ikävän päänsäryn ja pahimmillaan auringonpistoksen. 2. Auringon säteilyn (UV) haitalliset vaikutukset melojalle ovat käytännössä kaksinkertaiset samoissa olosuhteissa maalla liikkumseen verrattuna. Tämä perustuu siihen, että auringon säteily heijastuu vedestä tehokkaasti takaisin.

Tuuli vaikuttaa melontaturvallisuuteen ja siksi se on tärkeimpiä melontaan vaikuttavia säätekijöitä. Melomaan lähdettäessä tuulen suunnan ja voimakkuuden yhteisvaikutus ratkaisee. Jos tuuli on olennainen tekijä, niin silloin sen suunnan muutos ja voimistuminen/heikkeneminen on syytä tarkastaa ennusteesta. Yleensä tuuli laantuu illaksi. Heikkeneminen alkaa tyypillisesti klo 18-20.

Tuulen puhaltaessa ulapalta maalle on tilanne sikäli turvallinen,että melojalle haastavinta on matkaan lähtö. Jos taidot eivät riitä, niin vahinko sattuu heti rannassa ja seurauksena on vain raikas kylpy ja kenties särö omiin kuvitelmiin taidoistaan. Kovalla tuulella Näsiselältä voi rantaan vyöryä sen kokoinen aalto, että lähtötilanteessa paiskautuminen poikittain hiekkarannalle tai rantakalliolle ja kaatuminen tässä tilanteessa voi olla vaarallista. Rannan ja kanootin väliin kaatumista pitää välttää eli riittävästi nojaa ulapan puolelle. Lähtöpaikaksi kannattaa aina valita paikka, jossa edellisen kaltainen ongelma ei välittömästi ole edessä.

Viekoitteleva rantatyyni ja puiden suhina tarkoittaa sitä, että tuuli on maalta ulapalle. Silloin melojan pitää aina suhteessa taitoihinsa olla varuillaan. Pitää meloa sellaisella etäisyydellä rannasta, että pystyy aina melomaan takaisin rantaan eikä lähde ajelehtimaan aina vain kauemmaksi ulapalle. Jos tuuli puhaltaa rannasta vinottain ulospäin tai rannan suuntaisesti, niin silloin kannattaa lähteä melomaan rantaa pitkin vastatuuleen. Tällä tavalla varmistaa takaisin pääsyn. Jos lähtee myötätuulen suuntaan ja tuuli sopivasti kääntyykin vinottain rantaa vastaan, niin paluumatka voikin muodostua paljon menoa haastavammaksi ja pahimmillaan melojan taidot eivät riitä.

Alkukesästä ja loppusyksystä veden ollessa kylmää pitää tuulen tuomiin vaaroihin suhtautua paljon tarkemmin. Mitä kylmepää vesi on, niin sitä lyhyempi uintimatka voi olla liian pitkä.

Kesäsäähän liittyy myös ukkonen. Sen aiheuttama meteli ja salmaniskut jo sinällään aiheuttavat luonnollista pelkoa ja sillä tavalla estävät uhkarohkeutta. Melojan kannalta ukkoseen liittyy pari vaaratekijää. 1. Salaman isku sähköä johtavaan melaan. Ajatus tästä perustuu siihen, että sähköä johtava melan varsi muodostaa maston, johon ukkonen tasaisella vesialueella herkemmin iskee. Tästä puhutaan paljon, mutta ketään tällä tavalla salaman iskun kohteeksi joutunutta en tiedä. Vaaraa luultavimmin vähentää, jos meloo rannan tuntumassa ja rannalla on korkeita puita, jotka myös toimivat “ukkosenjohdattimina”. 2. Tässä tilanteessa pitää myös ajatella tuulen suuntaa ja mahdollisia syöksyvirtauksia (ukkospuuskia). Maalta voi myös kaatua puu melojan päälle tai tuulen ollessa toisin päin voi voimakas ukkospuuska paiskata melojan rannalle. Jos tällaisten olosuhteiden vuoksi joutuu rantautumaan, niin nopeasti suojaiseen rannnan kohtaan ja sitten mahdollisuuksien mukaan rannalle paikkaan johon tuulen suunnan vuoksi ei puita voi kaatua (saaressa vastatuulen ranta, maalla pienikin niemenkärki ja/tai pienet rantapuut jo auttaa).- Ratamestari on 42 vuotta kestäneen melontauransa aikana ollut 2 kertaa melonnan yhteydessä tekemisissä syöksyvirtauksen aiheuttaman erittäin voimakkaan tuuulenpuuskan kanssa.- Näsijärvellä oman kokemukseni mukaan melojalla on hyvinkin 15 min (usein puoli tuntia) aikaa valita hyvä rantautumispaikka, jos ukkosmyrsky uhkaa. Riskikelillä melontareitti kannattaa suunnitella siten, että nopea rantautuminen hyvään paikkaan on koko reitillä mahdollista.

Tässä sääpaketissa käsitellyillä asioilla on realistinen perusta. Halutessani voisin kertoa näistä teemoista konkreettisia esimekkejä. Meillä on valmistumassa myös vuokra-asiakakkaille tarkoitettu turvallisuusohje. Toiminnan kasvaessa myös harvinaisista riskitilanteista voi syntyä epämiellyttäviä tapauksia, jos asioihin ei varauduta millään tavalla.

Olen tässä pyrkinyt kirjoittamaan aiheesta tiiviin kuluttajanvalistuksellisen paketin. Jos sinusta aihe oli käsittelemisen arvoista ja teksti asiallista niin toivoisin, että jaat artikkelia.

Kaupinojan tukikohtamme Bikini Baari (melonta vuokraamo ja kauppa ohjauksia, kahvilaa ja mauita kesäisiä kujeita unohtamatta) palvelee: https://hikingtravelhit.fi/yhteystiedot-ja-aukioloajat/

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteitä päättyneeltä melontaretkeltä

Olin Tapion kanssa melomassa inkkarikanootilla Päijänteen itärannan läheisyydessä olevissa vesistöissä 12 päivää. Retki päättyi eilen.

Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta, etelästä Hämeenlinnasta, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet, ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.

Pitkästä johdannosta jo voi päätellä, että aion sanoa painokkaasti parista Suomen luontomatkailun tilaan ja tulevaisuuteen liittyvästä asiasta, joista tein päättyneellä retkellä tuoreita havaintoja.

Ensimmäinen aihe kumpuaa Hotelli Joutsenlammesta, mahtava korpihotellien kulta-ajan luomus hienolla harjun rinteellä puhtaan veden äärellä, mutta konkurssissa. Miksi? Voi toki olla, että aikanaan hotellin menestyessä sen omistajat ehtivät kuolettaa sijoitetun pääoman ja tehdä hyvän tilinkin, mutta silti edellinen miksi on olennainen kysymys. Vastaus on hyvin selvä ja tunnettu, sellainen että se toistuvasti unohdetaan ja se kuuluu: “aikansa kutakin”. Kuluttajamarkkinat ovat arvaamattomat, koska siellä osa kysynnästä perustuu ilmiöihin, joihin myös kyllästytään. Tällaiselle pohjalle ei voi rakentaa “loputtomiin jatkuvaa” menestyvää liiketoimintaa. Korpihotellien kulta-aika oli ja meni, koska niitä rakennettiin potentiaaliseen asiakasmäärään nähden runsaasti ja toisaalta kysyntä perustui ilmiöön, johon kuluttaja muutaman kokemuksen jälkeen myös kyllästyy. Koska asiakaspohja oli suurelta osalta kotimainen, niin kulta-ajan hotellien määrä tyhjensi kysynnän melko nopeasti. Ohjelmapalveluiden puolelta hyvä esimerkki vastaavasta tuotteeseen ja kysyntään liittyvästä ilmiöstä on perinnesavotta. Noin kymmenen vuotta sitten tämä oli suosittu yritysryhmille tarjottava tuote (puun kaatoa, karsimista, katkomista, kuorimista, hevoskuljetusta ja uittoa perinteisillä välineillä). Tuote vain on luonteeltaan sellainen, että sitä kerran pari kokeiltuaan, on siihen kohdistuva into tyydytetty ja koska suomalaisia firmaryhmiä on varsin äärellinen määrä, niin kysyntä sammuu aika nopeasti.

Ettei vain Lapin matkailussa vaanisi sama ansa. Totuuden paljastuminen vain ottaa kauemmin, koska kysyntä on kansainvälistä eli asiakaspotentiaalia on paljon. Silti vaarallisen paljon Lapin tarina perustuu moottorikelkkaan, poro/ koiravaljakkoon ja joulupukkiin.

Tuotteiden rakentaminen ruisleivän syömisen kaltaiseen kysyntään (johon ei kyllästy ainakaan pitkäksi aikaa koskaan) on paljon turvallisempaa. Väitän että melonta 180 000 järven maassa on tällainen ruisleipäalusta, joka tarjoaa loputtomat mahdollisuudet – melominen tyydyttää sellaisia perustarpeita, joiden tyydyttämiseen ei kyllästy.

Tästä tullaankin toiseen teemaani: Suomi melontamatkailukohteena.

Miksi muutamaan edellä selostetun kyllästymisriskin sisältävään teemaan liittyvä Lapin matkailu menestyy, mutta melonta antaa edelleen odottaa itseään?

Tämä teema terästyi mielessäni erityisesti meloessamme toinen toistaan upeampien järviretkeilypäivien jälkeen Tainionvirtaa Hartolasta Sysmään. Tämä jokimelontareitti on Visit Finlandin alla olevan Outdoors Finlandin ykköskohteita.

Kotimaiseen silmään toki kohteella on puolensa. Etelä-Suomessa on vain muutama jokimelontakohde, jossa voi toteuttaa edes yhden tai kahden yön melontaretken. Tässä mielessä siis vähäinenkin virtaavan veden tunne on suomalaisille houkuttelevaa. Joku voi myös nauttia jokimaisemien paikoitellen tiheästä rantarakentamisesta hyvin hoidettuine puutarhoineen, sen vaihtelusta erämaisempiin maisemiin ja Suomen mittakaavassa myös vanhaan rakennuskantaan. Mutta tehoaako tämä saksalaiseen. Keski-Euroopassa parhaimmillaan jokiretkellä voi ihailla vuoria ja ritarinlinnoja! Maailman perspektiivistä katsottuna itsestäänselvyys: Suomi on järvimelonnan paratiisi eikä jokimelonnan on jäänyt huomaamatta. Jos katsoo mainitun Outdoors Finlandin muita kohteita, niin sama ilmiö loistaa.

Miksi?

Kyse taitaa olla tuotteistamisinnosta. Tuotteistamismantraa ja sen puutetta on luontomatkailussa toisteltu kymmeniä vuosia. Suppea jokimilijöö vielä jollakin tavalla antautuu tälle alun perin tavaratuotannosta peräisin olevalle ajattelutavalle, mutta vaikkapa Suur-Saimaan kokoinen vesialue tai sitä 4 kertaa pienempi Päijänne ei enää mitenkään. Seurauksena on se, että ulkomailta katsottuna näin toimittaessa Suomen melontamahdollisuuksista muodostuu hyvin vinoutunut kuva. Mahdollisuuksien laajuus, yhden ihmisiän puitteissa loputtomuus jää kokonaan havaitsematta. Näkökulmaa pitäisi parissa asiassa muuttaa:
1. Mikä meille on kaikkein tavallisinta voi kaukaa tulleelle turisteille olla kaikkein eksoottisinta. Tavallinen järviluonto ja se loputtomuus voi olla juuri se asia jota ei saa peittää normaalin muista business ympyröistä kopioitujen markkinointiviestinnän kaavojen alle. Voi olla jopa niin, että suomalaisen mielestä koleahko ja jopa hieman sateinen kesäpäivä kajakissa voi kuumasta ilmanalasta kotimaassaan kärsivälle olla mitä hienointa elämyssisältöä.
2. Liikaa tuotteistamista pitäisi välttää siellä, minne se ei sovi, koska se supistaa näköalaa. Tuotteistamisessa pitäisi keskittyä selkeämmin tukipalveluihin (majoitus, vuokraus, ravintolat ja kuljetukset) ja retkeilyä tukevaan infraan (tulipaikat, laavut, kodat) ja jättää varsinainen melonta liian tuotteistamisen ulkopuolelle ja elämyksen tuotteistamisen sijasta vain luoda monipuolisia mielikuvia suomalaisen järvimelonnan rajattomista mahdollisuuksista.

Lappiin palatakseni.

Edellä kuvatulla tavalla Lapin matkailun vetonaulat estävät matkailijaa näkemästä omaehtoisen kokemisen näkökulmasta Lapin luonnon suuria mahdollisuuksia, parin tunnin tunturipatikasta laajempiin vaellusympyröihin.

Aivan toinen asia on sitten se, jos luontomatkailussa vain puhutaan aitoudesta ja aidoista elämyksistä ja todellisuudessa yritetään edelliset mahdollisuudet hyvin tietäen kuitenkin tyhjentää turistin taskut mahdollisimman yksinkertaisella teollisella konseptilla samaan tapaan kuin hampurilaisravintolassa. Ei tarvitse olla äärimielipiteistään ekonatsiksi haukuttu Linkola tajutakseen, kuinka mädännäiseen arvopohjaan edellinen vaihtoehto perustuu.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari toivottaa äitienpäivää

Äitini kuului siihen sukupolveen, josta köyhistä oloista ei opin tielle ponnisteltu kuin väkisin ei ainakaan tyttönä. Piti ponnistella niin yli kaiken kohtuullisuuden, että siitä jäi elinikäiset jäljet koko persoonallisuuteen. Minäkin olen saanut kärsiä tästä – mikään ahkerointi lapsena ei ollut tarpeeksi. Ei ihme, koska äiti opiskeli jo kansakoulussa sellaisella tavalla, joka nykyajalle on aivan tuntematonta. Hän esimerkiksi osasi kymmenien vuosienkin päästä omia reaaliaineiden koulukirjoja ulkoa, Raamatusta puhumattakaan. Silti oma isä ei 17-vuotiaalle tytölle antanut edes takuunimeä lainapaperiin, kun matka kävi Turun Kakskerrasta kohti Laatokan rantaa Sortavalan seminaariin. Onneksi eno suvun rikkaammasta haarasta naapurista oli toista mieltä ja oman koulun naisopettaja kannusti voimakkaasti. – Muuten junamatka Turusta Sortavalaan kesti 1920-luvun lopulla yli 2 vuorokautta.

Seminaarissa rahaa täytyi ansaita myös oppitunneilla. Äiti virkkasi lakananpitsejä sokkona pulpetin alla. Tällainen oli tietysti ankarasti kiellettyä ja siitä olisi sääntöjen mukaan pitänyt erottaa saman tien – lehtorit katsoivat kuitenkin muualle, kun kyseessä oli lahjakas tyttö, jonka opiskelussa ei ollut huomauttamista. – Kuri seminaarissa oli käsittämättömän kova – asuntolassa valvonta ja kaupungilla asuvia vaivasivat vakoilevat kaupunkilaiset, jotka kävivät kantelemassa seminaarin johdolle normaalista nuorten naisten ja miesten sosiaalisesta elämästä. Tällaisista rajoitteista huolimatta seminaarin opiskelijoiden kanssakäyminen vapaa-ajalla oli tiivistä.

Seminaarin kesälomat äiti hoiti vanhempiaan Kakskerrassa – hyvin tavanomaisesti sisarusparven nuorimmalle tytölle jäävä velvollisuus. Ja siinä ohessa harvensi sokerijuurikasta normaaliin hyvään urakkatyöntekijään verrattuna nelinkertaisen määrän. Myös nurmipuntarpään tähkien kerääminen oli hyvää bisnestä talven varalle. Viimeistään tässä vaiheessa noin kakskymppisen nuoren naisen elimistöä ylikuormitettiin ja siitä se jatkui koko elämän – yöunetkin jäivät pysyvästi 4-5 tunnin mittaisiksi.

Ensimmäinen opettajan paikka oli Savossa Rautalammin Hanhitaipaleen kylässä saaressa. Opettajan työ alkoi 1930-luvun puolivälissä, tosi pienessä käyttämättömäksi jääneessä maatalouskiinteistössä. Kävin paikalla kesällä 2015 melontaretkelläni. Kyllä ihmetys oli suuri, miten näihin puitteisiin oli mahtunut varmaankin noin 30 oppilasta 4:lle luokkatasolle normaaleille oppitunneille, kouluruokailemaan ja poikien/tyttöjen käsitöihin. Opettajan asunnosta sai jonkin kuvan – hellahuoneen pinta-ala ei ollut kuin ehkä 13-14 m2.

Edessä oli muutamia mukavia vuosia, joiden aikana äiti sai jo varsin hyvään alkuun kasvatustieteen maisterin opinnot. Sitten alkoi sota, 40 0000-70 0000 miestä oli rintamalla vuosia – kukas teki normaalit siviilityöt – naisvoimaa siinä tarvittiin ja paljon.

Kyläkansakoulunopettajan roolina oli olla yhteiskunnan tukipylväs kävi miten kävi – äidin raivaajan taustasta tämä rooli tietysti lankesi hänelle ylihyvin. Esimerkkiä piti näyttää koko kylälle nykyisin Jämsään kuuluvassa Riihijärven kylässä. Tämä tarkoitti kaikenlaista maalaisympäristön työtä halonhakkuusta puolukoiden poimintaan. Radiouutiset käytiin iltasella talvella hiihtämällä kuuntelemassa 5 km päässä – talossa, jonka tytär Anna Koivula oli äidin kanssa samaa maata, reipasotteinen, työhullu tai narkomaani. Jokainen aikakausi keksii omat nimensä ja osaltaan keksijöinä ovat laiskemmat ja terveemmät?

Sotavuosien henkisen työn tekijän korttiannoksilla moinen rehkiminen jätti luonnollisesti lisää jälkiä terveyteen. Paperikengät eivät pitkillä kävelymatkoilla myöskään olleet parhaat jalkatuet. Mäntän teollisuustaajamaan oli 25 km kävelymatka ja sitä käveltiin – paremmat kulkuneuvot olivat tärkeämmässä käytössä. Avuliaisuus oli päivän sana. Jos joku ajoi autolla ohi (työajoa, huviajoon ei ollut polttoainetta eikä autojakaan), niin kävelijöitä kerättiin kyytiin. Isäni oli jatkosodan aikana kotirintamalla autonkuljettajana – yhdestä tällaisesta kyydistä alkoi seurustelu ja monen vuoden päästä sen tuloksena 1952 syntyi ratamestari. Sitä ennen isosiskoni 1947 syntynyt kuoli 7 päivän ikäisenä synnytysvammoihin – “iltasatujen” perusteella minusta tuntuu siltä, että Suomen koko sairaalalaitos oli vielä tuohon aikaan niin ylikuormittunut sodan jäljiltä, että ei mikään ihme. Kuinkahan monta hoitohenkilökuntaan kuuluvaa nykyajan mittarilla olisi saanut burn out leiman otsaansa.

Tällaisen taustan äitiä sain siis katsella pikkupoikana ja onneksi aikuiseksi 37-vuotiaaksi mieheksi saakka. Onneksi siksi, että jo pikku poikana äidin ylenmääräinen raataminen pursui yli ja sain siitä osani – vakavasti sairas äiti voivotteli ja pelotteli nurkan takana vaanivalla kuolemallaan jo tänään tai huomenna tai ainakin pian ja tämä oli myös keino, jolla minua ohjattiin kiltteyteen. Olinhan äitini poika, energinen tuleva ratamestari, eihän sellaisesta kilttiä saa millään. Hänen sairautensa olivat sellaisia, että tänä päivänä niillä oltaisiin moninkertaisesti pitkillä sairaslomilla ja luultavasti työkyvyttömyyseläkkeellä.

Lapsuudessani nuo vaivat eivät juuri tahtia haitanneet. Sota-ajan romahtaneilla nilkoillaan, kuluneilla polvillaan/lonkillaan ja reumaisilla jäsenillään äiti kävi minun ja oppilaiden kanssa hiihtämässä, opetti minulle pesäpalloa, pani ratamestarin uraa alulle. Yhtä lailla tai vielä enemmän (katkenneiden yliopisto-opintojensa vuoksi – kenties) koulussa lukuaineissa pärjääminen oli hänelle aivan ylenmääräisen tärkeää. Esimerkiksi vieraiden kielien opiskeluun hän kehitti menetelmän – koekappale käytiin sanaperhe/kielioppirakenne kerrallaan läpi ja kirjoitettiin vihkoon, kaikki mahdolliset johdannaiset opeteltiin ja tulosta syntyi. Aluksi äiti teki näitä nuotteja. Keskikoulun 3. luokalla muistan yhtenä syksyn viikonloppuna päättäneeni, että tästä eteenpäin teen itse. Tämä tausta linkosi minut yliopistouralle ja samalla esti sitä – paras on hyvän pahin vihollinen. Hänen intonsa lämmitti – aina tuli tukea, jos halusin oppia – sydän ja sappikivikohtausten varjossa toki pelotti.

Äitini oli nykyajan nainen. Hän tiesi luissaan naisten pärjäävän siinä, missä miestenkin. Isäni oli mies, joka kykeni henkilökohtaisiin ratkaisuihin. Hän irtisanoi itsensä 1950-luvun alussa ja tuli pitämään minua, sairastunutta vauvaa hengissä lahossa, lämmitysuuneiltaan romahdustilassa olevassa Ruoveden Tuuhosen koulussa hengissä. Tähän kouluun hän oli houkutellut äidin hakemaan opettajaksi, koska maisemat olivat aivan upeat. Nykyisiin vanhempainvapaakeskusteluihin suhteutettuna isän tasa-arvoliike on aivan omassa sarjassaan, mutta motiivikin on kiveä kovempi. Häneltä oli ennen meidän kolmikkoa kuollut kokonainen perhe, vaimo ja lapsi tuberkuloosiin ja minultakin isosisko.

Koskaan tasa-arvo asiaa ei perheessämme kuitenkaan sukupuoliroolitettu. Keskustelua ei käyty miehet sitä tai naiset tätä pohjalta, vaan aikaansaannokset, ansiot, ominaisuudet liittyivät yksilöihin. Vaikka kuinka on niin, että naisen euro on edelleen noin 0,8 ja he tekevät kotitöistä valtaosan, niin pitäisi huomata se, että miesten leimaaminen tällä on yhtä rasistista kuin joihinkin maahanmuuttajiin liittyvien kyseenalaisten käyttäytymismallien yleistäminen koko joukkoon.

Olen tähän kirjoittanut realistisen tarinallistetun äiti näkökulman omasta äidistäni. -Tämän kaiken tiedän vanhemmistani tarinoiden kautta. Kaikkia heidän elämänsä kummallisia käänteitä sain jo lapsena makustella erilaisina tarinoina illalla ja nukkumaan mennessä – telkkarikin tuli sotkemaan tätä tervettä perinnettä vasta 1960-luvun puolivälissä, Älypuhelimien nypläämisestä ei kukaan scifi näkijäkään osannut uumoilla – telkkarin vahingollisuudesta käytiin debattia ponnekkaammin, mitä älylaitteista nykyisin. – Tarinoiden sisältö on ehkä pitänyt minut edes tässä määrässä täyspäisenä kieltämättä sukupovien saaton, 100-vuotiaan itsenäisen Suomen ensimmäiset 50 vuotta jatkuneessa perustaltaan objektiivisten ilmiöiden aiheuttamassa psyykkisesti vaarallisessa kehitysympäristössä. Tämän jälkeen syntyneet terveen kehityksen vaarat ovat aivan toisessa määrässä meidän omia valintojamme.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteet päättyneestä luistelukaudesta

Nyt on kesä tulossa ja melonta edessä mutta palataan hetkeksi talveen.

Kiitos kaikille innokkaille luistelijoille, niin Hitin asiakkaille kuin omilla välineillä luisteleville. Teidän iloisten ilmeiden katseleminen tuo energiaa radan ylläpitäjälle.

Kesällä tarjoamme Kaupinojalla kesäiseen luontoon sopivia liikuntapalveluita, keihään kärkenä melonta. Tule katsomaan löytyykö tarjonnastamme jotakin sinulle sopivaa: http://hikingtravelhit.fi/melonta-tampere/

Jakamalla tätä juttua tuet toimintaamme ja varmistat paremmat lähtöasemat seuraavan kauden luisteluradan auraamiseen – yhä useampi löytää meidät. Jakamalla tietoisuus luisteluradasta väkisinkin leviää myös laajemmalle joukolle Tampereen kaupungin virkamiehiä ja päättäjiä ja tällä tavalla toivottavasti radan liikunnallinen merkitys huomataan entistä paremmin. Esimerkiksi koululaisluisteluissa olisi valtavasti kehityspotentiaalia.

Päättyneen luistelukauden yhteenveto

Retkiluistelukausi oli erittäin pitkä ja monella tapaa menestyksellinen.

Alkukauden luistelu radan ulkopuolella

Pirkanmaalla kausi alkoi 7.11. Silloin täältä lähdettiin ensimmäistä kertaa Suomenselän suuntaan jäätyneille järville. Välillä jäät sulivat. Uudestaan retkille päästiin joulukuun alussa. Hitillä oli tarjolla ensimmäinen kaupallinen retki 4. 12. Ensimmäinen toteutunut retki oli itsenäisyyspäivänä Lavajärvellä. Muita syyskauden retkiä tehtiin: 11.12. Vankavedelle, 29.12. Kaupinojalta Aitolahdelle ja takaisin sekä 1.1.2017 Terälahdesta Vankavedelle ja takaisin.

Rataluistelukausi

Luistelureitin merkitseminen Kaupinojan uudesta tukikohdasta aluksi Aitolahden suuntaan aloitettiin 16.12.. Seuraavana päivänä reittiä merkittiin Kaupinojalta Lapinniemen kärkeen. Joulun seutuun sattui lämmin sääjakso, jonka aikana jäät heikkenivät lähes luistelukelvottomiksi ja siksi jouduttiin ilmoittamaan, että merkitty reitti ei ole enää voimassa. Luistelijoita oli kuitenkin koko ajan liikkeellä ja heille pystyttiin osoittamaan lyhyempiä turvallisia vaihtoehtoja rannan läheisyydessä Aitolahden suuntaan.

Uuden vuoden jälkeen talvi saapui lopullisesti. Reittiä merkittiin uudelleen 2.1.. Käsivoimin aurattiin ensimmäinen tuiskulumi Kaupinojan ja Lapinniemen kärjen väliltä 4.1.. Seuraavana päivänä sama väli aurattiin mönkijällä ja 6.1. koko uusi ratalinjaus Kaupinojalta rantaa pitkin Santalahteen ja pistoreitti Lapinniemestä Siilinkarille saatiin aurattua lopulliseen vähintään 10 m leveyteen. Avantilla jäälle päästiin aloittamaan 17.1. ja koko rantarata aurattiin seuraavana päivänä. Siilinkarille raskaammalla koneella päästiin muutamaa päivää myöhemmin.

Uuden rataosan merkitseminen Siilinkarilta suuntaan Reuhari, Lentävänniemi, Jänissaari, Suomensaari, Siivikkalan lahti alkoi 1.2., 3.2. uutta osaa päästiin auraamaan ja seuraavana päivänä uusi rataosa ulottui Siivikkalan lahdelle. Rataosaa ylläpidettiin tästä eteenpäin kauden loppuun aina, kun siihen liikeni resursseja pääradan auraamisesta. Tämän lisäosan ylläpito tapahtui kokonaan Hiking Travelin omalla kustannuksella radan kehittämiseksi. Kokeilussa oltiin myöhässä, koska turhan pitkään odotettiin Tampereen Kaupungin matkailuyhtiöltä 3000 € kehitysavustusta. Lopulta saatiin sentään kielteinen päätös – ei kuulemma kuulu matkailun markkinointiin. Onneksi olimme aloittaneet työn omalla rahalla ja omalla ajalla muutenhan olisi jälleen yksi vuosi menetetty. Uudesta rataosasta saatiin paljon positiivista palautetta, vaikka sen laatutasoa ei pystytty pitämään Hitin nykyisellä konekalustossa saman tasoisena kuin päärata. Käytössä olevilla koneilla ei yksinkertaisesti ehdi aurata yli 10 km pituista yli 10 m leveää väylää pyry olosuhteissa, vaikka koneet kävisivät vuorokaudet ympäri. Uutena asiana kokeiltiin Hitin omasta toimesta radan reunalle myös hiihtolatuja. Ensimmäisen kerran ladut vedettiin 27.2.. Niitä ei saada vakiinnutettua oikukkaiden lumiolosuhteiden vuoksi, mutta käy selväksi, että laduilla olisi paljon käyttäjiä.

Maaliskuun puolivälissä oli öisin lämmintä ja 15.3. vesi meni n. 40 cm jäästä läpi. Avantilla auraaminen alkoi muuttua uhkapeliksi 20.3. ja noin viikkoa myöhemmin radalle ei menty enää mönkijälläkään. Luistelukelit jatkuivat samaan aikaan hyvinä, koska lumisateet olivat vähäisiä ja lumi suli päivisin ja yöllä lätäköt jäätyivät. Huhtikuun alussa kevät voitti, 4.4. kerättiin osa ratamerkeistä, jää oli vielä luistelukelpoista. Loput ratamerkit kerättiin 7.4., paljon myöhemmäksi operaatiota ei olisi voinut siirtää.

Radan auraamisen kannalta kausi oli pääosin yllätyksetön. Lumisateet ja tuiskut olivat kohtuullisia ja aina välillä lumi suli lähes kokonaan. Tämä tarkoitti sitä, että työtä tekemällä rata saatiin pysymään vähintään hyvässä useimmiten kiitettävässä kunnossa. Tähän tilanteeseen oli kaksi poikkeusta: viikolla 8 auratiin yhteensä noin 60 konetuntia ja helmi-maaliskuun vaihteessa Siilinkarin suora ja sen lähialueet lainehtivat jään päällä olevana syvimmillään 150 mm vesilätäkkönä. Harjaantumistamme radan ylläpitoon kuvaa se, että yhden päivän aikana kairaamalla kahdella tehokkaalla akkuporakoneella satoja reikiä radalle ja sen ulkopuolelle saatiin tuhansia kuutioita vettä siirtymään radalta jään alle ja seuraavaksi päiväksi rata luistelukuntoon. Koko kaudella konetunteja kertyi yli 200 ja koko radan ylläpitoon käytetty työtuntimäärä lieni noin 350. Jos ”painajaismainen” 60 tunnin aurausviikko olisi sääntö, niin silloin vastaavaan radan ylläpitoon kuluisi 700-900 tuntia.

Loppukauden luistelu radan ulkopuolella.

Maaliskuussa ja vielä huhtikuussa oli pitkiä jaksoja, jolloin Pirkanmaan järvien jäillä ei ollut lunta ja jääpinta oli luistelukelpoinen. Jo 1.3. Skrinnareiden retken vetäjä Leo Kinnunen luisteli Tampereelta Teiskoon. Maaliskuun alun vesilätäkköjen jäätymisen jälkeen alkoi retkeilykausi radan ulkopuolella. Kaupallisessa toiminnassa retkeilyolosuhteen pitää olla varsin varma. Hitissä toteutettiin retket 19.3., 25.3., 30.3. ja 8.4. Kolme ensimmäistä retkeä suuntautui Näsiselälle, viimeinen Pukalaan. Hittiläiset luistelivat ja potkukelkkailevat Ruoveden Koverojärvellä vielä 15.4. Tätä myöhemminkin oli Helvetinjärven kansallispuiston järvillä luistelukelejä.

Luistelijamäärät, kauden pituus ja Siilinkarin kotakahvilan toiminta

Luistelukausi alkoi 7.11. ja päättyi noin 20.4. Syksyllä marraskuussa oli välillä tauko, jolloin jäät sulivat. Kauden pituus kalenteriajassa oli siis reilut 5 kk (yli 150 päivää), hiihtokausi tykkilautujen ulkopuolella aika olematon – talvet ovat todella muuttuneet. Ratakausi (merkitty ja/tai aurattu rata) Nässyllä alkoi 16. 12. ja päättyi huhtikuun alussa. Sille kertyi pituutta noin 3,5 kk, reilut 100 päivää. Aurattu ratakausi alkoi 4.1. ja päättyi 26.3.. Auratulla radalla luisteltiin 12 viikkoa, jotka viimeistä lukuun ottamatta olivat vilkkaita.

Ensimmäinen vilskeinen viikonloppu radalla oli 8.-9.1. (Aamulehdessä myönteinen artikkeli juuri viikonlopun alla) ja sellaisena kausi jatkui maaliskuun loppupuolelle, 18.-19.3. oli vielä vilkasta, mutta viikkoa myöhemmin 25.-26.3. luistelijoiden määrä laski dramaattisesti, vaikka luisteluolosuhteet olivat hyvät. Mediassa esiintynyt asiatiedot sivuuttava tunnepohjainen jääpelottelu oli tehnyt tehtävänsä. Erityisen vilkasta radalla oli 21.-22.1., arvioitu luistelijamäärä 3000-4000. Vielä suurempi ryntäys radalle nähtiin hiihtoloman aikana 4.-5.3.

Siilinkarin kotakahvila avattiin viikonloppuna 14.-15.1., 2 viikonloppua entistä aikaisemmin. Se palveli siitä lähtien 25.-26.3. viikonloppuun saakka. Hiihtolomaviikoilla 8, 9 ja 10 kotakahvila oli auki joka päivä. Asiakasmäärät vaihtelevat pääsääntöisesti samaan tahtiin kuin luistelussakin. Viimeinen viikonloppu oli hiljainen mediassa esiintyneen heikoilla jäillä pelottelun vuoksi.

Parhaina viikonloppuina rataa käytti noin 4000 luistelijaa ehkä ylikin. Arkipäivien viikkokäyttö lieni 500-1000 käyttäjäkertaa. Tämän perusteella voidaan arvioida hyvin varovaisesti radan käyttäjäkertoja 11*(2500 viikonloppukäyttäjäkertaa+500 arkikäyttäjäkertaa)=33000. Keskinkertainen arvio vastaavasti 11*(2750+750)= 38000 käyttäjäkertaa ja rohkea arvio 11*(3000+1000)=44000. Kun kaavoihin lisätään se, että merkityllä radalla luisteltiin jo pari viikkoa ennen aurauskautta, niin radalla varmaan oli yli 30000 käyttökertaa, luultavasti noin 40000, eikä ole mahdotonta, että käyttökertoja olisi 50000. Rata on nykyisin niin laaja, että jollakin hetkellä radalla olevien luistelijoiden määrän laskeminen on vaikeampaa kuin ennen. Auratessani päädyin siihen, että parhaimmillaan radalla oli yhtaikaa 400-500 luistelijaa. Silloin tunnin luisteluaika ja jo 5 tunnin päiväsesonki tuottaa päivän kävijämääräksi 2000. Kevättalven aurinkoisina päivinä luistelupäivän pituus on paremminkin 8-10 tuntia kuin 5 tuntia. Alkutalvesta luistelupäivä on lyhyempi 5-6 tuntia.

Retkiluisteluradan matkailunäkymät

Kuluvalla kaudella laskimme ensimmäistä kertaa, kuinka suuri osa luistinvuokraamomme asiakkaista on ulkomaalaisia. Päädyimme noin 10 % osuuteen. Suurin ryhmä tässä joukossa olivat luultavasti vaihtariopiskelijat ja heidän vaikutuksestaan Tampereelle tulleet ulkomaalaiset. Jos ulkomaalaisten osuus koko radan käyttäjävolyymistä oli yhtä suuri, niin se tarkoittaa jo nykyisellään tuhansia ulkomaalaisia luisteluradan käyttäjäkertoja. Vaikka osuus olisi vain 5 %, niin silloinkin ollaan jo hyvin varovaisillakin arvioilla suuruusluokassa 1500-2000. Pitäisiköhän Tampereen matkailukaupunkina huomata tämä? Hiking Travelissa asia on huomattu ja siihen on panostettu. Onnistuimme 10.2. pääsemään Nordic Skating Center nl sivustolle, joka esittelee matkaluistelumahdollisuuksia eri Pohjoismaissa. Kauden aikana näkyvyytemme sivustolla parani. Yksi saamamme viiden tähden Trip Advisor arviokin tuli sivustolla näkyviin. Trip Advisor näkyvyyteen pyrimme muutenkin panostamaan ja saimme kauden aikana 9 viiden tähden pääasiassa matkaluisteluun liittyvää arviointia, joista 5 tuli ulkomaalaisilta luistelijoilta/luistelijaryhmiltä.
Muutenkin some näkyvyys oli luistelussa keskeistä. Luistelurataa käsittelevän Facebook tilin viikoittainen kattavuus oli huipussaan noin 30000 ja ratamestarin parhaat jutut näkyivät reilusti yli 10000 käyttäjälle. Jäällä vieraili 3.3. myös Saksan Kaapeli TV 1:n ryhmä tekemässä ohjelmaa ja siinä sivussa luistelu tuli esiin. TV produktion toteutuminen tällä tavalla oli Hitin Liisa Tyllilän aktiivisuuden ansiota.

Retkiluisteluradan talous

Tampereen kaupungin avustus kuluneelle kaudelle radan auraamiseen oli 12000 €. Silloin varovaisen käyttäjäkerta-arvion perusteella yhden käyttäjäkerran hinnaksi tuli 0,36 € (jälleen vähemmän kuin edellisellä kaudella). Vastaavasti keskinkertainen ja rohkea käyttäjäkerta-arvio tuottavat käyttäjäkerran hinnaksi 0,31 € tai 0,27 €. Tästä voidaan päätellä, että uusi pidempi ratalinjaus, jossa kilometriä kohti laskettu aurausavustus oli entistä tasoa oli myös Tampereen kaupungin kannalta erinomainen valinta. Lukuja toki voi kaunistaa myös se, että kausi oli erinomainen luistelumahdollisuuksien kannalta ja huono hiihdon kannalta.

Neljä luistelukautta sitten ennustin ja analysoin:
”Pitämällä helpompanakin talvena panostus vaikeampien kausien tasolla voidaan radan laatutasoa järkevällä panos/tuotos suhteella kasvattaa huomattavasti – hyvissä olosuhteissa satsaus aurauksen ja jäädyttämisen laatuun kannattaa. Tämä tuo lisää luistelijoita radalle ja tällä tavalla siitä saadaan kaikkia luistelusta kiinnostuneita tamperelaisia paremmin palveleva. Tasaisen hyväkuntoinen rata tuo paikalle satunnaisemmat luistelijat ja käyttäjämäärä moninkertaistuu. Liikuntapalvelun yksikkökustannus yhtä luistelutuntia kohti laskee.” Tämä arvioni on toteutunut neljänä viime talvena lähes kirjaimellisesti ja viime ja sitä edellisenä talvena yli kaikkien odotusten. Viime talven esimerkki tästä ajattelutavasta on lisärata Siivikkalan suuntaan. Aurausolosuhteiltaan kohtuullisen helppona talvena pystyimme sen kokeiluluonteisesti toteuttamaan.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Pakkasrajoista

Ratamestari nostalgisissa tunnelmissa ihmettelee UKK instituutin Vasankarin tämän päivän Aamulehdessä kertomaa 17 asteen pakkasrajaa:

Mitenkähän tämä 17 asteen kovan pakkasen raja pitäisi ottaa – siinä vasta ihmettelyn aihetta.

Ei tunnu raja kovin kummoiselta. Otan tähän muutaman esimerkin – enkä lähde ihan lapsuudessa kuulemistani talvi- ja jatkosodan tulipalopakkasten muisteloista, mutta aika kaukaa kuitenkin.

1950- ja 1960 luvuilla asuin pikkupoikana Ruoveden Tuuhosen koululla. Koulu oli saaressa ja sekä pohjoisesta Tarjanneveden saarista että etelästä Mustaselän etelärannalta kouluun hiihti aamu yhdeksäksi lapsia, alakouluikäisiäkin (7-9 vuotiaita), edelliset 4 km matkan, jälkimmäiset noin 3 km matkan ja järven jäällä hiihtämällä tehdyt ladut tietysti menivät umpeen ja pakkanen oli tuulen vuoksi pureva. Opettaja äitiäni alkoi siinä vaihessa hirvittämään, kun pakkasmittari oli 30 asteen tuntumassa. Erityisesti muistan Siperian saaresta noin 4 km matkan kouluun hiihtäneen Tuulan – langan laiha tummakutrinen tyttö, mutta aina tuli kouluun ja myöhempinä vuosina pikkuveli Rauno mukana. Pakkanen ei saanut silmien tuiketta sammumaan. Olisiko tämän pikkutytön pitänyt Vasankarin normilla jääpuikoksi muuttua Tarjanneveden selällä!

Samoihin aikoihin liittyvät muistot isän kanssa talvikalassa verkoilla käynnistä. Oli sitten lauhempi tai purevampi talvisää, niin avannon reunalla kalat paljain käsin otettiin verkosta ja yleensä myös pahnat selvitettiin. Vain kovimmilla pakkasilla ja pahimpien mateen pahnojen vuoksi verkko vaihdettiin toiseen ja pahnat selvitettiin saunassa sisälämpöisessä. Käsiä paleli vähemmän, kun kasteli niitä jääkylmään veteen! Mitähän Vasankari tähän sanoisi. Vielä minun sormeni näistä kalastumuistoista yli 50 vuoden kuluttua taipuvat tätä tekstiä naputtelemaan ja ulkoilmaelämää on eletty eikä reuma vaivaa, vaikka suvussa on siihen taipumustakin. – Joskus 1960-luvun alkuvuosina saimme talviverkoille aivan olennaisen elintason nousun, kun isä toi Tukhomasta kesäreissultaan Primuksen nestekaasukeittimen. Sillä keitimme avannon reunalla vettä kuumaksi – sinne käsi, jos meinasi palella – eikä tämän parannuksen jälkeen palellut. – Saimmeko tässä huippuluokan kortisonihoitoa.

Yhden joululoman aikana poimin männynkäpyjä ansaintatarkoituksessa. Kovimmillaan pakkasta taisi olla 27 astetta. Käpyjä pystyi poimimaan vain paljain käsin. Poimiessa ei palellut, mutta männyn latvoista piti kaadon jälkeen satanut lumi ravistaa pois ja siinä vaiheessa aina käsiä paleli ja poimiessa sormet taas vertyivät. Useita tunteja olin metsässä joka päivä. Saattoi tämä olla äärisuoritus silloisenkin mittapuun mukaan, koska muistan hakkuutyössä olleen metsänomistajan, isäntä Jaakko Ala-Tuuhosen käyneen katsomassa, kuinka pärjään. Jaska oli mies joka varmasti ei turhan päiten tullut katsomaan.

Eilisellä retkiluistelureissulla luistelin pitkät pätkät paljain käsin pyöritellessäni netistä kopiomiani karttalehtisiä, jotta en vie minulle ennestään tuntemattomalla saarisella Vesijärvellä ryhmääni harhaan. Siinä jollekin asiakkaalle totesinkin, että näissä hommissa on hyvä piirre, kun kädet eivät palele – palelisivat, jos niitä ei olisi lapseta saakka totutettu kylmään.

Jotta tämä ei liikaa menisi itsetehostukseksi, niin lenkkikaverini Martti Polvinen 82 v käy edelleen talviverkoilla. Siinä Vasankarille vähän lisämietintää.

Rajat ne ovat kuitenkin kaikessa – oli miehet sitten rautaa, puuta tai paperia. Asevelvollisuusaikana olin hiihtovalmennettavana ja muistan kuinka sain kisoja varten pakasta vedetyn RK 62:n – oli sinistykset kohdallaan. Paha vain, että pakkasta oli silloinkin 27-28 astetta ja piti mennä ampumaan kohdistulaukaukset. Jotta tulos olisi ollut mahdollisimman hyvä, niin otin hanskan pois kädestä – huolelliset laukaukset tuottivat paleltuman liipasinsormeen ja sen tunsi heti – ylös, sepalus auki ja käsi sinne – vieressä yliluutnantti hörähti ja että ilman eri käskyä. No kohdistukset saatiin ammuttua.

1988 olin viikko ennen joulua Lokan altaan pohjoisreunan soilla talvivaelluksella. Vuotsossa pakkanen kävi -42 C, soilla kävi viima ja mittari näytti hädin tuksin – 30 C. Tauoilla kesti yhden voileivän nauttia ja kupin kuumaa, muuten olisi tullut kylmä. Paleltumien mahdolisuutta tarvitsi vahtia aina tauolta lähtiessä puolisen kilometriä. Sitten kone oli jo lämminnyt siten, että hukkalämpö piti kasvot sulana. Näissäkin olosuhteissa piti paljain käsin vääntää paikalleen silloiseen Hit ahkion edetäjään liittyviä aisan kiinnityksen avaimenperärenkaiden kaltaisia teräsrenkaita. Ne olivat kylmiä. Retkikaverini Olli Rautasola huomautti, että häneltä tuo ei onnistuisi. Kysessä ei ollut miehen pehmeys, vaan se, että hän oli korjannut ammatikseen teräkontteja taivasalla satamissa – ilman pakkasrajaa ja vähitellen sormet olivat tulleet kylmänaroiksi – raja tuee vastaan, mutta se ei taida olla -17 C.

Talvi 1986-1987 oli toistaiseksi minun elämäni ankarin. Silloin edellisen kerran lähes koko Itämeri oli kevättalvella jäässä. Muutamia -17 asteen pakkasrajan ylittäviä muistoja liittyy tähän ja sitä edeltävään ja seuraavaan talveen, koska ne kaikki olivat kylmiä ja todella talvisia, pitkät jaksot paljon kylmepää kuin -17.

Retkikaverini Väinö Martikainen veti noina vuosina kansainvälisen hiihtovaelluksen Ähtäristä Ikaalisiin 6 päivässä 220 km. Väiskin retki oli sikäli erikoinen, että iltapäivän aurinkoisina tunteina lämpimin hetki oli -30 C. Kylmin aamu hiihtoon lähdettäessä oli -38 C. Eipä tämä mitään, mutta kun osallistujista suuri osa oli eurooppalaisia “prinsessoja”. Erityisesti ranskattarille villahousut olivat outo ja eksoottinen alusvaate. Oli selvästi tyylikkäämpää hiihtää polven alle ulottuvisssa vakosamettisissa hiihtohousuissa, polvisukissa ja tyylikkäässä hiihtopuserossa/villapaidassa. No Väiski sai puutteelisesta ranskastaan huolimatta “prinsessat” ensimmäisenä aamuna villaisia alusvaatteita ostamaan – taisi mukana olla joku muskettisoturikin. Pakkasen takia ei kukaan keskeyttänyt.

Noiden vuosien varsinainen pakkasretki oli kuitenkin pikavellus, jossa pakkanen pysytteli myös -30 C kylmemmällä puolella ainakin suurimman osan ajasta. Kovan jutun tästä teki se, että hiihtomatka oli 5 päivää peräkkäin joka päivä 50-70 km. Suksi ei luista kovin hyvin noissa lämpötiloissa. Mukana hiihtäneet olivat suurimmalta osalta kaikkien tuntemia tamperelaisia sen ajan retkeilijöitä. Muistelisin, että jo mainittu lenkkikaverini Martti ainakin oli tässä reissussa mukana.

Myös minulle sattui erikoinen pakkasvaellus. Vedin Helsingin Ylioppilaskunnan Laulajien hiihtävän konsettikiertueen Ähtäristä Ruovedelle 1985. Pakkasta tällä reissulla oli vain -25 C kahta puolta, kylmimmillään varmaankin -28 C. Jutun tästä tekee se, että tämän tyyppiselllä äänenavausharjoituksella YL lauloi hiihdon lomassa 3 hyvin mennyttä konserttia – kaikki toki ihmettelivät, miten tämä on mahdollista – no henki käy yli ruumiin. Laulajista muistan erityisesti kuoron senaikaisen sooloja laulaneen tenorin, kirjakauppias Karvisen. Hän oli silloin jo nelikymppinen ja ehkä kuoron nuoremmat kaaderit jo odottelivat hänen väistymistään, ylipainoinen rapakuntoinen ketjupolttaja, joka oli edellisen kerran hiihtänyt asevelvollisuusaikanaan muistaakseni 1964. Karvinen oli ennakkoon ajatellut jättää hiihtämisen, kulkea huoltoauton mukana ja keskittyä lauluun. Mutta hän hiihti noin 70 km kylmiltään ja tokaisi viimeisenä päivänä ennen konserttia: “Tupakkakin meinaa jo unohtua”. Koko hiihtomatka oli 110 km. Mitähän Vasankari tähän sanoisi.

Tämä konsettikiertueidea syntyi aivoissani eräänä räntäsateisena lokakuun iltana edellisenä syksynä juostessani Tampereen keskustasta töistä kotiin Ylöjärvelle. Mieltäni nakersi juttu, jossa joku kulttuuritietävä kolumnissaan tai haastattelussa kertoi kaiken lihaksissa olevan olevan poissa aivoista – kuinkahan kauan tämä aikansa Vasankari olisi pärjännyt Suomen taiteen klassisen ajan hamojen Gallenin, Järnefeltien ym. mukana vaikka heille niin mieluisilla Itä-Karjalan veneretkillä. Minä siis päätin siirtää tämän aikakauden taiteen tekemisen kehollisuuden hiihtävään konserttikiertueeseen ja kaiketikin hyvin meni.

Näin kirjakauppias Karvisen äskettäin laulavan konserttikiertueen toisen pääideoijan ja toteuttajan Jyri Makkosen 60 -vuotisjuhlissa – hyvä tenori edelleen.

Tällaisia tarinoita voisin tähän kirjailla kymmeniä sivuja, mutta riittäkööt nämä esimerkiksi, että ihmisen rajat, ne kaikin puolin minuutta avartavat ja terveyttä lisäävät eivät ole useinkaan siellä, missä joku toinen niiden sanoo olevan (äärirajoista puhumattakaan) olipa sitten millainen asiantuntija tahansa. Elämää eletään ydinminästä käsin eikä ulkoa päin – tässä on kaikkinaisen nykyisen avuttomuuteen valmentavan ulkoa päin tulevan viisauden harhatien ja oikean tien risteys. Rajojen haeskelu on koko elämän mittainen juttu, varovaisuus ja kärsivällisyys ovat siinä parhaat kaverit ja neuvonantajat.

Niin, 1987 pakkastalvena hiihdin kylmimmillään -35 C pakkasessa Mustastalahdesta Siivikkalanlahdelle ja sieltä Ylöjärven Vuorentaustaan – työmatkaliikuntaa aika lailla laduttomalla Nässyllä. Olin aivan innoissani 30 asteen pakkasista: silloin juuri piti päästä hiihtämään – sehän oli taloudellista ja ekologista – pakkaskokemuksia ei tarvinnut hakea Lapista. Sen huomasin että -30 asteessa pitkien mäkien laskeminen voi olla arveluttavaa, kenties vaarallistakin, jos päähine ei ole joltakin kerrokseltaan täysin tuulen pitävä. Sain päänsärkyä huippukylmillä lenkeillä, vaikka oli kypärämyssy ja pari pipoa sen päällä ja hiihtopusakassa huppu (otsa jäi tuulisuojaa vaille). Jossakin kuntoliikuntatapahtumassa keskustelin aiheesta tuoreeltaan asiantuntijan kanssa. Silloinen UKK-instituutin urheilulääkäri ei erityisemmin säpsähtänyt hiihtolenkeistäni ja päänsärystä – pakkasraja taisi olla vielä “talvisodan” peruja.

Nykyaikaan ja Vasankariin.

Retkiluistelu on aina kylmä laji: suhteellisen pienellä teholla saavutetun suuren nopeuden tuottama ajoviima tarkoittaa sitä, että sen jäähdyttävän vaikutuksen ja sen edelyttämän ihmisen hukkalämmön tuotannon suhde on epäedullinen. Retkiluistelua on juuri nyt hyvä harrastaa, mutta reipas pakkanen tekee siitä vielä kylmempää. Pakkasta ei pidä vieroksua, pitää vain pukeutua riittävästi.

Tässä iässä olen jo viluisempi kuin puolta nuorempana, miltä ajalta edelliset jutut ovat. Kerronpa siis, mitä on nykyinen kerrospukeutumiseni. Tänään lustellessa minulla oli kolmet urheilijan alusvaatekerraston pitkät alushousut, joista kahdet olivat villaisia, tämän lisäksi kolmet lyhyet urheilijan alushousut, joista yhdet täysin tuulenpitävät. Kuusinkertaiset alusvaatteet haaroissa on näiden arkojen alueiden “vakuutus”. Sinnehän ajoviima luisteluliikkeessä oikein puristuu. Ylävartalossa oli 2 urheilukerraston aluspaitaa, yksi ohut metsurin lämpöpaita ja ohut fleece. Näiden alusvaatteiden päällä oli ohut kalvollinen kuoriasu, päällimmäisenä hiihtäjän liivi ja polvisuojat. Päässä oli kypäränalushuppu, sen päällä kalvotakin huppu ja päällimmäisenä kypärä. Kun on näin lämpimästi pukeutunut, niin käsiin riittää tavalliset hiihtohanskat ja luisteluhiihtokengissä (tarpeeksi isot kengät) riittää 2 paria lämpimiä urheilusukkia – tämä siis henkilöllä, jolla on hyvä ääreisverenkierto.

Retkiluistelu on laji, jossa voi pukea itsenä melkoiseksi Michelin-ukoksi menon silti kärsimättä. Tämä johtuu siitä, että lajiin liittyvä voiman tuotto tulee keskivartalosta luomalla painetta ponnistavalle liikettä eteenpäin vievälle luistimelle – liikkeen olennaisen osan sivuttaisen paineen aikaan saamiseksi liikettä eteenpäin vievälle luistimelle ei retkivauhdissa tarvita suuria liikeratoja, joita lämmin pukeutuminen vosi haitata.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail