Äitini kuului siihen sukupolveen, josta köyhistä oloista ei opin tielle ponnisteltu kuin väkisin ei ainakaan tyttönä. Piti ponnistella niin yli kaiken kohtuullisuuden, että siitä jäi elinikäiset jäljet koko persoonallisuuteen. Minäkin olen saanut kärsiä tästä – mikään ahkerointi lapsena ei ollut tarpeeksi. Ei ihme, koska äiti opiskeli jo kansakoulussa sellaisella tavalla, joka nykyajalle on aivan tuntematonta. Hän esimerkiksi osasi kymmenien vuosienkin päästä omia reaaliaineiden koulukirjoja ulkoa, Raamatusta puhumattakaan. Silti oma isä ei 17-vuotiaalle tytölle antanut edes takuunimeä lainapaperiin, kun matka kävi Turun Kakskerrasta kohti Laatokan rantaa Sortavalan seminaariin. Onneksi eno suvun rikkaammasta haarasta naapurista oli toista mieltä ja oman koulun naisopettaja kannusti voimakkaasti. – Muuten junamatka Turusta Sortavalaan kesti 1920-luvun lopulla yli 2 vuorokautta.
Seminaarissa rahaa täytyi ansaita myös oppitunneilla. Äiti virkkasi lakananpitsejä sokkona pulpetin alla. Tällainen oli tietysti ankarasti kiellettyä ja siitä olisi sääntöjen mukaan pitänyt erottaa saman tien – lehtorit katsoivat kuitenkin muualle, kun kyseessä oli lahjakas tyttö, jonka opiskelussa ei ollut huomauttamista. – Kuri seminaarissa oli käsittämättömän kova – asuntolassa valvonta ja kaupungilla asuvia vaivasivat vakoilevat kaupunkilaiset, jotka kävivät kantelemassa seminaarin johdolle normaalista nuorten naisten ja miesten sosiaalisesta elämästä. Tällaisista rajoitteista huolimatta seminaarin opiskelijoiden kanssakäyminen vapaa-ajalla oli tiivistä.
Seminaarin kesälomat äiti hoiti vanhempiaan Kakskerrassa – hyvin tavanomaisesti sisarusparven nuorimmalle tytölle jäävä velvollisuus. Ja siinä ohessa harvensi sokerijuurikasta normaaliin hyvään urakkatyöntekijään verrattuna nelinkertaisen määrän. Myös nurmipuntarpään tähkien kerääminen oli hyvää bisnestä talven varalle. Viimeistään tässä vaiheessa noin kakskymppisen nuoren naisen elimistöä ylikuormitettiin ja siitä se jatkui koko elämän – yöunetkin jäivät pysyvästi 4-5 tunnin mittaisiksi.
Ensimmäinen opettajan paikka oli Savossa Rautalammin Hanhitaipaleen kylässä saaressa. Opettajan työ alkoi 1930-luvun puolivälissä, tosi pienessä käyttämättömäksi jääneessä maatalouskiinteistössä. Kävin paikalla kesällä 2015 melontaretkelläni. Kyllä ihmetys oli suuri, miten näihin puitteisiin oli mahtunut varmaankin noin 30 oppilasta 4:lle luokkatasolle normaaleille oppitunneille, kouluruokailemaan ja poikien/tyttöjen käsitöihin. Opettajan asunnosta sai jonkin kuvan – hellahuoneen pinta-ala ei ollut kuin ehkä 13-14 m2.
Edessä oli muutamia mukavia vuosia, joiden aikana äiti sai jo varsin hyvään alkuun kasvatustieteen maisterin opinnot. Sitten alkoi sota, 40 0000-70 0000 miestä oli rintamalla vuosia – kukas teki normaalit siviilityöt – naisvoimaa siinä tarvittiin ja paljon.
Kyläkansakoulunopettajan roolina oli olla yhteiskunnan tukipylväs kävi miten kävi – äidin raivaajan taustasta tämä rooli tietysti lankesi hänelle ylihyvin. Esimerkkiä piti näyttää koko kylälle nykyisin Jämsään kuuluvassa Riihijärven kylässä. Tämä tarkoitti kaikenlaista maalaisympäristön työtä halonhakkuusta puolukoiden poimintaan. Radiouutiset käytiin iltasella talvella hiihtämällä kuuntelemassa 5 km päässä – talossa, jonka tytär Anna Koivula oli äidin kanssa samaa maata, reipasotteinen, työhullu tai narkomaani. Jokainen aikakausi keksii omat nimensä ja osaltaan keksijöinä ovat laiskemmat ja terveemmät?
Sotavuosien henkisen työn tekijän korttiannoksilla moinen rehkiminen jätti luonnollisesti lisää jälkiä terveyteen. Paperikengät eivät pitkillä kävelymatkoilla myöskään olleet parhaat jalkatuet. Mäntän teollisuustaajamaan oli 25 km kävelymatka ja sitä käveltiin – paremmat kulkuneuvot olivat tärkeämmässä käytössä. Avuliaisuus oli päivän sana. Jos joku ajoi autolla ohi (työajoa, huviajoon ei ollut polttoainetta eikä autojakaan), niin kävelijöitä kerättiin kyytiin. Isäni oli jatkosodan aikana kotirintamalla autonkuljettajana – yhdestä tällaisesta kyydistä alkoi seurustelu ja monen vuoden päästä sen tuloksena 1952 syntyi ratamestari. Sitä ennen isosiskoni 1947 syntynyt kuoli 7 päivän ikäisenä synnytysvammoihin – “iltasatujen” perusteella minusta tuntuu siltä, että Suomen koko sairaalalaitos oli vielä tuohon aikaan niin ylikuormittunut sodan jäljiltä, että ei mikään ihme. Kuinkahan monta hoitohenkilökuntaan kuuluvaa nykyajan mittarilla olisi saanut burn out leiman otsaansa.
Tällaisen taustan äitiä sain siis katsella pikkupoikana ja onneksi aikuiseksi 37-vuotiaaksi mieheksi saakka. Onneksi siksi, että jo pikku poikana äidin ylenmääräinen raataminen pursui yli ja sain siitä osani – vakavasti sairas äiti voivotteli ja pelotteli nurkan takana vaanivalla kuolemallaan jo tänään tai huomenna tai ainakin pian ja tämä oli myös keino, jolla minua ohjattiin kiltteyteen. Olinhan äitini poika, energinen tuleva ratamestari, eihän sellaisesta kilttiä saa millään. Hänen sairautensa olivat sellaisia, että tänä päivänä niillä oltaisiin moninkertaisesti pitkillä sairaslomilla ja luultavasti työkyvyttömyyseläkkeellä.
Lapsuudessani nuo vaivat eivät juuri tahtia haitanneet. Sota-ajan romahtaneilla nilkoillaan, kuluneilla polvillaan/lonkillaan ja reumaisilla jäsenillään äiti kävi minun ja oppilaiden kanssa hiihtämässä, opetti minulle pesäpalloa, pani ratamestarin uraa alulle. Yhtä lailla tai vielä enemmän (katkenneiden yliopisto-opintojensa vuoksi – kenties) koulussa lukuaineissa pärjääminen oli hänelle aivan ylenmääräisen tärkeää. Esimerkiksi vieraiden kielien opiskeluun hän kehitti menetelmän – koekappale käytiin sanaperhe/kielioppirakenne kerrallaan läpi ja kirjoitettiin vihkoon, kaikki mahdolliset johdannaiset opeteltiin ja tulosta syntyi. Aluksi äiti teki näitä nuotteja. Keskikoulun 3. luokalla muistan yhtenä syksyn viikonloppuna päättäneeni, että tästä eteenpäin teen itse. Tämä tausta linkosi minut yliopistouralle ja samalla esti sitä – paras on hyvän pahin vihollinen. Hänen intonsa lämmitti – aina tuli tukea, jos halusin oppia – sydän ja sappikivikohtausten varjossa toki pelotti.
Äitini oli nykyajan nainen. Hän tiesi luissaan naisten pärjäävän siinä, missä miestenkin. Isäni oli mies, joka kykeni henkilökohtaisiin ratkaisuihin. Hän irtisanoi itsensä 1950-luvun alussa ja tuli pitämään minua, sairastunutta vauvaa hengissä lahossa, lämmitysuuneiltaan romahdustilassa olevassa Ruoveden Tuuhosen koulussa hengissä. Tähän kouluun hän oli houkutellut äidin hakemaan opettajaksi, koska maisemat olivat aivan upeat. Nykyisiin vanhempainvapaakeskusteluihin suhteutettuna isän tasa-arvoliike on aivan omassa sarjassaan, mutta motiivikin on kiveä kovempi. Häneltä oli ennen meidän kolmikkoa kuollut kokonainen perhe, vaimo ja lapsi tuberkuloosiin ja minultakin isosisko.
Koskaan tasa-arvo asiaa ei perheessämme kuitenkaan sukupuoliroolitettu. Keskustelua ei käyty miehet sitä tai naiset tätä pohjalta, vaan aikaansaannokset, ansiot, ominaisuudet liittyivät yksilöihin. Vaikka kuinka on niin, että naisen euro on edelleen noin 0,8 ja he tekevät kotitöistä valtaosan, niin pitäisi huomata se, että miesten leimaaminen tällä on yhtä rasistista kuin joihinkin maahanmuuttajiin liittyvien kyseenalaisten käyttäytymismallien yleistäminen koko joukkoon.
Olen tähän kirjoittanut realistisen tarinallistetun äiti näkökulman omasta äidistäni. -Tämän kaiken tiedän vanhemmistani tarinoiden kautta. Kaikkia heidän elämänsä kummallisia käänteitä sain jo lapsena makustella erilaisina tarinoina illalla ja nukkumaan mennessä – telkkarikin tuli sotkemaan tätä tervettä perinnettä vasta 1960-luvun puolivälissä, Älypuhelimien nypläämisestä ei kukaan scifi näkijäkään osannut uumoilla – telkkarin vahingollisuudesta käytiin debattia ponnekkaammin, mitä älylaitteista nykyisin. – Tarinoiden sisältö on ehkä pitänyt minut edes tässä määrässä täyspäisenä kieltämättä sukupovien saaton, 100-vuotiaan itsenäisen Suomen ensimmäiset 50 vuotta jatkuneessa perustaltaan objektiivisten ilmiöiden aiheuttamassa psyykkisesti vaarallisessa kehitysympäristössä. Tämän jälkeen syntyneet terveen kehityksen vaarat ovat aivan toisessa määrässä meidän omia valintojamme.
