Avainsana-arkisto: ajatuksia elämästä

Ajankohtaista, Blogit, Ratamestari

Ratamestari pitkästä aikaa

Eilen tulin Kaupinojalle Punatukkaisen Tytön kanssa kauniissa syyssäässä. Yleisellä veneluiskalla betonin päällä oli poikkeuksellisen paksu kerros kauniita ruskan värisiä lehtiä vesirajassa. Tätä ihailimme ja sitten mieleeni juolahti, että onhan tuo turvallisuusriski. Jos menee vaikkapa ilosta potkimaan lehtiä tai ottamaan älyluurilla niistä kuvaa, niin voi lentää selälleen betonille ja saada tappavan kallonmurtuman. Tämähän on aika tavanomainen kuolintapa ikäihmisille, mutta toisenlaisessa paikassa. Liukastuvat pesuhuone/saunatiloissa edellä kuvatulla tavalla ja seuraus on lopullinen. Kuvaavaa tälle turvayhteiskunnalle on se, että näitä pesuhuonekuolemia ja vammoja voitaisiin tehokkaasti eliminoida, jos uusiin taloihin tai vanhoihin pesuhuoneremonttien yhteydessä olisi lain velvoittamana asennettava liukuestepinnat lattioihin. Uimahalleissahan sellaiset ovat.

Niinpä! Tässä on kyse lopultakin niistä länsimaisista arvoista, joista kilvan huudetaan, mutta juuri kukaan ei koskaan sano, mitä ne ovat. Kreikkalaiset olisivat osanneet vastata jo yli 2000 vuotta sitten: hyvyys, kauneus ja totuus. Noin 2000 vuotta vanhasta Jeesuksen vuorisaarnasta voi myös helposti lukea, mitä arvot ovat. Sellaiset sanat kuin demokratia, tasa-arvo, eläinten oikeudet jne, joita usein mainitaan, kun arvoista puhutaan eivät ole arvoja, vaan arvojohdannaisia/ normeja. Sellaisia normatiivisia käsitteitä, jotka ovat meidän länsimaiselle elolle tyypillisiä.

No, mitenkä tämä liittyy keltaisiin lehtiin? Näin! Nykyinen kehittynyt teknologia on tuottanut meidän tietoiseen mieleemme sekä yksilöinä että yhteisönä todella vaarallisen ajatuksen eräälaisesta jumalaisesta kaikkivaltiudesta. Nykyihmiselle on hyvin vierasta nähdä elämän kaksijakoisuus: Kaikilla lanteilla on kaksi puolta, hyvä ja huono, kaikki on katoavaista, koi syö ja ruoste raiskaa ja kaikki elävä on kuolevaista. Tämä totuus on työnnetty kauas pois, kun ihminen luulee hallitsevansa luontoa ja työntää kuolevaisuutensa mahdollisimman kauas modernin lääketieteen keinoilla. Ilmastonmuutoksessakin puhutaan koko ajan siitä, että meillä on vielä vähän aikaa ja nyt pitäisi nopeasti ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin, jotta lopullinen katastrofi vältetään. Mitäpä jos onkin niin, että vaikka ilmastonmuutoksen torjunnan teknologia olisikin olemassa, niin ihmisen ja ihmiskunnan kyky tehdä oikeita arvovalintoja on näin luonnontieteellisesti sanottuna geeniperustaltaan pienyhteisön, perheen, luolamiehen tasoa eikä anna hyvää todellisuuspohjaista ennustetta sille sosiaaliselle prosessille, joka ilmastouhan torjunnassa tarvitaan vai mitä ajattelette maailman vanhimman toimivan parlamentin brexit keskusteluista ja onko siitä viihdettä tekevä journalisimi pahimman laatuista nykyajan farisealaisuutta. Jos luolamiestaustansa myöntää eikä silti vajoa pessimismiin eikä syytä muita, vaan toimii aktiivisesti tietämänsä hyvän viitoittamaan suuntaan siinä toistuvasti, jatkuvasti kompuroiden, niin on nöyryyden oppimispolulla. Olisiko se hyvä suunta?

Keltaiset lehdet ovat selvä turvallisuusriski samalla tavalla kuin vaikkapa järven jää, mutta myös sängyssä löhöäminen ja paikallaan istuminen kuin myös se, että joku toinen käy riskin ns. eliminoimassa, haravoi lehdet tai kieltää rannalla kävelyn tai merkitsee “turvallisen” reitin jäälle tai kieltää jäällä liikkumisen tai säätää lain, jolla II tyypin diabeetikot määrätään kuntoilemaan tai muuten sosiaaliturva heikkenee. Näissä kaikissa esimerkeissä unohdetaan kuolevaisuutemme. Toimenpiteiden kohteena olevan ihmisen genetiikka on nimittäin sellaiinen, että vain ne ominaisuudet säilyvät ja kehittyvät, joita käytetään. Tämän tiede on selvittänyt. Jos joku toinen eliminoi turvallisuusriskit edestäni, niin silloin minä muutun vähitellen sellaiseksi että entistä tavanomaisemmat asiat ovat minulle turvallisuusriski. Minun elämääni kontrolloidaan ja ohjataan ulkopuolelta ja oman toimintani merkitys muuttuu aina vain vähäisemmäksi, vaikka voin olla sellaisen kollektiivisen harhan vallassa että asia on päinvastoin. Ajatellaanpa vaikka autoa, joka on tunnetusti iso turvallisuusriski. Auto on parissa vuosikymmenessä automatisoitunut todella paljon. Nykyajan kuljettaja on sopeutunut tähän. Häneltä on mitä luultavimmin kadonnut kyky tunnistaa ne riskit, jotka kunnossa oleva automatiikka hoitaa. Samalla kun kehittyneet jarrut parantavat ajoa liukkaalla, niin ne estävät kuljettajaa oppimasta auton käyttäytymisestä sitä, että nyt on varmaankin liukasta. Toki kojelaudassa voi syttyä varoitusvalo, mutta se ei asiaa muuksi muuta, ei synny kokemuksesta opittua liukkaan kelin ajotuntumaa.

Luonto on mahtavampi kuin ihminen. Jos olisi päinvastoin, niin ihmisen pitäisi olla kaikkivoipa kaikkivaltias jumala – oletko sellainen? Oli sitten kysymys keltaisista lehdistä betonilla tai heikosta jäästä tai liukkaista puunjuurista polulla tai mahdollisesta ukonilmasta hetkellisine kovine tuulenpuuskineen, niin yritykset eliminoida tällaisia riskejä johtavat myös siihen, että me entistä vähemmän itse kontrolloimme olemistamme omalla puutteellisella ja erehtyvällä tavallamme. Sitä kontrolloidaan ulkopuolelta hyvän nimissä, emmekä me eikä usein kontrolloijakaan huomaa, mitä pahaa samalla tuotetaan. Otatko koskaan liikaa vastuuta itsestäsi etkä siirrä sitä muille, oletko liian nöyrä ja liian armollinen muille. Mitä sitten vastasitkin, niin muista, olet rajallinen ja sinun pitää olla armollinen myös itsellesi ja levätä riittävästi. Jos et lepää, niin et jaksa olla nöyrä etkä armollinen sitäkään vähää, johon muuten pystyisit. Lähdetään katsomaan, mitä luontopeili meille itsestämme näyttää.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Ajankohtaista

Ratamestari toivottaa äitienpäivää

Äitini kuului siihen sukupolveen, josta köyhistä oloista ei opin tielle ponnisteltu kuin väkisin ei ainakaan tyttönä. Piti ponnistella niin yli kaiken kohtuullisuuden, että siitä jäi elinikäiset jäljet koko persoonallisuuteen. Minäkin olen saanut kärsiä tästä – mikään ahkerointi lapsena ei ollut tarpeeksi. Ei ihme, koska äiti opiskeli jo kansakoulussa sellaisella tavalla, joka nykyajalle on aivan tuntematonta. Hän esimerkiksi osasi kymmenien vuosienkin päästä omia reaaliaineiden koulukirjoja ulkoa, Raamatusta puhumattakaan. Silti oma isä ei 17-vuotiaalle tytölle antanut edes takuunimeä lainapaperiin, kun matka kävi Turun Kakskerrasta kohti Laatokan rantaa Sortavalan seminaariin. Onneksi eno suvun rikkaammasta haarasta naapurista oli toista mieltä ja oman koulun naisopettaja kannusti voimakkaasti. – Muuten junamatka Turusta Sortavalaan kesti 1920-luvun lopulla yli 2 vuorokautta.

Seminaarissa rahaa täytyi ansaita myös oppitunneilla. Äiti virkkasi lakananpitsejä sokkona pulpetin alla. Tällainen oli tietysti ankarasti kiellettyä ja siitä olisi sääntöjen mukaan pitänyt erottaa saman tien – lehtorit katsoivat kuitenkin muualle, kun kyseessä oli lahjakas tyttö, jonka opiskelussa ei ollut huomauttamista. – Kuri seminaarissa oli käsittämättömän kova – asuntolassa valvonta ja kaupungilla asuvia vaivasivat vakoilevat kaupunkilaiset, jotka kävivät kantelemassa seminaarin johdolle normaalista nuorten naisten ja miesten sosiaalisesta elämästä. Tällaisista rajoitteista huolimatta seminaarin opiskelijoiden kanssakäyminen vapaa-ajalla oli tiivistä.

Seminaarin kesälomat äiti hoiti vanhempiaan Kakskerrassa – hyvin tavanomaisesti sisarusparven nuorimmalle tytölle jäävä velvollisuus. Ja siinä ohessa harvensi sokerijuurikasta normaaliin hyvään urakkatyöntekijään verrattuna nelinkertaisen määrän. Myös nurmipuntarpään tähkien kerääminen oli hyvää bisnestä talven varalle. Viimeistään tässä vaiheessa noin kakskymppisen nuoren naisen elimistöä ylikuormitettiin ja siitä se jatkui koko elämän – yöunetkin jäivät pysyvästi 4-5 tunnin mittaisiksi.

Ensimmäinen opettajan paikka oli Savossa Rautalammin Hanhitaipaleen kylässä saaressa. Opettajan työ alkoi 1930-luvun puolivälissä, tosi pienessä käyttämättömäksi jääneessä maatalouskiinteistössä. Kävin paikalla kesällä 2015 melontaretkelläni. Kyllä ihmetys oli suuri, miten näihin puitteisiin oli mahtunut varmaankin noin 30 oppilasta 4:lle luokkatasolle normaaleille oppitunneille, kouluruokailemaan ja poikien/tyttöjen käsitöihin. Opettajan asunnosta sai jonkin kuvan – hellahuoneen pinta-ala ei ollut kuin ehkä 13-14 m2.

Edessä oli muutamia mukavia vuosia, joiden aikana äiti sai jo varsin hyvään alkuun kasvatustieteen maisterin opinnot. Sitten alkoi sota, 40 0000-70 0000 miestä oli rintamalla vuosia – kukas teki normaalit siviilityöt – naisvoimaa siinä tarvittiin ja paljon.

Kyläkansakoulunopettajan roolina oli olla yhteiskunnan tukipylväs kävi miten kävi – äidin raivaajan taustasta tämä rooli tietysti lankesi hänelle ylihyvin. Esimerkkiä piti näyttää koko kylälle nykyisin Jämsään kuuluvassa Riihijärven kylässä. Tämä tarkoitti kaikenlaista maalaisympäristön työtä halonhakkuusta puolukoiden poimintaan. Radiouutiset käytiin iltasella talvella hiihtämällä kuuntelemassa 5 km päässä – talossa, jonka tytär Anna Koivula oli äidin kanssa samaa maata, reipasotteinen, työhullu tai narkomaani. Jokainen aikakausi keksii omat nimensä ja osaltaan keksijöinä ovat laiskemmat ja terveemmät?

Sotavuosien henkisen työn tekijän korttiannoksilla moinen rehkiminen jätti luonnollisesti lisää jälkiä terveyteen. Paperikengät eivät pitkillä kävelymatkoilla myöskään olleet parhaat jalkatuet. Mäntän teollisuustaajamaan oli 25 km kävelymatka ja sitä käveltiin – paremmat kulkuneuvot olivat tärkeämmässä käytössä. Avuliaisuus oli päivän sana. Jos joku ajoi autolla ohi (työajoa, huviajoon ei ollut polttoainetta eikä autojakaan), niin kävelijöitä kerättiin kyytiin. Isäni oli jatkosodan aikana kotirintamalla autonkuljettajana – yhdestä tällaisesta kyydistä alkoi seurustelu ja monen vuoden päästä sen tuloksena 1952 syntyi ratamestari. Sitä ennen isosiskoni 1947 syntynyt kuoli 7 päivän ikäisenä synnytysvammoihin – “iltasatujen” perusteella minusta tuntuu siltä, että Suomen koko sairaalalaitos oli vielä tuohon aikaan niin ylikuormittunut sodan jäljiltä, että ei mikään ihme. Kuinkahan monta hoitohenkilökuntaan kuuluvaa nykyajan mittarilla olisi saanut burn out leiman otsaansa.

Tällaisen taustan äitiä sain siis katsella pikkupoikana ja onneksi aikuiseksi 37-vuotiaaksi mieheksi saakka. Onneksi siksi, että jo pikku poikana äidin ylenmääräinen raataminen pursui yli ja sain siitä osani – vakavasti sairas äiti voivotteli ja pelotteli nurkan takana vaanivalla kuolemallaan jo tänään tai huomenna tai ainakin pian ja tämä oli myös keino, jolla minua ohjattiin kiltteyteen. Olinhan äitini poika, energinen tuleva ratamestari, eihän sellaisesta kilttiä saa millään. Hänen sairautensa olivat sellaisia, että tänä päivänä niillä oltaisiin moninkertaisesti pitkillä sairaslomilla ja luultavasti työkyvyttömyyseläkkeellä.

Lapsuudessani nuo vaivat eivät juuri tahtia haitanneet. Sota-ajan romahtaneilla nilkoillaan, kuluneilla polvillaan/lonkillaan ja reumaisilla jäsenillään äiti kävi minun ja oppilaiden kanssa hiihtämässä, opetti minulle pesäpalloa, pani ratamestarin uraa alulle. Yhtä lailla tai vielä enemmän (katkenneiden yliopisto-opintojensa vuoksi – kenties) koulussa lukuaineissa pärjääminen oli hänelle aivan ylenmääräisen tärkeää. Esimerkiksi vieraiden kielien opiskeluun hän kehitti menetelmän – koekappale käytiin sanaperhe/kielioppirakenne kerrallaan läpi ja kirjoitettiin vihkoon, kaikki mahdolliset johdannaiset opeteltiin ja tulosta syntyi. Aluksi äiti teki näitä nuotteja. Keskikoulun 3. luokalla muistan yhtenä syksyn viikonloppuna päättäneeni, että tästä eteenpäin teen itse. Tämä tausta linkosi minut yliopistouralle ja samalla esti sitä – paras on hyvän pahin vihollinen. Hänen intonsa lämmitti – aina tuli tukea, jos halusin oppia – sydän ja sappikivikohtausten varjossa toki pelotti.

Äitini oli nykyajan nainen. Hän tiesi luissaan naisten pärjäävän siinä, missä miestenkin. Isäni oli mies, joka kykeni henkilökohtaisiin ratkaisuihin. Hän irtisanoi itsensä 1950-luvun alussa ja tuli pitämään minua, sairastunutta vauvaa hengissä lahossa, lämmitysuuneiltaan romahdustilassa olevassa Ruoveden Tuuhosen koulussa hengissä. Tähän kouluun hän oli houkutellut äidin hakemaan opettajaksi, koska maisemat olivat aivan upeat. Nykyisiin vanhempainvapaakeskusteluihin suhteutettuna isän tasa-arvoliike on aivan omassa sarjassaan, mutta motiivikin on kiveä kovempi. Häneltä oli ennen meidän kolmikkoa kuollut kokonainen perhe, vaimo ja lapsi tuberkuloosiin ja minultakin isosisko.

Koskaan tasa-arvo asiaa ei perheessämme kuitenkaan sukupuoliroolitettu. Keskustelua ei käyty miehet sitä tai naiset tätä pohjalta, vaan aikaansaannokset, ansiot, ominaisuudet liittyivät yksilöihin. Vaikka kuinka on niin, että naisen euro on edelleen noin 0,8 ja he tekevät kotitöistä valtaosan, niin pitäisi huomata se, että miesten leimaaminen tällä on yhtä rasistista kuin joihinkin maahanmuuttajiin liittyvien kyseenalaisten käyttäytymismallien yleistäminen koko joukkoon.

Olen tähän kirjoittanut realistisen tarinallistetun äiti näkökulman omasta äidistäni. -Tämän kaiken tiedän vanhemmistani tarinoiden kautta. Kaikkia heidän elämänsä kummallisia käänteitä sain jo lapsena makustella erilaisina tarinoina illalla ja nukkumaan mennessä – telkkarikin tuli sotkemaan tätä tervettä perinnettä vasta 1960-luvun puolivälissä, Älypuhelimien nypläämisestä ei kukaan scifi näkijäkään osannut uumoilla – telkkarin vahingollisuudesta käytiin debattia ponnekkaammin, mitä älylaitteista nykyisin. – Tarinoiden sisältö on ehkä pitänyt minut edes tässä määrässä täyspäisenä kieltämättä sukupovien saaton, 100-vuotiaan itsenäisen Suomen ensimmäiset 50 vuotta jatkuneessa perustaltaan objektiivisten ilmiöiden aiheuttamassa psyykkisesti vaarallisessa kehitysympäristössä. Tämän jälkeen syntyneet terveen kehityksen vaarat ovat aivan toisessa määrässä meidän omia valintojamme.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Blogit, Ratamestari

Pakkasrajoista

Ratamestari nostalgisissa tunnelmissa ihmettelee UKK instituutin Vasankarin tämän päivän Aamulehdessä kertomaa 17 asteen pakkasrajaa:

Mitenkähän tämä 17 asteen kovan pakkasen raja pitäisi ottaa – siinä vasta ihmettelyn aihetta.

Ei tunnu raja kovin kummoiselta. Otan tähän muutaman esimerkin – enkä lähde ihan lapsuudessa kuulemistani talvi- ja jatkosodan tulipalopakkasten muisteloista, mutta aika kaukaa kuitenkin.

1950- ja 1960 luvuilla asuin pikkupoikana Ruoveden Tuuhosen koululla. Koulu oli saaressa ja sekä pohjoisesta Tarjanneveden saarista että etelästä Mustaselän etelärannalta kouluun hiihti aamu yhdeksäksi lapsia, alakouluikäisiäkin (7-9 vuotiaita), edelliset 4 km matkan, jälkimmäiset noin 3 km matkan ja järven jäällä hiihtämällä tehdyt ladut tietysti menivät umpeen ja pakkanen oli tuulen vuoksi pureva. Opettaja äitiäni alkoi siinä vaihessa hirvittämään, kun pakkasmittari oli 30 asteen tuntumassa. Erityisesti muistan Siperian saaresta noin 4 km matkan kouluun hiihtäneen Tuulan – langan laiha tummakutrinen tyttö, mutta aina tuli kouluun ja myöhempinä vuosina pikkuveli Rauno mukana. Pakkanen ei saanut silmien tuiketta sammumaan. Olisiko tämän pikkutytön pitänyt Vasankarin normilla jääpuikoksi muuttua Tarjanneveden selällä!

Samoihin aikoihin liittyvät muistot isän kanssa talvikalassa verkoilla käynnistä. Oli sitten lauhempi tai purevampi talvisää, niin avannon reunalla kalat paljain käsin otettiin verkosta ja yleensä myös pahnat selvitettiin. Vain kovimmilla pakkasilla ja pahimpien mateen pahnojen vuoksi verkko vaihdettiin toiseen ja pahnat selvitettiin saunassa sisälämpöisessä. Käsiä paleli vähemmän, kun kasteli niitä jääkylmään veteen! Mitähän Vasankari tähän sanoisi. Vielä minun sormeni näistä kalastumuistoista yli 50 vuoden kuluttua taipuvat tätä tekstiä naputtelemaan ja ulkoilmaelämää on eletty eikä reuma vaivaa, vaikka suvussa on siihen taipumustakin. – Joskus 1960-luvun alkuvuosina saimme talviverkoille aivan olennaisen elintason nousun, kun isä toi Tukhomasta kesäreissultaan Primuksen nestekaasukeittimen. Sillä keitimme avannon reunalla vettä kuumaksi – sinne käsi, jos meinasi palella – eikä tämän parannuksen jälkeen palellut. – Saimmeko tässä huippuluokan kortisonihoitoa.

Yhden joululoman aikana poimin männynkäpyjä ansaintatarkoituksessa. Kovimmillaan pakkasta taisi olla 27 astetta. Käpyjä pystyi poimimaan vain paljain käsin. Poimiessa ei palellut, mutta männyn latvoista piti kaadon jälkeen satanut lumi ravistaa pois ja siinä vaiheessa aina käsiä paleli ja poimiessa sormet taas vertyivät. Useita tunteja olin metsässä joka päivä. Saattoi tämä olla äärisuoritus silloisenkin mittapuun mukaan, koska muistan hakkuutyössä olleen metsänomistajan, isäntä Jaakko Ala-Tuuhosen käyneen katsomassa, kuinka pärjään. Jaska oli mies joka varmasti ei turhan päiten tullut katsomaan.

Eilisellä retkiluistelureissulla luistelin pitkät pätkät paljain käsin pyöritellessäni netistä kopiomiani karttalehtisiä, jotta en vie minulle ennestään tuntemattomalla saarisella Vesijärvellä ryhmääni harhaan. Siinä jollekin asiakkaalle totesinkin, että näissä hommissa on hyvä piirre, kun kädet eivät palele – palelisivat, jos niitä ei olisi lapseta saakka totutettu kylmään.

Jotta tämä ei liikaa menisi itsetehostukseksi, niin lenkkikaverini Martti Polvinen 82 v käy edelleen talviverkoilla. Siinä Vasankarille vähän lisämietintää.

Rajat ne ovat kuitenkin kaikessa – oli miehet sitten rautaa, puuta tai paperia. Asevelvollisuusaikana olin hiihtovalmennettavana ja muistan kuinka sain kisoja varten pakasta vedetyn RK 62:n – oli sinistykset kohdallaan. Paha vain, että pakkasta oli silloinkin 27-28 astetta ja piti mennä ampumaan kohdistulaukaukset. Jotta tulos olisi ollut mahdollisimman hyvä, niin otin hanskan pois kädestä – huolelliset laukaukset tuottivat paleltuman liipasinsormeen ja sen tunsi heti – ylös, sepalus auki ja käsi sinne – vieressä yliluutnantti hörähti ja että ilman eri käskyä. No kohdistukset saatiin ammuttua.

1988 olin viikko ennen joulua Lokan altaan pohjoisreunan soilla talvivaelluksella. Vuotsossa pakkanen kävi -42 C, soilla kävi viima ja mittari näytti hädin tuksin – 30 C. Tauoilla kesti yhden voileivän nauttia ja kupin kuumaa, muuten olisi tullut kylmä. Paleltumien mahdolisuutta tarvitsi vahtia aina tauolta lähtiessä puolisen kilometriä. Sitten kone oli jo lämminnyt siten, että hukkalämpö piti kasvot sulana. Näissäkin olosuhteissa piti paljain käsin vääntää paikalleen silloiseen Hit ahkion edetäjään liittyviä aisan kiinnityksen avaimenperärenkaiden kaltaisia teräsrenkaita. Ne olivat kylmiä. Retkikaverini Olli Rautasola huomautti, että häneltä tuo ei onnistuisi. Kysessä ei ollut miehen pehmeys, vaan se, että hän oli korjannut ammatikseen teräkontteja taivasalla satamissa – ilman pakkasrajaa ja vähitellen sormet olivat tulleet kylmänaroiksi – raja tuee vastaan, mutta se ei taida olla -17 C.

Talvi 1986-1987 oli toistaiseksi minun elämäni ankarin. Silloin edellisen kerran lähes koko Itämeri oli kevättalvella jäässä. Muutamia -17 asteen pakkasrajan ylittäviä muistoja liittyy tähän ja sitä edeltävään ja seuraavaan talveen, koska ne kaikki olivat kylmiä ja todella talvisia, pitkät jaksot paljon kylmepää kuin -17.

Retkikaverini Väinö Martikainen veti noina vuosina kansainvälisen hiihtovaelluksen Ähtäristä Ikaalisiin 6 päivässä 220 km. Väiskin retki oli sikäli erikoinen, että iltapäivän aurinkoisina tunteina lämpimin hetki oli -30 C. Kylmin aamu hiihtoon lähdettäessä oli -38 C. Eipä tämä mitään, mutta kun osallistujista suuri osa oli eurooppalaisia “prinsessoja”. Erityisesti ranskattarille villahousut olivat outo ja eksoottinen alusvaate. Oli selvästi tyylikkäämpää hiihtää polven alle ulottuvisssa vakosamettisissa hiihtohousuissa, polvisukissa ja tyylikkäässä hiihtopuserossa/villapaidassa. No Väiski sai puutteelisesta ranskastaan huolimatta “prinsessat” ensimmäisenä aamuna villaisia alusvaatteita ostamaan – taisi mukana olla joku muskettisoturikin. Pakkasen takia ei kukaan keskeyttänyt.

Noiden vuosien varsinainen pakkasretki oli kuitenkin pikavellus, jossa pakkanen pysytteli myös -30 C kylmemmällä puolella ainakin suurimman osan ajasta. Kovan jutun tästä teki se, että hiihtomatka oli 5 päivää peräkkäin joka päivä 50-70 km. Suksi ei luista kovin hyvin noissa lämpötiloissa. Mukana hiihtäneet olivat suurimmalta osalta kaikkien tuntemia tamperelaisia sen ajan retkeilijöitä. Muistelisin, että jo mainittu lenkkikaverini Martti ainakin oli tässä reissussa mukana.

Myös minulle sattui erikoinen pakkasvaellus. Vedin Helsingin Ylioppilaskunnan Laulajien hiihtävän konsettikiertueen Ähtäristä Ruovedelle 1985. Pakkasta tällä reissulla oli vain -25 C kahta puolta, kylmimmillään varmaankin -28 C. Jutun tästä tekee se, että tämän tyyppiselllä äänenavausharjoituksella YL lauloi hiihdon lomassa 3 hyvin mennyttä konserttia – kaikki toki ihmettelivät, miten tämä on mahdollista – no henki käy yli ruumiin. Laulajista muistan erityisesti kuoron senaikaisen sooloja laulaneen tenorin, kirjakauppias Karvisen. Hän oli silloin jo nelikymppinen ja ehkä kuoron nuoremmat kaaderit jo odottelivat hänen väistymistään, ylipainoinen rapakuntoinen ketjupolttaja, joka oli edellisen kerran hiihtänyt asevelvollisuusaikanaan muistaakseni 1964. Karvinen oli ennakkoon ajatellut jättää hiihtämisen, kulkea huoltoauton mukana ja keskittyä lauluun. Mutta hän hiihti noin 70 km kylmiltään ja tokaisi viimeisenä päivänä ennen konserttia: “Tupakkakin meinaa jo unohtua”. Koko hiihtomatka oli 110 km. Mitähän Vasankari tähän sanoisi.

Tämä konsettikiertueidea syntyi aivoissani eräänä räntäsateisena lokakuun iltana edellisenä syksynä juostessani Tampereen keskustasta töistä kotiin Ylöjärvelle. Mieltäni nakersi juttu, jossa joku kulttuuritietävä kolumnissaan tai haastattelussa kertoi kaiken lihaksissa olevan olevan poissa aivoista – kuinkahan kauan tämä aikansa Vasankari olisi pärjännyt Suomen taiteen klassisen ajan hamojen Gallenin, Järnefeltien ym. mukana vaikka heille niin mieluisilla Itä-Karjalan veneretkillä. Minä siis päätin siirtää tämän aikakauden taiteen tekemisen kehollisuuden hiihtävään konserttikiertueeseen ja kaiketikin hyvin meni.

Näin kirjakauppias Karvisen äskettäin laulavan konserttikiertueen toisen pääideoijan ja toteuttajan Jyri Makkosen 60 -vuotisjuhlissa – hyvä tenori edelleen.

Tällaisia tarinoita voisin tähän kirjailla kymmeniä sivuja, mutta riittäkööt nämä esimerkiksi, että ihmisen rajat, ne kaikin puolin minuutta avartavat ja terveyttä lisäävät eivät ole useinkaan siellä, missä joku toinen niiden sanoo olevan (äärirajoista puhumattakaan) olipa sitten millainen asiantuntija tahansa. Elämää eletään ydinminästä käsin eikä ulkoa päin – tässä on kaikkinaisen nykyisen avuttomuuteen valmentavan ulkoa päin tulevan viisauden harhatien ja oikean tien risteys. Rajojen haeskelu on koko elämän mittainen juttu, varovaisuus ja kärsivällisyys ovat siinä parhaat kaverit ja neuvonantajat.

Niin, 1987 pakkastalvena hiihdin kylmimmillään -35 C pakkasessa Mustastalahdesta Siivikkalanlahdelle ja sieltä Ylöjärven Vuorentaustaan – työmatkaliikuntaa aika lailla laduttomalla Nässyllä. Olin aivan innoissani 30 asteen pakkasista: silloin juuri piti päästä hiihtämään – sehän oli taloudellista ja ekologista – pakkaskokemuksia ei tarvinnut hakea Lapista. Sen huomasin että -30 asteessa pitkien mäkien laskeminen voi olla arveluttavaa, kenties vaarallistakin, jos päähine ei ole joltakin kerrokseltaan täysin tuulen pitävä. Sain päänsärkyä huippukylmillä lenkeillä, vaikka oli kypärämyssy ja pari pipoa sen päällä ja hiihtopusakassa huppu (otsa jäi tuulisuojaa vaille). Jossakin kuntoliikuntatapahtumassa keskustelin aiheesta tuoreeltaan asiantuntijan kanssa. Silloinen UKK-instituutin urheilulääkäri ei erityisemmin säpsähtänyt hiihtolenkeistäni ja päänsärystä – pakkasraja taisi olla vielä “talvisodan” peruja.

Nykyaikaan ja Vasankariin.

Retkiluistelu on aina kylmä laji: suhteellisen pienellä teholla saavutetun suuren nopeuden tuottama ajoviima tarkoittaa sitä, että sen jäähdyttävän vaikutuksen ja sen edelyttämän ihmisen hukkalämmön tuotannon suhde on epäedullinen. Retkiluistelua on juuri nyt hyvä harrastaa, mutta reipas pakkanen tekee siitä vielä kylmempää. Pakkasta ei pidä vieroksua, pitää vain pukeutua riittävästi.

Tässä iässä olen jo viluisempi kuin puolta nuorempana, miltä ajalta edelliset jutut ovat. Kerronpa siis, mitä on nykyinen kerrospukeutumiseni. Tänään lustellessa minulla oli kolmet urheilijan alusvaatekerraston pitkät alushousut, joista kahdet olivat villaisia, tämän lisäksi kolmet lyhyet urheilijan alushousut, joista yhdet täysin tuulenpitävät. Kuusinkertaiset alusvaatteet haaroissa on näiden arkojen alueiden “vakuutus”. Sinnehän ajoviima luisteluliikkeessä oikein puristuu. Ylävartalossa oli 2 urheilukerraston aluspaitaa, yksi ohut metsurin lämpöpaita ja ohut fleece. Näiden alusvaatteiden päällä oli ohut kalvollinen kuoriasu, päällimmäisenä hiihtäjän liivi ja polvisuojat. Päässä oli kypäränalushuppu, sen päällä kalvotakin huppu ja päällimmäisenä kypärä. Kun on näin lämpimästi pukeutunut, niin käsiin riittää tavalliset hiihtohanskat ja luisteluhiihtokengissä (tarpeeksi isot kengät) riittää 2 paria lämpimiä urheilusukkia – tämä siis henkilöllä, jolla on hyvä ääreisverenkierto.

Retkiluistelu on laji, jossa voi pukea itsenä melkoiseksi Michelin-ukoksi menon silti kärsimättä. Tämä johtuu siitä, että lajiin liittyvä voiman tuotto tulee keskivartalosta luomalla painetta ponnistavalle liikettä eteenpäin vievälle luistimelle – liikkeen olennaisen osan sivuttaisen paineen aikaan saamiseksi liikettä eteenpäin vievälle luistimelle ei retkivauhdissa tarvita suuria liikeratoja, joita lämmin pukeutuminen vosi haitata.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Ratamestari

Platon-Aristoteles kysymys

Ratamestari pohtii: eilisen sunnuntain Aamulehden pääkirjoitus käsitteli viime viikolla julki tullutta verottajan uutta tulkintaa yleishyödyllisten yhdistysten verotuksesta. Uuden tulkinnan mukaan jonkun yleishyödyllistä toimintaa harjoittavan yhdistyksen tukiyhdistys ei olekaan verovapaus mielessä yleishyödyllinen, jos tukiyhdistyksen tuki menee vain yhden varsinaista toimintaa harjoittavan yhdistyksen hyväksi.

Tällaista uutta tulkintaa vastaan voi huomauttaa monella tavalla ja paljon terävämmin, mitä Aamulehden pääkirjoittaja teki:
EU antaa direktiivit, eduskunta säätää lait ja valtioneuvosto antaa asetukset ja ylimmät oikeusasteet antavat sääntöjen sitovia tulkintoja niitä tarvittaessa. Tässä on lyhyesti se perusta, jota Suomi nimisen valtion ja erityisesti sen virkamiehistön pitäisi noudattaa. Mutta tämä noudattaminen on valikoivaa. Esimerkiksi tässä verotusasiassa toimeenpaneva viranomainen tekee varsin pitkälle meneviä ja luultavasti uusia tulkintoja ja vieläpä tulkintojen kohteen kannalta aivan yllättäen. Toisenlaista tulkintakulttuuria aikanaan reilut 10 vuotta sitten edusti Merenkulkulaitos ilmoittaessaan haluttomuudestaan antaa melontaturvallisuusohjetta – oli kuulemma Suomen perustuslakien kannalta sopimatonta antaa tällaista kansalaisia velvoittavaa (hyvää tarkoittavaa viimekädessä hukkumiskuolemia vähentävää) ohjetta. Näillä kahdella esimerkillä haluan vain panna lukijan miettimään viranomaisen vallankäyttöä. Välillä tulkitaan ja välillä siitä kieltäydytään – mahtaako tämä ylläpitää oikeusvaltion periaatteita vai onko se niitä tuhoavaa.

Mistä tämä tulee? Tyypillinen vastaus saadaan hallituksen (lakien ja asetusten valmisteluvastuussa olevan poliittisen blokin) edustajalta. Aivan riippumatta siitä, mikä poliittinen suunta on vallassa, on vastaus aina sama: Kun joidenkin sääntöjen tulkintaristiriita on tullut esiin, niin tässä asemassa oleva poliitikko tai valmisteluvastuussa oleva virkamies sanoo: sääntöjä pitää tarkentaa, pelisääntöjä selkeyttää, eli entisten sääntöjen ongelmat ajatellaan poistettavan lisäämällä sääntöjä.

Nykyisin on jo yleisesti tunnettua, että sääntöjä on todella paljon ja lisää vain tulee vaikka ongelma jo myönnetään. Sen sivuilmiö on huono lainsäädännön laatutaso. Kun säännöt ovat monimutkaisia ja niitä kiireessä muutetaan, niin tulos saattaakin muuttua entistä sekavammaksi (kuluttajaturvallisuuslainsäädäntö on tästä hyvä esimerkki luontomatkailupalveluiden osalta). Otetaan rinnastus toisaalle. Jos laajojen tietoteknisten järjestelmien sääntöjä (ohjelmia) muutettaisiin samantasoisesti, niin tietotekniikka ei palvelisi senkään vertaa, mitä nykyisin – error taitaisi olla päivän sana. Tietokone ei nimittäin selviydy yhtä liukkaasti tulkintaongelmista kuin verottaja tai Merenkulkulaitos.

Palataan verotus-esimerkkiin: Millä tavalla tukiyhdistys on vähemmän yleishyödyllinen kuin toimintaa harjoittava yhdistys, jos tukiyhdistyksen tuki leviää toimintaa harjoittavan yhdistyksen jäsenille yhtä yleishyödyllisellä tavalla, kuin jos se olisi suoraan toimintaa harjoittavan yhdistyksen itse hankkimaa rahaa. Verottajan tulkinta yleishyödyllisyyden rajoittuneisuudesta on hyvin erikoinen ja keinotekoinen. Se ei liity siihen ollenkaan, onko tukiyhdistyksen rahojen lopullisen käytön yleishyödyllisyydessä jotakin huomautettavaa, vaan siihen paljonko valtio saa veroja. Jotta asia vain monimutkaistuu, niin otetaan yksi yleishyödyllisyyden kriteeri esille: yleishyödyllisen toimijan avoimuus. Yleishyödyllistä on sellainen toiminta, johon kaikki halutessaan ovat vapaita liittymään. Näin ei kuitenkaan kaikissa yleishyödyllisiksi tulkituissa yhdistyksissä ole. Käsitykseni mukaan esimerkiksi suurten kaupunkien melontaseuroihin otetaan uusia jäseniä vain sen verran kuin on entisten poistuma, koska seuralla ei ole osoittaa uusille jäsenille tilaa seuran vajasta ja tämä johtuu siitä, että yhteiskunta ei tee käytännössä mahdolliseksi vajalaajennuksia samassa tahdissa kuin uusia jäseniä olisi tulossa. Myös turvallisuusnäkökulmasta “pakolliset” melonnan peruskurssit ovat selvä rajoite yleishyödyllisyyden avoimuuden näkökulmasta jos niin halutaan tulkita – tulkinta siellä toinen täällä ja kansalainen aina väärässä ja syteemi oikeassa – niinkö se menee? Onko vaarana, että tämän tyyppisiin yhteiskunnan yleishyödylliselle toiminnalle luomiin ongelmiinkin vedoten verottaja voi kiistää yleishyödyllisyyden?

Mistä tässä on oikeastaan kyse? Kerronpa teille. Jo Aristoteles ja Platon olivat tästä ongelmasta selvillä vajaat 2500 vuotta sitten (Aristoteles uskoi maäärittelemisen mahdollisuuteen, Platon ei uskonut) ja muutama sata vuotta myöhemmin Jeesus kritisoi fariseuksia (sen ajan juutalaisen kulttuurin sääntöjen luojia ja noudattajia) samasta syystä.

Ongelma on siinä, että aukottomia helposti tulkittavia sääntöjä on mahdotonta luoda. Se ei onnistu edes matematiikassa ja logiikassa (Gödelin epätäydellisyystodistukset), puhumattakaan mistään tajuntamme ulkopuolella olevaan todellisuuteen liittyvästä. Sääntöjen ja lainsäädännön lisääjät kuitenkin näyttävät toimivan aristotelisen uskon vallassa. He eivät näe, että tehottomalla keinolla (sääntöjen lisääminen) ongelmien paikkaaminen vain muuttuu vaikeammaksi.

Jotta sääntöjen luomisen ongelmallisuus tulisi selvästi esiin otan kaksi esimerkkiä: Raamatun tulkinta on varmaan aihealue, johon länsimainen kulttuuri on 2000 vuoden aikana panostanut enemmän kuin mihinkään muuhun sääntöjärjestelmään. Mikä on tulos? Niin suuret erot, että kirkko on jakautunut todella moneen kertaan sääntöerimielisyyksien takia. Toinen esimerkki on minkä tahansa urheilulajin sääntökirja. On oireellista että yksinkertaisesta pelistä saadaan paksuja sääntökirjoja aikaan, koska kaikkiin kysymyksiin pitää olla ennalta säädetty vastaus.

Ihmisen on huono tehdä omaatuntoaan vastaan sanoi uskonpuhdistajamme Luther. Tämä voisi olla vaihtoehto “moraalittomalle” sääntötehtailulle. Luther ei voinut vedota paljonkaan sääntöihin saadakseen legitimiteettiä. Hän oli yksin moraalisen valinnan edessä: mikä on oikeammin kuin jokin toinen. Turvaa ei voinut ottaa kasvottomasta systeemistä – vain vastapuolella oli systeemi ja hyvin hegemoninen ja säännöiltään pitkälle viety ja siksi ongelmissa.

Yksi keskeinen syy sääntötehtailuun on tämä Lutherin tilanne. Moraalisesti vastuullisen valinnan tekeminen. Sen miettiminen, mikä on oikein tai ainakin vähemmän väärin on vastuullisuudessaan epämiellyttävää. Siksi on nykyaikaisesti sanottuna “mukavampaa” lisätä sääntöjä ja luikkia niiden taakse piiloon.

Nykyisin pitäisi kulttuuria kääntää reilusti platonilaiseen suuntaan. Vähemmän sääntöjä ja tulkinta demokraattisessa mielessä vastuunalaiseksi. Tämä erityisesti siitä syystä, että nykyisin todellisuus muuttuu aivan toisella nopeudella kuin menneinä vuosisatoina ja siksi todellinenkin sääntöjen muuttamisen tarve on paljon suurempi kuin aikaisemmin. Sääntöuskovaisuus hallinnossa on paljon suurempi vaara kuin kasvihuoneimiö, väittää ratamestari, ja perustelu on yksinkertainen – kasvihuoneilmiön torjunnassa tarvittaisiin yksinkertaiset säännöt ja paljon moraalista vastuunottoa.

Vielä viimeinen roiskaisu: Väitän että ainakin tiedekorkeakoulusta tutkinnon suorittaneen pitäisi olla jollakin tavalla tästä Platon-Aristoteles kysymyksestä selvillä. Onko oppi jäänyt sivuraiteelle ja koulutuksen autuaaksitekevyyteen vannominen ainakin tässä asiassa hakoteillä.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail