Avainsana-arkisto: retkeilyreitit

Retkeilyrakenteista

Ratamestarin mietteitä:

Olimme Tapion kanssa viikon melontaretkellä Puulavedellä.

Retkeilyn hyvä piirre on sen tapahtumaköyhyys verrattuna nykyiseen hektiseen elämäntyyliin. Retkellä aivan itsestään miettii moninaisia asioita. Elää ajatuksissaan, joka lienee aika hyvä juttu!

Jotakin näistä mietteistä lienee myös hyvä jakaa muille. Vuosi sitten vastaavalla retkellä muistan pohtineeni korpihotellien kohtaloa ja Suomen luontomatkailun tilaa. Silloin myös kerroin hieman itsestäni, jotta minua heikoisti tuntevakin lukija saa käsityksen miltä taustalta mielipiteeni kumpuavat. Toistan seuraavaksi viime vuonna tähän tarkoitukseen laatimani esittelyn itsestäni:

” Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta etelään Hämeenlinnaan, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.”

Tästä taustoituksesta jo voi päätellä, että aion sanoa painavasti “auktoriteetista käsin” muutaman sanan tällä kertaa retkeilyreittirakentamisesta ja reittien rakenteista. On paikallaan myös todeta, että yrityksessäni on toteutettu laajoja tähän aiheeseen liittyviä selvityksiä, kartoituksia, luokitteluja ja arvointeja, jotka kattavat yhteensä tuhansia kilometrejä polkuja ja vesireittejä. Jonkin verran olemme sotkeentuneet myös reittien rakentamiseen. Tästä viimeisenä esimerkkinä tänä syksynä toteutettu Kuttuniskan silta Kurussa Haukkajoen reitillä.

Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen:

Minun kaltaisen ammattilaisen silmään retkeilyreittien rakenteet valitettavasti näyttäytyvät yleensä korkeintaan tyydyttäviltä, usein välttäviltä ja liian usein myös virheellisiltä ja käyttökelvottomilta, Miksi näin on? Eihan taksi-, bussi ja kuorma-autoliikennettä harjoittavien ammattilaistaen tarvitse olla neuvomassa, mitä vikaa maanteissä on tai miten niitä pitäisi rakentaa?

Edelliseen liittyen on hyvä muistaa, että myös tienrakennuksessa on ollut kummallisuuksia, aivan käsittämätöntä toimintaa. Aikansa työttömyystöinä tehtiin tien runkoa jopa lumesta lapioimalla – talvella näytti kauniilta, mutta kesällä totuus paljastui ja tällaista on tapahtunut juuri silloin, kun Suomi murtautui sodan jälkeen köyhyydestä nykyiselle kasvu-uralle.

Taitaa olla niin, että retkeilyreittirakentamisessa ei vielä juna ole kiskoilla, vaan ainakin näihin päiviin saakka reittejä on rakennettu hieman samalla tavalla vinoutuneesti, mitä kertomani tienrakennusesimerkki kuvaa. Siinä vinouma piilee sanassa työttömyystyö – pahalta kalskahtava sana. Tietä tehtiin verovaroilla ja työttömyystyö oli keihään kärkenä ei tien tehokas toteuttaminen ja laadukkaan lopputuloksen varmistaminen ja siten, että panos/tuotos suhde on hyvä.

Teiden tekeminen tällä tavalla liittyi yhteiskunnan rakennemuutokseen. Samoin on luontomatkailua palvelevien rakenteiden kanssa.

Suomessa maaseutu on koko itsenäisyyden ajan ollut toisiaan seuraavien rakennemuutosaaltojen kourissa: torpparivapautus, karjalaisten asuttaminen sodan jälkeen, rintamamiestilat, edellisellä tavalla syntyneiden pientilojen kuolema 1960- luvun puolivälistä alkaen (vennamolaisuuden nousu), EU ajattelutavan rantautuminen Suomeen, maatalouden ja maaseudun elinkeinojen uusi reformi, joka jatkuu yhä. Tähän viimeiseen aaltoon sijoittuu melkoinen buumi retkeilyreittirakentamisessa. Kun alkoi olla näköpiirissä Suomen entistä tiiviimpi integroituminen Euroopan ytimeen nähtiin heti, että suomalainen maaseutuinfra ei siitä kummoisesti selviä. Jotakin piti tehdä ja nopeasti. Syntyi kasapäin luontomatkailuprojekteja, alan koulutus kasvoi kuin herkkutatit lämpimässä sateessa, retkeilyreittejä suunniteltiin ja rakennettiin. Alalle houkuteltiin yrittäjiksi entisen elinpuun menettäneitä starttirahojen ja pikakoulutusten turvin, maatalousyrittäjiä houkuteltiin tukirahoituksen avulla vaihtamaan toimialaa maatilamatkailuun jne. Tämän touhun hätäisyys muistuttaa kyllä aika paljon työttömyystyönä toteutettuja tiehankkeita ja ongelmat ovat samoja. Sellaiset peruskysymykset kuin:

1. Mitkä ovat todelliset tarpeet ja millä perusteella reittejä rakennetaan?
2. Mitkä ovat hyviä rakenteita ja millä perusteella, kenellä on niistä asiantuntemusta ja mihin se perustuu?
3. Mihin suunnittelufilosofiaan reittirakentaminen tulisi perustaa?
4. Miten reittiä markkinoidaan, mitä siihen tukeutuvia palveluita on tuotteistettu ja kuinka niitä myydään?
5. Kuinka ja millä rahoituksella reittiä ylläpidetään?

Näitä asioita olen yrittänyt pitää esillä niissä hankkeissa, joissa yrityksemme tai minä henkilökohtaisesti olemme jollakin tavalla olleet mukana, mutta tulokset ovat olleet laihoja, parhaimmillaan on analyysiäni jääty kuuntelemaan, mutta oikeastaan missään tapauksessa se ei ole tuottanut omasta mielestäni selkeästi nähtävissä olevia parannuksia. Tähän voin listata muutamia syitä:

1. Reittihankkeesta on jo “ylätasolla” päätetty. Suuret linjat ovat annetuja ja niinpä suuria korjauksia ei voi tehdä. Vaikkapa tyyliin karsitaan puolet hankkeesta ja pannaan säästyvät rahat “ylläpitorahastoon” niin reitin kunnossa pysyminen varmistetaan.

2. Reittiä lähtee toetuttamaan taho, joka projektissa opettelee aihealuetta. Valmis reitti on siten parhaimmillaan hänen kisällinäytteensä eikä kokeneen ammattilaisen aikaansaannos. Tämä ilmiö seuraa maaseudun rekennemuutoksesta – reittiympäristössä on paljon paikallisia toimijoita, joille pitäisi keksiä jotakin uutta työtä, niinpä reittiprojektin rahoja ei haaskata ulkopuoleisten “todellisten” asiantuntijoiden etsimiseen ja heidän käyttämiseessä. Tämä näkyy toistuvasti projektien rahoitusrakenteessa, jossa ulkopuoleisilta asiantuntijoilta ostettaviin palveluihin budjetoitu osuus on vähäinen verrattuna projektihenkilökunnan palkkoihin.

3. Koska reitin ja sen rakenteiden suunnitelussa ei ole kunnon ammattilaisia mukana, niin ratkaisut lainataan muualta. Käytetään keittokatos, kota, nuotipoaikka jne. ratkaisuja, joita teollisuus on tarjonnut jo kymmeniä vuosia kesämökkiasukkaille, leirintäalueille jne. ei kysytä tarpeeksi ponnekkaasti toimivatko ne reittirakenteina.

4. Reittirakenteiden toteuttajat voivat olla samalla tavalla maaseudun rakennemuutoksen kourista mukaan poimittuja henkilöpitä kuin projektin suunnitteluhenkilötkin – tilanne siis muistuttaa tältäkin osalta tienrakennusta työttömyystyönä. Rakentamisen tulosten laatu vaihtelee samallakin reitillä arveluttavalla tavalla.

5. Reittirakenteiden ylläpidettävyyteen ei osata kiinnittää huomiota. Tämä on tulosta valmiiden rakenteiden lainaamisesta toisesta ympäristöstä ja suunnittelijoiden/toteuttajien vaillinaisesta asiantuntemuksesta.

6. Reitin riittävän ylläpitorahoituksen varmistamiseen ei kiinnitetä pahimmassa tapauksessa lainkaan huomiota.

Tällaista surkeaa listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta tämä riittänee.

Jotta juttu ei olisi vain valittelua, niin tässä muutama ratamestarin yksinkertainen ja haluttaessa varmasti toteuttamiskelpoinen neuvo edellisten ongelmien välttämiseksi.

1. Rakenna reittiä vain mitattavissa olevaan tarpeeseen. Kysy reitin käyttäjävirtoihin liittyviltä etulinjan ammattilaisilta, mitä oikeasti tarvitaan ja millaisia rakenneratkaisuja. Älä hyväksy aloittavaa yritystä neuvonanatajaksi eikä reitin toteuttajaksi. Vältä toiveiden tynnyri ilmiötä. Parempi vähemmän kunnollisia rakenteita kuin paljon laadullisesti heikompitasoisia.

2. Varmista reitin ylläpidon kunnollinen rahoitus. Rakenna vain sen verran, mitä kyetään ylläpitämään

3. Koska edellisestä huolimatta ylläpito on vaarallinen akilleen kantapää, niin toteuta mahdollisimman pitkäikäisiä rakenteita. Toteuta säälle alttiit rakenteet kivestä, sorasta tai painekyllästetystä puutavarasta. Normaalien puurakenteiden pitää olla katon alla sateelta suojassa. Tämä tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin riittävän pitkiä räystäitä.

4. Rakenteissa on kyse funktionaalisesta suunnittelusta. Mene siis käytettävyys edellä, alista valmiit rakenneratkaisut, aivan muihin tarkoituksiin suunnittelut paloturvallisuunormisto jne. käytettävyydelle. Älä anna hämätä itseäsi väitteillä, että eiväthän käyttäjät kuitenkaan osaa käyttää näin hienoja rakenteita oikein, vaan päinvastoin vetoa neuvontaan, valistukseen, ohjeisiin ja opettamiseen. Kyllä retkeilijä oppii aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Emmekö elä kaikkien aikojen koulutetuimmassa yhteiskunnassa. Osaamattomuuteen, ymmärtämättömyyten ja tyhmyyteen vetoamisessa ei ole järkeä eikä mitään rajaa. Siitä pitää kasvatuksen ja ohjeistuksen keinoin pyrkiä poispäin eikä hylätä muuten hyviä ratkaisuja vetoamalla käyttäjien osaamattomuuteen.

Tässä aivan ilmaiseksi neuvoja konsulttitaholta, joka on arvioinut luokitellut ja pieneltä osalta myös ollut rakentamssa tuhansia reittikilometrejä. Toki edelleen olemme halukkaasti myös rahasta mukana, reittien kehittämisessä ja korjaamisessa, jos asiantuntemustamme arvostetaan ja kutsu käy. Jatkan juttua myöhemmin, jos vielä tulee jotkain olennaista mieleen.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteitä päättyneeltä melontaretkeltä

Olin Tapion kanssa melomassa inkkarikanootilla Päijänteen itärannan läheisyydessä olevissa vesistöissä 12 päivää. Retki päättyi eilen.

Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta, etelästä Hämeenlinnasta, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet, ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.

Pitkästä johdannosta jo voi päätellä, että aion sanoa painokkaasti parista Suomen luontomatkailun tilaan ja tulevaisuuteen liittyvästä asiasta, joista tein päättyneellä retkellä tuoreita havaintoja.

Ensimmäinen aihe kumpuaa Hotelli Joutsenlammesta, mahtava korpihotellien kulta-ajan luomus hienolla harjun rinteellä puhtaan veden äärellä, mutta konkurssissa. Miksi? Voi toki olla, että aikanaan hotellin menestyessä sen omistajat ehtivät kuolettaa sijoitetun pääoman ja tehdä hyvän tilinkin, mutta silti edellinen miksi on olennainen kysymys. Vastaus on hyvin selvä ja tunnettu, sellainen että se toistuvasti unohdetaan ja se kuuluu: “aikansa kutakin”. Kuluttajamarkkinat ovat arvaamattomat, koska siellä osa kysynnästä perustuu ilmiöihin, joihin myös kyllästytään. Tällaiselle pohjalle ei voi rakentaa “loputtomiin jatkuvaa” menestyvää liiketoimintaa. Korpihotellien kulta-aika oli ja meni, koska niitä rakennettiin potentiaaliseen asiakasmäärään nähden runsaasti ja toisaalta kysyntä perustui ilmiöön, johon kuluttaja muutaman kokemuksen jälkeen myös kyllästyy. Koska asiakaspohja oli suurelta osalta kotimainen, niin kulta-ajan hotellien määrä tyhjensi kysynnän melko nopeasti. Ohjelmapalveluiden puolelta hyvä esimerkki vastaavasta tuotteeseen ja kysyntään liittyvästä ilmiöstä on perinnesavotta. Noin kymmenen vuotta sitten tämä oli suosittu yritysryhmille tarjottava tuote (puun kaatoa, karsimista, katkomista, kuorimista, hevoskuljetusta ja uittoa perinteisillä välineillä). Tuote vain on luonteeltaan sellainen, että sitä kerran pari kokeiltuaan, on siihen kohdistuva into tyydytetty ja koska suomalaisia firmaryhmiä on varsin äärellinen määrä, niin kysyntä sammuu aika nopeasti.

Ettei vain Lapin matkailussa vaanisi sama ansa. Totuuden paljastuminen vain ottaa kauemmin, koska kysyntä on kansainvälistä eli asiakaspotentiaalia on paljon. Silti vaarallisen paljon Lapin tarina perustuu moottorikelkkaan, poro/ koiravaljakkoon ja joulupukkiin.

Tuotteiden rakentaminen ruisleivän syömisen kaltaiseen kysyntään (johon ei kyllästy ainakaan pitkäksi aikaa koskaan) on paljon turvallisempaa. Väitän että melonta 180 000 järven maassa on tällainen ruisleipäalusta, joka tarjoaa loputtomat mahdollisuudet – melominen tyydyttää sellaisia perustarpeita, joiden tyydyttämiseen ei kyllästy.

Tästä tullaankin toiseen teemaani: Suomi melontamatkailukohteena.

Miksi muutamaan edellä selostetun kyllästymisriskin sisältävään teemaan liittyvä Lapin matkailu menestyy, mutta melonta antaa edelleen odottaa itseään?

Tämä teema terästyi mielessäni erityisesti meloessamme toinen toistaan upeampien järviretkeilypäivien jälkeen Tainionvirtaa Hartolasta Sysmään. Tämä jokimelontareitti on Visit Finlandin alla olevan Outdoors Finlandin ykköskohteita.

Kotimaiseen silmään toki kohteella on puolensa. Etelä-Suomessa on vain muutama jokimelontakohde, jossa voi toteuttaa edes yhden tai kahden yön melontaretken. Tässä mielessä siis vähäinenkin virtaavan veden tunne on suomalaisille houkuttelevaa. Joku voi myös nauttia jokimaisemien paikoitellen tiheästä rantarakentamisesta hyvin hoidettuine puutarhoineen, sen vaihtelusta erämaisempiin maisemiin ja Suomen mittakaavassa myös vanhaan rakennuskantaan. Mutta tehoaako tämä saksalaiseen. Keski-Euroopassa parhaimmillaan jokiretkellä voi ihailla vuoria ja ritarinlinnoja! Maailman perspektiivistä katsottuna itsestäänselvyys: Suomi on järvimelonnan paratiisi eikä jokimelonnan on jäänyt huomaamatta. Jos katsoo mainitun Outdoors Finlandin muita kohteita, niin sama ilmiö loistaa.

Miksi?

Kyse taitaa olla tuotteistamisinnosta. Tuotteistamismantraa ja sen puutetta on luontomatkailussa toisteltu kymmeniä vuosia. Suppea jokimilijöö vielä jollakin tavalla antautuu tälle alun perin tavaratuotannosta peräisin olevalle ajattelutavalle, mutta vaikkapa Suur-Saimaan kokoinen vesialue tai sitä 4 kertaa pienempi Päijänne ei enää mitenkään. Seurauksena on se, että ulkomailta katsottuna näin toimittaessa Suomen melontamahdollisuuksista muodostuu hyvin vinoutunut kuva. Mahdollisuuksien laajuus, yhden ihmisiän puitteissa loputtomuus jää kokonaan havaitsematta. Näkökulmaa pitäisi parissa asiassa muuttaa:
1. Mikä meille on kaikkein tavallisinta voi kaukaa tulleelle turisteille olla kaikkein eksoottisinta. Tavallinen järviluonto ja se loputtomuus voi olla juuri se asia jota ei saa peittää normaalin muista business ympyröistä kopioitujen markkinointiviestinnän kaavojen alle. Voi olla jopa niin, että suomalaisen mielestä koleahko ja jopa hieman sateinen kesäpäivä kajakissa voi kuumasta ilmanalasta kotimaassaan kärsivälle olla mitä hienointa elämyssisältöä.
2. Liikaa tuotteistamista pitäisi välttää siellä, minne se ei sovi, koska se supistaa näköalaa. Tuotteistamisessa pitäisi keskittyä selkeämmin tukipalveluihin (majoitus, vuokraus, ravintolat ja kuljetukset) ja retkeilyä tukevaan infraan (tulipaikat, laavut, kodat) ja jättää varsinainen melonta liian tuotteistamisen ulkopuolelle ja elämyksen tuotteistamisen sijasta vain luoda monipuolisia mielikuvia suomalaisen järvimelonnan rajattomista mahdollisuuksista.

Lappiin palatakseni.

Edellä kuvatulla tavalla Lapin matkailun vetonaulat estävät matkailijaa näkemästä omaehtoisen kokemisen näkökulmasta Lapin luonnon suuria mahdollisuuksia, parin tunnin tunturipatikasta laajempiin vaellusympyröihin.

Aivan toinen asia on sitten se, jos luontomatkailussa vain puhutaan aitoudesta ja aidoista elämyksistä ja todellisuudessa yritetään edelliset mahdollisuudet hyvin tietäen kuitenkin tyhjentää turistin taskut mahdollisimman yksinkertaisella teollisella konseptilla samaan tapaan kuin hampurilaisravintolassa. Ei tarvitse olla äärimielipiteistään ekonatsiksi haukuttu Linkola tajutakseen, kuinka mädännäiseen arvopohjaan edellinen vaihtoehto perustuu.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail