Aihearkisto: Uutta

Uusia tapahtumia ja mielenkiintoisia ilmiöitä

Rinkka vai ahkio, talvivaeltamisen ydinkysymyksiä… ja jos rinkka, niin millainen tai millainen ahkio?

Tästä aiheesta varmaankin jokaisella talviretkeilijällä on jokin mielipide ja useilla aika varmakin käsitys.

Tähän käsitysten sekamelskaan joutuu luultavasti ottamaan kantaa, jos on aloitteleva talvivaeltaja ja miettii varustehankintoja järkiperäisen analyyttisesti. Tähän on hyvä huomauttaa, että toki voi retkeillä silläkin tavalla, että retkeily tuo nimenomaan vapautta turhasta järkeilystä, johon työelämä meidät usein pakottaa liiankin kanssa.

Edellistä täytyy vähän kommentoida ennen kuin käymme käsittelemään varsinaista aihetta.

Retkeilyssä, jossa aika vähät välitetään järkiperäisestä retkeilyvälineisiin, reittivalintoihin, ruokailuun, tauotuksiin jne. liittyvästä rationaalisesta analyyttisestä lähtökohdasta täytyy vastapainoksi yhden asian olla kunnossa: Tällä tavalla fiilis pohjalta retkeilevän henkilön pitää olla tunne-elämältään tasapainoinen ja vaistomaisesti tunnepohjalta oikeita ratkaisuja tekevä. Hän osaa pitää tauon tuntemustensä pohjalta, kun se on tarpeen. Hän tuntee sisällään milloin pitää katsoa seuraava yöpaikka ja hän tuntee ja vaistoaa millaiselle retkelle on hyvä lähteä mukaan jne.

Otsikon aihetta käsiteltäessä edellisestä tyylistä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Ei ole juuri järkeä analysoida välineitä, jos lähtökohta on se, että niiden käyttäjä osaa sopeutua välineidensä ominaisuuksiin terveellä tavalla olivatpa välineet melkein millaisia tahansa.

Kaikki välineanalyysit ja vertailut ovat mielestäni jo edellä kerrotuilla parusteilla rationaalisia ja analyyttisia. Siitäpä se ongelma syntyykin. Vertailuihin nimittäin kovin helposti luikertelee monenlaista subjektiivista ainesta, jolla on vahva yhtymäkohta mielipiteen esittäjän tunnepohjaisiin mieltymyksiin. Eikä tässä mitään. Jokainen on omissa tuntemuksissaan oikeassa niin kauan kun ei vahingoita muita. Ongelma tulee vain siitä, että henkilökohtaisia myös omiin tuntemuksiin ja tunteisiin pohjautuvia kokemuksia ei voi yleistää ja tarjota muille ”tietona”.

Tällaiseen aiheen johdantoon päädyin, kun hieman katsoin verkosta, mitä siellä tästä aiheesta Google antaa kärkiartikkeleiksi.

Tässä analyysissä lähdetään aihetta käsittelemään järkiperäisen analyyttisestä retkeilynäkökulmasta. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että koko retkeilymielikuva muuttuu jossakin määrässä suorituskeskeiseksi. Välineet osoittautuvat toisia paremmiksi/huonommiksi joissakin tilanteissa, kun niitä mitataan ja mittauksen on pakko perustua johonkin suorituskriteeriin. Ahkion/rinkan vertailussa vaikkapa mahdolliseen kuorman kokonaismäärään, mahdollisiin päivämatkan pituuksiin, retken ajalliseen kokonaispituuteen, mitattavissa olevaan rasitustasoon erilaisissa olosuhteissa edettäessä, reittivalinnan mahdollisuuksiin jne.

Edellinen ei tarkoita sitä, että tällainen rationaalinen, suorituskeskeinen analyyttinen välineidensä ominaisuuksiin keskittyvä retkeilynäkemys olisi jotenkin ylivertainen. Lopultakin taitaa olla niin, että ”huippusuorituksia” syntyy sellaisten ihmisten toiminnan tuloksena, missä analyyttinen tavoitteellisuus ja suorituskeskeisyys ei ole hallitsevassa asemassa, mutta niidenkin merkitys olennaisena peruskivenä kokonaisuudessa myönnetään.

Rinkka vai ahkio teeman peruskysymyksiä

Kattavasti tätä aihetta kannattaa lähestyä jaolla
– ahkio ja vetojärjestelmä/ rinkka (anatomic) ja kantojärjestelmä (= työkalu)
– ahkion vetäjä/ rinkan kantaja (=työkalun käyttäjä)
– retkeily-ympäristö: alue, olosuhteet, vaelluksen kesto (= toiminnan fyysinen ympäristö)
– sosiaalinen ympäristö: millaisessa retkiryhmässä liikutaan (= toiminnan sosiaalinen ympäristö)

Näiden lohkojen keskimääräinen retkikohtainen yhteisvaikutus määrittelee rationaaliselta kannalta sen kannattaako käyttää rinkkaa vai ahkiota. Jos retkeilijä tekee valinnan, päättää panostaa vain rinkkaan tai ahkioon, niin silloin hänen on ajateltava koko nähtävissä olevaa talviretkeilytyyliään yhtenä kokonaisuutena.

Aloitan analyysin ahkiosta/rinkasta

Mukaan otettavissa olevan tavaran määrä, tilavuus ja paino

Ahkioiden ja kantolaitteiden tilavuuksiksi mainitaan yleisesti seuraavan tyyppisiä lukuja:

1. Anatomic tyyppiset vaellusretkille tarkoitetut kantolaitteet tyypillisesti 55 l -75 l.

2. Ulkopuoleiseen putkikehikkoon perustuvat kantolaitteet (rinkat) jopa noin 100 l saakka.

3. Ahkiot, pienet mallit kuten Savotan Paljakka, Fjellpulkenin Veteran ja uudemmat pienet Fjellun mallit, Pikkuhit, Acapulkan pient mallit jne. noin 200 l tai vähän yli.

4. Suuremmat ahkiomallit 300 l – 800 l, Fjellpulkenin K3 tai uudemmat vastaavat, Transportpulken, Isohitti, Acapulkan isot mallit

Edellisistä luvuista voi todeta sen verran, että sekä kantolaitteiden, että ahkioiden osalta ne ovat yläkanttiin meneviä arvioita. Jokainen voi oman kantolaitteensa tai ahkionsa äärellä harrastaa vähän kertolaskua, niin tämä asia selviää.

Esimerkiksi kantolaitteesta, pussien korkeus yhteensä 80 cm, leveys 40 cm ja ”paksuus” 25 cm tuottaa tilavuudeksi 80 l. Juuri tämän isompaa pussijärjestelmää ei selkään mahdu, jotta päästään 100 l, niin ulkopakkauksia täytyy olla 20 l.

Vastaavasti ahkio, levys 40 cm, kuorman korkeus 40 cm, kuorman pituus 1,5 m tuottaa tilavuuden 240 l.

Putkirinkkaan ulkopakkauksia voi laittaa aika paljonkin. Anatomic reppuihin on vaikea sitoa ulkopuolelle suuria lisäpusseja siten, että ne eivät pääsisi heilahtelemaan (ylhäällä tai alhaalla) kulkua haittaavalla tavalla tai sivuilla lisäleveytenä haitata käsien liikettä. Ahkioissa kuormausmäärää rajaa toisaalta pakkauspeitteen sallima tilavuus ja toisaalta se, kuinka korkea kuorma voi olla, jotta ahkio on vielä vakaa eikä kaadu kovin herkästi. Perussääntö on, että kuorman maksimikorkeus on sama kuin ahkion leveys. Jos edellistä esimerkkiä muutetaan madaltamalla kuormaa 10 cm, niin silloin ahkion pakkaustilavuus on enää vain 180 l. Ahkiossa on myös huomattava, että ne ovat pohjamuodoiltaan pyöreitä, perästä ja kaulasta supistuvia ja kuormapeitettä kiristettäessä myös päältä kuormattu ahkio on pyöreä. Jos pakkaus ei levennä ahkiota varsinaista ahkiokaukaloa leveämmäksi, niin tämä tarkoittaa sitä, että käytettävissä oleva tilavuus on edellisiä laskuesimerkkejä pienempi. Toisaalta on niin, että kappaleen vakio ympärysmitan pyöreä muoto maksimoi sen tilavuutta. Sellainen ahkiokuorma, jossa pussi on ahkiokaukaloa leveämpi ei kuitenkaan ole toiminnallisesti hyvä. Samoin sellainen rinkka tai anatomic, jossa pussit ovat säkkimäisen pyöreiksi (leveys ja paksuus ovat sama) täyteen ahdettuja ei ole hyvä.

Summittaisesti sanottuna ahkiossa, pienissäkin vaellusahkiomalleissa on pakkaustilavuutta noin kaksinkertainen määrä suurimpiin kantolaitteisiin verrattuna. Käytännössä ero ei kuitenkaan realisoidu sillä tavalla, että pienessäkin vaellusahkiossa olisi tavallisella viikon talviretkellä matala korkeintaan 20 cm korkea kuorma eli suuren kantolaitteen tilavuuden verran tavaraa. Yleinen havainto on, että kuormat ovat korkeampia ja tästä syystä myös valitellaan ahkioiden kaatumisherkkyydestä. Ahkioretkeilijällä tavaratilavuus on siis suurempi kuin rinkan kantajalla. Kolme tärkeintä tähän vaikuttavaa tekijää ovat:
1. Ahkion suuremmat tilat houkuttelevat ottamaan mukaan enemmän tavaraa. Joko todellisia tai kuviteltuja talviretkeilyn mukavuutta lisääviä välineitä.
2. Retkitavaroiden pakkaaminen ahkioon hukkaa tilaa selvästi enemmän kuin tavaroiden pakkaaminen kantolaitteeseen, jos tähän ei kiinnitetä erityistä huomiota.
3. Talviretkeilyssä tarvitaan enemmän välineitä kuin vastaavassa kesäretkeilyssä. Tämä johtuu kesäretkeilyä suuremmasta olosuhteiden vaihtelusta: räntä/vesisateesta paukkupakkasiin, lumimyrkystä kauniiseen seesteiseen auringonpaisteeseen.

Käsittelen näitä asioita seuraavaksi.

Ensimmäisessä kohdassa on kysymys kaikessa retkeilyssä koko ajan vallitsevasta peruskysymyksestä. Mikä oikeasti on niin tarpeellista, että se otetaan mukaan? Talviretkeilyssä vastaus tähän kysymykseen vaihtelee suuresti sen mukaan retkeilläänkö tiheän kämppäverkon alueella, jossa pyritään lähes kokonaan yöpymään kämpissä ja ulkona yöpyminen on vain äärimmäinen hätäkeino vai tehdäänkö toisinpäin. Edellisen näkökulman vuoksi vastaus ensimmäiseen ja kolmanteen kysymykseen menee osittain päällekäin. Jos ajatuksena on maastossa yöpyminen ja retkellä ollaan vähintään viikko, niin siihen asiallisesti varautuminen tarkoittaa huomattavaa tavaralisää:

Keskimääräisissä talviolosuhteissa teltan on oltava kunnollinen kaksinkertainen isolla absidilla varustettu talviretkeilyyn soveltuva teltta. Useissa tapauksissa on myös niin, että talvella kolmen hengen telttana myytävä tuote on kahdelle huomattavasti parempi kuin kahden hengen teltta. Tämä johtuu siitä, että huonoissa olosuhteissa joudutaan leirissä toimimaan kesäretkeilyä enemmän teltan sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ruuan valmistusta. Kota ja kamiina ei juurikaan edes niille optimikokoisella ryhmällä muuta lisätilan tarvetta.

Avotunturialueella telttailussa tarvitaan myös hyvä lapio, jotta teltta voidaan tarvittaessa kaivaa myrskyltä suojaan. Vaikka edellinen ei olisikaan tapeellista, niin absidin lattian kaivaminen sisäteltan edestä huomattavasti alemmaksi luo ihmeesti tilaa telttaelämään.

Sellaisilla retkeilyalueilla, joissa tulen voi tehdä merkittyjen tulipaikkojen ulkopuolelle ja/tai yöpymisvälineeseen kuuluu kamiina ovat myös kirves ja saha mahdollisesti tarvittavia välineitä. Puustoisella alueella kunnolliset nuotiontekovälineet ovat aina myös turvallisuuskysymys.

Ruokailuun liittyen tarvitaan tarviretkeilyssä myös enemmän välineitä. Ulkona tai teltassa sisällä ruokaa laitettaessa on kunnollinen (tilaa vievä) keitinlaatikko hyvin tarpeellinen. Teltassa sisällä se on myös olennainen turvallisuutta lisäävä tekijä. Termospullotilaa sekä juomiselle että syömiselle tarvitaan myös enemmän, koska päivällä keitteleminen (tauon venyttäminen) on kovassa pakkasessa ja/tai tuulessa huono vaihtoehto.

Myös vaatteita tarvitaan jonkin verran enemmän. Pitää pystyä varautumaan myös mahdolliseen äärimmäisen kylmään olosuhteeseen. Makuupussin pitää olla retken olosuhteissa riittävän lämmin ja makuualustoilta vaaditaan enemmän eristyskykyä kuin kolmen vuodenajan retkeilyssä. Minulla on talviretkeilyssä mukana aina kaksi makuualustaa, toinen ilmatäytteinen (voi tulla reikä) ja toinen vanhanaikainen umpisolualusta. Pidän tätä valintaa myös turvallisuuskysymyksenä.

Keittimeen tarvitaan talvella kesää enemmän polttoainetta. Erityisesti siinä tapauksessa, että ruokavettä on sulatettava lumesta, on polttoaineen lisätarve huomattava. Edellisestä seuraa myös se, että bensakeitin on ulkona ja/tai teltassa keittävän talviretkeilijän perusvälineistöä.

Kaikki tämä tarkoittaa lisätilan tarvetta siinä määrässä, että jo viikon retkelläkin ollaan suuren kantolaitteen äärirajoilla, vaikka mukaan otettaisiin vain osa edellä luetellusta. Osittain tilan tarvetta voi vähentää ostamalla mahdollisimman pieneen tilaan pakattavissa olevia ja siksi usein kalliita välineitä (makuupussi, alustat, vaatteet).

Toinen tekijä, joka vaikuttaa tavaroiden ahkiossa vaatimaan tilaan, on pakkaamisen erilaisuus verrattuna rinkkaan. Normaalisti ahkiossa on käytettävissä yksi ahkion maksimitilavuuden kokoinen pakkaustila. Joissakin malleissa voi olla edellisen lisäksi pienehkö tasku. Kun tämä yhdistetään talviretkeilyn tilanteeseen ja siihen, että ahkiota ei voi viedä kämppään sisälle eikä oikein teltan absidiinkaan edes hetkeksi, niin tästä seuraa kokonaan erilainen pakkaustyyli verrattuna rinkkaan.

Ahkiossa tavarat on pakko paljon suuremmassa määrässä pakata moduuleihin. Kehittyneimmillään tämä tarkoittaa yhtä tai useampaa ahkion sisämittoihin sopivaa mahdollisesti useita osastoja sisältävää ahkiokassia. Yksinkertaisimmillaan isompien pakkausten kuten teltan, makuualustojen, makuupussin… lisäksi erilaisia ruokaa, vaatteita yms. sisältäviä pussukoita, joihin tavarat on lajiteltu retken etenemisen ja käyttötarpeen mukaisesti järkevällä tavalla. Lähtökohtaisesti tällainen moninkertainen pakkaaminen kuluttaa aina enemmän tilaa kuin rinkassa aika pitkälle lähes yksittäisten tavaroiden sullominen pakkaustiloihin. Huonosti toteutettuna moduulipakkaamisen aiheuttama tilan hukkaaminen on runsasta. Tämä johtuu siitä, että ahkiokaukalo on kova rakenne, joka ei muotoudu sinne tungettujen esineiden muotoiseksi. Jos ahkiokaukalon kulmikkaalla pohjalla on pyöreä pakkaus, niin nurkkiin jää huomattavasti tyhjää käyttämätöntä tilaa. Tästä seuraa, että ahkion kuormakorkeus kasvaa suuremmaksi, mitä pakatun tavaramäärän tilavuudesta suoraan seuraa.

Ahkion pakkaamisen peruslähtökohta on sijoittaa painavat tavarat pohjalle ja kevyet päälle. Retkitavaroissa tilavuuteensa verrattuna painavimpia tavaroita ovat täynnä olevat termokset, polttoainepullot, sisäkkäin oleva kattilasarja, jonka sisimmäinen kattila on täytetty tyypilliseti keittämiseen liittyvillä tavaroilla, kirves ja suurena tavaraeränä ruoka. Näiden painavien tararoiden pakkaaminen tiiviisti ahkiokaukalon muotoihin sopivasti on tärkeää. Ruoka on sellaista, jolla pakkausta saadaan tiivistettyä. Sen pakkaamiseen käytettävät moduulit (pussit, kassi) pitää olla sellaisia, että ne pakautuvat tiiviisti ahkion pohjalle muun edellä luetellun kanssa. Tämän ahkiopakkauksen alakerran päälle tulevassa kevyempien tavaroiden kerroksessa pitää edelleen pakkausmoduulien muotoutua paremminkin laatikkomaisiksi kuin pallomaisiksi. Esimerkkinä eniten tilaa tuhlaavasta pakkausmuodosta on lähes pallomainen makuupussi. Paras pakkaustulos saavutetaan, jos päällimmäiset pakkaukset muotoilevat ahkion sulavan näköiseksi, kun sen peitekangas kiristetään.

Kaarien muotoonsa pingoittama teltta (tunnelimallinen sopii useimmiten parhaiten talvivaellukselle, kupoli on myös mahdollinen) pakataan ahkiovaelluksella kokonaan toisella tavalla kuin rinkkavaelluksella. Teltan kaaret teipataan liitoksistaan yhteen. Ainostaan kaaren keskivaiheille jätetään yksi vapaa liitos. Kaaret jätetään valmiiksi teltan kaaritunneleihin ja katkaistaan yhdestä vapaasta liitoksesta kaksinkerroin. Telttakankaat kääritään lopuksi taitettujen kaarien muodostaman ytimen ympärille. Näin syntyy noin ahkion mittainen ohut telttakäärö. Se pakataan koko pakkauksen päällimmäiseksi, mahdollisesti jopa kokonaan ahkiopussin ulkopuolelle. Avomaastossa vaellettaessa telttakäärö voi olla kokonaan ahkiopussin ulkopuolella. Risukkoisella vaellusreitillä pitää teltan salkojen olla ahkion keulan päästä sillä tavalla ahkiopussin suojaamia, että ne eivät kaarteissa pääse tarttumaan risuihin. Lyhyimmät ahkiomallit eivät sovellu kovin hyvin tähän tarkoitukseen, koska telttakääröstä tulee selvsti lyhyttä ahkiota pidempi. Menetelmään sopivan ahkion pituus on yleensä vähintään 160 cm.

Edellä kuvattu tapa on alumiinikaarirakenteeseen perustuvan teltan pystyttämisen ja purkamisen kannalta ylivoimaisen kätevä ja nopea. Myös myrskypystytyksen onnistuminen helpottuu huomattavasti, koska kaaret ovat valmiina tunneleissa. (Vakio tuulensuuntaan tunneliteltta on helpoin ja varmin myrskypystytettävä. Teltan perä kiinnitetään pohjasta ja reunoista vastatuuleen. Kaaret jännitetään ja teltan perä vedetään ylös suoraan vastatuuleen kaikista naruista. Tämän jälkeen toinen retkeilijä alkaa kiinnittää telttaa maahan aluksi vastatuulen puolelta. Halvatkin tunneliteltat muuttuvat myrskynkestäviksi, jos niiden kaariin lisätään narukiinnityspisteitä riittävän lyhyille väleille).

Haasteellinen tavlviretkellä mukana kuljettava on toinen suksipari. Tällainen ratkaisu on harkinnan arvoinen, jos retki suuntautuu alueelle, jossa on tarkoitus pystyttää perusleiri ja sieltä käsin tehdä offpiste päiväretkiä. Offarisukset soveltuvat huonosti vaellushiihtoon ja siksi pitkä matka lähtöpisteestä perusleiriin (yksikin pitkä päivämatka tai useita päivämatkoja) puoltaa edellistä. Laskettelusuksilla ahkion vetäminen on helpossakin maastossa hidasvauhtista skinittämistä (hiihdetään nousukarvat pohjassa), koska vähäisen jalkavuuden vuoksi niitä ei pysty pitovoitelemaan.

Laskettelusuksipari on painava ja iso esine, joka voidaan pakata ahkiossa vain kansilastiksi. Se myös tartuu helposti reitillä oleviin risuihin. Tästä johtuu, että pienet ahkiomallit soveltuvat huonosti suksiparin kuljettamiseen. Tähän tarkoitukseen sopiva ahkio on pituudeltaan vähintään 170 cm, mieluummin 180 cm tai enemmän. Leveyttä ahkiolla saisi olla paremminkin 50 cm ja sen yli kuin vähemmän. Suksiparin mittaisen ja leveähkön ahkion päälle sukset voidaan sijoittaa siten, että ne eivät tartu risuihin (ahkio suojaa kansilastia työntämällä risuja pois) ja toisaalta pysyvät hyvin kuorman päällä keskellä paikallaan. Tällä tavalla kuorma pysyy vakaampana. Sanomattakin on selvä, että offarisukset sopivat huonosti kantolaitteeseen kiinnitettäviksi ja mukana kannettaviksi. Mitä pidempi matka, niin sitä selvemmäksi tämä käy. Suksipaketti muuttaa reilun 20 kg painoisen kantolaitteen vähintään 30 kg painoiseksi.

Edellä on monessa kohdassa viitattu ahkion kokoon. Siksi tästä asiasta on syytä sanoa muutama perusasia. Luonnollisesti pienessä ahkiossa kuormakorkeus helposti kasvaa sellaiseksi, että ahkiosta tulee kaatumisherkkä. Tämä vielä korostuu jonkin verran jos ahkion pienuus (pakkaustilan määrä) perustuu paremminkin ahkion kapeuteen kuin sen leveyteen. Toisaalta on niin, että kapea vain noin 35 cm levyinen ahkio kulkee ylivoimaisen hyvin upottaneella suksenjäljellä vetäjänsä perässä, koska se ei auraa (luo lisäkitkaa) jälkeä leveämmäksi. Tämän edun merkitys luonnollisesti vähenee isommassa retkiporukassa, jossa ladun avaajaa voidaan vaihtaa usein. Leveä (min. 50 cm) ahkio puolestaan pysyy hyvin pystyssä ja siitä on helppo rakentaa sellainen malli, joka toimii kovan lumen olosuhteissa avotunturissa myös sivurinteillä. Ahkion iso koko (pakkaustilaa minimissään reilusti yli 300 l) luonnollisesti kasvattaa sekä sen pituutta että leveyttä. Pohjan muotoilulla ison ahkion kulkua uppolumessa voidaan olennaisesti parantaa. Ahkiokaukaloiden näkökulmasta ahkiot jakautuvat pieniin ja isoihin ja pienuus voi tarkoittaa myös kapeutta, joka tuottaa erinomaiset uppolumiominaisuudet.

Ahkion vetojärjestelmä vaikuttaa sen käytettävyyteen olennaisesti. Vetojärjestelmä voi parhaimmillaan toimia niin, että ahkio seuraa ”kuuliaisesti” vetäjän mutkittelua uppolumessa metsämaastossa (ristiaisat) tai kehikkomainen vetojärjestelmä voi pakottaa ahkion seuraamaan hiihtäjää myös jäisellä sivurinteellä avotunturissa.

Ahkioihin, niiden peitekankaisiin, aisajärjestelmiin ja valjaisiin liittyviin seikkoihin voi perehtyä tämän palstan muista artikkeleista: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/.

Rinkka vai ahkio suhteessa retkeilijän ominaisuuksiin

Talviretkeilijän, ahkion vetäjän tai rinkan kantajan kannalta edellisten olennainen ero on seuraava:

Rinkkaa/anatomicia pitää jaksaa kantaa ja lepoon päästään vasta kun se on otettu selästä pois. Perässään pystyy lumella vetämään paljon suurempaa taakkaa, mitä pystyy kantamaan. Normaalisti kantamisessa lasketaan, että noin 1/3 omasta painosta on vielä siedettävä kantolaitteen paino. Jokainen pystyy kohtuullisissa olosuhteissa vallan hyvin vetämään ahkiota, jonka paino on samaa luokkaa kun vetäjän oma paino. Omaa painoaan pystyy ahkiossa vetämään vielä kohtuullisesti haastavissakin olosuhteissa. Ahkion vetäjä myös lepää heti kun hän pysähtyy, repun kantajan pitää ottaa taakka selästään. Toisaalta ahkio (kevytkin) aina jossakin määrässä nykii ja siksi estää sulavaa hiihtoliikettä – siirtymistä ponnistusvaiheesta liukuun. Hyvin istuva (ei saa heilahdella selässä paljon) rinkka/anatomic on osa kantajaansa ja seuraa hiihtoliikkeessä juohevasti mukana, jos vain hiihtäjän voimat riittävät.

Talviretkellä mukana kuljetettavien tavaroiden määrän lisäys suhteessa retkeilijän kokoon on epäedullinen. Retkivarusteiden paino suhteessa retkeilijän painoon kasvaa pienikokoisella henkilöllä enemmän kuin suurikokoisella. Tämä johtuu siitä, että osa mukaan otettavista lisävarusteista on saman painoisia riippumatta retkeilijän koosta ja muissakin lisävarusteissa niiden paino kasvaa/vähenee epäedullisesti suhteessa retkeilijän painoon.

Edellisestä seuraa se, että mitä pienikokoisemmasta retkeilijästä on kyse, niin sitä todennököisemmin jo viikonkin mittainen talviretki lähes pakottaa hänet käyttämään ahkiota. Lähtökohtaisesti hänen kantokykynsä on isompaa henkilöä pienempi ja toisaalta talviretken lisävarusteiden paino ei kasva suhteessa retkeiljän painoon vaan sitä epäedullisemmin. Hyväkuntoinen ja ennenkaikkea voimakas retkeilijä voi jossakin määrässä näillä ominaisuuksillaan kompensoida edellistä.

Vaeltajan koolla on myös muuta merkitystä. Isokokoinen henkilö pystyy paremmin kokonsa vuoksi liuuttamaan suksiaan, vaikka varsinaisesta hiihtoliikkeestä ei enää voisikaan puhua. Tosaalta ison henkilön ja hänen kantolaitteensa massa voi olla niin suuri, että sopivan upottavassa kelissä hänen suksensa uppoavat suuremmasta koostaan huolimatta siinä missä pienempikokoinen vaeltaja vielä taakkoineen kelluu hangella. Jos upottava hanki pettää syvälle (50cm ja ylikin), niin pienikokoisen vaeltajan jalkojen pituus hankaloittaa etenemistä, mutta toisaalta suurikokoinen henkilö voi herkemmin kaatua hangen yhtäkkiä pettäessä toisen suksen alta, koska hänen painopisteensä on korkeammalla.

Tästä tullaan loppupäätelmään. Rinkaa/anatomicia kannettaessa retkeilijän koolla on enemmän vaikutusta suuntaan tai toiseen kuin ahkiota vedettäessä. Parhaiten kantaminen sopii pitkäraajaiselle suhteellisen kevyelle, mutta voimakkaalle aika urheilulliselle retkeilijälle. Ahkio on turvallinen vaihtoehto muille. Sitä vedettäessä retkeilijän koko on aika vähämerkityksinen tekijä ja kunnonkin (=vetämiseen liittyvä suorituskyky) pitää olla vain sellainen, että ahkio kohtuudella liikkuu – retkellä on enimmäkseen muuta elämyssisältöä kuin kiusallisen raskaan ahkion kiskominen tunnista toiseen. Toki pitkäraajainen voimakas retkeilijä liikkuu myös ahkioineen nopeammin kuin hänen vastakohtansa.

Retkeily-ympäristön (alueen, olosuhteiden ja keston) vaikutus rinkka vai ahkio

Alue

Loivapiirteinen maasto suosii ahkiota. Tasaisella (tyypillistä napa-alueiden vaelluksille) akio on edullisimmillaan suhteessa kantolaitteeseen. Tämä johtuu siitä, että tasaisella ahkion keskimääräiseen vetovastukseen vaikuttaa vain kitka ja ahkion uppoaminen lumeen (aurausvaikutuksesta tuleva vastus). Mitä jyrkempi ylämäki, niin sitä suurempi osa vetovastuksesta aiheutuu ahkion painosta. Ylämäen jyrkentyessä saavutetaan piste, jossa kevyenkin (=mahdollista kantaa sama paino) ahkion vetäminen muuttuu lähes mahdottomaksi, vaikka suksissa on kokopitkät nousukarvat. Kitkavoima, lumeen uppoamisen aiheuttava vastus ja painovoimakomponentti vain ovat liikaa. Painava ahkio roikkuu koko ajan vetäjän perässä ja pyrkii valumaan taaksepäin. Jyrkän rinteen ”loiventaminen” etenemällä Z tyylillä on myös hankalaa, koska jyrkässä sivurinteessä vinottain kiivettäessä paraskin ahkio tahtoo liukua enemmän tai vähemmän vetäjän sivulle alarinteen puolelle. Järkevä ahkioretkeilijä suunnittelee reittinsä siten, että niille osuvat mäet (ainakin pitkät) ovat loivia. Jyrkkäpiirteisemmässä vaellusalueelle osuvassa maastossa liikutaan päiväpyrähdyksillä maisemia ihailemassa, mutta ahkiota vedetään mahdollisimman loivapiirteisellä perusreitillä. Suomen Lapissa tämän tyyppinen reittisuunnittelu on yleensä aika helppoa. Pakolliset jyrkät osuudet jäävät lyhyiksi. Norjan Lapissa tilanne on haastavampi. Retkeilyreitille voi osua vaikeasti kierrettäviä jyrkkärinteisiä laaksoja (rotkoja).

Ahkion vetäjällä myös alamäkiosuuksien tulee olla loivapiirteisiä. Laskettelu on mahdollista puuttomalla rinteellä sopivissa pehmeän lumen olosuhteissa myös vähän jyrkemmällä hyvin vetäjäänsä seuraavan pystyssä pysyvän ahkion kanssa. Laskettelu on helpointa sopivan kokoista/ jyrkkyistä kurun pohjaa vuoroin reunalta toiselle. Puita kasvavalla rinteellä riski kasvaa, että ahkio ei väistäkään puuta samalla tavalla kuin hiihtäjä ja matka päättyy äkkipysäykseen, jonka seurauksena usein myös vetojärjestelmästä on jotain rikkoutunut.

Olosuhteet

Helpointa ahkion vetäminen on edellä kuvatulla helpolla loivapiirteisellä alueella olosuhteissa, joissa hankikanto on tasainen (ei jyrkkiä tuulen kovettamia laineita) ja sen päällä on muutama sentti pehmeää lunta. Pehmeä lumi alkaa olennaisesti jarruttamaan ahkion liukua, jos kulku-ura painuu yli 10 cm syvyiseksi. Rinkan kantajan kannalta samat olosuhteet ovat helpommat. Jos hänen voimatasonsa riittää ylläpitämään hiihdossa kunnon liukuvaihetta, niin silloin nopeusero ahkion vetäjään kasvaa melkoiseksi. Tämä edellyttää, että rinkka on pystytty pitämään suhteellisen kevyenä. Loivapiirteisessä uppolumessa ahkion vetäjä pääsee rinkan kantajaan verrattuna melko vähällä, koska pienikin pysähdys tarkoittaa välitöntä lepoa ja toisaalta oikean kokoisilla suksilla hiihdettäessä hän ei yhtä usein hupsahda yllättäen toispuoleisesti syvälle hankeen kuin rinkan kantaja. Mitä painavampi kantolaite on verrattuna kantajan voimatasoon ja kuntoon, niin sitä selvemmin edellinen tulee esiin. Jyrkällä rinteellä metsämaastossa uppolumessa ahkion vetäjän vaikeudet kasvavat rinkan kantajaan verrattuna sitä suuremmiksi, mitä tiheämpi puusto. Tämä pätee samalla tavalla hiihdettäessä mäkeä ylöspäin tai laskettaessa alaspäin. Erityisesti käännösten tekeminen ahkion kanssa on hankalaa ja voimia kysyvää.

Vaelluksen kesto

Kantolaitteen käyttäminen talvivaelluksella rajoittuu aika jyrkästi noin viikon retkiin. Useimmissa tapauksissa 2 viikon retken talvivaellusretken varusteiden pakkaaminen kantolaitteeseen muodostuu tilankäytön ja painon kannalta hyvin ongelmalliseksi, pidemmistä reissuista puhumattakaan. Kahden viikon retki voi vielä olla mahdollinen, jos se on selkeä kämppäkierros ja ulkona yöpymiseen on mukana vain kevyet hätävarustus. Tämä perustuu seuraavaan laskukaavaan: normaali teltassa yöpyvän kesävaeltajan viikkoretken pakatun kantolaitteen paino on noin 20 kg +/- pari kolme kiloa. Kun tähän lisätään ulkona tapahtuvaan yöpymiseen perustuva talvivaeltajan lisävarustus paino nousee noin 5 kg +/- jotakin. Toisen retkiviikon ruokapaketti painaa kevyimmillään noin 5 kg (jos ei olla paastovaelluksella ja päivämatkat ovat normaaleja). Yhteenlaskun tuloksena tästä syntyy jo 30 kg +/- jotakin. Tällainen taakka alarajallaankin on suurimmalle osalle retkeilijöistä liikaa erityisesti, jos sääolosuhteet muuttavat vaellusta ennakolta suunniteltua haastavammaksi. Yhteenveto tästä on se, että rinkka voi olla talviretkeilijän vaihtoehto ahkiolle viikon retkellä ja joissakin tapauksissa 2 viikon retkellä. Kun retken kesto pidentyy, niin ahkiosta tulee ainoa vaihtoehto.

Arktisilla vaelluksilla ahkion normipaino on noin 100 kg. Ahkion suuresta painosta vain osa selittyy retken kestolla ja toinen osa sillä, että vaelluksen erityisluonteen vuoksi mukana on paljon tavaraa, jota perusretkeilijä ei Suomen, Ruotsin tai Norjan Lapissa liikkuessaan tarvitse. Jos ajatellaan, että perusretkeilijän ahkion lähtöpaino ilman ruokia on 30-40 kg (tämän pitäisi hyvin riittää) ja ruokien määrää nostetaan arvoon 1 kg/pv eli 7 kg/viikko ja polttoaineen kulutus viikossa 1 kg/hlö, niin tällä laskukaavalla lähtötilanteessa 100 kg painavalla ahkiolla voi edellä kuvatuissa olosuhteissa retkeillä noin 2 kuukautta ilman varustetäydennyksiä. Vain eläkeläisillä on mahdollisuuksia pitää niin pitkiä talvilomia, että ahkiosta pyrkii tila loppumaan. Edellisen kaltainen esimerkki on lisäksi itsetarkoituksellista erikoisuuden tavoittelua vaikka aikaa olisikin. Jos retkikohde on Suomi, Ruotsi tai Norja, niin järki kehoittaa täydentämään muonavarastoja parin kolmen viikon välein. Loppupäätelmä tästä on se, että perusretkeilyssä oikean kokoinen ahkio ei käytännössä rajoita retken kestoa.

Ahkio vai rinkka talviretkeilijän retkiryhmän merkitys

Retkiryhmän sosiaalisten suhteiden ja toiminnan perusteita

Yleisesti voidaan todeta fyysisen rasituksen näkökulmasta seuraava periaatteellinen lähtökohta: mitä suurempi retkiryhmä, niin sitä helpommin matka joutuu. Tämä perustuu siihen, että isossa joukossa kovimmalle rasitukselle joutuvia henkilöitä on helpompi vaihtaa ja kunkin vuorollaan joutuessa raskaaseen tehtävään siihen liittyvä aika on sitä lyhyempi, mitä isompi porukka. Tämä lähtökohta pätee saman tyyppisesti sekä ahkiovaeltajien että rinkan kantajien ryhmässä. Retken rasitusta liikuttaessa lisää ladunavaajan tehtävä ja leirissä työpäivä jatkuu niillä, jotka vastaavat ruokahuollosta ja vastaavasti alkaa aamulla aikaisemmin. Kuormitusta voidaan ryhmässä tasata, kun tehtäviä kierrätetään. Asiaa voi ajatella seuraavantyyppisen kuvitellun vertailun ja työnjakoesimerkin avulla. Jos päivässä liikutaan kahdeksan tuntia, niin yksin retkeilevä liikkuu koko ajan umpihankeen, kahdeksan vaeltajan ryhmässä vain tunnin. Yksinään pystyttää ja purkaa leirin ja laittaa ruuat joka päivä. Vaikkapa kolmen henkilön telttakunnissa ruokavuoro on joka kolmas päivä ja kahtena muuna päivänä vastaa toisen telttakunnan jäsenen kanssa leirin pystyttämisestä ja purkamisesta.

Huolimatta edellisestä työnjaon etuja kiistatta osoittavasta ”laskuesimerkistä” jokaisella yksin retkeilleellä lienee aika voimakkaita tuntemuksia siitä, että yksin kaiken tekeminen on sittenkin todella helppoa. Tämä johtuu sitä, että jos tuntee itsensä, niin voi tehdä kaiken juuri omista lähtökohdistaan oikealla hetkellä.

Tämä kokemus perustuu edellisen ryhmän koon kasvun näkökulmasta kuvatun postiivisen muutoksen kanssa täysin vastakkaiseen trendiin. Jokainen ryhmän jäsen on yksilö ja toimii parhaiten noudattamalla juuri hänelle omintakeisia malleja. Mitä enemmän ryhmässä on jäseniä sitä enemmän syntyy kontaktipintoja ja ristiriitoja näiden yksilöllisten mallien välille. Tämä pätee kaikkeen alkaen vaikka pissahädästä, ruokailunopeudesta, unirytmistä, retkivauhdista tai vaikka juuri jossakin retkeilytilanteessa vallitsevasta suoritusvalmiudesta. Tärkeä on huomata, että ryhmän koon kasvaessa lineaarisesti kasvaa edellisestä johtuva yksilöllisyydestä johtuvien ”hankausmahdollisuuksien ” määrä käyräviivaisesti.

Edellisistä perustavanlaatuisista ristiriitaisista trendeistä seuraa se, että ryhmäkokoa kasvatettaessa tullaan pisteeseen, jossa ryhmäkoon kasvattamisen aiheuttama postiivinen vaikutus on enää yhtä suuri kuin ryhmäkoosta aiheutuvan ”sisäisen kitkan” negatiivinen vaikutus. Tämä piste on näin karkeasti ajateluna ryhmäkoon optimi. On tärkeä huomata, että tätä optimipistettä voidaan muuttaa (kasvattaa) monilla keinoilla. Yhteisnimitys kaikille näille keinoille on organisointi. Tämä lähtökohta pätee pienryhmästä EU:n tai vaikka koko ihmiskunnan kokoisiin enemmän tai vähemmän organisoituihin kokonaisuuksiin.

Tämä organisointi tarkoittaa sitä, että erilaisilla säännöillä, ennakkoratkaisuilla, opituilla toimintatavoilla, malleilla ja rooleilla ryhmän sisäistä kitkaa vähennetään ja tällä tavalla mahdollistetaan ryhmäkoon kasvu ja sitä kautta saavutettavat edut. Ryhmässä toimittaessa on pakosta noudatettava edellä kerrottua, ja se ei koskaan juuri kenellekään yksittäiselle ryhmän jäsenelle ole se paras. Mutta yhdessä voidaan saavuttaa sellaista, johon yksilön voimavarat eivät riitä. Tästä seuraa ryhmäkoon ja tavoitteiden välinen yhteys. Retkeilyn tavoitteet voivat olla sellaisia, että niiden saavuttaminen yksinään tai pienessä ryhmässä on mahdotonta. Jos on kiinnostunut tällaisista tavoitteista, niin se merkitsee aina jonkin asteista yksilöllisyyden uhraamista ryhmätoiminnan edellyttämille kompromisseille so. säännöille. Retkeilyn historia on täynnä tähän liittyviä esimerkkejä. Kuuluisin on ehkä Sir Edmund Hilaryn retkikunta Mount Everestille. Tämä teoretisointi voi tuntua kaukaiselta, mutta kannattaa huomata, että retkeilyssä on paljon ainesta jota voi pitää jopa yltiöindividualistisena. Tästä syystä edellinen todellisuus näyttäytyy voimaakkaana jo tavanomaisillakin retkillä pikkuryhmissä.

Sen hyvän toteutuminen, josta edellä ryhmän koon kasvua ja työnjakoa koskeva esimerkki antoi viitteitä, on siis monen mutkan takana. Ryhmän pitää olla sellainen, että toimiva kuormitusta laskeva työnjako on siinä mahdollinen. Ajateltaessa esimerkiksi ladun avaajan tehtävää pitää retken päivämatkojen (tavoitteiden) ja reittivalintojen olla sellaisia, että lähes kaikki ryhmän jäsenet kykenevät myös tähän kuormittavaan rooliin vuorollaan edes joksikin aikaa. Samoin kaikkien on kyettävä ottamaan osansa leiriaskareissa. Kovakuntoisellekin retkeilijälle tulee aika tavanomaisestakin retkestä vaativa vaellus, jos hän joutuu suurimman osan ajasta avaamaan latua ja sitä enemmän mitä hankalammat olosuhteet ja tämän lisäksi vielä ruokkimaan retkikaverinsa joka päivä ja aamu.

Paras tasapaino syntyy, kun kaikki retkikunnan jäsenet ovat retken vaativuuteen nähden riittävän hyväkuntoisia/retkeilytaitoisia ja pystyvät sujuvasti vaihtelemaan eri rooleissa. Tämä pelkkä lähtöedellytys ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi jokaisella pitää olla tahtotila edellä luonnehditun hyvän tuloksen saavuttamiseen.

Yleinen sosiaalipsykologinen totuus on ryhmän paine jäseniään kohtaan. Pieni ryhmä on tiivis ja siinä ryhmän paine pitää huolta, että kaikki ryhmän jäsenet ponnistelevat kiitettävästi ryhmän tavoitteiden (yhteisen toiminnan) hyväksi. Kahden henkilön vaellusporukassa harvoin tulee tilanne, jossa toinen ottaa ”vapaamatkustajan” roolin ja toinen saa ponnistella läpi haasteiden. Näin on usein myös neljän hengen ryhmässä. Tätä suuremmissa porukoissa alkaa helposti syntyä puolueita ja pikku kitkaa, joka estää suuremmasta ryhmäkoosta työnjaolla saavutettavan edun maksimoitumisen. Joukossa on myös aina mahdollista, että jonkun jäsenen ääni ei tule ollenkaan kuulluksi. Hänelle retkestä tulee rasittava, vaikka sen fyysinen vaativuus ei olisikaan voimavaroille liiallinen. Kolmen hengen ryhmä on jo tässä suhteessa vaarallinen ja ehkä vaarallisin, jos tilanne lukkiutuu sellaiseksi, että sama henkilö jää aina vähemmistöön.

Hyvä retkiporukka on sellainen, jossa edelliset ongelmat vältetään. Tähän päästään, kun retkeillään usein lähes samojen kavereiden kesken ja vähitellen opitaan ketkä sopivat ja sopeutuvat porukan yhteishenkeen ja ketkä eivät. Olemme eri tavalla sopeutuvaisia, joillekin sopeutuminen ja ihmissuhteiden löytäminen onnistuu lähes keiden kanssa tahansa ja toisilla on taas selvästi tärkeämpää löytää riittävän yhteensopivalla tavalla ajattelevia ja toimivia kumppaneita. Kukaan tuskin kuitenkaan on sellainen, että tulee vähänkin ankarammissa retkiolosuhteissa toimeen kenen kanssa tahansa. Mitä pidempi retki on kestoltaan, niin sitä vaikeammaksi tulee sellaisten roolien ylläpitäminen, jotka peittävät ryhmän jäsenten välillä olevaa liian vähäistä sopeutumista ja yhteisen löytämistä.

Edellä kerrotusta ryhmäkoon kasvun kautta saavutettavaa suorituskyvyn kasvua vahvistavasta orgainoisoinnista voidaan tiivistää seuraavaa:
– ryhmän valinta/valiutuminen. Hyvä ryhmä on toimintaan nähden sopiva kombinaatio yksilöllisyyttä ja ”keskiarvohakuisuutta”. Liian ”samankaltaisista/mielisistä” jäsenistä koostuva ryhmä ei ole paras mahdollinen yllättävässä uudenlaista toimintaa, luovuutta vaativassa tilanteessa. Liika yksilöllisyys estää ryhmän yhteisen toiminnan organisointia
– ryhmän oppiminen. Hyvä ryhmä syntyy siten, että sen jäsenet oppivat tuntemaan toisiaan tehtäväympäristössä ja oppivat tekemään myönnytyksiä suhteessa toisiinsa kokonaistuloksen parantamiseksi. Tulosten saavuttaminen ei ole henkilö- vaan ryhmäkeskeistä
– ennakkoon ryhmän ”osaamista” voidaan vahvistaa tietoisilla roolivalinnoilla. Lähtökohtaisesti ajatellaan niin, että kaikki eivät tee kaikkea ja ovat vaihdettavissa, vaan ryhmässä on jo ennakkoon eksperttejä

Mitä tästä pitkähköstä johdannosta seuraa rinkka vai ahkio kysymykseen – aika paljonkin

Lähtökohta edelliseen vastattaessa on siinä, että kaikella teknologialla, kepillä, jolla simpanssi tipauttaa banaanin puusta, ydinvoimalalla tai internetillä on yksilön ja laajimman sosiaalisen rakenteen toimintamahdollisuuksia vahvistava vaikutus.

Onnistuneen retken perus lähtökohta on helpottaa ryhmän yhteisen hyvän (tahdon) löytymistä. Ryhmän jäsenten väliset retkeilyosaamiseen ja fyysiseen suorituskykyyn liittyvät suhteellisen pienet erot ovat hyvä lähtökohta. Näitä eroja ei pitäisi negatiivisessa mielessä (=individualistien välinen kitka) myöskään välinevalinnoilla suurentaa. Siksi ennakkoon toisilleen tuntemattomien ihmisten ryhmässä ahkiovaeltajien ja rinkka selässä hiihtävien sekoitus on lähtökohtaisesti riski. Jos rinkan kantajat sattuvat olemaan myös joukon kovakuntoisimpia ja rinkan painoon nähden riittävän voimakkaita, niin heidän vaellusnopeutensa on heikkokuntoisempaan ja luultavasti suurempaa tavaramäärää vetävään ahkiovaeltajaan nähden iso. Tämä iso ero on saattanut jo ennakkoon muovata tällä tavalla eroavien vaeltajien ennakkokäsityksiä päivämatkojen pituuksista. Kun tähän lisätään vielä se, että rinkkavaeltajan ja ahkiovaeltajan reittivalinnat voivat edella kuvatuissa tilanteissa huomattavastikin erota toisistaan (yksilöiden eroja vahvistava teknologia), niin jo retken alkutahdeilla saatetaan olla jännittyneessä tilassa.

Edellisen ja muiden vastaavan kaltaisten esimerkkien avulla voidaan tulla seuraavaan päätelmään: Mitä huonommin retkiryhmä on ennakkon organisoitunut (tuntee toisensa, sopivan samankaltainen ajattelutapa liittyen retkeen, perusretkeilytaidot kunnossa kaikilla eikä liian suuria yksilöllisiä eroja, joista voi seurata salakavalia tavoite-eroja jne…), niin sitä riskialttiinpaa on, jos ryhmässä on sekä ahkion vetäjia että rinkan kantajia.

Ahkion kantolaitteesta erottava keskeinen piirre on suurempi pakkaustilavuus ja yleisesti (poislukien rinkkaa suosivat erityisen jyrkät rinteet ja tiheät metsät) kuntotasoon verrattuna mahdollisuus kuljettaa mukana suurempaa määrää retkeilyvälineitä. Edelliseen ryhmän kokoon ja toimintaedellytyksiin suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että ahkiota on mahdollista käyttää tasaamaan ryhmän yksilöiden mahdollisesti ongelmia aiheuttavia eroja. Tämä tarkoittaa seuraavaa:
1. sopivilla lisävaruste ja vaikkapa makupala valinnoilla ryhmän jäsen voi nostaa omaa henkilökohtaista hyvääoloa ja se auttaa kestämään muita retken rasituksia – sosiaalisia tai vaikkapa yksilön kuntoon nähden hieman liian kovan fyysisen suoritumisen painetta.
2. Koska ahkioryhmän on lähes pakko ahkiosta johtuen käyttää loivapiirteisempiä ja muutenkin helpompia (ei tiheää metsää) reittivalintoja, niin tämä jo tasaa ryhmän heikompikuntoisiin liittyvää fyysistä suoriutumispainetta.
3. Vaikeissa pehmeän lumen olosuhteissa ahkiovaellusryhmän ladun avaajan ja muiden rasitustasossa on huomattava ero. Jo toisena tuleva pääsee paljon helpommalla ja hänestä taaksepäin hiihdetään valmiilla uralla. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että takana hiihtävien kannalta etenemisnopeus on varsin hidas. Kun tämä yhdistetään siihen, että ahkioretkeilijä lepää heti, kun hän pysähtyy, niin organisoimalla sopivasti kunnon mukaan ladunavaajavuorojen kesto saadaan tilanne, jossa vaikkapa tilapäisesti jostakin syystä väsynyt ryhmän jäsen pääsee paljon keskiarvoa helpommalla. Sama pätee niihin, jotka normaaliososuhteissa pärjäisivät vielä hyvin, mutta erityisen vaativassa tilanteessa osoittautuvat fyysiseltä suorituskyvyltään ryhmän heikoimmiksi.
4. Ahkion ominaisuuksista kantolaitteeseen verrattuna seuraa myös suuremmat mahdollisuudet tarvittaessa keventää heikoimmin suoriutuvien kuormaa muille.

Kantolaitteella ei ole vastaavassa määrässsä ryhmän toimintaa tasoittavia mahdollisuuksia.

Yhteenveto rinkka vai ahkio

Ahkio on kantolaitteeseen verrattuna haluttaessa/osattessa paremmin ryhmän yhteistoimintaa häiritseviä yksilöiden eroista johtuvia piirteitä tasaava väline kuin kantolaite. Ahkio sopii monipuolisesti talviretkeilyyn. Retken keston pidentyessä ahkiovaeltajan mahdollisuudet kuljettaa mukanaan tilavuudeltaan ja painoltaan suurempaa tavaramäärää tekevät siitä ainoan vaihtoehdon. Ahkio pakottaa reittivalinnoissa välttämään tiheää metsää ja jyrkkiä mäkiä. Tämä on tietysti rajoite, mutta samalla myös turvallisuutta ja retken onnistumista varmistava tekijä.

Kantolaite on suhteellisen lyhytkestoisten (viikko tai vähän kauemmin, riippuu olosuhteista) talvivaelluksien vaihtoehto. Edullisissa olosuhteissa kantajan voimaan ja kuntoon sopiva riittävän kevyt kantolaite mahdollistaa ahkioon verrattuna huomattavasti nopeamman etenemisen. Rinkkavaeltajat selviytyvät myös paremmin jyrkistä ylä- tai alamäistä ja tiheässä metsässä.

Ahkiota voi paremmin sanoa talvivaelluksen yleisvaihtoehdoksi ja kantolaitetta enemmän erikoistuneen vaeltajan vaihtoehdoksi.

 

-Pekka Tyllilä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Hit ahkioiden kehityksestä: osa 2

Aikaisemmin verkkosivuillamme on julkaistu Hit-ahkioiden kehityksestä artikkeli Pete Mäkelän ja Pete Vuorenmaan 2008 Grönlannin pituussuunnassa halkaisseelle 2500 km vaellukselle kehitettyyn Hit Ultima Thule malliin saakka. Verkkosivuillamme ja aikoinaan Facessakin on ollut myös Ratamestarin artikkeli vaellusahkion suunnitteluperiaatteista esimerkkinä Hit-ahkiot. Nämä vanhat jutut voit lukea: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/. Viime päivinä myös nettikaupassamme olevaa ahkiosettiä on muutettu. Sinne on lisätty mm. kuvia eri osista: https://hikingtravelhit.fi/hit-ahkioiden-osat-kuvat/.

Nyt tämän postauksen varsinainen asia: Olen tässä päivänä muutamana istunut aika hartaasti koneella ja koonnut kronologisen jutun erilaisista aikaisemmin vähemmälle huomiolle jääneistä Hit-ahkioiden kehityskohteista. Jos sinua yleisesti vaellusahkiot kiinnostavat tai jos vaikka suunnittelet sellaisen hankkimista, niin huomaa, jutussa perustellaan aika monesta näkökulmasta, miksi jokin yksityiskohta on kehitetty sellaiseksi, mikä se nykyisissä myyntiahkioissa on. Myöhemmin artikkeli julkaistaan myös omilla nettisivuillamme.

Juttu alkaa tästä:

Hit ahkioiden kehitys vuoden 2008 jälkeen: Painopisteen siirtyminen ahkiokaukalosta muihin kehityskohteisiin

1. Kehityshistoria vuoteen 2008 tiiviisti

Tätä aihetta on enemmän käsitelty artikkelissa: https://hikingtravelhit.fi/hit-ultima-thule-ahkion-kehitys/

Talvella 2008 Hit-ahkiokaukalon kehitys oli saavuttanut keskeisimmältä osalta sen tason, jolla ollaan edelleen. Hyvin usein tuotekehitys on sidoksissa käytettyyn valmistusmenetelmään. Niin tässäkin tapauksessa. Hitin aloittaessa ahkioiden valmistusta oli säkittämällä tapahtuva alipaineinfuusio suhteellisen uusi valmistusmenetelmä ja aluksi siitä kiinnostuttiin lähinnä prosessin hyvien ominaisuuksien vuoksi:
– päästään eroon suurelta osalta työterveyden osalta haitallisista kaasuhöyryistä
– ahkioista tulee siistimpiä kuin käsilaminoinnilla, koska sisäpintakin on ”muottipinta”

Nopeasti huomattiin, että alipainemenetelmä antaa aivan toiset mahdollisuudet suoraan prosessissa asentaa valmistettavaan kappaleeseen muutakin (inserttejä) kuin varsinaisen laminaatin raaka-aineita, hartsia ja lujitteita.

Tästä keksittiin nopeasti suksenmuovipohjan käyttö ja siihen liittyvä selkeä laatuhyppäys verrattuna entiseen. Muita inserttejä Hit-ahkioissa ovat jalasten ydinaineet, laitojen sandwich materiaali, sisäkiinnikkeiden alumiini insertit ja jalasten sivuttaisen liukumisen estävät teräsraiteet.

Kaikkien käytettyjen inserttien osalta alipaineinfuusio on käsilaminointiin verrattuna toteuttamista helpottava ja tuloksen laatua parantava valmistusmenetelmä.

Kesällä 2008 Mäkelän ja Vuorenmaan palattua Grönlannin halkaisseelta noin 2500 km mittaiselta retkeltä tiedettiin Hit Ultima Thule ahkion ominaisuudet erittäin hyviksi. Ahkio pysyi ehjänä eikä kulumisjälkiä syntynyt pitkällä vaelluksella. Liukas suksenmuovipohja ja keulan esteitä kiertävä ja niiden yli nouseva muoto toimivat juuri sillä tavalla kuin oli ajateltukin. Ahko oli sekä teknisesti että toiminnallisesti laadukas tuote.

Seuraavaksi nämä hyvät ominaisuudet kopioitiin Isohit ahkioon. Tämän tuotteen ensimmäisellä myydyllä kappaleella Teemu Lakkasuo yritti yksinhiihtoa rannikolta Etelänavalle. Retki ei johtanut toivottuun tulokseen, koska Lakkasuo kaatui ja loukkasi jalkansa jo alkumatkalla. Muilla retkillä Huippuvuorilla ja Baikal järvellä kuin myös Suomen ja naapurimaiden (Ruotsi, Norja, Venäjä) pitkillä 2- 3 viikon retkillä Isohit on osoittanut toimivuutensa.

Vuoteen 2009 tultaessa oltiin vaiheessa, jossa Hiking Travelissa tiedettiin alipaineinfuusion mahdollisuudet valmistusmenetelmänä sekä plussat että miinukset, suksenmuovin tuoma erittäin selvä parannus ahkion käyttöominaisuuksiin sekä ahkion käytettävyyden ja suksenmuovipohjan asennuksen kannalta hyvät muodot. Tällä hetkellä Hit-ahkioissa suksenmuovipohjan maksimaalisen käytön mahdollistavaa ja monen tyyppisissä olosuhteissa hyvän toiminnallisuuden antavaa muotoilua edustavat puhtaimmillaan mallit Hit Ultima Thule ja Isohit. Ahkioperheen vanhin tyyppi Pikkuhit on muodoiltaan hieman toisenlainen. Sen muoto tuottaa parhaan toimivuuteen upottavan lumen raskaissa vaellusolosuhteissa.

Vähitellen ahkion kehittämisen painopiste alkoi siirtyä ahkiokaukalosta muihin vaellusahkion tärkeisiin ominaisuuksiin.

Yhtenä kehityskohteena on ollut vetovyö/valjaat. Järjestelmä, jonka avulla ahkion vetäjä kiinnittyy ahkion aisoihin. Jo Teemu Lakkasuolle tehtiin hänen retkelleen ensimmäinen versio Hitin raskaista valjaista. Näissä valjaissa Hitin vetovyön vetotappien kiinnitystä vyöhön vahvistettiin ja vyöhön liittyi keskeltä takaa lähtevä Y-olkain valjas, jonka olkaviilekkeet oli pehmustettu. Valjaissa oli myös rintaremmi. Valjaan olkaimien pituutta säädettiin vain takapuolelta. Valjaan kaksoiskappale on ollut Hitin vuokra-asiakkaiden käytössä jo lähes 10 vuotta, useita viikkoja joka talvi. Nyt siinä alkaa näkyä sellaista kulumista, joka vaatii perusteellista huoltoa. Tämä perusratkaisu on edelleen käytössä Hitin raskaissa valjaissa. Isoin muutos nykyisissä on se, että niissä olkainpituutta voidaan säätää sekä etu- että takapuolelta. Tällä tavalla erikokoiset vaeltajat saavat säädettyä rintaremmin haluamalleen kohdalle.

Hitin valjasjärjestelmän leimallisin piirre on kaikkien vetämiseen liittyvien kuormien välittyminen valjaista aisoihin täsmälleen yhden välyksettömän pisteen kautta. Sekä aisa yläpäästään että olkaviileke alapäästään kiinnittyvät vyössä olevaan vetotappiin ja tästä pisteestä vetokuorma välittyy aisaan ja siitä ahkioon. Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Hit-ahkioiden ostajat ovat kasvavassa määrässä valinneet pakettiin mukaan valjaat ensisijaisesti Isohit malliin, mutta nykyisin lisääntyvästi myös Pikkuhitteihin.

Toinen jo noin kymmenen vuotta kehityksessä ollut piirre on ahkion aisa.

Jo Teemu Lakkasuolla oli Etelänavan retkellään vahvistetut Hit-aisat. Hiilikuituputken päälle oli jälkeenpäin laminoitu lasi/hiilikuitu sukka, joka sitoo putken suuntaiskuidut yhteen ja tällä tavalla putken taivutuslujuus kasvaa aivan olennaisesti. Tätä samaa ajattelutapaa ryhdyttiin soveltamaan normaaliin Hit-ahkioiden aisoina käytettyyn Exelin 17/20 lasikuituputkeen. Lasikuituputken vahvistaminen sukalla parantaa sen taivutuslujuusominaisuuksia niin paljon, että muistaakseni tietoomme ei ole tullut yhtään tällä tavalla vahvistetun putken katkeamista. Normaalin käyttölaadun kannalta vahvistettu lasikuituputki on riittävä, hiilikuidulla saavutetaan vain painon säästöä. Nykyisin vahvistettu putki on standardivaihtoehtona Isohit ahkiopaketissa, Pikkuhitissä se on maksava lisäpiirre.

Aisoihin ryhdyttiin jo Hit-ahkioiden alkutaipaleella rakentamaan myös jousituksia, jotka tasaavat hiihtoliikkeessä lantion kierrosta aiheutuvaa nykimistä. Jousitus on toteutettu teleskooppiaisan sisään sillä tavalla, että vapautettaessa jousitetun aisan uros- ja naarasputki voidaan vettä ulos toisistaan ja taittaa kaksinkerroin. Aisa lyhenee ja mahtuu kuljetuksessa ahkion sisään. Jousitettua aisa voidaan virittää ja laukaista ilman työkaluja. Veto ja jousituksen rajoittaminen perustuu aisan sisässä olevaan erittäin kestävään Dynema naruun ja jousitus kumiköyteen. Olemme korjanneet katkenneita jousitettuja aisoja ja tässä on havaittu, että vuosien käyttö ja monet talviretket eivät ole juurikaan kuluttaneet jousituksen osia. Myös jousituksen lukitseminen joustamattomaksi on teoriassa ratkaistu useammallakin tavalla. Toistaiseksi kukaan asiakas ei ole ostanut jousituksen lukitusta.

Hit-ahkioiden alkutaipaleella aisojen joustavuutta vaativat ylä- ja alapäät toteutettiin kudoksella vahvistetusta kumiletkusta. Kun Isohit ahkiomalli saatiin tuotantoon niin huomattiin, että erityisesti aisan alapäässä kumiputkiratkaisu on liian löysä. Ratkaisua parannettiin muotoilemalla kumiputken sisään polyeteenisuikale, joka kavennetusta yläpäästään meni aisaputken sisälle. Uutena tällainen aisa tuntui jo mukavan jäykältä ja silti joustavalta. Vähitellen käytössä aisa kuitenkin vetelöityy ja pahimmillaan vahvistusmuovisuikale vaikeissa olosuhteissa katkeaa Isohit ahkion normaaleilla vetokuormilla. Löysän aisan alapään ongelmat tulevat esiin tilanteissa, joissa painavaa ahkiota (Isohit) pitäisi pystyä hiihtäjän kontrolloimaan/pakottamaan se ”oikealle reitille”. Esimerkkitilanteita tästä ovat kovien sastrugi lumidyynien yli puikkelehtiminen ja/tai kovan hangen tunturin sivurinne.

Aisojen päiden vetolujuutta ja käyttöikää parannettiin asentamalla kumiputken sisään kuormaliinasuikale. Hitin omien ahkioiden vuokraustoiminnassa huomattiin, että aisan alapään kumiputkesta saa haluamansa jäykän kietomalla kumiputken ympäri normaalia pakkausteippiä. Tuloksen ulkonäköä voi parannella käyttämällä pintakerroksena mustaa eristysnauhaa.

Hitissä oltiin hyvin tietoisia, että edellä kuvattu aisojen päiden kehittäminen varsinkin alapään osalta oli siirtymistä ”karvalakkiratkaisusta toiseen” – kumiputkeen liittyviä ongelmia ei voinut tehokkaasti poistaa lisäosilla. Olennainen tuotekehityshyppäys tapahtui, kun aisan alapäähän kehitettiin litteä komposiittiratkaisu. Se muistuttaa rakenteeltaan kilpasuksen kärkeä. Tätä tyyppiä olevia aisan alapäitä on tehty myyntiahkioihin vuodesta 2015. Aisan litteä noin 50 cm mittainen komposiittialapää toimii jousen tavalla. Sen jousivoiman avulla ahkion vetäjä voi pakottaa ahkiota erilaisissa lumiolosuhteissa haluamalleen uralle, mutta toisaalta jousen taipuman vuoksi ahkio säilyttää hyvän kääntyvyytensä ristiaisavedolla. Tämän ratkaisun teknisiä ominaisuuksia on kehitetty koko ajan ja kehitetään edelleen. Toistaiseksi parhaaksi ratkaisuksi on osoittautunut puuydin ja sen ympärillä hyvän taivutuslujuuden ja samalla sopivan jousivoiman tuottava lujiterakenne. Ratkaisu voidaan kalibroida tilaajan toiveiden mukaan joko jäykemmäksi tai joustavammaksi. Isohit ahkioihin lähtökohtaisesti myydään jäykempi ratkaisu. Jousimaisen sopivan jäykän aisan alapään ansioista myös Hitin aisojen kehikkoveto poikkituesta saadaan eniten hyötyä.

Aisan yläpää on edelleen muovisuikaleella ja tarvittaessa remmillä vahvistettu kumiputken pätkä. Ratkaisu on ulkonäöltään ”karun” näköinen, mutta käytännössä toimiva. Seuraava kehitysaskel olisi suunnitella tätä tarkoitusta varten tehdasvalmisteinen kumiosa, hienomman näköinen ja yksinkertainen asentaa aisaputkeen.

Hitin aisajärjestelmään on jo yli kymmenen vuotta kuulunut myös poikkituki. Se oli mukana jo vuoden 2006 Retki lehden ahkiotestissä. Poikkituki on levymäinen komposiittikappale, joka on päistään C-profiilin muotoinen. Levyn päät voidaan siten painaa ahkion asiaputkien päälle. Poikkikappaleen kiinnittyminen aisaputkiin varmistetaan sitomalla se paikalleen kumiköydellä. Moneen kertaan aisaputken ja poikkikappaleen ympäri kiertävä joka kierroksella kireälle venytetty sidos (jousivoima) puristaa poikkikappaleen paikalleen täysin liikkumattomaksi. Sidonnan helppoutta voidaan lisätä kiertämällä kangaseristysnauhaa aisaputken ympärille tarkasti sille kohdalle, johon poikkituki kiinnitetään. Eristysnauha merkitsee oikean kiinnityskohdan aisoihin. On tärkeä, että poikkituki on molemmissa aisoissa täysin samalla kohdalla, muuten ahkio kulkee enemmän tai vähemmän vetäjän hiihtouran sivussa. Eristysnauha myös lisää kitkaa ja vähentää kumiköysisidoksen kireysvaatimusta. Tämän osan toimivuuden kannalta olennaista on, että se on liikkumaton ja molemmissa aisoissa samalla kohdalla. Välillä saamme palautetta, että poikkikappale ei toiminut. Syy tähän on aina sama: sidos ei ollut tarpeeksi kireä ja/tai molemmissa aisoissa samalla kohdalla. Kunnolla sidottu poikkituki tuottaa täysin jäykän H-rakenteen, jonka taipuma perustuu aisojen ja/tai niiden alapäiden taipumaan eikä H-kappaleeseen tai sen sidontaan. On myös huomattava, että tarvittaessa aisoihin voi asentaa useampiakin poikkikappaleita, jolloin tuloksena on kehikon määrittämän tason suunnassa täysin taivutusjäykkä rakenne ja samalla kiertojäykkyyskin (estää ahkion kaatumista) paranee. Tämän tyyppisiä ominaisuuksia aisajärjestelmältä vaaditaan ensisijaisesti hiihdettäessä sivurinnettä kovalla lumella korkeuskäyrän suuntaisesti tai vedettäessä ahkiota sopivan kokoisilla (kaatavilla) sastrugi dyyneillä. Käsin tehtävä kumiköysisidonta kiinnitysmekanismina on tietoinen valinta. Hitissä ajatellaan, että mahdollisimman monet asennustyöt retkellä pitäisi voida toteuttaa ilman työkaluja.

Jousimaiset ja kumiputkia selvästi jäykemmät komposiittiset aisojen alapäät lisäävät huomattavasti poikkituesta sen omimmalla käyttöalueella saatavaa hyötyä. Periaatteessa tämän tyyppinen aisaratkaisu voitaisiin kehittää kolmen aisaputken järjestelmäksi, jossa putket pituussuunnassa muodostavat kolmiomaisen rakenteen kulmat. Tällainen kolmen putken aisajärjestelmä olisi niin kiertojäykkä, että kaatuva ahkio kaataisi myös vetäjän.

Edellä kuvattujen kehityskohteiden rinnalla kehitettiin myös uusia erikoisahkiomalleja. Ensimmäinen näistä oli Latuhitti. Se oli suoraan Pikkuhitistä muunnettu sopimaan pohjaltaan konelatuun kuin pieni rautatievaunu. Tämän muunnoksen kehittäminen alkoi melkein heti, kun Pikkuhitin ensimmäiset kappaleet talvella 2003 oli myyty. Konelatuun sopivan pohjan idea osoittautui toimivaksi, mutta muuten ahkio oli ladulla tapahtuvaan lasten vetämiseen jonkin verran liian kapea. Hyvä pohjaidea jäi kuitenkin elämään: n. 60 mm korkeat 18 cm etäisyydellä toisistaan olevat melko mittatarkasti uuteen kulumattomaan konelatuun sopivat jalakset.

Seuraavaksi tämä ajatus toteutettiin Isohittiin 2005. Tuloksena oli Isohitin kokoinen ahkio (pituus 180 cm, leveys 50 cm), joka toimi moitteettomasti koneladulla. Sillä pystyi uppolumessa hyvin vetämään kevyehköä aikuista helpossa maastossa ja samalla tulokseksi syntyi moottorikelkalla tehtyä konelatua vastaava latu-ura. Kolminkertaisesti kulkemalla syntyivät myös sompaladut ”vanhan ajan tyyliin”. Edellisen lisäksi tätä ahkiota voi myös käyttää vammaisurheilun hiihtoahkiona, lasten vetämiseen (jopa 2 lasta) tai normaalina vaellusahkiona tai sitten pulkkamäessä koneladulla. Tuote on niin monipuolinen, että ostava yleisö ei ole sitä pystynyt hahmottamaan. Tuotteen nimi Hit-ahkioiden perheessä on Isolatuhitti.

Muutama vuosi myöhemmin Hittiä pyydettiin kehittämään edellisestä lyhennetty versio (140 cm), latuun sopiva ahkio erityisesti sopeutetun liikunnan tarpeisiin. Tilaukseen kuului myös istuin ja työntötanko. Vuoden 2009 keväällä valmistui tämän uuden tuotteen kaksi ensimmäistä kappaletta. Käytössä on huomattu, että sopeutetussa liikunnassa aikuiselle tämä malli on aika lyhyt. Isolatuhitti voi olla parempi. Työntötanko on osoittautunut toimivaksi muuallakin kuin sopeutetussa liikunnassa. Esimerkiksi Mike O’Shea käytti sitä Isohitissä Baikal järven retkellään. Istuimen kehittäminen jäi puolitiehen. Aivan konkreettisesti sen selkänoja monille vammaisille oli liian matala (normaalin konttorituolin korkuinen).

Istuinta on kehitetty edelleen. Viimeinen suurehko kehityskohde Hit-ahkioissa on ollut lapsille ja/tai vammaisille kehitetty Lastenhitti ja Isolatuhitti ahkioihin sopiva selkänojallinen istuin. Kehittäminen pantiin alulle jo keväällä 2012, mutta varsinainen kehitystyö tehtiin 2016. Keväällä 2017 ensimmäinen korkealla selkänojallisella tuolilla varustettu Isolatuhitti toimitettiin vaikeavammaisten kouluun. Tällä hetkellä meillä on olemassa komposiittirakenteinen tuoli, jonka selkänoja ylettyy niskan tasolle ja siitä ylöspäin voidaan vielä asentaa erillinen niska/päätuki. Tuolin selkänoja on eri korkeuksilta leveydeltään leikattavissa asiakkaan tarpeisiin. Tuoliin voidaan asentaa erilaisia turvavyöratkaisuja yksinkertaisesta lannevyöstä 5-pisteen kaikilta osilta säädettävään turvavyöhön. Kesällä 2017 tuolista toteutettiin 2 ensimmäistä protoa sopeutetun liikunnan kajakki- ja kanoottimelonnan tarpeisiin.

Pienimuotoisempia kehittämiskohteita Hitin ahkiotuotannossa on vuosien varrella ollut muutamia:
– Pystymme asentamaan alipainetekniikalla suksenmuovipohjan jälkiasennuksena omiin ja kilpailijoiden ahkioihin.
– Edelliseen liittyen olemme myös kehittäneet Fjellpulkenin alkuperäisen metallikiskoon vaihdettavan jalastyypin tilalle liukkaamman suksenmuovipohjatun vaihtojalaksen.
– Isohit ahkioon on sivuttaisliukumisen estämiseksi saatavana lisäpiirteenä myös teräksiset noin 50 cm pitkät, pohjasta pari milliä kohollaan olevat ja noin 1,5 mm paksut teräskiskot. Tällaisella lisäpiirteellä ahkion ostaneet ovat kehuneet ratkaisua.

Asiaan perehtynyt huolellinen lukija voinee jo edellisestä päätellä, että Hitin ahkiotuotanto perustuu ytimeltään versiointiin, konfigurointiin ja tarvittaessa myös jo olemassa olevien ratkaisujen tuunaamiseen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

HIT Ultima Thule -ahkion kehitys

Alunperin julkaistu Expedition.fi-osoitteessa: http://www.expedition.fi/greenland2008/ahkionkehitys.html

Pekka Tyllilä valmisti ensimmäisen ahkionsa retkeilykäyttöön 1978. Vuonna 1981 hän valmisti ensimmäisen komposiittiteknisen tuotteensa ja vuonna 1985 oli vuorossa ensimmäinen komposiittirakenteinen vaellusahkio. Tämä oli harrastamista.

Vuodenvaihteessa 1992-1993 Liisa ja Pekka Tyllilä perustivat luontomatkailuyritys Hiking Travel, Hit ky:n, ja toimiminen retkeilyn ja luonnon parissa muuttui entistä ammattimaisemmaksi. Vähitellen yrittäjäpariskunnalle selvisi, että tarvittiin vähintään kaluston huoltoon ja korjaamisen liittyvä verstas. Päädyttiin ratkaisuun, jossa verstaassa huollon ja korjauksen lisäksi myös valmistettaisiin liikuntavälineitä. Ensimmäiseksi tuotteeksi kehitettiin Pohjoismaiden ainoa sarjavalmisteinen suurkanootti C6 Teno 2000, jonka neitsytmatka oli 10.6.2000. Vuodenvaihteessa 2000-2001 hankittiin teollisuustilat. Ensimmäiset omaa tuotantoa olevat, asiakkaille toimitetut suurkanootit valmistuivat loppukesällä 2001.

Nopeasti huomattiin, että tuoteperhettä piti kasvattaa. Mieleen tulivat ahkiot. Ensimmäisen sukupolven Pikku Hitin (pakkaustilavuus reilut 200 l) muotti valmistui talvikaudeksi 2003. Samaan aikaan yrityksessä tehtiin päätös liittyä Muovitekniikka Pirkanmaalla -kehitysprojektiin, joka johti jo vuoden päästä alipaineimun kokeiluun. Toistuvaan alipaineimuun valmistettiin uretaanista sisämuotti, ulkomuottina oli normaali komposiittimuotti.

Näihin aikoihin myös Pete Mäkelä ja Pekka Tyllilä tapasivat ensimmäisen kerran. Mäkelä oli kiinnostunut kehittämään suomalaisia korkealuokkaisia vaellusahkioita erityisesti vaativille arktisille vaelluksille ja sanoi ajatuksensa julki selvästi jo ensitapaamisessa. Vain muutaman viikon harkinnan jälkeen käynnistettiin nykyisin Isona Hittinä (pakkaustilavuus noin 450 l) tunnetun suurehkon vaellusahkion kehittäminen. Mäkelä toi kehitysprojektiin ideansa ahkion korkeasta ja melko kapeasta hyvin kaikkia esteitä väistävästä keulasta. Tämä muoto tuli Hitin ahkioihin jäädäkseen ja sen muutkin ennemmin tai myöhemmin kopioivat. Muuten ahkion malli muotoiltiin jo tuotannossa olevan ahkion muodoista sitä venyttämällä ja leventämällä. Ensimmäiset Isot Hitit valmistuivat talvella 2004.

Samaan aikaan Hitin muihin tuotteisiin liittyvänä oli alkanut komposiittirakenteisiin integroitavaksi soveltuvien liukupintojen tutkiminen. MUPI-projektissa kokeiltiin tekstiilipinnoitetun polyeteenilevyn liittämistä lasikuiturakenteeseen. Idea paremmasta saatiin perehtymällä kilpasuksien muovipohjien liimaamiseen komposiittirakenteeseen. Avainvinkin materiaaleihin antoi Antti-Jussi Tiitola.

Kevättalvella 2004 laminoitiin käsin ensimmäinen Iso Hit, johon oli jalasten väliselle alueelle asennettu suksenmuovipohjasuikale. Tämä ahkio osallistui Erä-lehden ahkiotestiin 2004-2005. Sen liukkaus ei tullut erityisesti esiin, koska ahkion tärkein liukupinta, jalas oli tuotteessa tavallista polyeteeniä.

Talvella 2005 kehitystyö jäi vähiin – lähinnä tehtiin virheitä ja opittiin uretaanialipainesäkin ongelmat ja muitakin alipaineimuun liittyviä ongelmia. Ongelmien keskellä valmistui kuitenkin luultavimmin maailman ensimmäinen suksenmuovipohjattu alipaineinjektoitu ahkio, Pikku Hit. Koe oli lähes katastrofi, mutta käsin korjailemalla saatiin ahkio kuitenkin rakenteellisesti kelvolliseksi. Selkeistä ulkonäköhaitoista huolimatta löytyi ostajakin, joka on antanut hankinnastaan vuosien runsaan käytön jälkeen positiivista palautetta – suksenmuovipohja on liukasta.

Syksyllä 2005 ja alkuvuodesta 2006 kokeiltiin jälleen uudentyyppisiä, tällä kertaa silikonista itse valmistettuja alipainesäkkejä. Pikku Hitissä päästiin täysin integroituun ahkion komposiittiosan valmistukseen: jalaksia ja suksenmuovipohjauksia ei tarvinnut jälkikäteen mitenkään liimata tai niitata, vaan ne kiinnittyvät tuotteeseen sen valmistusprosessissa. Muuten alipainesäkeissä ja uusissa ulkopinnan muoteissa oli ongelmia aivan riittävästi – jälkikäteen virheitä arvioituamme tiedämme, että myös asiantuntijoiden tiedot valmistusprosessin hallitsemiseksi olivat riittämättömiä.

Tärkein kehitysaskel 2006 oli kuitenkin Pete Mäkelän Svalbard 2006 -retkikunnan ahkioiden (Fjellpulken) liukupintojen (=jalasten ja niiden välisen alueen) pinnoittaminen jälkikäteen suksenmuovipohjalla. Aihe pulpahti retkitiimissä esiin ja ensimmäisenä pinnoituspäätöksen teki Jari Kaaja. Tulos oli hyvin myönteinen ja siitä seurasi, että kaikki retkikunnan jäsenet vetivät Huippuvuorilla suksenmuovipinnoitettuja Fjellpulkeneita.

Tästä seurasi, että oli helppoa järjestää myös vertailukelpoinen testi. Tunnettu ahkio suksenmuovipohjattuna ja tehtaalta tulevana versiona. Jo suppea vakiosykemenetelmällä tehty koe antoi tulokseksi sen, että tasaisella melko kovalla alustalla (irtolunta vajaat 10 cm) suksenmuovipohjustetut ahkiot liukuivat vakioajassa vakiosykkeellä vedettyinä vähintään 25 % kauemmaksi. Testiolosuhteen tilanne: tasainen maa ja vähän irtolunta vastaa aika hyvin nimenomaan arktisia mannerjääalueita. On selvä, että ahkion vetämisestä aiheutuvaa kitkavoimaa pienentävä suksenmuovipohjaus auttaa sitä enemmän, mitä tasaisemmalla ja mitä kovemmalla lumipinnalla ahkiota vedetään. Vähänkin isommassa retkikunnassa suurin osa edusta saadaan, vaikka liikuttaisiin pehmeässäkin lumessa, koska jonossa jo toisena hiihtävän ahkio ei uppoa lumeen.

Suksenmuovipohjan jälkiasentamisessa myös visiot sellaisista ahkion muodoista, jotka suosivat suksenmuovipinnoittamista ja siten antavat maksimaalisen luistavuushyödyn, alkoivat kehittyä.

Talvella 2005-2006 vuorostaan Retkilehti teki ahkiotestin. Nyt testiin saatiin toimitettua Pikku Hitin versio, jossa suksenmuovipohjaa oli mahdollisimman paljon. Se osoittautui testin luistavimmaksi ahkioksi ja olisi testaajien mukaan luiston perusteella ollut testivoittaja. Tähän voi todeta sen, että ahkion luisto ainakin ääriolosuhteissa suurilla kuormilla on niin tärkeä ominaisuus, että muut tekijät ovat sille suuressa määrässä alisteisia. Yksinkertaisimmillaan tilanne voi olla sellainen, että riittävän painavaksi lastattua arktisen retkeilijän ahkiota voi yleensä vain suksenmuovipohjattuna yhden miehen voimilla vetää!

Kiistattomien luistoon liittyvien kehitysaskeleiden jälkeen Pete Mäkelä ehdotti uuden, entisiin verrattuna jättikokoisen ahkion kehittämistä hänen ja Pete Vuorenmaan vuoden 2008 Grönlannin pitkittäishiihdon tarpeisiin. Asiasta sovittiin ja mallin kehittäminen pääsi vauhtiin 2006 loppuvuodesta. Nyt osattiin muotoilla ahkio niin, että siihen käytettävissä olevalla valmistusmenetelmällä (alipaineimu) myös suksenmuovipohjat pystyttiin asentamaan heti ahkion laminointivaiheessa mahdollisimman laajalle alueelle ahkion pohjalle, jolloin kokonaiskitkavoima saadaan mahdollisimman pieneksi. Tämä yhdistettynä ahkion korkeaan ja loivaan keulanousuun tuottaa liukkaan ahkion hyvin monen tyyppisiin lumiolosuhteisiin. Ahkio muotoiltiin Iso Hit -mallista sitä leventämällä ja pidentämällä. Uusimman ahkiomallin pakkaustilavuus on noin 700 l. Ensimmäiset polyesteri-lasi / suksenmuovipohjaversiot valmistuivat vuoden 2007 kevättalven koeretkelle Inarinjärvelle. Ne selvisivät kovasta testistä – pahimmillaan ahkiota vedettiin kovalla, laineisella järvenselän lumilakeudella normaaliin vaellushiihtäjään ja ahkioon verrattuna 10-kertaisella nopeudella painavalla kuormalla purjeen avulla.

Suuren ahkion kehitysprojekti ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan Grönlannin halkaisemista varten vuodenvaihteen 2007-2008 kahta puolta valmistettiin ahkiot rakenteena epoksi/hiilikuitu/lasi/suksenmuovipohja. Tässäkään kehitysvaiheessa eteneminen ei ollut suoraviivaista. Yhteensä valmistettiin 5 ahkiota, joista 2 lähtee Grönlantiin. Muuttamalla hartsi polyesteristä epoksiksi saadaan ahkion jalasten terävistä kulmista paljon kovemmat ja muutenkin lujitteet liimaantuvat toisiinsa paljon paremmin. Mahdollisuus, että komposiittirakenne pettää jalaskulmassa suksenmuovin alla toistuvien kovien iskujen vaikutuksesta, vähenee olennaisesti. Samoin pienenee mahdollisuus, että pistemäinen isku puhkaisee ahkion. Vertailuaineistoa on myös runsaasti. Kaikissa nykyaikaisissa suksissa hartsina käytetään epoksia ja pohjissa on siihen suunniteltua muovia. Käyttämällä lujitteena lasin lisäksi hiiltä ahkion painosta saatiin vähennettyä useita kiloja ja silti tulos on kestävämpi kuin polyesteri-lasirakenne. Vertailun vuoksi mainittakoon, että kevein tähän mennessä valmistettu Pikku Hit -ahkion kaukalo painaa 2,7 kg, kun vielä vuosi sitten vastaavan kappaleen paino oli noin 5 kg. Parhaillaan on valmisteilla Iso Hit -ahkiosta uusi malli, jossa suksenmuovipinnoituksesta saadaan täysi hyöty samoin kuin Grönlantiin lähtevässä suuressa ahkiossa.

Grönlantiin lähtevän ahkion (ahkioperheen) luominen ja uusien valmistus- ja materiaaliteknisten innovaatioiden sekä niihin soveltuvan muotoilun käyttöönotto on tarkoittanut viiden vuoden intensiivistä tuotekehitystä. Pelkästään Pikku Hit -ahkiosta on olemassa 5 erilaista ulkopinnan muottiversiota. Yhteensä ahkioperheen tuotteista on olemassa 9 erilaista ulkopinnan muottiversiota muista valmistusteknisistä variaatioista puhumattakaan.

Lisätietoja: Pekka Tyllilä, hikingtravel@hikingtravelhit.fi

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Pohdintoja suksien valinnasta ladulle ja sen ulkopuolelle, suksen huollosta, voitelusta ja hiihtotekniikan perusteista

Seuraavaan olen koonnut kaikkea sitä, mitä olen toisilta ja kokeilemalla oppinut aiheen teemoista nykyaikaisen komposiittirakenteisen suksen alkuajoista 1970-luvun puolivälistä nykyhetkeen. Jos asia kiinnostaa, niin sitä kannattaa lukea kerroksittain, ensin muutamat pääasiat ja sitten syventäen.

Tietopaketti dokumentoi myös Hiking Travelin asiantuntemusta suksiin ja hiihtoon liittyvissä asioissa. Jos tulee kunnon talvi, niin alamme Kaupinojan tukikohdassa entistä tehokkaammin palvella hiihtäjiä.

Toivoisin tätä julkaisua mahdollisimman laajasti jaettavan, jotta se tavoittaisi monia. Olen pyrkinyt kirjoituksessani käsittelemään aihetta monipuolisesti ja välttämään oman toimintamme mainoksena pidettävää sisältöä. Toki tämä kirjoitus sinällään toivottavasti vie yrityskuvaamme eteenpäin.

Asia alkaa tästä.

Suksen valinta, voitelu ja hiihtotekniikan perusasiat

Oikea suksivalinta on huomattavasti tärkeämpi tekijä kuin voitelu, jos onnistumista verrataan keskinkertaiseen valintaan.

Viime vuosina latujen ulkopuolella hiihtämiseen on markkinoille tullut kokonaan uudenlaisia välineitä, nimittäin karvapohjat. Perinteiset vaellussukset ovat myös kokeneet muutoksen. Kasvihuonetalven olosuhteissa perinteisiä pitkiä metsäsuksia tarvitaan vain Itä-Suomen ja Metsä-Lapin erikoisolosuhteissa.

Suksen valinta

Latusuksi, normaali kilpasuksen mitoitus: leveys 44 mm, pituudet aikuisilla 180 cm ja pidempiä. Nykyisin hiihdetään lyhyemmällä suksella kuin aikaisemmin, 205 cm pituinen suksi on jo hyvin pitkä. Vapaan hiihtotavan sukset ovat perinteisen hiihtotavan suksia noin 10 cm lyhyemmät

Mitä huonompi hiihtäjä, sitä tärkeämmät ovat mahdollisimman hyvät välineet hiihdon oppimisen, liikunnan riemun ja ryhmässä mukana pysymisen kannalta. Valitettavasti asia on usein päinvastoin, esimerkiksi kuntoilevalla miehellä huippuvälineet ja vaimolla nurkasta otetut hikilankut on edelleen tavallinen näky varttuneemman väestön keskuudessa. Nuoremmat sukupolvet ovat onneksi tässä asiassa tasa-arvoisemmalla kannalla. Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että hyvä hiihtäjä voisi tai haluaisi hiihtää huonoilla suksilla.

Pääsääntö on se, että harrastelijalle perinteiseen tyyliin sopii melko löysä suhteellisen herkkäkärkinen hyvin hiihdettävä suksi, naiselle ruumiinpainoon verrattuna löysempi suksi kuin miehelle. Tähän päätelmään tullaan siitä, että hiihtäjän painoon ja potkuvoimaan suhteutettuna hieman jäykkä suksi alkaa heti lipsua, kun hiihtäjän voimat vähenevät. Mitä voimakkaampi, kovakuntoisempi ja teknisesti osaavampi hiihtäjä on, niin sitä jäykemmällä suksella voi hiihtää.

Liian löysän perinteisen tyylin suksen voiteleminen liukkaaksi on mahdotonta, koska suksen keskellä oleva pitovoiteen alue raahaa lumessa myös hiihdon liukuvaiheessa. Voidetta kuluttavalla kelillä voiteet myös kuluvat nopeasti ja aluksi luistamaton suksi muuttuu lipsuvaksi. Liian jäykän suksen ongelma on joko lipsuminen (pitovoide ei ota lumeen vuorohiihdon ponnistusvaiheessa kunnolla kiinni) tai luistamattomuus kun edellä kuvattua ongelmaa on korjattu ylipaksulla voidekerroksella.

Suksen kärjen herkkyys (suksi taipuu etuosasta herkästi) on useimmissa tapauksissa harraste- ja kuntohiihtäjän kannalta hyvä asia. Herkkä kärki tekee hiihdosta nautittavampaa pehmeällä latu-uralla ja vesikelillä. Se toimii hyvin sellaisissa epämääräisissä kuluneiden latujen olosuhteissa, joissa harrastajat tyypillisesti hiihtävät. Jäykkäkärkinen suksi on kilpahiihtäjien jääkelin erikoisväline.

Edelliset pari kappaletta pyrkivät erityisesti varottamaan ostajaa liian löysätä suksesta tai hyvin jäykästä puskevasta kärjestä.

Suksen toimivuuden ja voitelun kannalta on tärkeä tietää, missä sen painealueet ovat, minkä mittaiset ne ovat ja miten ne käyttäytyvät kun suksen kuormitusta lisätään. Painealue on se osa suksen pohjaa, jolle suurin osa hiihtäjän massan ja ponnistuksen aiheuttamasta puristusvoimasta kohdistuu. Painealueesta kohti kärkeä tai perää suksi on niin löysä, että se ei kanna kuormaa kovin paljon ja painealueiden välinen alue, suksen keskiosa on niin jäykkä, että se on pääasiassa lumesta irti hiihdon liukuvaiheessa.

Painealueet ovat pituudeltaan 5-20 cm. Niiden sijainti ja pituus testataan, kun suksilla hiihtävä henkilö seisoo suksien päällä ja sukset ovat varmasti täysin tasaisella ja jäykällä pohjalla. Tässä tilanteessa paperipalalla haetaan suksen keskikohdan jäykkä alue (perinteisen tyylin suksen voidepesä). Kun paino on tasan molemmilla jaloilla, niin paperi liukuu tällä alueella vapaasti. Tämän alueen ulkopuolella on se alue suksen kärjen ja perän puolella, johon paperin pala kaikkein tiukimmin juuttuu, kun hiihtäjän paino siirretään kokonaan toiselle sukselle. Painealueet pitää selvittää. Ne merkitään huopakynällä suksen reunaan.

Tarkasteltaessa suksen luistoa pelkästään kitkailmiönä tasaisella kovalla alustalla ovat painealueet ratkaiseva osatekijä, koska suurin osa hiihtäjän tuottamasta suksen kuormituksesta alustaa vastaan on näillä alueilla. Tavanomaisessa latuhiihdossa pitkähköt painealueet tuottavat keskimäärin hiihdettävämmän suksen. Lyhyet ja jyrkät painealueet tuottavat vesikelillä parhaiten toimivan suksen.

Edellä luetellut tekijät pätevät sekä vapaan että perinteisen tyylin sukseen.

Virkistys- ja kuntohiihtäjän kannalta tärkeintä on tietää takapainealueen sijainti, ettei pitovoitelualuetta venytetä takapainealueen päälle. Jos näin käy, niin suksi ei voi luistaa, koska kitkaa lisäävää pitovoidetta on alueella, jossa puristusvoima suksen ja ladun välillä on suuri. Jos takapainealue on selvästi hiihtäjän kantapään takana, niin silloin voi pitovoitelussa jättää kunnon välin painealeeseen ja lopettaa sen hiihtäjän kantapään alle. Jos takapainealue ulottuu hiitäjän kantapään alle, niin silloin tällaista turvamarginaalia ei juuri voi jättää, koska pitovoideltua aluetta pitää kuitenkin olla hiihtäjän jalan alla. Ollaan hyvin lähellä tilannetta, että suksi on hiihtäjälle liian löysä tai sen rakenne on virheellinen.

Suksen jäykin ja hiihdossa jalkavuutensa säilyttävän osan pituus on painealueiden väli eli voidepesä. Perinteisen tyylin pitovoitelun kannalta on myös hyvä tietää tämän osan korkeus, eli kuinka paksu paperi tällä alueella pääsee vapaasti liikkuman, kun hiihtäjän paino on tasaisesti molemmilla suksilla. Jos voidepesä on hyvin matala, niin pitovoitelua ei saa toimimaan kuin reilulla pakkasella lumipohjaisella ladulla (ohut voidekerros). Jos keli edellyttää paksumman voitelun, esimerkiksi liisterin ja pinnoitteen ja latupohja on lisäksi voidetta kuluttava, jäinen, niin voitelua ei saada toimimaan tai se ainakin kuluu nopeasti pois. Jos voidepesä on kovin lyhyt, niin se luultavasti on myös matala, jos pesä on kovin pitkä, niin se on luultavasti myös aika korkea. Tyypillisesti hyvä voidepesä, painealueiden väli alkaa takaa hiihtäjän kengän kantapään kohdalta ja ulottuu reilut 20 cm varpaiden etupuolelle.

Vapaan suksen pitää olla keskeltä riittävän jäykkä. Usein herkkäkärkinen suksi on nopein. Ponnistusvaiheessa on hyvä, jos takapainealue siirtyy eteenpäin ja etupainealue pysyy paikallaan.

Hiihto latujen ulkopuolella enemmän tai vähemmän umpihangessa

Latujen ulkopuolella tapahtuva hiihtäminen on muuttanut ilmettään voimakkaasti 1990- luvun jälkipuoliskolta. Tuolloin jo useat Lapin vaeltajat olivat huomanneet, että perinteisen retki/metsäsuksen (leveys 70 mm, pituus 220 cm-280 cm) tarve oli muuttunut paljon entistä vähäisemmäksi. Talvien leudontuminen vaikutti myös Lapissa siten, että ei edes Metsä-Lapissa keskellä talvea entiseen verrattuna ollut ”metrin” upottavaa hankea. Leudon talven välisuojat tiivistivät hankea ajoittain. Tavanomaisilla retkeilyreiteillä, joilla suurin osa matkasta kuitenkin taitetaan tunturimaastossa, tuntureilla tai niiden tuntumassa eikä niinkään havumetsässä tämä tarkoitti sitä että vaellustelemarksuksista (pituus 180-220, leveys noin 60 mm) oli tullut kilpaileva vaihtoehto retkeilijän hiihtovälineiksi. Vaakaa jälkimmäisen kannalle kallisti niiden ylivoimaiset lasketteluominaisuudet.

Noin vuosikymmen kului, kun suksiteollisuus toi markkinoille tähän muuttuneeseen tilanteeseen erinomaisesti sopivia uusia innovaatioita:

1. Universaali (X-Trace) side, joka sopi lähes mihin kenkään tahansa ja samalla paransi kengän kuin kengän lasketteluominaisuuksia varsinaisen vaellustelemarkkengän tasolle ja paremmaksikin. Tällainen side yhdistettynä suhteellisen löysään, hiihdettävään, teräsreunaiseen, suomupohjaiseen sukseen merkitsi selvää edistysaskelta vaellushiihdon helppouteen: siteen ansiosta mäessä hyvin ohjautuva suksi, ei voitelua, roskainen lumi ei haittaa ja hiihtokenkänä voi käyttää vaelluskenkää, jonka jalkaan sopivuus ja mukavuus on ylivoimainen muihin vaihtoehtoihin verrattuna.

2. Karvapohjainen pätkäsuksi (aluksi liukulumikengäksi nimetty). Upotettu karva suksen keskiosassa tarjoaa lumikenkien tasoisen pidon, lyhyellä suksella pystyy puikkelehtimaan risukossa, lyhyydestä johtuen aivan erinomaiset lasketteluominaisuudet pehmeässä, hyvän pidon ansiosta toimii, kun maastossa on edes muutama sentti lunta eikä maapohja ole kivinen. Huonoimmillaan kovalla jäisellä epätasaisella hangella. Leveys, lyhyys ja pieni jalkavuus tekee edellisissä olosuhteissa karvapohjasta sivuille lipsahtelevan.

Näiden uutuuksien lisäksi sukseen tarraliimalla kiinnittyvien ja irrotettavien nousukarvojen käyttö on lisääntynyt nuorempien vaeltajien keskuudessa. Omilla retkilläni Suomen tuntureilla on monta kertaa tullut testattua se, että jopa Kilpisjärvellä zik-zak reittiä ilman nousukarvoja tunturiin hiihtävä ja suoraan nousukarvoilla hiihtävä ovat käytännössä yhtaikaa huipulla. Tämä kertoo sen, että Suomessa ei varsinaisesti tarvitse irrotettavia nousukarvoja tavallisissa vaellustelemarksuksissa, jos ne ovat vaeltajan painoon nähden sopivat ja suomupohja/pitovoitelu kunnossa. Karvat tarvitaan offari-suksilla vaellettaessa, koska niitä ei voi pitovoidella (suksessa ei ole voidepesää) eikä niissä yleensä ole myöskään suomupohjaa.

Latujen ulkopuolella tapahtuvaan hiihtämiseen tarkoitettujen välineiden (muiden kuin karvapohjien) hankinnassa on muistettava muutamia perus asioita:

Paksussa ja upottavassa lumessa suksen kärjen pitää olla riittävän löysä, jotta suksi ei hautaa kärkeään lumen alle. Erityisesti risukossa painavan rinkan tai ahkion kanssa kärjen hautautuminen on lähes sietämätöntä. Toisaalta on myös niin, että jäykkäkärkinen suksi ei pidä samalla tavalla kuin vastaava löysäkärkinen, oli sitten pitovoideltu tai suomupohjainen.

Voideltava suksi on kynsipohjaista hiihdettävämpi. Hyvän pidon kannalta erityisesti pehmeässä lumessa suksen on oltava riittävän löysä. Avomaastossa varsinkin kevättalvella on usein erittäin voimakkaasti voiteita kuluttava jäinen raspihanki. Tästä seuraa, että sellainen suksi on mahdottomuus, joka voideltuna toimisi hyvin sekä pehmeässä että edellä kuvatulla raspihangella. Tämä puoltaa suksivalinnaksi kynsipohjaa, jos ajatuksena on hiihdellä sekä pehmeässä että kovalla (avotunturit ja niiden lievealueet) kuluttavalla hangella. Vaellussuksen pitoa voi parantaa voitelemalla sen pitovoiteella koko suksen mitalta. Usein pitovoiteluksi riittää pelkkä pohjavoide. Tällainen ratkaisu toimi hyvin, kun ei hiihdetä voimakkaasti voidetta kuluttavalla hangella.

Muuta ajateltavaa

Umpihankihiihtoon tarkoitettujen välineiden hyviä ominaisuuksia, voitelemattomuutta ja hyviä pito-ominaisuuksia on yritetty toteuttaa myös latuhiihtoon tarkoitettuihin suksiin, mutta tulokset eivät ole olleet lähimainkaan yhtä hyviä.

Tämä johtuu ennen muuta ladun ja umpihangen eroista hiihto-olosuhteena. Mikään suksi ei luonnollisestikaan voi kovin hyvin umpihangessa luistaa, koska upottava lumi jo sinällään jarruttaa vaikka suksen kitka sitä vastaan on hyvin pieni. Tästä seuraa se, että huippuluisto ei ole umpihankisuksen tärkein ominaisuus, muut asiat ovat tärkeämpiä. Kovalla ladulla tilanne on toisin. Ladulla hiihdon vauhti ja liikunnan riemu perustuu suurelta osalta hyvään luistoon. Tästä syystä suomupohjainen suksi ei yleensä latuhiihdossa tunnu hyvältä. Se ei luista tarpeeksi hyvin ja sen hyvä ominaisuus, pitokin huononee, jos latu-ura on hyvin kova/jäinen. Karvapohjien tyyliin asennetut karvaraidat suksen pitoalueella ovat parempi ratkaisu. Mutta suksen jäykkyyden pitää olla erittäin hyvin sopusoinnussa hiihtäjän potkuvoimaan. Teoriassa liukuvaiheessa karvat eivät laahaa lumeen, mutta ponnistusvaiheessa antavat riittävän pidon. Jos tämä ongelma on saatu hallintaan ja suksi on hiihtäjän tyylille ja potkuvoimalle optimaalinen, niin silti jäljelle jäävät ongelmat hiihdettäessä roskaisella tai muuten epätasaisella ladulla. Kaarnan palaset, neulaset… roskat ovat kohoumia, joihin pitoalueen karva kitkaa ja seurauksena suksen luisto on nykivää ja se rikkoo sujuvaa hiihtoliikettä. Lumen epätasaisuus ladulla vaikuttaa samalla tavalla. Mitä voimakkaampi ja teknisesti parempi hiihtäjä on, niin hänelle voidaan löytää paremmin toimivant karvapohjat. Jos hiihtäjän potku on kovin löysä eikä suuntaudu oikein, niin silloin karvapohien ongelmat korostuvat. Kevään liisterikelien suksena karvapohjat ovat helppo vaihtoehto. Jotta karvat toimivat, on ne pitdettävä puhtaana tähän tarkoitetulla puhdistusaineella.

Karvojen ja suomujen lisäksi voitelematonta latusuksea on yritetty kehittää myös suksen pohjan mikrotason pintafysikaalisten (mekaanisten) ominaisuuksien pohjalta. Ensimmäinen markkinoille tullut tuote tästä suunnasta oli Karhun Multigrade 1980-luvun alussa. Siihen latautui paljon odotuksia, mutta muutamassa vuodessa tuote häipyi markkinoita. Tällä hetkellä tämän tyypin ratkaisuja edustavat eri suksenvalmistajien opti- nano… grip mallit. Niissä pito perustuu puhtaasti suksen pohjan mikrotason pintafysiikkaan. Edelleen on kuitenkin niin, että jossakin lämpötilassa lumi voi tarttua pohjaan tai sitten pohjaan muodostuu liukas jääpinta ja pito häviää. Tyypillisesti tämä ongelma esiintyy uudella lumella 0-asteen tuntumassa eli perinteisellä ongelmakelillä. Selvällä vesikelillä tämän tyypin sukset toimivat parhaiten Näyttää siltä, että voitelun ongelmakeli on ongelmallinen myös voitelemattomalle sukselle.

Pohjan hionta

Latusukset voidaan hioa. Aktiivihiihtäjän kannattaa harkita suksien hiontaa aina alkukaudesta.Vanhaan sukseen tehty hionta parantaa yleensä voideltavuutta ja voi parantaa myös luistoa. Hionnassa käytetty kuviointi vaikuttaa suksen luistoon. Kuivalla lumella, pakkaskelillä parhaiten toimii hieno kuvio. Vesimärällä ladulla karkea kuvio. Lisäksi vesikelillä voidaan suksen pintaa urittaa. Tätä varten on urarautoja. Karkealla kuviolla ja urilla pyritään siihen, että suksen pohjalla on kosketus ladun jääkiteisiin ja suksi luistaa tämän kosketuspinnan varassa eikä vesikalvon päällä.

Suksen huolto ja voitelu

Muutaman kerran kaudessa voideltaville suksille pitää tehdä perushuolto. Erityisen tärkeää huoltaminen olisi kauden päättyessä. Suksia ei saisi jättää kesäkaudeksi kevään viimeisten hiihtolenkkien kelivoiteissa seisomaan. Perushuollossa pitovoide puhdistetaan suksen pohjasta lämmittämällä kuumailmapuhaltimella, sähkölämmitteisellä voiteluraudalla (tai silitysraudalla) ja pyyhkimällä keittiöpaperilla nestemäiseksi lämminnyt voide pois. Tulosta parannetaan ja viimeistellään käyttämällä voiteenpoistajaa (liuotinneste). Suksen pohjaa pitää varoa lämmittämästä liikaa, niin että polyeteenimuovi kuprahtaa eli lämpölaajenemisen vuoksi irtoaa suksen rungosta. Tämän vuoksi voitelurautaa ei saa koskaan jättää paikalleen suksen päälle, vaan sitä pitää koko ajan liikuttaa. Pitoaluetta puhdistettaessa pitää varoa painealueita. Pyyhittäessä huolimattomasti helposti laapitaan vanhoja pitovoiteita painealueelle. Erityisesti karkealle kelille pitoalue voidaan karhentaa pohjavoiteen parempaa tarttuvuutta varten karkeudeltaan 100 hiomapaperilla.

Perinteisen tyylin latusuksen luistoalueita ja vapaan tyylin suksen koko pohjaa huolletaan puhdistamalla siitä ladun lumesta sukseen tarttunutta likaa ja fluoriparafiinien jäänteitä sulattamalla useita kertoja pohjustusparafiinia sukseen ja siklaamalla/harjaamalla jäähtynyt parafiini pois. Nykyisin tähän tarkoitukseen löytyy myös erityisiä puhdistusneteitä. Puhdas suksi on aina helpompi voidella liukkaaksi kuin likainen. Harmaat läiskät hiihdetyn suksen mustassa pohjassa ovat merkki että voide ei enää imeydy/pysy suksessa. Jos huolellinenkaan edellä kuvattu puhdistuskäsittely ei auta, niin sitten kannattaa miettiä suksen hiomista.

Luistovoitelu

Luistovoitelu (vapaan tyylin latusuksissa koko suksi ja perinteisen tyylin latusuksissa luistoalueet) etenee seuraavasti:
1. Pohjaparafinointi, jäähdytys, siklaus, harjaus, voidaan toistaa useita kertoja. Keväällä kauden päättyessä suksi jätetään odottamaan seuraavaa kautta pohjaparafinoituna ja siklaamattomana,

2. Antistaattinen grafiitti/jokin kova perusvaha, jäähdytys, siklaus, harjaus kovalla pakkasella. Voidaan jättää väliin, jos pyritään vain ”sunnuntaihiihtäjän” laatutasolle,

3. Keliparafiini (huippuluistoon tähdättäessä fluoripitoinen, varsinkin, jos pakkasta ei ole -10 C enempää), jäähdytys, siklaus, harjaus

4. Huippuluiston pyrittäessä varsinaisen parafinoinnin jälkeen suksen luistopintojen ominaisuuksia vielä parannetaan seuraavasti:
– fluoripulveri/fluoripala, kiinnitys lämmittämällä tai korkilla (lämmittäminen syö kallista ainetta enemmän ja fluori haihtuu), harjaus
– fluorigeeli, levitys sormella, kiinnitys korkilla, harjaus ulkona ennen hiihtoa.

Tavalliselle virkistysliikkujalle voi riittää jos muutaman kerran talvessa toteutetaan vaihe 1 ja suksen pohjan näyttäessä harmaalta (entinen luistovoide on kulunut kokonaan pois) ennen hiihtolenkkiä toteutetaan vaihe 3. Vaiheessa kolme voidaan käyttää myös nestemäisiä pikaluistoja. Ne ovat kehittyneet viimevuosina paljon paemmin suksen pohjassa pysyviksi.

On huomattava, että suksen toimivuudesta, hiihdettävyydestä ja luistosta suurin osa tulee siitä, että se on rakenteeltaan hiihtäjälle sopiva. Hiihtäjälle sopimattomasta suksesta ei saa voitelemalla hyvää, mutta hiihtäjälle sopivan suksen ominaisuuksia voi pilata huonolla voitelulla. Kannattaa pitää myös mielessä, että liikunnan riemu, vauhdin ja sujuvuuden tunne perustuvat suurelta osalta toimiviin välineisiin. Hyvät ja hyvässä kunnossa olevat välineet työntävät myös teknistä osaamista eteenpäin. Huonot toimimattomat välineet ovat tehokas este sujuvan tekniikan löytämiseen.

Pitovoitelu:

Pitovoitelu perinteisen tyylin voideltavissa suksissa etenee seuraavien askeleiden mukaisesti:

1. Pitoalueen puhdistus lämmittämällä voiteluraudalla ja/tai kuumailmapuhaltimella ja aika nestemäiseksi muuttuneen voiteen pyyhkimen suksen pohjasta esimerkiksi keittiöpaperilla. Tulosta voidaan viimeistellä käyttämällä voiteenpoistajaa. Työssä on varottava, että vanhaa pitovoidetta ei vahingossa pyyhkäistä suksen tärkeimmille luistoalueille eli painealueille. Pitoalue on hyvä myös karhentaa voiteen tarttuvuuden parantamiseksi karkeudeltaan 100 hiomapaperilla. Karkealla voidetta kuluttavalla kelillä tämä on välttämätöntä

2. pohjavoitelu (vain aavistuskerros, muulloin kuin karkealle kelille) joko pohjavoiteella tai pakkasjääkelin sinisellä tai vihreällä liisterillä. Pohjavoide levitetään lämmittämällä ja korkilla. Varo pyyhkäisemästä voidetta painealueille. Takapainealueeseen kannattaa jättää marginaali, jonka pituuden oppii katsomaan voiteen kulumisesta. Voidetta ei pidä levittää taakse alueelle, josta se kuitenkin kuluu pois jo ensimmäisen 10 km matkalla (kuluva voide vain jarruttaa).

3 Kelivoitelu

Karkealle kelille ja selkeälle vesikelille suksi liisterivoidellaan. Karkealla kelillä purkkivoiteet eivät pysy suksen pohjassa ja tarpeeksi märällä suojaladulla purkeilla on vaikea saada riittävää pitoa. Pakkaslumelle ja orastavalle vesikelille (0 kelille) tehdään purkkivoitelu.

Suksi voidellaan aluksi lipsuvaksi ja pitoa lisätään tarpeen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että
ensimmäisiksi voidekerroksiksi tulee kovempaa (kylmemmän kelin purkkia) ja päälle pehmeämpää purkkia (lämpimämpi keli) jos lipsuu. Myös voidekerroksen paksuutta lisäämällä eli laittamalla lisäkerros samaa alla olevaa voidetta saadaan pitoa parannettua. Vanhalla hieman karkealla lumella myös voidekerroksen jättäminen epätasaiseksi parantaa pitoa (tyypillinen kevään aurinkoisen pakkaspäivän voiteluniksi).

Varsinkin pakkaskelillä erityisesti uudelle vitilumelle voidellaan useita ohuita purkkikerroksia ja tasoitetaan huolellisesti. Kovalla yli 20 asteen pakkasella hienorakenteisella lumella voidaan pitovoidekerrosta aivan olemattoman ohuena kerroksena pidentää etupäästä etupainealueelle, pito paranee luiston kärsimättä.

Liisterivoitelussa noudatetaan samaa kaavaa. Aluksi voidellaan ohut kerros ja mahdollisesti aavistuksen kylmemmän kelin liisteriä. Jos lipsuu, niin kerrospaksuutta lisätään ja/tai voidellaan päälle pehmeämmällä liisterillä. Roskaisella kevätladulla liisterikelillä kannattaa ehdottomasti käyttää fluoripitoista liisteriä, koska siihen roskat eivät tartu samalla tavalla kuin fluorittomiin liistereihin.

4. Pinnoittaminen

Kun liisterisuksi on saatu pitämään ja toimimaan, niin tulos viimeistellään päällystämällä ulkolämpötilaan jäähtynyt liisteri sopivalla pitopurkilla (jos tähdätään kisaan tai on jäätymisvaara, niin fluoripurkilla). Silloin pito paranee ja luisto lisääntyy ja liisterin jäätymisvaara vähenee.

Nykyisten fluorivoiteiden tultua markkinoille on viimeisen pintakerroksen (pinnoittamisen mahdollisuus laajentunut huomattavasti. Myös noin 0-asteen uuden /uudehkon lumen ongelmakelin suksi voidaan nykyisin voidella varmasti pitäväksi tekemällä perusvoitelu riittävän lämpimän kelin purkilla ja pinnoittamalla tulos korkeafluorisella hieman kylmemmän kelin purkilla. Tällä tavalla saadaan pitävä suksi, joka fluoripinnoitteen vuoksi ei myöskään kovin helposti jäädy. Hiking Travelin voitelukokemusten mukaan Lindexin halpa keltainen peruspurkki ja sen päälle pinnoite on erittäin laajan skaalan ratkaisu harrastehiihtäjälle tässä tilanteessa. Tämä voiteluratkaisu toimii suojalta nolla kelille ja vielä pitkälle pakkasellakin, luisto huononee vain vähän.

Virkistys/kuntohiihtäjän suksivoitelua on viime vuosina yritetty yksinkertaistaa tuomalla markkinoille pitoteipit. Parhaimmillaan ne tarjoavat erittäin hyvän pidon luiston kärsimättä. Pitoteippi on helppo asentaa, mutta sen poistaminen suksesta on paljon työläämpää kuin voiteen poistaminen. Koska yksi pitoteippi ei toimi kaikilla keleillä, niin siksi joudutaan tekemisiin työlään teipin vaihtamisen kanssa. Yksinkertainen ratkaisu asiaan on hankkia kahdet perinteisen tyylin sukset, eri keleillä toimiville teipeille eri sukset. Tätä ajattelutapaa voi toki soveltaa myös voideltaviin suksiin. Pakkaskeleille oma suksipari ja 0-kelille/vesikelille toinen pari. Tällä tavalla toimittaessa myös voideltavat sukset ovat usein puolivalmiit seuraavalle lenkille. Voitelua pitää vain vähän korjata, mutta sitä ei tarvitse rakentaa kokonaan uudelleen.

Voiteluun kannattaa perehtyä siten, että käyttää vuodesta toiseen pääasiassa saman voidemerkin tuotteita. Jos hiihtää kaikilla keleillä, niin kalliita fluorituotteita kannattaa hankkia nollakelin ympäristöön, koska fluoripitoisilla voiteilla (sekä liisterit, että purkit) pito on paljon helpompi saada aikaan siten, että jäätymisvaara vältetään.

Hiihtotekniikka

Hyvän hiihtotekniikan peruslähtökohta on hyvän liu’un aikaansaaminen. Hiihdon nopeus suhteessa hiihtäjän ponnisteluun perustuu aivan olennaisesti siihen, kuinka hyvin suksia osataan liu’uttaa. Jos hiihtäjä ei saa aikaan kunnon liukuvaihetta niin perinteisen hiihto muuttuu juoksu/kävely tyyppiseksi ja vapaa tyyli ”horjahteluksi” puolelta toiselle. Tällaisella tekniikalla ei saada aikaan lennokasta menoa ja liikunnan riemua siitä, että hiihto sujuu kuin itsestään, kuin tanssi.

Edellä sanottu liikunnan riemun tunne on lähes kaikissa lajeissa aivan olennainen. Jokaiseen meistä on sisään rakennettu mielihyvän tuottamisprosessi, joka käynnistyy tilanteissa, joissa tunnemme kuin huijaavamme meitä maata vasten painavaa painovoimaa. Tämä mekanismi on varmaan keskeistä siinä, että vauva nousee pystyyn, alkaa liikkua ja kävellä. Sama näkyy myös siinä, miten ihmiset nauttivat huvipuistolaitteista, surffaamisesta lainelaudalla, kiipeilystä, kilpa-autoilusta, luistelusta tai hiihdossa laskettelusta. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Hiihdossa edelliseen perustuva sujuvuuden tunne saadaan aikaan tehokkaalla painon siirrolla ponnistavalle jalalle ja sillä, että hiihtäjä uskaltaa seisoa kunnolla ja riittävän pitkään liukuvan suksen päällä.

Perinteisessä hiihdossa tämä tarkoittaa sitä, että ponnistuksen tuleva jalka liukuu riittävän eteen. Vartalon koko paino siirtyy ponnistavalle jalalle ja sitten potku lähtee aluksi silmänräpäyksen ajan alaspäin (suksi ei lipsahda) ja sitten taaksepäin. Tämän jälkeen seuraa tarpeeksi pitkä liukuvaihe. Liukuvalla suksella pitää seisoa kunnolla tasapainossa. Jos tämä tasapaino on huono, niin se tuottaa ennenaikaisen vuorohiihtopotkun.

Vapaan tyylin hiihdossa potkun jälkeen pitää vartalon paino saada kokonaan luistavan suksen päälle, jotta liuku jatkuu kunnolla eikä tasapainon horjumisen vuoksi tarvita uutta potkua liian nopeasti.

Se, mitä edellä puhuttiin uskaltamisesta, on myös keskeistä. Liikkeen sujuvuus, lennokkuus, liikeratojen avautuminen koko mittaansa on tekemisissä uskalluksen ja rohkeuden kanssa. Näin ei mielestäni ole vain ilmeisen selvästi rohkeutta vaativissa temppulajeissa (taitoluistelussa, telinevoimistelussa, lumilautailussa…) vaan kaikessa. Moni liikkuja tiedostamattaan hiivistää ja jättää liikkeen siksi vajaaksi. Tämä ehkä johtuu joistakin varhaislapsuuden kokemuksista, joissa liikuntaan on tullut uskallusta estävää pelkoa. Aikuiselle on hyväksi aivan tavallisessa perusliikunnassakin miettiä vähän tällaisiakin kehon ja mielen yhteistoimintaan liittyviä asioita. Ne voivat kummasti kehittää muutakin kuin vain liikuntaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteitä päättyneeltä melontaretkeltä

Olin Tapion kanssa melomassa inkkarikanootilla Päijänteen itärannan läheisyydessä olevissa vesistöissä 12 päivää. Retki päättyi eilen.

Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta, etelästä Hämeenlinnasta, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet, ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.

Pitkästä johdannosta jo voi päätellä, että aion sanoa painokkaasti parista Suomen luontomatkailun tilaan ja tulevaisuuteen liittyvästä asiasta, joista tein päättyneellä retkellä tuoreita havaintoja.

Ensimmäinen aihe kumpuaa Hotelli Joutsenlammesta, mahtava korpihotellien kulta-ajan luomus hienolla harjun rinteellä puhtaan veden äärellä, mutta konkurssissa. Miksi? Voi toki olla, että aikanaan hotellin menestyessä sen omistajat ehtivät kuolettaa sijoitetun pääoman ja tehdä hyvän tilinkin, mutta silti edellinen miksi on olennainen kysymys. Vastaus on hyvin selvä ja tunnettu, sellainen että se toistuvasti unohdetaan ja se kuuluu: ”aikansa kutakin”. Kuluttajamarkkinat ovat arvaamattomat, koska siellä osa kysynnästä perustuu ilmiöihin, joihin myös kyllästytään. Tällaiselle pohjalle ei voi rakentaa ”loputtomiin jatkuvaa” menestyvää liiketoimintaa. Korpihotellien kulta-aika oli ja meni, koska niitä rakennettiin potentiaaliseen asiakasmäärään nähden runsaasti ja toisaalta kysyntä perustui ilmiöön, johon kuluttaja muutaman kokemuksen jälkeen myös kyllästyy. Koska asiakaspohja oli suurelta osalta kotimainen, niin kulta-ajan hotellien määrä tyhjensi kysynnän melko nopeasti. Ohjelmapalveluiden puolelta hyvä esimerkki vastaavasta tuotteeseen ja kysyntään liittyvästä ilmiöstä on perinnesavotta. Noin kymmenen vuotta sitten tämä oli suosittu yritysryhmille tarjottava tuote (puun kaatoa, karsimista, katkomista, kuorimista, hevoskuljetusta ja uittoa perinteisillä välineillä). Tuote vain on luonteeltaan sellainen, että sitä kerran pari kokeiltuaan, on siihen kohdistuva into tyydytetty ja koska suomalaisia firmaryhmiä on varsin äärellinen määrä, niin kysyntä sammuu aika nopeasti.

Ettei vain Lapin matkailussa vaanisi sama ansa. Totuuden paljastuminen vain ottaa kauemmin, koska kysyntä on kansainvälistä eli asiakaspotentiaalia on paljon. Silti vaarallisen paljon Lapin tarina perustuu moottorikelkkaan, poro/ koiravaljakkoon ja joulupukkiin.

Tuotteiden rakentaminen ruisleivän syömisen kaltaiseen kysyntään (johon ei kyllästy ainakaan pitkäksi aikaa koskaan) on paljon turvallisempaa. Väitän että melonta 180 000 järven maassa on tällainen ruisleipäalusta, joka tarjoaa loputtomat mahdollisuudet – melominen tyydyttää sellaisia perustarpeita, joiden tyydyttämiseen ei kyllästy.

Tästä tullaankin toiseen teemaani: Suomi melontamatkailukohteena.

Miksi muutamaan edellä selostetun kyllästymisriskin sisältävään teemaan liittyvä Lapin matkailu menestyy, mutta melonta antaa edelleen odottaa itseään?

Tämä teema terästyi mielessäni erityisesti meloessamme toinen toistaan upeampien järviretkeilypäivien jälkeen Tainionvirtaa Hartolasta Sysmään. Tämä jokimelontareitti on Visit Finlandin alla olevan Outdoors Finlandin ykköskohteita.

Kotimaiseen silmään toki kohteella on puolensa. Etelä-Suomessa on vain muutama jokimelontakohde, jossa voi toteuttaa edes yhden tai kahden yön melontaretken. Tässä mielessä siis vähäinenkin virtaavan veden tunne on suomalaisille houkuttelevaa. Joku voi myös nauttia jokimaisemien paikoitellen tiheästä rantarakentamisesta hyvin hoidettuine puutarhoineen, sen vaihtelusta erämaisempiin maisemiin ja Suomen mittakaavassa myös vanhaan rakennuskantaan. Mutta tehoaako tämä saksalaiseen. Keski-Euroopassa parhaimmillaan jokiretkellä voi ihailla vuoria ja ritarinlinnoja! Maailman perspektiivistä katsottuna itsestäänselvyys: Suomi on järvimelonnan paratiisi eikä jokimelonnan on jäänyt huomaamatta. Jos katsoo mainitun Outdoors Finlandin muita kohteita, niin sama ilmiö loistaa.

Miksi?

Kyse taitaa olla tuotteistamisinnosta. Tuotteistamismantraa ja sen puutetta on luontomatkailussa toisteltu kymmeniä vuosia. Suppea jokimilijöö vielä jollakin tavalla antautuu tälle alun perin tavaratuotannosta peräisin olevalle ajattelutavalle, mutta vaikkapa Suur-Saimaan kokoinen vesialue tai sitä 4 kertaa pienempi Päijänne ei enää mitenkään. Seurauksena on se, että ulkomailta katsottuna näin toimittaessa Suomen melontamahdollisuuksista muodostuu hyvin vinoutunut kuva. Mahdollisuuksien laajuus, yhden ihmisiän puitteissa loputtomuus jää kokonaan havaitsematta. Näkökulmaa pitäisi parissa asiassa muuttaa:
1. Mikä meille on kaikkein tavallisinta voi kaukaa tulleelle turisteille olla kaikkein eksoottisinta. Tavallinen järviluonto ja se loputtomuus voi olla juuri se asia jota ei saa peittää normaalin muista business ympyröistä kopioitujen markkinointiviestinnän kaavojen alle. Voi olla jopa niin, että suomalaisen mielestä koleahko ja jopa hieman sateinen kesäpäivä kajakissa voi kuumasta ilmanalasta kotimaassaan kärsivälle olla mitä hienointa elämyssisältöä.
2. Liikaa tuotteistamista pitäisi välttää siellä, minne se ei sovi, koska se supistaa näköalaa. Tuotteistamisessa pitäisi keskittyä selkeämmin tukipalveluihin (majoitus, vuokraus, ravintolat ja kuljetukset) ja retkeilyä tukevaan infraan (tulipaikat, laavut, kodat) ja jättää varsinainen melonta liian tuotteistamisen ulkopuolelle ja elämyksen tuotteistamisen sijasta vain luoda monipuolisia mielikuvia suomalaisen järvimelonnan rajattomista mahdollisuuksista.

Lappiin palatakseni.

Edellä kuvatulla tavalla Lapin matkailun vetonaulat estävät matkailijaa näkemästä omaehtoisen kokemisen näkökulmasta Lapin luonnon suuria mahdollisuuksia, parin tunnin tunturipatikasta laajempiin vaellusympyröihin.

Aivan toinen asia on sitten se, jos luontomatkailussa vain puhutaan aitoudesta ja aidoista elämyksistä ja todellisuudessa yritetään edelliset mahdollisuudet hyvin tietäen kuitenkin tyhjentää turistin taskut mahdollisimman yksinkertaisella teollisella konseptilla samaan tapaan kuin hampurilaisravintolassa. Ei tarvitse olla äärimielipiteistään ekonatsiksi haukuttu Linkola tajutakseen, kuinka mädännäiseen arvopohjaan edellinen vaihtoehto perustuu.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Rakastu kesäyöhön – yömelontaa Nässyllä

Rakastu kesäyöhön – yömelontaa Nässyllä.
17.-18.6.2017

Koe kesäyö uudella tavalla! Melontaretki Tapatoran saarelle ja keskiyön lettukestit nuotion äärellä. Vietetään kesäyö yhdessä, kaikkia aisteja käyttäen.

Kokoonnumme Kaupinojalle klo 21.30, josta lähdemme melomaan suurkanootilla kohti Tapatoraa. Saarella nautimme suolaiset ja makeat letut, sekä nokipannukahvia, tai muuta lämmintä juomaa. Nautimme luonnon virkistävästä ja elvyttävästä vaikutuksesta. Takaisin Kaupinojalle saavumme n. klo 01.00.

Retki soveltuu kaikille, aikaisempaa melontakokemusta ei tarvita. Varaa mukaan sään mukainen vaatetus.

Retki tarjottavineen 45€/hlö.
Ilmoittautumiset 10.6. mennessä, yksityisviestinä Hiking Travelin Facebookiin, tai sähköpostilla: hikingtravel@hikingtravelhit.fi

Ilmoita samalla mahdollinen erityisruokavalio.

Mukaan retkelle mahtuu 11 henkilöä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestari toivottaa äitienpäivää

Äitini kuului siihen sukupolveen, josta köyhistä oloista ei opin tielle ponnisteltu kuin väkisin ei ainakaan tyttönä. Piti ponnistella niin yli kaiken kohtuullisuuden, että siitä jäi elinikäiset jäljet koko persoonallisuuteen. Minäkin olen saanut kärsiä tästä – mikään ahkerointi lapsena ei ollut tarpeeksi. Ei ihme, koska äiti opiskeli jo kansakoulussa sellaisella tavalla, joka nykyajalle on aivan tuntematonta. Hän esimerkiksi osasi kymmenien vuosienkin päästä omia reaaliaineiden koulukirjoja ulkoa, Raamatusta puhumattakaan. Silti oma isä ei 17-vuotiaalle tytölle antanut edes takuunimeä lainapaperiin, kun matka kävi Turun Kakskerrasta kohti Laatokan rantaa Sortavalan seminaariin. Onneksi eno suvun rikkaammasta haarasta naapurista oli toista mieltä ja oman koulun naisopettaja kannusti voimakkaasti. – Muuten junamatka Turusta Sortavalaan kesti 1920-luvun lopulla yli 2 vuorokautta.

Seminaarissa rahaa täytyi ansaita myös oppitunneilla. Äiti virkkasi lakananpitsejä sokkona pulpetin alla. Tällainen oli tietysti ankarasti kiellettyä ja siitä olisi sääntöjen mukaan pitänyt erottaa saman tien – lehtorit katsoivat kuitenkin muualle, kun kyseessä oli lahjakas tyttö, jonka opiskelussa ei ollut huomauttamista. – Kuri seminaarissa oli käsittämättömän kova – asuntolassa valvonta ja kaupungilla asuvia vaivasivat vakoilevat kaupunkilaiset, jotka kävivät kantelemassa seminaarin johdolle normaalista nuorten naisten ja miesten sosiaalisesta elämästä. Tällaisista rajoitteista huolimatta seminaarin opiskelijoiden kanssakäyminen vapaa-ajalla oli tiivistä.

Seminaarin kesälomat äiti hoiti vanhempiaan Kakskerrassa – hyvin tavanomaisesti sisarusparven nuorimmalle tytölle jäävä velvollisuus. Ja siinä ohessa harvensi sokerijuurikasta normaaliin hyvään urakkatyöntekijään verrattuna nelinkertaisen määrän. Myös nurmipuntarpään tähkien kerääminen oli hyvää bisnestä talven varalle. Viimeistään tässä vaiheessa noin kakskymppisen nuoren naisen elimistöä ylikuormitettiin ja siitä se jatkui koko elämän – yöunetkin jäivät pysyvästi 4-5 tunnin mittaisiksi.

Ensimmäinen opettajan paikka oli Savossa Rautalammin Hanhitaipaleen kylässä saaressa. Opettajan työ alkoi 1930-luvun puolivälissä, tosi pienessä käyttämättömäksi jääneessä maatalouskiinteistössä. Kävin paikalla kesällä 2015 melontaretkelläni. Kyllä ihmetys oli suuri, miten näihin puitteisiin oli mahtunut varmaankin noin 30 oppilasta 4:lle luokkatasolle normaaleille oppitunneille, kouluruokailemaan ja poikien/tyttöjen käsitöihin. Opettajan asunnosta sai jonkin kuvan – hellahuoneen pinta-ala ei ollut kuin ehkä 13-14 m2.

Edessä oli muutamia mukavia vuosia, joiden aikana äiti sai jo varsin hyvään alkuun kasvatustieteen maisterin opinnot. Sitten alkoi sota, 40 0000-70 0000 miestä oli rintamalla vuosia – kukas teki normaalit siviilityöt – naisvoimaa siinä tarvittiin ja paljon.

Kyläkansakoulunopettajan roolina oli olla yhteiskunnan tukipylväs kävi miten kävi – äidin raivaajan taustasta tämä rooli tietysti lankesi hänelle ylihyvin. Esimerkkiä piti näyttää koko kylälle nykyisin Jämsään kuuluvassa Riihijärven kylässä. Tämä tarkoitti kaikenlaista maalaisympäristön työtä halonhakkuusta puolukoiden poimintaan. Radiouutiset käytiin iltasella talvella hiihtämällä kuuntelemassa 5 km päässä – talossa, jonka tytär Anna Koivula oli äidin kanssa samaa maata, reipasotteinen, työhullu tai narkomaani. Jokainen aikakausi keksii omat nimensä ja osaltaan keksijöinä ovat laiskemmat ja terveemmät?

Sotavuosien henkisen työn tekijän korttiannoksilla moinen rehkiminen jätti luonnollisesti lisää jälkiä terveyteen. Paperikengät eivät pitkillä kävelymatkoilla myöskään olleet parhaat jalkatuet. Mäntän teollisuustaajamaan oli 25 km kävelymatka ja sitä käveltiin – paremmat kulkuneuvot olivat tärkeämmässä käytössä. Avuliaisuus oli päivän sana. Jos joku ajoi autolla ohi (työajoa, huviajoon ei ollut polttoainetta eikä autojakaan), niin kävelijöitä kerättiin kyytiin. Isäni oli jatkosodan aikana kotirintamalla autonkuljettajana – yhdestä tällaisesta kyydistä alkoi seurustelu ja monen vuoden päästä sen tuloksena 1952 syntyi ratamestari. Sitä ennen isosiskoni 1947 syntynyt kuoli 7 päivän ikäisenä synnytysvammoihin – ”iltasatujen” perusteella minusta tuntuu siltä, että Suomen koko sairaalalaitos oli vielä tuohon aikaan niin ylikuormittunut sodan jäljiltä, että ei mikään ihme. Kuinkahan monta hoitohenkilökuntaan kuuluvaa nykyajan mittarilla olisi saanut burn out leiman otsaansa.

Tällaisen taustan äitiä sain siis katsella pikkupoikana ja onneksi aikuiseksi 37-vuotiaaksi mieheksi saakka. Onneksi siksi, että jo pikku poikana äidin ylenmääräinen raataminen pursui yli ja sain siitä osani – vakavasti sairas äiti voivotteli ja pelotteli nurkan takana vaanivalla kuolemallaan jo tänään tai huomenna tai ainakin pian ja tämä oli myös keino, jolla minua ohjattiin kiltteyteen. Olinhan äitini poika, energinen tuleva ratamestari, eihän sellaisesta kilttiä saa millään. Hänen sairautensa olivat sellaisia, että tänä päivänä niillä oltaisiin moninkertaisesti pitkillä sairaslomilla ja luultavasti työkyvyttömyyseläkkeellä.

Lapsuudessani nuo vaivat eivät juuri tahtia haitanneet. Sota-ajan romahtaneilla nilkoillaan, kuluneilla polvillaan/lonkillaan ja reumaisilla jäsenillään äiti kävi minun ja oppilaiden kanssa hiihtämässä, opetti minulle pesäpalloa, pani ratamestarin uraa alulle. Yhtä lailla tai vielä enemmän (katkenneiden yliopisto-opintojensa vuoksi – kenties) koulussa lukuaineissa pärjääminen oli hänelle aivan ylenmääräisen tärkeää. Esimerkiksi vieraiden kielien opiskeluun hän kehitti menetelmän – koekappale käytiin sanaperhe/kielioppirakenne kerrallaan läpi ja kirjoitettiin vihkoon, kaikki mahdolliset johdannaiset opeteltiin ja tulosta syntyi. Aluksi äiti teki näitä nuotteja. Keskikoulun 3. luokalla muistan yhtenä syksyn viikonloppuna päättäneeni, että tästä eteenpäin teen itse. Tämä tausta linkosi minut yliopistouralle ja samalla esti sitä – paras on hyvän pahin vihollinen. Hänen intonsa lämmitti – aina tuli tukea, jos halusin oppia – sydän ja sappikivikohtausten varjossa toki pelotti.

Äitini oli nykyajan nainen. Hän tiesi luissaan naisten pärjäävän siinä, missä miestenkin. Isäni oli mies, joka kykeni henkilökohtaisiin ratkaisuihin. Hän irtisanoi itsensä 1950-luvun alussa ja tuli pitämään minua, sairastunutta vauvaa hengissä lahossa, lämmitysuuneiltaan romahdustilassa olevassa Ruoveden Tuuhosen koulussa hengissä. Tähän kouluun hän oli houkutellut äidin hakemaan opettajaksi, koska maisemat olivat aivan upeat. Nykyisiin vanhempainvapaakeskusteluihin suhteutettuna isän tasa-arvoliike on aivan omassa sarjassaan, mutta motiivikin on kiveä kovempi. Häneltä oli ennen meidän kolmikkoa kuollut kokonainen perhe, vaimo ja lapsi tuberkuloosiin ja minultakin isosisko.

Koskaan tasa-arvo asiaa ei perheessämme kuitenkaan sukupuoliroolitettu. Keskustelua ei käyty miehet sitä tai naiset tätä pohjalta, vaan aikaansaannokset, ansiot, ominaisuudet liittyivät yksilöihin. Vaikka kuinka on niin, että naisen euro on edelleen noin 0,8 ja he tekevät kotitöistä valtaosan, niin pitäisi huomata se, että miesten leimaaminen tällä on yhtä rasistista kuin joihinkin maahanmuuttajiin liittyvien kyseenalaisten käyttäytymismallien yleistäminen koko joukkoon.

Olen tähän kirjoittanut realistisen tarinallistetun äiti näkökulman omasta äidistäni. -Tämän kaiken tiedän vanhemmistani tarinoiden kautta. Kaikkia heidän elämänsä kummallisia käänteitä sain jo lapsena makustella erilaisina tarinoina illalla ja nukkumaan mennessä – telkkarikin tuli sotkemaan tätä tervettä perinnettä vasta 1960-luvun puolivälissä, Älypuhelimien nypläämisestä ei kukaan scifi näkijäkään osannut uumoilla – telkkarin vahingollisuudesta käytiin debattia ponnekkaammin, mitä älylaitteista nykyisin. – Tarinoiden sisältö on ehkä pitänyt minut edes tässä määrässä täyspäisenä kieltämättä sukupovien saaton, 100-vuotiaan itsenäisen Suomen ensimmäiset 50 vuotta jatkuneessa perustaltaan objektiivisten ilmiöiden aiheuttamassa psyykkisesti vaarallisessa kehitysympäristössä. Tämän jälkeen syntyneet terveen kehityksen vaarat ovat aivan toisessa määrässä meidän omia valintojamme.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarilla on asiaa

Maanantaina 8.5. Tunturiladun tamperelainen jäsenkerho Kolbma ja puuhamiehenä erityisesti äärivaeltaja Pete Mäkelä järjesti Hitin tukikohdassa Bikini Baarilla Kaupinojalla retkikeitintietoutta käsittelevän illan. Mukana oli myös Partioaitta ja heidän keitinesittelijänsä. Ilta oli retkeilyllisesti vallan mainio – kylmä tuuli puhalsi Näsijärveltä, rae- ja lumikuuroilta sentään vältyttiin. Olosuhde kuitenkin viestitti selvästi, että Suomi on arktinen maa ja Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin tuntumassakin keittimiä kokeiltaessa toukokuussakin pitää varustautua oikein – napapaidalla ei pärjää – hienoa.

Minulle toimintaympäristön tarjoajana tuli erityisen hyvä mieli siitä, että retkeilyjärjestössä toimivilla on edelleen ne HYVÄT TAVAT JA OSAAMINEN, joihin kymmeniä vuosia sitten törmäsi toimiessani retkeily- ja ulkoilujärjestöissä. Tapahtuman purkutilanteessa suuri joukko osallistujista koki tehtäväkseen laittaa kaikki käytössä olleet Hitin tavarat paikoilleen ja tämä kävi nopeasti ja erittäin vähällä neuvomisella porukka tuntui olevan selvillä siitä, minne kaikki kuuluu. KIITOS!

Kunpa yleisemminkin olisi näin – sääntöjen lisäämisen sijasta olisi enemmän henkilökohtaista vastuun ottamista ja porukkahenkeä jonkin asian kuntoon saattamiseksi – Olen aivan vakuuttunut, että näillä moraalisilla eväillä Suomi on rakennettu yleisesti yhdeksi maailman parhaimmaksi todetuista maista.

Se, jolla itse on tapoja ja tyylitajua on oikea henkilö kiinnittämään huomiota lantin kääntöpuoleen. Pete on blogissaan: https://reissupete.wordpress.com/…/expedition-kilpisjarvi-…/ kiinnittänyt huomiota aiheelliseen asiaan ja muutenkin ollut aktiivinen asiassa.

Luontomatkailuyrittäjänä oma näkemykseni on johdatteleva kaikille aiheellinen kysymys, onko moottorin pärinällä ja luonnon kokemisella mitään yhteistä? Käsittääkseni aika kielteistä vastausta on tarjottu YK:ssa, jonka luokittelu muistaakseni rajaa kelkkailun luontomatkailun ulkopuolelle. Aihetta voi hyvin laajentaa. Yleisesti moraalisesta ja tiedollisesta näkökulmasta kannattaisi tarkkaan harkita, mitkä teknologian luomat härpäkkeet ovat luonnossa liikuttaessa tarpeellisia ja mitä ovat sen asfalttikulttuurin jatke, joka luonnossa liikuttaessakin estää luonnon ympäristöpsykologiassa todetun tervehdyttävän vaikutuksen. Miksi kuuntelet musaa napit korvilla luonnossa lenkkeillessäsi tai miksi näpläät älypuhelinta, kun mustarastas soittelee lähipuskassa tai laineet liplattavat rantakallioon. Onko edes tietotekniikan lajitunnistukseen liittyvien välineiden käyttö tarpeellista, tekeekö se löytämisestä pinnallisemman kokemuksen ja siksi vähemmän riemukkaan. Ovatko edes huipputason retkeilyvälineet niin tarpeellisia, että koko harrastus lähtee niistä, olisiko parempi ensin olla huippuluokan retkeilijä, joka pärjää vähemmälläkin ja sitten vasta pitkän harkinnan jälkeen miettiä välinehankintoja – tämä ei luonnollisestikaan kasvata myyntiä eikä BKT:tä, mutta on yllättävän ekologista.

Hitin urheiluvälinekaupan ideologiana ei ole tuputtaa kuluttajille tavaroita, jotka kenties päätyvät roskiin tai ainakin jäävät vähälle käytölle. Me tarjoamme koulutus-, neuvonta- ja vuokraamopalveluiden ympäristön, jossa voi kaikessa rauhassa perehtyä moniin luontoliikuntalajeihin ja omiin haluihinsa. Jos kiinnostus johonkin aiheeseen laajenee ja syvenee, niin sitten kenties on aihetta ostaa omia välineitä – me myymme mieluiten sellaisia välineitä, jotka ostaja on jo vuokraus- ja koulutusasiakkaana sopiviksi todennut.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteet päättyneestä luistelukaudesta

Nyt on kesä tulossa ja melonta edessä mutta palataan hetkeksi talveen.

Kiitos kaikille innokkaille luistelijoille, niin Hitin asiakkaille kuin omilla välineillä luisteleville. Teidän iloisten ilmeiden katseleminen tuo energiaa radan ylläpitäjälle.

Kesällä tarjoamme Kaupinojalla kesäiseen luontoon sopivia liikuntapalveluita, keihään kärkenä melonta. Tule katsomaan löytyykö tarjonnastamme jotakin sinulle sopivaa: http://hikingtravelhit.fi/melonta-tampere/

Jakamalla tätä juttua tuet toimintaamme ja varmistat paremmat lähtöasemat seuraavan kauden luisteluradan auraamiseen – yhä useampi löytää meidät. Jakamalla tietoisuus luisteluradasta väkisinkin leviää myös laajemmalle joukolle Tampereen kaupungin virkamiehiä ja päättäjiä ja tällä tavalla toivottavasti radan liikunnallinen merkitys huomataan entistä paremmin. Esimerkiksi koululaisluisteluissa olisi valtavasti kehityspotentiaalia.

Päättyneen luistelukauden yhteenveto

Retkiluistelukausi oli erittäin pitkä ja monella tapaa menestyksellinen.

Alkukauden luistelu radan ulkopuolella

Pirkanmaalla kausi alkoi 7.11. Silloin täältä lähdettiin ensimmäistä kertaa Suomenselän suuntaan jäätyneille järville. Välillä jäät sulivat. Uudestaan retkille päästiin joulukuun alussa. Hitillä oli tarjolla ensimmäinen kaupallinen retki 4. 12. Ensimmäinen toteutunut retki oli itsenäisyyspäivänä Lavajärvellä. Muita syyskauden retkiä tehtiin: 11.12. Vankavedelle, 29.12. Kaupinojalta Aitolahdelle ja takaisin sekä 1.1.2017 Terälahdesta Vankavedelle ja takaisin.

Rataluistelukausi

Luistelureitin merkitseminen Kaupinojan uudesta tukikohdasta aluksi Aitolahden suuntaan aloitettiin 16.12.. Seuraavana päivänä reittiä merkittiin Kaupinojalta Lapinniemen kärkeen. Joulun seutuun sattui lämmin sääjakso, jonka aikana jäät heikkenivät lähes luistelukelvottomiksi ja siksi jouduttiin ilmoittamaan, että merkitty reitti ei ole enää voimassa. Luistelijoita oli kuitenkin koko ajan liikkeellä ja heille pystyttiin osoittamaan lyhyempiä turvallisia vaihtoehtoja rannan läheisyydessä Aitolahden suuntaan.

Uuden vuoden jälkeen talvi saapui lopullisesti. Reittiä merkittiin uudelleen 2.1.. Käsivoimin aurattiin ensimmäinen tuiskulumi Kaupinojan ja Lapinniemen kärjen väliltä 4.1.. Seuraavana päivänä sama väli aurattiin mönkijällä ja 6.1. koko uusi ratalinjaus Kaupinojalta rantaa pitkin Santalahteen ja pistoreitti Lapinniemestä Siilinkarille saatiin aurattua lopulliseen vähintään 10 m leveyteen. Avantilla jäälle päästiin aloittamaan 17.1. ja koko rantarata aurattiin seuraavana päivänä. Siilinkarille raskaammalla koneella päästiin muutamaa päivää myöhemmin.

Uuden rataosan merkitseminen Siilinkarilta suuntaan Reuhari, Lentävänniemi, Jänissaari, Suomensaari, Siivikkalan lahti alkoi 1.2., 3.2. uutta osaa päästiin auraamaan ja seuraavana päivänä uusi rataosa ulottui Siivikkalan lahdelle. Rataosaa ylläpidettiin tästä eteenpäin kauden loppuun aina, kun siihen liikeni resursseja pääradan auraamisesta. Tämän lisäosan ylläpito tapahtui kokonaan Hiking Travelin omalla kustannuksella radan kehittämiseksi. Kokeilussa oltiin myöhässä, koska turhan pitkään odotettiin Tampereen Kaupungin matkailuyhtiöltä 3000 € kehitysavustusta. Lopulta saatiin sentään kielteinen päätös – ei kuulemma kuulu matkailun markkinointiin. Onneksi olimme aloittaneet työn omalla rahalla ja omalla ajalla muutenhan olisi jälleen yksi vuosi menetetty. Uudesta rataosasta saatiin paljon positiivista palautetta, vaikka sen laatutasoa ei pystytty pitämään Hitin nykyisellä konekalustossa saman tasoisena kuin päärata. Käytössä olevilla koneilla ei yksinkertaisesti ehdi aurata yli 10 km pituista yli 10 m leveää väylää pyry olosuhteissa, vaikka koneet kävisivät vuorokaudet ympäri. Uutena asiana kokeiltiin Hitin omasta toimesta radan reunalle myös hiihtolatuja. Ensimmäisen kerran ladut vedettiin 27.2.. Niitä ei saada vakiinnutettua oikukkaiden lumiolosuhteiden vuoksi, mutta käy selväksi, että laduilla olisi paljon käyttäjiä.

Maaliskuun puolivälissä oli öisin lämmintä ja 15.3. vesi meni n. 40 cm jäästä läpi. Avantilla auraaminen alkoi muuttua uhkapeliksi 20.3. ja noin viikkoa myöhemmin radalle ei menty enää mönkijälläkään. Luistelukelit jatkuivat samaan aikaan hyvinä, koska lumisateet olivat vähäisiä ja lumi suli päivisin ja yöllä lätäköt jäätyivät. Huhtikuun alussa kevät voitti, 4.4. kerättiin osa ratamerkeistä, jää oli vielä luistelukelpoista. Loput ratamerkit kerättiin 7.4., paljon myöhemmäksi operaatiota ei olisi voinut siirtää.

Radan auraamisen kannalta kausi oli pääosin yllätyksetön. Lumisateet ja tuiskut olivat kohtuullisia ja aina välillä lumi suli lähes kokonaan. Tämä tarkoitti sitä, että työtä tekemällä rata saatiin pysymään vähintään hyvässä useimmiten kiitettävässä kunnossa. Tähän tilanteeseen oli kaksi poikkeusta: viikolla 8 auratiin yhteensä noin 60 konetuntia ja helmi-maaliskuun vaihteessa Siilinkarin suora ja sen lähialueet lainehtivat jään päällä olevana syvimmillään 150 mm vesilätäkkönä. Harjaantumistamme radan ylläpitoon kuvaa se, että yhden päivän aikana kairaamalla kahdella tehokkaalla akkuporakoneella satoja reikiä radalle ja sen ulkopuolelle saatiin tuhansia kuutioita vettä siirtymään radalta jään alle ja seuraavaksi päiväksi rata luistelukuntoon. Koko kaudella konetunteja kertyi yli 200 ja koko radan ylläpitoon käytetty työtuntimäärä lieni noin 350. Jos ”painajaismainen” 60 tunnin aurausviikko olisi sääntö, niin silloin vastaavaan radan ylläpitoon kuluisi 700-900 tuntia.

Loppukauden luistelu radan ulkopuolella.

Maaliskuussa ja vielä huhtikuussa oli pitkiä jaksoja, jolloin Pirkanmaan järvien jäillä ei ollut lunta ja jääpinta oli luistelukelpoinen. Jo 1.3. Skrinnareiden retken vetäjä Leo Kinnunen luisteli Tampereelta Teiskoon. Maaliskuun alun vesilätäkköjen jäätymisen jälkeen alkoi retkeilykausi radan ulkopuolella. Kaupallisessa toiminnassa retkeilyolosuhteen pitää olla varsin varma. Hitissä toteutettiin retket 19.3., 25.3., 30.3. ja 8.4. Kolme ensimmäistä retkeä suuntautui Näsiselälle, viimeinen Pukalaan. Hittiläiset luistelivat ja potkukelkkailevat Ruoveden Koverojärvellä vielä 15.4. Tätä myöhemminkin oli Helvetinjärven kansallispuiston järvillä luistelukelejä.

Luistelijamäärät, kauden pituus ja Siilinkarin kotakahvilan toiminta

Luistelukausi alkoi 7.11. ja päättyi noin 20.4. Syksyllä marraskuussa oli välillä tauko, jolloin jäät sulivat. Kauden pituus kalenteriajassa oli siis reilut 5 kk (yli 150 päivää), hiihtokausi tykkilautujen ulkopuolella aika olematon – talvet ovat todella muuttuneet. Ratakausi (merkitty ja/tai aurattu rata) Nässyllä alkoi 16. 12. ja päättyi huhtikuun alussa. Sille kertyi pituutta noin 3,5 kk, reilut 100 päivää. Aurattu ratakausi alkoi 4.1. ja päättyi 26.3.. Auratulla radalla luisteltiin 12 viikkoa, jotka viimeistä lukuun ottamatta olivat vilkkaita.

Ensimmäinen vilskeinen viikonloppu radalla oli 8.-9.1. (Aamulehdessä myönteinen artikkeli juuri viikonlopun alla) ja sellaisena kausi jatkui maaliskuun loppupuolelle, 18.-19.3. oli vielä vilkasta, mutta viikkoa myöhemmin 25.-26.3. luistelijoiden määrä laski dramaattisesti, vaikka luisteluolosuhteet olivat hyvät. Mediassa esiintynyt asiatiedot sivuuttava tunnepohjainen jääpelottelu oli tehnyt tehtävänsä. Erityisen vilkasta radalla oli 21.-22.1., arvioitu luistelijamäärä 3000-4000. Vielä suurempi ryntäys radalle nähtiin hiihtoloman aikana 4.-5.3.

Siilinkarin kotakahvila avattiin viikonloppuna 14.-15.1., 2 viikonloppua entistä aikaisemmin. Se palveli siitä lähtien 25.-26.3. viikonloppuun saakka. Hiihtolomaviikoilla 8, 9 ja 10 kotakahvila oli auki joka päivä. Asiakasmäärät vaihtelevat pääsääntöisesti samaan tahtiin kuin luistelussakin. Viimeinen viikonloppu oli hiljainen mediassa esiintyneen heikoilla jäillä pelottelun vuoksi.

Parhaina viikonloppuina rataa käytti noin 4000 luistelijaa ehkä ylikin. Arkipäivien viikkokäyttö lieni 500-1000 käyttäjäkertaa. Tämän perusteella voidaan arvioida hyvin varovaisesti radan käyttäjäkertoja 11*(2500 viikonloppukäyttäjäkertaa+500 arkikäyttäjäkertaa)=33000. Keskinkertainen arvio vastaavasti 11*(2750+750)= 38000 käyttäjäkertaa ja rohkea arvio 11*(3000+1000)=44000. Kun kaavoihin lisätään se, että merkityllä radalla luisteltiin jo pari viikkoa ennen aurauskautta, niin radalla varmaan oli yli 30000 käyttökertaa, luultavasti noin 40000, eikä ole mahdotonta, että käyttökertoja olisi 50000. Rata on nykyisin niin laaja, että jollakin hetkellä radalla olevien luistelijoiden määrän laskeminen on vaikeampaa kuin ennen. Auratessani päädyin siihen, että parhaimmillaan radalla oli yhtaikaa 400-500 luistelijaa. Silloin tunnin luisteluaika ja jo 5 tunnin päiväsesonki tuottaa päivän kävijämääräksi 2000. Kevättalven aurinkoisina päivinä luistelupäivän pituus on paremminkin 8-10 tuntia kuin 5 tuntia. Alkutalvesta luistelupäivä on lyhyempi 5-6 tuntia.

Retkiluisteluradan matkailunäkymät

Kuluvalla kaudella laskimme ensimmäistä kertaa, kuinka suuri osa luistinvuokraamomme asiakkaista on ulkomaalaisia. Päädyimme noin 10 % osuuteen. Suurin ryhmä tässä joukossa olivat luultavasti vaihtariopiskelijat ja heidän vaikutuksestaan Tampereelle tulleet ulkomaalaiset. Jos ulkomaalaisten osuus koko radan käyttäjävolyymistä oli yhtä suuri, niin se tarkoittaa jo nykyisellään tuhansia ulkomaalaisia luisteluradan käyttäjäkertoja. Vaikka osuus olisi vain 5 %, niin silloinkin ollaan jo hyvin varovaisillakin arvioilla suuruusluokassa 1500-2000. Pitäisiköhän Tampereen matkailukaupunkina huomata tämä? Hiking Travelissa asia on huomattu ja siihen on panostettu. Onnistuimme 10.2. pääsemään Nordic Skating Center nl sivustolle, joka esittelee matkaluistelumahdollisuuksia eri Pohjoismaissa. Kauden aikana näkyvyytemme sivustolla parani. Yksi saamamme viiden tähden Trip Advisor arviokin tuli sivustolla näkyviin. Trip Advisor näkyvyyteen pyrimme muutenkin panostamaan ja saimme kauden aikana 9 viiden tähden pääasiassa matkaluisteluun liittyvää arviointia, joista 5 tuli ulkomaalaisilta luistelijoilta/luistelijaryhmiltä.
Muutenkin some näkyvyys oli luistelussa keskeistä. Luistelurataa käsittelevän Facebook tilin viikoittainen kattavuus oli huipussaan noin 30000 ja ratamestarin parhaat jutut näkyivät reilusti yli 10000 käyttäjälle. Jäällä vieraili 3.3. myös Saksan Kaapeli TV 1:n ryhmä tekemässä ohjelmaa ja siinä sivussa luistelu tuli esiin. TV produktion toteutuminen tällä tavalla oli Hitin Liisa Tyllilän aktiivisuuden ansiota.

Retkiluisteluradan talous

Tampereen kaupungin avustus kuluneelle kaudelle radan auraamiseen oli 12000 €. Silloin varovaisen käyttäjäkerta-arvion perusteella yhden käyttäjäkerran hinnaksi tuli 0,36 € (jälleen vähemmän kuin edellisellä kaudella). Vastaavasti keskinkertainen ja rohkea käyttäjäkerta-arvio tuottavat käyttäjäkerran hinnaksi 0,31 € tai 0,27 €. Tästä voidaan päätellä, että uusi pidempi ratalinjaus, jossa kilometriä kohti laskettu aurausavustus oli entistä tasoa oli myös Tampereen kaupungin kannalta erinomainen valinta. Lukuja toki voi kaunistaa myös se, että kausi oli erinomainen luistelumahdollisuuksien kannalta ja huono hiihdon kannalta.

Neljä luistelukautta sitten ennustin ja analysoin:
”Pitämällä helpompanakin talvena panostus vaikeampien kausien tasolla voidaan radan laatutasoa järkevällä panos/tuotos suhteella kasvattaa huomattavasti – hyvissä olosuhteissa satsaus aurauksen ja jäädyttämisen laatuun kannattaa. Tämä tuo lisää luistelijoita radalle ja tällä tavalla siitä saadaan kaikkia luistelusta kiinnostuneita tamperelaisia paremmin palveleva. Tasaisen hyväkuntoinen rata tuo paikalle satunnaisemmat luistelijat ja käyttäjämäärä moninkertaistuu. Liikuntapalvelun yksikkökustannus yhtä luistelutuntia kohti laskee.” Tämä arvioni on toteutunut neljänä viime talvena lähes kirjaimellisesti ja viime ja sitä edellisenä talvena yli kaikkien odotusten. Viime talven esimerkki tästä ajattelutavasta on lisärata Siivikkalan suuntaan. Aurausolosuhteiltaan kohtuullisen helppona talvena pystyimme sen kokeiluluonteisesti toteuttamaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail