Avainsana-arkisto: ahkio

Rinkka vai ahkio, talvivaeltamisen ydinkysymyksiä… ja jos rinkka, niin millainen tai millainen ahkio?

Tästä aiheesta varmaankin jokaisella talviretkeilijällä on jokin mielipide ja useilla aika varmakin käsitys.

Tähän käsitysten sekamelskaan joutuu luultavasti ottamaan kantaa, jos on aloitteleva talvivaeltaja ja miettii varustehankintoja järkiperäisen analyyttisesti. Tähän on hyvä huomauttaa, että toki voi retkeillä silläkin tavalla, että retkeily tuo nimenomaan vapautta turhasta järkeilystä, johon työelämä meidät usein pakottaa liiankin kanssa.

Edellistä täytyy vähän kommentoida ennen kuin käymme käsittelemään varsinaista aihetta.

Retkeilyssä, jossa aika vähät välitetään järkiperäisestä retkeilyvälineisiin, reittivalintoihin, ruokailuun, tauotuksiin jne. liittyvästä rationaalisesta analyyttisestä lähtökohdasta täytyy vastapainoksi yhden asian olla kunnossa: Tällä tavalla fiilis pohjalta retkeilevän henkilön pitää olla tunne-elämältään tasapainoinen ja vaistomaisesti tunnepohjalta oikeita ratkaisuja tekevä. Hän osaa pitää tauon tuntemustensa pohjalta, kun se on tarpeen. Hän tuntee sisällään milloin pitää katsoa seuraava yöpaikka ja hän tuntee ja vaistoaa, millaiselle retkelle on hyvä lähteä mukaan jne…

Otsikon aihetta käsiteltäessä edellisestä tyylistä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Ei ole juuri järkeä analysoida välineitä, jos lähtökohta on se, että niiden käyttäjä osaa sopeutua välineidensä ominaisuuksiin terveellä tavalla olivatpa välineet melkein millaisia tahansa.

Kaikki välineanalyysit ja vertailut ovat mielestäni jo edellä kerrotuilla perusteilla rationaalisia ja analyyttisia. Siitäpä se ongelma syntyykin. Vertailuihin nimittäin kovin helposti luikertelee monenlaista subjektiivista ainesta, jolla on vahva yhtymäkohta mielipiteen esittäjän tunnepohjaisiin mieltymyksiin. Eikä tässä mitään jokainen on omissa tuntemuksissaan oikeassa niin kauan, kun ei vahingoita muita. Ongelma tulee vain siitä, että henkilökohtaisia myös omiin tuntemuksiin ja tunteisiin pohjautuvia kokemuksia ei voi yleistää ja tarjota muille ”tietona”.

Tällaiseen aiheen johdantoon päädyin, kun hieman katsoin verkosta, mitä siellä tästä aiheesta Google antaa kärkiartikkeleiksi.

Tässä analyysissä lähdetään aihetta käsittelemään järkiperäiseen analyyttisestä retkeilynäkökulmasta. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että koko retkeilymielikuva muuttuu jossakin määrässä suorituskeskeiseksi. Välineet osoittautuvat toisia paremmiksi/huonommiksi joissakin tilanteissa, kun niitä mitataan ja mittauksen on pakko perustua johonkin suorituskriteeriin. Ahkion /rinakn vertailussa vaikkapa mahdolliseen kuorman kokonaismäärään, mahdollisiin päivämatkan pituuksiin, retken ajalliseen kokonaispituuteen, mitattavissa olevaan rasitustasoon erilaisissa olosuhteissa edettäessä, reittivalinnan mahdollisuuksiin jne…

Edellinen ei tarkoita sitä, että rationaalinen, suorituskeskeinen analyyttinen välineidensä ominaisuuksiin keskittyvä retkeilynäkemys olisi jotenkin ylivertainen. Lopultakin taitaa olla niin, että ”huippusuorituksia” syntyy sellaisten ihmisten toiminnan tuloksena, missä analyyttinen tavoitteellisuus ja suorituskeskeisyys ei ole hallitsevassa asemassa, mutta niidenkin merkitys olennaisena peruskivenä kokonaisuudessa myönnetään.

Rinkka vai ahkio teeman peruskysymyksiä

Kattavasti tätä aihetta kannattaa lähestyä jaolla

– ahkio ja vetojärjestelmä/ rinkka (anatomic) ja kantojärjestelmä (= työkalu)

– ahkion vetäjä/ rinkan kantaja (=työkalun käyttäjä)

– retkeily-ympäristö alue, olosuhteet, vaelluksen kesto (= toiminnan fyysinen ympäristö)

– sosiaalinen ympäristö,millaisessa retkiryhmässä liikutaan (= toiminnan sosiaalinen ympäristö)

Näiden lohkojen keskimääräinen retkikohtainen yhteisvaikutus määrittelee rationaaliselta kannalta sen, kannattaako käyttää rinkkaa vai ahkiota. Jos retkeilijä tekee valinnan, päättää panostaa vain rinkkaan tai ahkioon, niin silloin hänen on ajateltava koko nähtävissä olevaa talviretkeilytyyliään yhtenä kokonaisuutena.

Aloitan analyysin ahkiosta/rinkasta

Mukaan otettavissa olevan tavaran määrä, tilavuus ja paino.

Ahkioiden ja kantolaitteiden tilavuuksiksi mainitaan yleisesti seuraavan tyyppisiä lukuja:

1. Anatomic tyyppiset vaellusretkille tarkoitetut kantolaitteet tyypillisesti 55 l -75 l.

2. Ulkopuoleiseen putkikehikkoon perustuvat kantolaitteet (rinkat) jopa noin 100 l saakka.

3. Ahkiot, pienet mallit kuten Savotan Paljakka, Fjellpulkenin Veteran ja uudemmat pienet Fjellun mallit, PikkuHit, Acapulkan pient mallit jne. noin 200 l tai vähän yli.

4. Suuremmat ahkiomallit 300 l – 800 l, Fjellpullkenin K3 tai uudemmat vastaavat, Transportpulken, IsoHit, Hit Ultima Thule Acapulkan isot mallit.

Edellisistä luvuista voi todeta sen verran, että sekä kantolaitteiden, että ahkioiden osalta ne ovat yläkanttiin meneviä arvioita. Jokainen voi oman kantolaitteensa, ahkionsa äärellä harrastaa vähän kertolaskua, niin tämä asia selviää.

Esimerkiksi kantolaitteesta, pussien korkeus yhteensä 80 cm, leveys 40 cm ja ”paksuus” 25 cm tuottaa tilavuudeksi 80 l. Juuri tämän isompaa pussijärjestelmää ei selkään mahdu, jotta päästään 100 l, niin ulkopakkauksia täytyy olla 20 l.

Vastaavasti ahkio, leveys 40 cm, kuorman korkeus 40 cm, kuorman pituus 1,5 m tuottaa tilavuuden 240 l.

Putkirinkkaan ulkopakkauksia voi laittaa aika paljonkin. Anatomic reppuihin on vaikea sitoa ulkopuolelle suuria lisäpusseja siten, että ne eivät pääsisi heilahtelemaan (ylhäällä tai alhaalla) kulkua haittaavalla tavalla tai sivuilla lisäleveytenä haitata käsien liikettä. Vähänkään suurempi kantolaitteen tai sen osien aiheuttama ”takapotku” heilunta on suksilla liikuttaessa vielä haitallisempaa kuin kävellessä.

Ahkioissa kuormausmäärää rajaa toisaalta pakkauspeitteen sallima tilavuus ja toisaalta se, kuinka korkea kuorma voi olla, jotta ahkio on vielä vakaa eikä kaadu kovin herkästi. Perussääntö on, että kuorman maksimikorkeus on sama kuin ahkion leveys. Jos edellistä esimerkkiä muutetaan madaltamalla kuormaa 10 cm, niin silloin ahkion pakkaustilavuus on enää vain 180 l. Ahkiossa on myös huomattava, että ne ovat pohjamuodoiltaan pyöreitä, perästä ja kaulasta supistuvia ja kuormapeitettä kiristettäessä myös päältä kuormattu ahkio on pyöreä. Jos pakkaus ei levennä ahkiota varsinaista ahkiokaukaloa leveämmäksi, niin tämä tarkoittaa sitä, että käytettävissä oleva tilavuus on edellisiä laskuesimerkkejä pienempi. Toisaalta on niin, että kappaleen vakio ympärysmitan pyöreä muoto maksimoi sen tilavuutta.

Sellainen ahkiokuorma, jossa pussi on ahkiokaukaloa leveämpi ei kuitenkaan ole toiminnallisesti hyvä. Samoin sellainen rinkka tai anatomic, jossa pussit ovat säkkimäisen pyöreiksi (leveys ja paksuus ovat sama) täyteen ahdettuja ei ole hyvä, koska pakatun kantolaitteen painopiste siirtyy kauemmaksi kantajan kehosta.

Summittaisesti sanottuna ahkiossa, pienissäkin vaellusahkiomalleissa on pakkaustilavuutta noin kaksinkertainen määrä suurimpiin kantolaitteisiin verrattuna. Käytännössä ero ei kuitenkaan realisoidu sillä tavalla, että pienessäkin vaellusahkiossa olisi tavallisella viikon talviretkellä matala korkeintaan 20 cm korkea kuorma eli suuren kantolaitteen tilavuuden verran tavaraa. Yleinen havainto on, että kuormat ovat korkeampia ja tästä syystä myös valitellaan ahkioiden kaatumisherkkyydestä. Ahkioretkeilijällä tavaratilavuus on siis suurempi kuin rinkan kantajalla.

Kolme tärkeintä tähän vaikuttavaa tekijää ovat:

1. Ahkion suuremmat tilat houkuttelevat ottamaan mukaan enemmän tavaraa: joko todellisia tai kuviteltuja talviretkeilyn mukavuutta lisääviä välineitä.

2. Retkitavaroiden pakkaaminen ahkioon hukkaa tilaa selvästi enemmän kuin tavaroiden pakkaaminen kantolaiteeseen, jos tähän ei kiinnitetä erityistä huomiota.

3. Talviretkeilyssä tarvitaan enemmän välineitä kuin vastaavassa kesäretkeilyssä. Tämä johtuu kesäretkeilyä suuremmasta olosuhteiden vaihtelusta: räntä/vesisateesta paukkupakkasiin, lumimyrkystä kauniiseen seesteiseen auringonpaisteeseen.

Käsittelen näitä asioita seuraavaksi.

Ensimmäisessä kohdassa on kysymys kaikessa retkeilyssä koko ajan vallitsevasta peruskysymyksestä. Mikä oikeasti on niin tarpeellista, että se otetaan mukaan? Talviretkeilyssä vastaus tähän kysymykseen vaihtelee suuresti sen mukaan, retkeilläänkö tiheän kämppäverkon alueella, jossa pyritään lähes kokonaan yöpymään kämpissä ja ulkona yöpyminen on vain äärimmäinen hätäkeino vai tehdäänkö toisinpäin. Edellisen näkökulman vuoksi vastaus ensimmäiseen ja kolmanteen kysymykseen menee osittain päällekkäin. Jos ajatuksena on maastossa yöpyminen ja retkellä ollaan vähintään viikko, niin siihen asiallisesti varautuminen tarkoittaa huomattavaa tavaralisää:

1. Keskimääräisissä talviolosuhteissa teltan on oltava kunnollinen kaksinkertainen isolla absidilla varustettu talviretkeilyyn soveltuva teltta. Useissa tapauksissa on myös niin, että talvella kolmen hengen telttana myytävä tuote on kahdelle huomattavasti parempi kuin kahden hengen teltta. Tämä johtuu siitä, että huonoissa olosuhteissa joudutaan leirissä toimimaan kesäretkeilyä enemmän teltan sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ruuan valmistusta. Kota ja kamiina ei juurikaan edes niille optimikokoisella ryhmällä muuta lisätilan tarvetta.

2. Avotunturialueella telttailussa tarvitaan myös hyvä lapio, jotta teltta voidaan tarvittaessa kaivaa myrskyltä suojaan. Vaikka edellinen ei olisikaan tarpeellista, niin absidin lattian kaivaminen sisäteltan edestä huomattavasti alemmaksi luo ihmeesti tilaa telttaelämään.

Sellaisilla retkeilyalueilla, joissa tulen voi tehdä merkittyjen tulipaikkojen ulkopuolelle ja/tai yöpymisvälineeseen kuuluu kamiina ovat myös kirves ja saha mahdollisesti tarvittavia välineitä. Metsässä kunnolliset nuotiontekovälineet ovat aina myös turvallisuuskysymys.

Talviretkeilyssä tarvitaan kesää enemmän ruokailuvälineitä. Ulkona tai teltassa sisällä ruokaa laitettaessa on kunnollinen (tilaa vievä) keitinlaatikko hyvin tarpeellinen. Teltassa sisällä se on myös olennainen turvallisuutta lisäävä tekijä. Termospullotilaa sekä juomiselle että syömiselle tarvitaan myös enemmän, koska päivällä keitteleminen (tauon venyttäminen) on kovassa pakkasessa ja/tai tuulessa huono vaihtoehto.

Myös vaatteita tarvitaan jonkin verran enemmän. Pitää pystyä varautumaan myös mahdolliseen äärimmäisen kylmään olosuhteeseen. Makuupussin pitää olla retken olosuhteissa riittävän lämmin ja makuualustoilta vaaditaan enemmän eristyskykyä kuin kolmen vuodenajan retkeilyssä. Minulla on talviretkeilyssä mukana aina kaksi makuualustaa, toinen ilmatäytteinen (voi tulla reikä) ja toinen vanhanaikainen umpisolualusta. Pidän tätä valintaa myös turvallisuuskysymyksenä.

Keittimeen tarvitaan talvella enemmän polttoainetta. Erityisesti siinä tapauksessa, että ruokavettä on sulatettava lumesta, on polttoaineen lisätarve huomattava. Edellisestä seuraa myös se, että bensakeitin on ulkona ja/tai teltassa keittävän talviretkeilijän perusvälineistöä.

Kaikki tämä tarkoittaa lisätilan tarvetta siinä määrässä, että jo viikon retkelläkin ollaan suuren kantolaitteen äärirajoilla, vaikka mukaan otettaisiin vain osa edellä luetellusta. Osittain tilan tarvetta voi vähentää ostamalla mahdollisimman pieneen tilaan pakattavissa olevia ja siksi usein kalliita välineitä (makuupussi, alustat, vaatteet).

Toinen tekijä, joka vaikuttaa tavaroiden ahkiossa vaatimaan tilaan, on pakkaamisen erilaisuus verrattuna rinkkaan. Normaalisti ahkiossa on käytettävissä yksi ahkion maksimitilavuuden kokoinen pakkaustila. Joissakin malleissa voi olla edellisen lisäksi pienehkö tasku. Kun tämä yhdistetään talviretkeilyn tilanteeseen ja siihen, että ahkiota ei voi viedä kämppään sisälle eikä oikein teltan absidiinkaan edes hetkeksi, niin tästä seuraa kokonaan erilainen pakkaustyyli verrattuna rinkkaan.

Ahkiossa tavarat on pakko paljon suuremmassa määrässä pakata moduuleihin. Kehittyneimmillään tämä tarkoittaa yhtä tai useampaa ahkion sisämittoihin sopivaa mahdollisesti useita osastoja sisältävää ahkiokassia. Yksinkertaisimmillaan isompien pakkausten kuten teltan, makuualustojen, makuupussin… lisäksi erilaisia ruokaa, vaatteita yms. sisältäviä pussukoita, joihin tavarat on lajiteltu retken etenemisen ja käyttötarpeen mukaisesti järkevällä tavalla. Lähtökohtaisesti tällainen monikertainen pakkaaminen kuluttaa aina enemmän tilaa kuin rinkassa aika pitkälle lähes yksittäisten tavaroiden sullominen pakkaustiloihin. Huonosti toteutettuna modulipakkaamisen aiheuttama tilan hukkaaminen on runsasta. Tämä johtuu siitä, että ahkiokaukalo on kova rakenne, joka ei muotoudu sinne tungettujen esineiden muotoiseksi. Jos ahkiokaukalon kulmikkaalla pohjalla on pyöreä pakkaus, niin nurkkiin jää huomattavasti tyhjää käyttämätöntä tilaa. Tästä seuraa, että ahkion kuormakorkeus kasvaa suuremmaksi, mitä pakatun tavaramäärän tilavuudesta suoraan seuraa.

Ahkion pakkaamisen peruslähtökohta on sijoittaa painavat tavarat pohjalle ja kevyet päälle. Retkitavaroissa tilavuuteensa verrattuna painavimpia tavaroita ovat täynnä olevat termokset, polttoaine pullot, sisäkkäin oleva kattilasarja, jonka sisimmäinen kattila on täytetty tyypillisesti keittämiseen liittyvillä tavaroilla, kirves ja suurena tavaraeränä ruoka. Näiden painavien tavaroiden pakkaaminen tiiviisti ahkiokaukalon muotoihin sopivasti on tärkeää. Ruoka on sellaista, jolla pakkausta saadaan tiivistettyä. Sen pakkaamiseen käytettävät moduulit (pussit, kassi) pitää olla sellaisia, että ne pakkautuvat tiiviisti ahkion pohjalle muun edellä luetellun kanssa. Tämän ahkiopakkauksen alakerran päälle tulevassa kevyempien tavaroiden kerroksessa pitää edelleen pakkausmoduulien muotoutua paremminkin laatikkomaisiksi kuin pallomaisiksi. Esimerkkinä eniten tilaa tuhlaavasta pakkausmuodosta on lähes pallomainen makuupussi. Paras pakkaustulos saavutetaan, jos päällimmäiset pakkaukset muotoilevat ahkion sulavan näköiseksi, kun sen peitekangas kiristetään.

Kaarien muotoonsa pingottama teltta ( tunnelimallinen sopii useimmiten parhaiten talvivaellukselle, kupoli on myös mahdollinen) pakataan ahkiovaelluksella kokonaan toisella tavalla kuin rinkkavaelluksella. Teltan kaaret teipataan liitoksistaan yhteen. Ainostaan kaaren keskivaiheille jätetään yksi vapaa liitos. Kaaret jätetään valmiiksi teltan kaaritunneleihin ja katkaistaan yhdestä vapaasta liitoksesta kaksinkerroin. Telttakankaat kääritään lopuksi taitettujen kaarien muodostaman ytimen ympärille. Näin syntyy noin ahkion mittainen ohut telttakäärö. Se pakataan koko pakkauksen päällimmäiseksi, mahdollisesti jopa kokonaan ahkiopussin ulkopuolelle. Avomaastossa vaellettaessa telttakäärö voi olla kokonaan ahkiopussin ulkopuolella. Risukkoisella vaellusreitillä pitää teltan salkojen olla ahkion keulan päästä sillä tavalla ahkiopussin suojaamia, että ne eivät kaarteissa pääse tarttumaan risuihin. Lyhyimmät ahkiomallit eivät sovellu kovin hyvin tähän tarkoitukseen, koska telttakääröstä tulee selvästi lyhyttä ahkiota pidempi. Menetelmään sopivan ahkion pituus on yleensä vähintään 160 cm.

Edellä kuvattu tapa on alumiinikaari rakenteeseen perustuvan teltan pystyttämisen ja purkamisen kannalta ylivoimaisen kätevä ja nopea. Myös myrskypystytyksen onnistuminen helpottuu huomattavasti, koska kaaret ovat valmiina tunneleissa. (Vakio tuulensuuntaan tunneliteltta on helpoin ja varmin myrskypystytettävä. Teltan perä kiinnitetään pohjasta ja reunoista vastatuuleen. Kaaret jännitetään ja teltan perä vedetään ylös suoraan vastatuuleen kaikista naruista. Tämän jälkeen toinen retkeilijä alkaa kiinnittää telttaa maahan aluksi vastatuulen puolelta. Halvatkin tunneliteltat muuttuvat myrskynkestäviksi, jos niiden kaariin lisätään narukiinnityspisteitä riittävän lyhyille väleille).

Haasteellinen talviretkellä mukana kuljettava on toinen suksipari. Tällainen ratkaisu on harkinnan arvoinen, jos retki suuntautuu alueelle, jossa on tarkoitus pystyttää perusleiri ja sieltä käsin tehdä offpiste päiväretkiä. Offari sukset soveltuvat huonosti vaellushiihtoon ja siksi pitkä matka lähtöpisteestä perusleiriin (yksikin pitkä tai useita päivämatkoja) puoltaa edellistä. Laskettelusuksilla ahkion vetäminen on helpossakin maastossa hidasvauhtista skinittämistä (hiihdetään nousukarvat pohjassa), koska vähäisen jalkavuuden vuoksi niitä ei pysty pitovoitelemaan.

Laskettelusuksipari on painava ja iso esine, joka voidaan pakata ahkiossa vain kansilastiksi. Rinkkaretkellä käytännössä mahdoton lisävaruste. Se myös tarttuu helposti reitillä oleviin risuihin. Tästä johtuu, että pienet ahkiomallit soveltuvat huonosti suksiparin kuljettamiseen. Tähän tarkoitukseen sopiva ahkio on pituudeltaan vähintään 170 cm mieluummin 180 cm tai enemmän. Leveyttä ahkiolla saisi olla paremminkin 50 cm ja sen yli kuin vähemmän. Suksiparin mittaisen ja leveähkön ahkion päälle sukset voidaan sijoittaa siten, että ne eivät tartu risuihin (ahkio suojaa kansilastia työntämällä risuja pois) ja toisaalta pysyvät hyvin kuorman päällä keskellä paikallaan. Tällä tavalla kuorma pysyy vakaampana. Offarisukset sopivat huonosti kantolaitteeseen kiinnitettäviksi ja mukana kannettaviksi. Mitä pidempi matka, niin sitä selvemmäksi tämä käy. Suksipaketti muuttaa reilun 20 kg painoisen kantolaitteen n. 30 kg painoiseksi.

Edellä on monessa kohdassa viitattu ahkion kokoon. Siksi tästä asiasta on syytä sanoa muutama perusasia. Luonnollisesti pienessä ahkiossa kuormakorkeus helposti kasvaa sellaiseksi, että ahkiosta tulee kaatumisherkkä. Tämä vielä korostuu jonkin verran jos ahkion pienuus (pakkaustilan määrä ) perustuu paremminkin ahkion kapeuteen kuin sen leveyteen. Toisaalta on niin, että kapea vain noin 35 cm levyinen ahkio kulkee ylivoimaisen hyvin upottaneella suksenjäljellä vetäjänsä perässä, koska se ei auraa (luo lisäkitkaa) jälkeä leveämmäksi. Tämän edun merkitys luonnollisesti vähenee isommassa retkiporukassa, jossa ladun avaajaa voidaan vaihtaa usein. Leveä (min. 50 cm) ahkio puolestaan pysyy hyvin pystyssä ja siitä on helppo rakentaa sellainen malli, joka toimii kovan lumen olosuhteissa avotunturissa myös sivurinteillä. Ahkion iso koko (pakkaustilaa minimissään reilusti yli 300 l) luonnollisesti kasvattaa sekä sen pituutta että leveyttä. Pohjan muotoilulla ison ahkion kulkua uppolumessa voidaan olennaisesti parantaa. Ahkiokaukaloiden näkökulmasta ahkiot jakautuvat pieniin ja isoihin ja pienuus voi tarkoittaa myös kapeutta, joka tuottaa erinomaiset uppolumiominaisuudet.

Ahkion vetojärjestelmä vaikuttaa sen käytettävyyteen olennaisesti. Vetojärjestelmä voi parhaimmillaan toimia niin, että ahkio seuraa ”kuuliaisesti”vetäjän mutkittelua uppolumessa metsämaastossa (ristiasisat) tai kehikkomainen vetojärjestelmä voi pakottaa ahkion seuraamaan hiihtäjää myös jäisellä sivurinteellä avotunturissa.

Ahkioihin, niiden peitekankaisiin, aisajärjestelmiin ja valjaisiin liittyviin seikkoihin voi perehtyä tämän palstan muista artikkeleista: https://hikingtravelhit.fi/ahkio/ .

Rinkka vai ahkio suhteessa retkeilijän ominaisuuksiin

Talviretkeilijän, ahkion vetäjän tai rinkan kantajan kannalta edellisten olennainen ero on seuraava:

Rinkkaa/anatomicia pitää jaksaa kantaa ja lepoon päästään vasta kun se on otettu selästä pois. Perässään pystyy lumella vetämään paljon suurempaa taakkaa, mitä pystyy kantamaan. Normaalisti kantamisessa lasketaan, että noin 1/3 omasta painosta on vielä siedettävä kantolaitteen paino. Jokainen pystyy kohtuullisissa jopa haastavissa olosuhteissa vallan hyvin vetämään ahkiota, jonka paino on samaa luokkaa kun vetäjän oma paino. Ahkion vetäjä myös lepää heti kun hän pysähtyy. Toisaalta ahkio (kevytkin) aina jossakin määrässä nykii ja siksi estää sulavaa hiihtoliikettä – siirtymistä ponnistusvaiheesta liukuun. Hyvin istuva (ei saa heilahdella selässä paljon) rinkka ja vielä paremmin anatomic on osa kantajaansa ja seuraa hiihtoliikkeessä juohevasti mukana, jos vain hiihtäjän voimat riittävät. Putkirinkan kehikko estää hiihdossa vartalon kiertoa ja tästä syystä heilahtelee sivuttain.

Talviretkellä mukana kuljetettavien tavaroiden määrän lisäys suhteessa retkeilijän kokoon on epäedullinen. Retkivarusteiden paino suhteessa retkeilijän painoon kasvaa pienikokoisella henkilöllä enemmän kuin suurikokoisella. Tämä johtuu siitä, että osa mukaan otettavista lisävarusteista on saman painoisia riippumatta retkeilijän koosta ja muissakin lisävarusteissa niiden paino kasvaa/vähenee epäedullisesti suhteessa retkeilijän painoon.

Edellisestä seuraa se, että pienikokoisella retkeilijällä viikonkin mittainen talviretki lähes pakottaa hänet käyttämään ahkiota. Lähtökohtaisesti hänen kantokykynsä on isompaa henkilöä pienempi ja talviretken lisävarusteiden paino ei kasva suhteessa retkeilijän painoon vaan sitä epäedullisemmin. Hyväkuntoinen ja ennen kaikkea voimakas retkeilijä voi jossakin määrässä näillä ominaisuuksillaan kompensoida edellistä.

Isokokoinen henkilö pystyy paremmin kokonsa vuoksi liuuttamaan suksiaan, vaikka varsinaisesta hiihtoliikkeestä ei enää voisikaan puhua. Toisaalta ison henkilön ja hänen kantolaitteensa massa voi olla niin suuri, että sopivan upottavassa kelissä hänen suksensa uppoavat suuremmasta koostaan huolimatta siinä missä pienempikokoinen vaeltaja vielä taakkoineen kelluu hangella. Jos upottava hanki pettää syvälle (50cm ja ylikin), niin pienikokoisen vaeltajan jalkojen pituus hankaloittaa etenemistä, mutta toisaalta suurkokoinen henkilö voi herkemmin kaatua hangen yhtäkkiä pettäessä toisen suksen alta, koska hänen painopisteensä on korkeammalla.

Tästä tullaan loppupäätelmään. Rinkaa/anbatomicia kannettaessa retkeilijän koolla on enemmän vaikutusta suuntaan tai toiseen kuin ahkiota vedettäessä. Parhaiten kantaminen sopii pitkäraajaiselle suhteellisen kevyelle, mutta voimakkaalle aika urheilulliselle retkeilijälle. Ahkio on turvallinen vaihtoehto kaikille. Sitä vedettäessä retkeilijän koko on aika vähämerkityksinen tekijä ja kunnonkin (=vetämiseen liittyvä suorituskyky) pitää olla vain sellainen, että ahkio kohtuudella liikkuu eli retkellä on enimmäkseen muuta elämyssisältöä kuin kiusallisen raskaan ahkion kiskominen tunnista toiseen. Toki pitkäraajainen voimakas retkeilijä liikkuu myös ahkioineen nopeammin kuin hänen vastakohtansa.

Retkeily-ympäristön (alueen, olosuhteiden ja keston) vaikutus rinkka vai ahkio

Alue

Loivapiirteinen maasto suosii ahkiota. Tasaisella (tyypillistä napa-alueiden vaelluksille) ahkio on edullisimmillaan suhteessa kantolaitteeseen. Tämä johtuu siitä, että tasaisella ahkion keskimääräiseen vetovastukseen vaikuttaa vain kitka ja ahkion uppominen lumeen (aurausvaikutukseta tuleva vastus). Mitä jyrkempi ylämäki, niin sitä suurempi osa vetovastuksesta aiheutuu ahkion painosta, Ylämäen jyrkentyessä saavutetaan piste, jossa kevyenkin (=mahdollista kantaa sama paino) ahkion vetäminen muuttuu lähes mahdottomaksi, vaikka suksissa on kokopitkät nousukarvat. Kitkavoima, lumeen uppoamisen aiheuttama vastus ja painovoima komponentti vain ovat liikaa. Painava ahkio roikkuu koko ajan vetäjän perässä ja pyrkii valumaan taaksepäin. Jyrkän rinteen ”loiventaminen” etenemällä Z tyylillä on myös hankalaa, koska jyrkässä sivurinteessä vinottain kiivettäessä paraskin ahkio tahtoo liukua enemmän tai vähemmän vetäjän sivulle alarinteen puolelle. Järkevä ahkioretkeilijä suunnittelee reittinsä siten, että niille osuvat mäet (ainakin pitkät) ovat loivia. Jyrkkäpiirteisemmässä vaellusalueelle osuvassa maastossa liikutaan päiväpyrähdyksillä maisemia ihailemassa, mutta ahkiota vedetään mahdollisimman loivapiirteisellä perusreitillä. Suomen Lapissa tämän tyyppinen reittisuunnittelu on yleensä aika helppoa. Pakolliset jyrkät osuudet jäävät lyhyiksi. Norjan Lapissa tilanne on haastavampi. Retkeilyreitille voi osua vaikeasti kierrettäviä jyrkkärinteisiä laaksoja (rotkoja).

Ahkion vetäjällä myös alamäkiosuuksien tulee olla loivapiirteisiä. Laskettelu on mahdollista puuttomalla rinteellä sopivissa pehmeän lumen olosuhteissa myös vähän jyrkemmällä hyvin vetäjäänsä seuraavan pystyssä pysyvän ahkion kanssa. Se on helpointa sopivan kokoista/ jyrkkyistä kurun pohjaa vuoroin sivulta toiselle. Puita kasvavalla rinteellä riski kasvaa, että ahkio ei väistäkään puuta samalla tavalla kuin hiihtäjä ja matka päätty äkkipysäykseen, jonka seurauksena usein myös vetojärjestelmästä on jotakin rikkoutunut.

Olosuhteet

Helpointa ahkion vetäminen on edellä kuvatulla helpolla loivapiirteisellä alueella tasaisella hankikannolla, (ei jyrkkiä tuulen kovettamia laineita) jonka päällä on muutama sentti pehmeää lunta. Pehmeä lumi alkaa olennaisesti jarruttamaan ahkion liukua, jos kulku-ura painuu yli 10 cm syvyiseksi. Rinkan kantajan kannalta samat olosuhteet ovat helpoimmat. Jos hänen voimatasonsa riittää ylläpitämään hiihdossa kunnon liukuvaihetta, niin silloin nopeusero ahkion vetäjään kasvaa melkoiseksi. Tämä edellyttää, että rinkka on pystytty pitämään suhteellisen kevyenä. Loivapiirteisessä uppolumessa ahkion vetäjä pääsee rinkan kantajaan verrattuna melko vähällä, koska pienikin pysähdys tarkoittaa välitöntä lepoa ja toisaalta oikean kokoisilla suksilla hiihdettäessä hän ei yhtä usein hupsahda rinkkaretkeilijän tavalla yllättäen toispuoleisesti syvälle hankeen. Mitä painavampi kantolaite on verrattuna kantajan voimatasoon ja kuntoon, niin sitä selvemmin edellinen tulee esiin. Jyrkällä rinteellä metsämaastossa uppolumessa ahkion vetäjän vaikeudet kasvavat rinkan kantajaan verrattuna sitä suuremmiksi, mitä tiheämpi puusto. Tämä pätee samalla tavalla hiihdettäessä mäkeä ylöspäin tai laskettaessa alaspäin. Erityisesti käännösten tekeminen ahkion kanssa on hankalaa ja voimia kysyvää.

Vaelluksen kesto

Kantolaitteen käyttämien talvivaelluksella rajoittuu aika jyrkästi noin viikon retkiin. Useimmissa tapauksissa 2 viikon retken varusteiden pakkaaminen kantolaitteeseen muodostuu tilankäytön ja painon kannalta hyvin ongelmalliseksi, pidemmistä reissuista puhumattakaan. Kahden viikon retki voi vielä olla mahdollinen, jos se on selkeä kämppäkierros helpoissa lumiolosuhteissa ja ulkona yöpymiseen on mukana vain kevyet hätävarustus. Tämä perustuu seuraavaan laskukaavaan: normaali teltassa yöpyvän kesävaeltajan viikkoretken pakatun kantolaitteen paino on noin 20 kg +- pari kolme kiloa. Kun tähän lisätään ulkona tapahtuvaan yöpymiseen perustuva talvivaeltajan lisävarustus, niin paino nousee noin 5 kg +-jotakin. Toisen retkiviikon ruokapaketti painaa kevyimmillään noin 5 kg (jos ei olla paastovaelluksella ja päivämatkat ovat normaaleja). Yhteenlaskun tuloksena tästä syntyy jo 30 kg +- jotakin. Tällainen taakka alarajallaankin on suurimmalle osalle retkeilijöistä liikaa erityisesti, jos sääolosuhteet muuttavat ennakoitua haastavammaksi. Yhteenveto tästä on se, että rinkka voi olla talviretkeilijän vaihtoehto ahkiolle viikon vaelluksella ja joissakin tapauksissa 2 viikon retkellä. Kun retken kesto pidentyy, niin ahkiosta tulee ainoa vaihtoehto.

Arktisilla vaelluksilla ahkion normipaino on noin 100 kg. Ahkion suuresta painosta vain osa selittyy retken kestolla ja toinen osa sillä, että vaelluksen erityisluonteen vuoksi mukana on paljon tavaraa, jota perusretkeilijä ei Suomen, Ruotsin tai Norjan Lapissa liikkuessaan tarvitse. Jos ajatellaan, että perusretkeilijän ahkion lähtöpaino ilman ruokia on 30-40 kg (tämän pitäisi hyvin riittää) ja ruokien määrää nostetaan arvoon 1 kg/pv eli 7 kg/viikko ja polttoaineen kulutus viikossa 1 kg/hlö, niin tällä laskukaavalla lähtötilanteessa 100 kg painavalla ahkiolla voi edellä kuvatuissa olosuhteissa retkeillä noin 2 kuukautta ilman varustetäydennyksiä. Vain eläkeläisillä on mahdollisuuksia pitää niin pitkiä talvilomia, että ahkiosta pyrkii tila loppumaan. Edellisen kaltainen esimerkki on lisäksi itsetarkoituksellista erikoisuuden tavoittelua vaikka aikaa olisikin. Jos retkikohde on Suomi, Ruotsi Norja, niin järki kehottaa täydentämään muonavarastoja parin kolmen viikon välein. Loppupäätelmä tästä on se, että perusretkeilyssä oikean kokoinen ahkio ei käytännössä rajoita retken kestoa.

Ahkio vai rinkka talviretkeilijän retkiryhmän merkitys

Retkiryhmän sosiaalisten suhteiden ja toiminnan perusteita

Yleisesti talviretkellä voidaan todeta fyysisen rasituksen näkökulmasta seuraava periaatteellinen lähtökohta: mitä suurempi retkiryhmä, niin sitä helpommin matka joutuu. Tämä perustuu siihen, että isossa joukossa kovimmalle rasitukselle joutuvia henkilöitä on helpompi vaihtaa ja kunkin vuorollaan joutuessa raskaaseen tehtävään siihen liittyvä aika on sitä lyhyempi, mitä isompi porukka. Tämä lähtökohta pätee saman tyyppisesti sekä ahkiovaeltajien että rinkan kantajien ryhmässä. Retken rasitusta lisää ladunavaajan tehtävä ja leirissä työpäivä jatkuu niillä, jotka vastaavat ruokahuollosta ja vastaavasti alkaa aamulla aikaisemmin. Kuormitusta voidaan ryhmässä tasata, kun tehtäviä kierrätetään. Asiaa voi ajatella seuraavan tyyppisen kuvitellun vertailun ja työnjakoesimerkin avulla. Jos päivässä liikutaan kahdeksan tuntia, niin yksin retkeilevä liikkuu koko ajan umpihankeen, kahdekan vaeltajan ryhmässä ladun avausta on vain tunti. Yksinään pystyttää ja purkaa leirin ja laittaa ruuat joka päivä. Vaikkapa kolmen henkilön telttakunnissa ruokavuoro on joka kolmas päivä ja kahtena muuna päivänä vastaa toisen telttakunnan jäsenen kanssa leirin pystyttämisestä ja purkamisesta.

Huolimatta edellisestä työnjaon etuja kiistatta osoittavasta ”laskuesimerkistä” jokaisella yksin retkeilleellä lienee aika voimakkaita tuntemuksia siitä, että yksin kaiken tekeminen on sittenkin todella helppoa. Tämä johtuu sitä, että jos tuntee itsensä, niin voi tehdä kaiken juuri omista lähtökohdistaan oikealla hetkellä.

Tämä kokemus perustuu edellisen ryhmän koon kasvun näkökulmasta kuvatun positiivisen muutoksen kanssa täysin vastakkaiseen trendiin. Jokainen ryhmän jäsen on yksilö ja toimii parhaiten noudattamalla juuri hänelle ominaisia malleja. Mitä enemmän ryhmässä on jäseniä, sitä enemmän syntyy kontaktipintoja ja ristiriitoja näiden yksilöllisten mallien välille. Tämä pätee kaikkeen alkaen vaikka pissahädästä, ruokailunopeudesta, unirytmistä, retkivauhdista tai vaikka juuri jossakin retkeilytilanteessa vallitsevasta suoritusvalmiudesta. Tärkeä on huomata, että ryhmän koon kasvaessa lineaarisesti kasvaa edellisestä johtuva yksilöllisyydestä johtuvien ”hankausmahdollisuuksien ” määrä käyräviivaisesti.

Edellisistä perustavan laatuisista ristiriitaisista trendeistä seuraa se, ryhmäkokoa kasvatettaessa tullaan pisteeseen, jossa ryhmäkoon kasvattamisen aiheuttama postiivinen vaikutus on enää yhtäsuuri kuin ryhmäkoosta aiheutuvan ”sisäisen kitkan” negatiivinen vaikutus. Tämä piste on näin karkeasti ajateltuna ryhmäkoon optimi. On tärkeä huomata, että tätä optimipistettä voidaan muuttaa (kasvattaa) monilla keinoilla. Yhteisnimitys kaikille näille keinoille on organisointi. Tämä lähtökohta pätee pienryhmästä EU:n tai vaikka koko ihmiskunnan kokoisiin enemmän tai vähemmän organisoituihin kokonaisuuksiin.

Organisointi tarkoittaa sitä, että erilaisilla säännöillä, ennakkoratkaisuilla, opituilla toimintatavoilla, malleilla ja rooleilla ryhmän sisäistä kitkaa vähennetään ja tällä tavalla mahdollistetaan ryhmäkoon kasvu ja sitä kautta saavutettavat edut. Ryhmässä toimittaessa on pakosta noudatettava edellä kerrottua, ja se ei koskaan juuri kenellekään yksittäiselle ryhmään jäsenelle ole se paras. Mutta yhdessä voidaan saavuttaa sellaista, johon yksilön voimavarat eivät riitä. Tästä seuraa ryhmäkoon ja tavoitteiden välinen yhteys. Retkeilyn tavoitteet voivat olla sellaisia, että niiden saavuttaminen yksinään tai pienessä ryhmässä on mahdotonta. Jos on kiinnostunut tällaista tavoitteista, niin se merkitsee aina jonkin asteista yksilöllisyyden uhraamista ryhmätoiminnan edellyttämille kompromisseille s.o. säännöille. Retkeilyn historia on täynnä tähän liittyviä esimerkkejä, kuuluisin on ehkä Sir Edmund Hilaryn retkikunta Mount Everestille. Tämä teoretisointi voi tuntua kaukaiselta, mutta kannattaa huomata, että retkeilyssä on paljon ainesta, jota voi pitää jopa yltiöindividualistisena. Tästä syystä edellinen todellisuus näyttäytyy voimakkaana jo tavanomaisillakin retkillä pikkuryhmissä.

Sen hyvän toteutuminen, josta edellä ryhmän koon kasvua ja työnjakoa koskeva esimerkki antoi viitteitä, on siis monen mutkan takana. Ryhmän pitää olla sellainen, että toimiva kuormitusta laskeva työnjako on siinä mahdollinen. Ajateltaessa esimerkiksi ladun avaajan tehtävää pitää retken päivämatkojen (tavoitteiden) ja reittivalintojen olla sellaisia, että lähes kaikki ryhmän jäsenet kykenevät myös tähän kuormittavaan rooliin vuorollaan edes joksikin aikaa. Samoin kaikkien on kyettävä ottamaan osansa leiriaskareissa. Kovakuntoisellekin retkeilijälle tulee aika tavanomaisestakin retkestä vaativa vaellus, jos hän joutuu suurimman osan ajasta avaamaan latua ja sitä enemmän mitä hankalammat olosuhteet ja tämän lisäksi vielä ruokkimaan retkikaverinsa joka päivä ja aamu.

Paras tasapaino syntyy, kun kaikki retkikunnan jäsenet ovat retken vaativuuteen nähden riittävän hyväkuntoisia/retkeilytaitoisia ja pystyvät sujuvasti vaihtelemaan eri rooleissa. Tämä pelkkä lähtöedellytys ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi jokaisella pitää olla tahtotila edellä luonnehditun hyvän tuloksen saavuttamiseen.

Yleinen sosiaalipsykologinen totuus on ryhmän paine jäseniään kohtaan. Pieni ryhmä on tiivis ja siinä ryhmän paine pitää huolta, että kaikki ryhmän jäsenet ponnistelevat kiitettävästi ryhmän tavoitteiden (yhteisen toiminnan) hyväksi. Kahden henkilön vaellusporukassa harvoin tulee tilanne, jossa toinen ottaa ”vapaamatkustajan” roolin ja toinen saa ponnistella läpi haasteiden. Näin on usein myös neljän hengen ryhmässä. Tätä suuremmissa porukoissa alkaa helposti syntyä puolueita ja pikku kitkaa, joka estää suuremmasta ryhmäkoosta työnjaolla saavutettavan edun maksimoitumisen. Joukossa on myös aina mahdollista, että jonkun jäsenen ääni ei tule ollenkaan kuulluksi. Hänelle retkestä tulee rasittava, vaikka sen fyysinen vaativuus ei olisikaan voimavaroille liiallinen. Kolmen hengen ryhmä on jo tässä suhteessa vaarallinen ja ehkä vaarallisin, jos tilanne lukkiutuu sellaiseksi, että sama henkilö jää aina vähemmistöön.

Hyvä retkiporukka on sellainen, jossa edelliset ongelmat vältetään. Tähän päästään, kun retkeillään usein lähes samojen kavereiden kesken ja vähitellen opitaan ketkä sopivat ja sopeutuvat porukan yhteishenkeen ja ketkä eivät. Olemme eri tavalla sopeutuvaisia, joillekin sopeutuminen ja ihmissuhteiden löytäminen onnistuu lähes keiden kanssa tahansa ja toisilla on taas selvästi tärkeämpää löytää riittävän yhteensopivalla tavalla ajattelevia ja toimivia kumppaneita. Kukaan tuskin kuitenkaan on sellainen, että tulee vähänkin ankarammissa retkiolosuhteissa toimeen kenen kanssa tahansa. Mitä pidempi retki on kestoltaan, niin sitä vaikeammaksi tulee sellaisten roolien ylläpitäminen, jotka peittävät ryhmän jäsenten välillä olevaa liian vähäistä sopeutumista ja yhteisen löytämistä.

Edellä kerrotusta ryhmäkoon kasvun kautta saavutettavaa suorituskyvyn kasvua vahvistavasta organisoinnista voidaan tiivistää seuraavaa:

– ryhmän valinta/valiutuminen. Hyvä ryhmä on toimintaan nähden sopiva kombinaatio yksilöllisyyttä ja ”keskiarvohakuisuutta”. Liian ”samankaltaisista/mielisistä” jäsenistä koostuva ryhmä ei ole paras mahdollisen yllättävässä uudenlaista toimintaa – luovuutta vaativassa tilanteessa. Liika yksilöllisyys estää ryhmän yhteisen toiminnan organisointia

– ryhmän oppiminen. Hyvä ryhmä syntyy siten, että sen jäsenet oppivat tuntemaan toisiaan tehtäväympäristössä ja oppivat tekemään myönnytyksiä suhteessa toisiinsa kokonaistuloksen parantamiseksi tulosten saavuttaminen ei ole henkilö- vaan ryhmäkeskeistä

– ennakkoon ryhmän ”osaamista” voidaan vahvistaa tietoisilla roolivalinnoilla. Lähtökohtaisesti ajatellaan niin, että kaikki eivät tee kaikkea ja ovat vaihdettavissa, vaan ryhmässä on jo ennakkoon eksperttejä

Mitä tästä pitkähköstä johdannosta seuraa rinkka vai ahkio kysymykseen – aika paljonkin

Lähtökohta edelliseen vastattaessa on siinä, että kaikella teknologialla, kepillä, jolla simpanssi tipauttaa banaanin pusta, ydinvoimalalla tai internetillä on yksilön ja laajemman sosiaalisen rakenteen toimintamahdollisuuksia vahvistava vaikutus.

Onnistuneen retken perus lähtökohta on helpottaa ryhmän yhteisen hyvän (tahdon) löytymistä. Ryhmän jäsenten väliset retkeilyosaamiseen ja fyysiseen suorituskykyyn liittyvät suhteellisen pienet erot ovat hyvä lähtökohta. Näitä eroja ei pitäisi negatiivisessa mielessä (=individualistien välinen kitka) myöskään välinevalinnoilla suurentaa. Siksi ennakkoon toisilleen tuntemattomien ihmisten ryhmässä ahkiovaeltajien ja rinkka selässä hiihtävien sekoitus on lähtökohtaisesti riski. Jos rinkan kantajat sattuvat olemaan myös joukon kovakuntoisimpia ja rinkan painoon nähden riittävän voimakkaita, niin heidän vaellusnopeutensa on heikkokuntoisempaan ja luultavasti suurempaa tavaramäärää vetävään ahkiovaeltajaan nähden iso. Tämä iso ero on saattanut jo ennakkoon muovata tällä tavalla eroavien vaeltajien ennakkokäsityksiä päivämatkojen pituuksista. Kun tähän lisätään vielä se, että rinkkavaeltajan ja ahkiovaeltajan reittivalinnat voivat edellä kuvatuissa tilanteissa huomattavastikin erota toisistaan (yksilöiden eroja vahvistava teknologia), niin jo retken alkutahdeilla saatetaan olla jännittyneessä tilassa.

Edellisen ja muiden vastaavan kaltaisten esimerkkien avulla voidaan tulla seuraavaan päätelmään: Mitä huonommin retkiryhmä on ennakkoon organisoitunut (tuntee toisensa, sopivan samankaltainen ajattelutapa liittyen retkeen, perusretkeilytaidot kunnossa kaikilla eikä liian suuria yksilöllisiä eroja, joista voi seurata salakavalia tavoite-eroja jne…), niin sitä riskialttiimpaa on, jos ryhmässä on sekä ahkion vetäjiä että rinkan kantajia.

Ahkion kantolaitteesta erottava keskeinen piirre on suurempi pakkaustilavuus ja yleisesti (poislukien rinkkaa suosivat erityisen jyrkät rinteet ja tiheät metsät) kuntotasoon verrattuna mahdollisuus kuljettaa mukana suurempaa määrää retkeilyvälineitä. Edelliseen ryhmän kokoon ja toimintaedellytyksiin suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että ahkiota on mahdollista käyttää tasaamaan ryhmän yksilöiden mahdollisesti ongelmia aiheuttavia eroja. Tämä tarkoittaa seuraavaa:

1. sopivilla lisävaruste ja vaikkapa makupala valinnoilla ryhmän jäsen voi nostaa omaa henkilökohtaista hyväoloa ja se auttaa kestämään muita retken rasituksia – sosiaalisia tai vaikkapa yksilön kuntoon nähden hieman liian kovan fyysisen suoriutumisen painetta.

2. Koska ahkioryhmän on lähes pakko ahkiosta johtuen käyttää loivapiirteisempiä ja muutenkin helpompia (ei tiheää metsää) reittivalintoja, niin tämä jo tasaa ryhmän heikompikuntoisiin liittyvää fyysistä suoriutumispainetta.

3. Vaikeissa pehmeän lumen olosuhteissa ahkiovaellusryhmän ladun avaajan ja muiden rasitustasossa on huomattava ero. Jo toisena tuleva pääsee paljon helpommalla ja hänestä taaksepäin hiihdetään valmiilla uralla. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että takana hiihtävien kannalta etenemisnopeus on varsin hidas. Kun tämä yhdistetään siihen, että ahkioretkeilijä lepää heti, kun hän pysähtyy, niin organisoimalla sopivasti kunnon mukaan ladunavaajavuorojen kesto saadaan tilanne, jossa vaikkapa tilapäisesti jostakin syystä väsynyt ryhmän jäsen pääsee paljon keskiarvoa helpommalla. Sama pätee niihin, jotka normaaliolosuhteissa pärjäisivät vielä hyvin, mutta erityisen vaativassa tilanteessa osoittautuvat fyysiseltä suorituskyvyltään ryhmän heikoimmiksi.

4. Ahkion ominaisuuksista kantolaitteeseen verrattuna seuraa myös suuremmat mahdollisuudet tarvittaessa keventää heikoimmin pärjäävien kuormaa muille.

Kantolaitteella ei ole vastaavassa määrässsä ryhmän toimintaa tasoittavia mahdollisuuksia.

Yhteenveto rinkka vai ahkio

Ahkio on kantolaitteeseen verrattuna haluttaessa/osattaessa paremmin ryhmän yhteistomintaa häiritseviä yksilöiden eroista johtuvia piirteitä tasaava väline kuin kantolaite. Ahkio sopii monipuolisesti talviretkeilyyn. Retken keston pidentyessä ahkionvaeltajan mahdollisuudet kuljettaa mukanaan tilavuudeltaan ja painoltaan suurempaa tavaramäärää tekevät siitä ainoan vaihtoehdon. Ahkio pakottaa reittivalinnoissa välttämään tiheää metsää ja jyrkkiä mäkiä. Tämä on tietysti rajoite, mutta samalla myös turvallisuutta ja retken onnistumista varmistava tekijä.

Kantolaite on suhteellisen lyhytkestoisten (vajaa viikko, viikko tai vähän kauemmin, riippuu olosuhteista) talvivaelluksen vaihtoehto. Edullisissa olosuhteissa kantajan voimaan ja kuntoon sopiva riittävän kevyt kantolaite mahdollistaa ahkioon verrattuna huomattavasti nopeamman etenemisen. Rinkkavaeltajat selviytyvät myös paremmin jyrkistä ylä-tai alamäistä ja tiheässä metsässä.

Ahkiota voi paremmin sanoa talvivaelluksen yleisvaihtoehdoksi ja kantolaitetta enemmän erikoistuneen vaeltajan vaihtoehdoksi.

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ahkion ominaisuudet ja suunnittelupäätökset yleisesti: esimerkkitapauksena Hit ahkiot

Funktionaalisen ominaisuuksien/laadun ja suunnittelun ensisijaisuus verrattuna ulkonäköseikkoihin. Esimerkki Hit filosofiasta

Lähtökohta Hit ahkioiden kehittämisessä on aina ollut funktionaalinen suunnittelu. Pidän kehityksenä vain sitä, että ahkoiden käyttöön liittyviä ominaisuuksia parannetaan. Ulkonäkölaadun kehittäminen on aina toissijaista. Tuotteen brändäys markkinointiviestinnän keinoin on vielä marginaalisempaa. Olen asiakkaan puolella, en halua panostaa kaupalliseen menestykseen imagon kohotuksella ilman taustalla olevia parantuneita toiminnallisia ominaisuuksia. Tällaisessa “ei kaupallisessa” ajattelussa on takana pari pointtia. Siinä ahkion vetäjää pidetäään niin älykkäänä, että hän osaa ostaa tuotteen sen käytössä toimivien ominaisuuksien perusteella eikä muiden seikkojen perusteella. Tällä älykkyydellä hieman karrikoidusti tarkoitan sitä, että 8 tuntia päivässä ahkiota vetäessä ei paljon lohduta, jos selän takana tulevan pulkan tietää näyteikkunaolosuhteissa olevan menevän näköinen, mutta käytännössä tarkoittavan enemmän hikoilua ja vähemmän kilometrejä retkipäivän aikana – tietysti joku voi ajatella toisella tavalla. Hit ahkioissa kuitenkin mennään käyttöominaisuudet edellä – tästä aiheesta on Tomi Mandelin huomauttanut joissakin verkkokeskusteluissa: “Onhan ahkion luisto nyt ylivoimaisesti sen tärkein ominaisuus”. Kun luistoon lisätään vielä muutama muukin käyttöominaisuus, niin silloin on esillä asiat, jotka kertovat Hit ahkioiden funktionaalisesta laadusta: kuinka ahkio seuraa vetäjää, kuinka vähän se auraa uppolumessa, kuinka hyvin se ylittää esteitä, kuinka aisajärjestelmän avulla vetäjä voi pakottaa ahkion toimimaan haluamallaan tavalla, kuinka tehokkaasti vetojärjestelmä välittää vetäjän vetovoiman ahkion liikkeeksi, kuinka hyvin vetojärjestelmän valjaat toimivat ja kuinka hyvin ahkio on pakattavissa retkitavaroilla.

Analysoin seuraavaksi näihin toiminnallisiin piirteisiin liittyviä tekijöitä:

1. Ahkiokaukalo

– lisäpituus vähentää kaatumisherkkyyttä, madaltaa painopistettä, lisää suuntavakavuutta, kuljettaminen henkilöautossa muuttuu hankalaksi jo yli 160 cm pituudella.

– lisäleveys vähentää kaatumisherkkyyttä, koska runko on sitä stabiilimpi, mitä leveämpi ja toisaalta painopiste madaltuu. Pituuden ja leveyden suhde vaikuttaa suuntavakavuuteen: mitä leveämpi ahkio suhteessa pituuteen, niin sitä levottomampi vetää. Vetäjän hiihtouraa leveämpi ahkio upottavassa lumessa väkisinkin auraa hiihtouraa leveämmäksi ja/tai kiilautuu kyljelleen hiihtouraan. Keulan muodolla tätä voidaan kompensoida, (vrt. PikkuHit ja Iso Hit).

– laatikkomainen poikittaisprofiili maksimoi stabiilisuuden ja samalla ahkio puskee kyljellä lunta mutkissa, vetokitka lisääntyy, koska kitkapinta-ala lisääntyy erityisesti hankikannolla.

– keinutuolinjalas-pituusprofiili tekee ahkiosta kokoonsa ja pituuteensa nähden ketterän puikkelehtimaan mutkaisella uralla ja samalla levottoman vedettävän kovalla lumella. Hit ahkiot ovat pituusprofiililtaan keinutuolinjalaksia. Ketteryys (tärkeä ominaisuus uppolumessa) on nähty tärkeämmäksi ominaisuudeksi kuin suuntavakavuus. Liukas suksenmuovipohja korostaa ketteryyttä (=levottomuutta kovalla lumella).

2. Luisto

Ahkion ylivoimaisesti tärkein ominaisuus ja sitä tärkeämpi, mitä painavampaa ahkiota vedetään. Perustelu: luistoa tai paremminkin lustamattomuutta vastaan ahkion vetäjä ponnistelee koko ajan, kun ahkio on liikkeessä. Muiden ahkion ominaisuuksien pitää olla välttäviä tai aivan ala-arvoisia, jotta ne ovat tärkeämpiä ahkion valintapäätökseen vaikutttavia tekijöitä kuin huomattava ero luistossa.

Hit ahkiot ovat ainoita kaupallisia ahkiota, joissa on olennaisesti luistoa parantava kilpasuksenmuovipinnoitus pohjassa ja jalaksissa. Sekä tavalliset lasikuitu- polyesteri, mutta erityisesti hiilikuitu- DPCD vinyyli tai akryyli rakenteiset ahkiot ovat erittäin kevyitä, joka osaltaan myös vähentää tarvittavaa vetovoimaa. Suksenmuovipohjan vaikutus tasamaavoittoisessa maastossa vain 5-10 cm upottavalla lumella voi parantaa luistoa 25, jopa yli 30 %. Mitä edellä sanottiin luiston merkityksestä tulee esille seuraavassa ajatuskokeessa. Hiihdetään Grönlannin poikki ja keli on tavanomainen talvikeli ei -30 C pakkasia (jossa mikään ei luista hyvin), retkiaika 5 viikkoa. Hit ahkioiden vetäjät ovat rannikolla, kun muu retkikunta on reilun viikon päässä mannerjäällä, jos vedettävät ahkiot ovat muuten samanveroisia. Ahkion, joka luistaa näin paljon paremmin täytyy siis olla muuten paljon huonompi, jotta se ei erityisesti pitkällä retkellä ja painavalla kuormalla erotu edukseen.

3. Aisakontrolli

Ristiaisat: Ylivoimainen ratkaisu, jos ahkiota vedetään olosuhteissa, joissa pitää mutkitella. Ristiaisaratkaisu estää ahkiota oikaisemaan sisäkaarteeseen, jossa luultavimmin on vetäjän kiertämä este. Uppolumessa sisäkaarteesen oikaisu todennäköisesti kaataa ahkion. Ahkion rungon ketteryys parantaa entisestään ahkion pysymistä vetäjän mutkittelevalla uralla.

Kehikkoveto, suorat aisat: Mitä jäykempi kehikkovetojärjestelmä, niin sitä paremmin ahkio pysyy vetäjän jäljellä suoralla uralla. Tämä ilmiö on tärkeä erityisesti kovalla lumella sivurinteissä kuljettaessa. Niissä ahkion herkän liikehdinnän mahdollistava muoto, liukkaus ja peräksi antava vetojärjestelmä päästävät ahkion vinottain alarinteeseen. Tässä tilanteessa ahkio myös helposti kaatuu. Kun aisajärjestelmän jäykkyyttä kasvatetaan tarpeeksi, tulee minimitekijä vetovaljaista. Ne pyörähtävät vetäjän päällä päästäen ahkion alarinteeseen.

Hit ahkiossa on ainoana mahdollisuus käyttää sekä ristiaisavetoa että kehikkovetoa. Järjestelmästä toiseen siirtyminen tapahtuu joko asentamalla tai purkamalla aisojen välinen poikittaistuki. Tämä muutos vie pari minuuttia ja sen tekemisessä ei tarvita työkaluja.

Hitin extreme aisat (hiili/lasi-sukalla jälkikäteen päällystetty Exelin lasiputki) yhdistettynä viime talvena myyntiin tulleeseen jousimaiseen aisan alapäähän tekevät aisoista jäykän jousimaiset ja siksi niillä vetäjä voi kontrolloida ahkion haluttuja liikkeitä entistä paremmin sekä ristikkäis- että kehikkovedossa.

Kovalla hangella sivuttaisrinteissä ja miksei myös tarpeeksi suuria lumidyynejä ylitettäessä ahkion sivuttaisluisto on haitallinen ominaisuus, jota ei voi pelkästään vetojärjestelmällä poistaa menettämättä jotakin vetojärjestelmän hyvistä ominaisuuksista.. Koska Hit ahkioiden pohjat ovat muita liukkaampia, niin siksi ne ovat myös herkempiä luistamaan sivuttain, jos ovat muuten muotoilultaan kilpailijoita vastaavia. Tähän kehitimme ratkaisun viime talvena. IsoHit ahkioon on nyt saatavissa lisäpiirteenä noin 50 cm mittaiset 1,5 mm paksuiset ja pari milliä jalaksen suksenmuovipinnasta kohollaan olevat teräksiset vakautusterät. Ne pitävät muuten liukkaan ja herkkäliikkeisen ahkion kurssissa sivurinteellä.

4. Auraus

Keskimääräinen vaeltajan tekemä suksiura on 35 cm leveä +/- muutama sentti. Jo 40 cm leveä ahkio lähes varmasti levittää hiihtäjän uraa muutaman sentin tai, mikä paljon pahempaa pyrkii helposti kellahtamaan toiselle kulmalleen hiihtouraan (kellahtaminen alkaa luultavasti mutkassa ahkion pyrkiessä nousemaan sisäkaarteen puolelta pois urasta), niin että ahkion peitekangas osittain laahaa lumessa ja luonnollisesti lisää vetovastusta olennaisesti. Riittävän leveä ahkio (50 cm tai enemmän) ei niin helposti kaadu osittain kyljelleen hiihtouraan. Sen haittapuoli on ainoastaan auraaminen – uran leventäminen uppolumessa. Leveän ahkion vähittäin levenevä muoto, jalasleveys vain hiihtouran leveys, parantaa ahkion pysymistä hiihtäjän urassa. Loiva keulamuoto vähentää aurauksen aiheuttamaa vetovastusta.

Hit ahkioista PikkuHit on niin kapea, n. 36 cm, että se putoaa sellaisenaan vetäjän suksenjälkeen eikä siksi auraa. Muissa Hit ahkioissa on kilpailijoista poikkeva varsin korkea ja kaventuva keula, joka nostaa ahkion pienellä vetovoimalla lumen päälle ja siksi myöskin nämä leveämmät ahkiot auraavat kokoonsa nähden erittäin vähän.

5. Esteiden ylitys

Mitä korkeampi ja pidemmältä matkalta loivasti nouseva ahkion keula on, niin sitä helpommin se tulee esteen (puunrungon, kiven, jyrkän lumidyynin, ahtojäälohkareen tms.) yli vetäjän perässä. Ylimitoitettuna tämä tekijä vie ahkiosta pakkaustilaa ja tekee siitä levottoman vedettävän kovalla epätasaisella alustalla.

Korkeakeulaiset Hit mallit (muut kuin PikkuHit) tulevat yleensä vetäjänsä perässä tarttumatta kiinni sellaisten esteiden ylityksessä, joista vetäjä suksineen selviää (ojat, kaatuneet puunrungot, lumidyynit jne.).

6. Vetovoiman välittyminen hiihtäjästä ahkioon

Tämän ahkiojärjestelmän suunnittelun osatekijän ongelma on hihtoliikkeeseen liittyvä lantion kierto. Kun ahkiota vedetään kahdella aisalla, jotka yläpäästään kiinnittyvät vetäjän sivuille hieman lonkkaluiden yläpuolelle, niin hiihtoliikkeen lantiokierto aiheuttaa sen, että ahkiota vuorotellen vedetään lähes kokonaan joko vasemmalla tai oikealla aisalla. Jos vetojärjestelmässä on huomattava välys, joka mahdollistaa lantion vapaan liikkeen, niin seurauksena on ahkion nykiminen vedon aikana, eräänlainen massan hitauteen perustuva takapotku. Jos vetojärjestelmässä ei ole välystä, niin silloin kuormitus tuntuu vuorotellen vasemmalla ja oikealla ja tarkoittaa sitä, että lantion kiertoon tarvitaan enemmän voimaa.

Jos ahkiota vedetään yhdellä aisalla tai v-aisalla, jonka kärki on vetäjässä, niin edellä kuvattua ongelmaa ei synny. Monessa muussa mielessä (ks. yllä) tällaiset aisavetojärjestelmät ovat kuitenkin toimimattomia. Loivapiirteisillä jäätiköillä liikuttaessa käytetään yleisesti naruvetoa, joka myös ratkaisee tämän ongelman. Jos naru lähtee y muodossa vetäjästä, niin y:n risteyksessä kannatta olla rissa, joka päästää vetäjään päin olevat y-haarat vapaasti liikkumaan (lantiokierto on täysin vapaa). Naruveto sopii vain loivapiirteiseen avomaastoon, jossa ahkiota ei tarvitse pakottaa seuraamaan hiihtäjän jälkeä.

Jousitetut aisat poistavat erityisesti PikkuHitissä vedon nykivyyttä (jousitus jakaa vetokuormaa molemmille aisoille lantion tehdessä hiihtäessä kiertoliikettä). Parhaimmillaan hankikannolla tämä tarkoittaa sitä, että Hit-ahkiota vetäessä voi hiihtää – ahkion aiheuttama nykäisy ei pilaa hiihtoliikettä. Hit vetovyöhön liitettävät valjaat eroavat kilpailijoiden tuotteista siinä, että valjaiden olkaimet kiinnittyvät edestä samaan vetotappiiin, josta aisat lähtevät ahkioon. Tällä tavalla sekä olkaviilekkeiden, että vyön vetokuorma välittyyy samasta pisteestä aisoihin. Vetovyön ei tarvitse välittää olkaviilekkeiden vetokuormaa aisoihin. Netissä väitellään usein siitä, pitääkö vedossa olla välystä vai ei. Hit ahkioiden suunnittelijana olen hyvin vakuuttunut välyksen haitallisuudesta. Eihän patikoijallakaan ole monta numeroa liian isot “välykselliset” kengät, ei soutajan airoissa ole välystä, liian iso “välyksellinen” kajakin istuin estää tehokkaan melonnan. Mitä teknisesti vaativammasta kytkennästä urheiluvälineen ja urheilijan välillä on kyse, niin sitä vähemmän välystä – välineet istuvat kuin “siannahkahanska käteen”.

7. Ahkion pakkaaminen

Pakkamisen kannalta hyvässä ahkiossa on helppo pakata painavat tavarat pohjalle ja kevyemmät ylemmäksi. Pakattavuutta, avattavuutta ja suljettavuutta erityisesti päivätauoilla parantaa sellainen kuormapeitteen suljenta ja sidonta, joka mahdolistaa osittaisen avaamisen ja sulkemisen. Myös lumipyryssä tämä on hyvä ominaisuus – lunta ei pääse niin helposti kuormapeitteen sisäpuolelle. Kuormapeitteen taskut ja erilaiset lisäkiinnikkeet kansilastille ovat pääsääntöisesti turhia hintaa nostavia rikkoutuvia yksityiskohtia.

Hit ahkioissa on nykyisin vaihtoehtona rullauskeppien lisäksi kuormapeitteen sulkemisessa tarranauha ja kumiköysien sijasta pikasoljilla kiristettävät kuormaliinat. Tämä ratkaisu on sekä Hitin toimesta että kilpailijoilla osoittautunut erittäin hyväksi pitkillä arktisilla vaelluksilla. Siksi tarjoamme sen nykyisin edullisella hinnalla myös tavallisille retkeilijöille. Tarrasuljenta ja remmit mahdollistavat kuormapeitteen osittaisen avaamisen päivän retkitauoilla. Huolellisesti ahkionsa pakkaavan henkilön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että ahkion kuormasuoja on kuin monilokeroinen laukku, josta halutusta paikasta avaamalla voi poimia halutun tavaran. Käyttömukavuuden lisäksi tämä on tärkeä ominaisuus lumimyrskyssä – lunta pääsee kuormapeitteen sisälle paljon vähemmän, kun sitä ei tarvitse tauoilla avata kuin vähän kerrallaan. Kuormapeitteen taskuihin ja muihin lisäviritelmiin suhtaudumme aika varauksellisesti – Niitä olemme äärivaeltajien toiveista joskus heidän ahkioihinsa toteuttaneet, samoin muut valmistajat. Yleensä jälkituomio on ollut selvä – liiat yksityiskohdat ovat vain haitallisia ja mahdollisia rikkoutumiskohteita – yksinkertainen on toimivaa.

8. Hit ahkioiden tulevaisuuden kehityskohteita

Nykyisen tuoteperheen teknisessä toteutuksessa on vielä yksi “karvalakki” ratkaisu – aisan yläpään toteutus teksiitilivahvistetulla kumiletkulla. Mietimme ratkaisua, jossa toiminnallisesti vastaava kumiosa tuotettaisiin teollisesti paikalleen liimausta vaille valmiiksi.

Hit perheestä puuttuu erityisesti avotunturiolosuhteisiin suunniteltu “keskiraskas” noin 350 l pakkaustilavuuden ahkio. Tällainen ahkio on jo vuosikausia ollut aivohautomossa – jos jostakin löytyy aika sen toteuttamiseen, niin tuloksena on ratkaisu, jossa on useita erityisesti avotunturivaellukseen suunniteltuja uusia ominaisuuksia.

Koska Hit ahkiot ovat liukkaita, niin ne luistavat helposti myös taaksepäin. Raskaassa lastissa vuoristossa tämä voi olla vaarallistakin. Ahkio voi nykäistä liian vaativan reitin (jyrkän rinteen) valinneen ja/tai huolimattoman vetäjän syöksyyn kohti laakson pohjaa. Ahkion perässä oleva sarana tyyppinen takaliun estävä jarru voisi suurelta osalta ratkaista ongelman. Ominaisuus on jäänyt kehittämättä, koska kukaan ostaja ei ole sitä vaatimalla vaatinut – Hit ahkioissa on jo nyt niin paljon vaihtoehtoja, että niiden hallinta on myös ongelma, joka jarruttaa lisäominaisuuksien kehittämistä.

Tänä talvena kokeilemme yhteen vuokra-ahkioon (PikkuHit) entisen kaltaista, mutta dimensioiltaan (paksuus ja leveys) pienempää kuormapeitteen kiinnityslistaa. Jos kevyempi lista kestää, niin siitä tulee myyntiahkioiden uusi valinnainen piirre, joka tuottaa painon säästöä noin 50 % entiseen listaan verrattuna ja on silloin ylivoimaisen kevyt verrattuna kilpailijoiden alumiinilistoihin. Kuormapeitteen kiinnitys saataisiin aivan uudelle tasolle, jos siirryttäisiin käyttämään mittatarkkaa komposiittipantaa. Myös tämä teknologia on Hitissä hallussa, koska olemme olleet mukana kehittämässä vastaavan tyyppistä kajakin aukon reunusta.

Pekka Tyllilä,
Hiking Travel, Hit Ky

FacebooktwitterredditpinterestlinkedinmailFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail