Aihearkisto: Blogit

Hittiläisten kokemuksia ja ajatuksia blogimuodossa.

Pohdintoja suksien valinnasta ladulle ja sen ulkopuolelle, suksen huollosta, voitelusta ja hiihtotekniikan perusteista

Seuraavaan olen koonnut kaikkea sitä, mitä olen toisilta ja kokeilemalla oppinut aiheen teemoista nykyaikaisen komposiittirakenteisen suksen alkuajoista 1970-luvun puolivälistä nykyhetkeen. Jos asia kiinnostaa, niin sitä kannattaa lukea kerroksittain, ensin muutamat pääasiat ja sitten syventäen.

Tietopaketti dokumentoi myös Hiking Travelin asiantuntemusta suksiin ja hiihtoon liittyvissä asioissa. Jos tulee kunnon talvi, niin alamme Kaupinojan tukikohdassa entistä tehokkaammin palvella hiihtäjiä.

Toivoisin tätä julkaisua mahdollisimman laajasti jaettavan, jotta se tavoittaisi monia. Olen pyrkinyt kirjoituksessani käsittelemään aihetta monipuolisesti ja välttämään oman toimintamme mainoksena pidettävää sisältöä. Toki tämä kirjoitus sinällään toivottavasti vie yrityskuvaamme eteenpäin.

Asia alkaa tästä.

Suksen valinta, voitelu ja hiihtotekniikan perusasiat

Oikea suksivalinta on huomattavasti tärkeämpi tekijä kuin voitelu, jos onnistumista verrataan keskinkertaiseen valintaan.

Viime vuosina latujen ulkopuolella hiihtämiseen on markkinoille tullut kokonaan uudenlaisia välineitä, nimittäin karvapohjat. Perinteiset vaellussukset ovat myös kokeneet muutoksen. Kasvihuonetalven olosuhteissa perinteisiä pitkiä metsäsuksia tarvitaan vain Itä-Suomen ja Metsä-Lapin erikoisolosuhteissa.

Suksen valinta

Latusuksi, normaali kilpasuksen mitoitus: leveys 44 mm, pituudet aikuisilla 180 cm ja pidempiä. Nykyisin hiihdetään lyhyemmällä suksella kuin aikaisemmin, 205 cm pituinen suksi on jo hyvin pitkä. Vapaan hiihtotavan sukset ovat perinteisen hiihtotavan suksia noin 10 cm lyhyemmät

Mitä huonompi hiihtäjä, sitä tärkeämmät ovat mahdollisimman hyvät välineet hiihdon oppimisen, liikunnan riemun ja ryhmässä mukana pysymisen kannalta. Valitettavasti asia on usein päinvastoin, esimerkiksi kuntoilevalla miehellä huippuvälineet ja vaimolla nurkasta otetut hikilankut on edelleen tavallinen näky varttuneemman väestön keskuudessa. Nuoremmat sukupolvet ovat onneksi tässä asiassa tasa-arvoisemmalla kannalla. Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että hyvä hiihtäjä voisi tai haluaisi hiihtää huonoilla suksilla.

Pääsääntö on se, että harrastelijalle perinteiseen tyyliin sopii melko löysä suhteellisen herkkäkärkinen hyvin hiihdettävä suksi, naiselle ruumiinpainoon verrattuna löysempi suksi kuin miehelle. Tähän päätelmään tullaan siitä, että hiihtäjän painoon ja potkuvoimaan suhteutettuna hieman jäykkä suksi alkaa heti lipsua, kun hiihtäjän voimat vähenevät. Mitä voimakkaampi, kovakuntoisempi ja teknisesti osaavampi hiihtäjä on, niin sitä jäykemmällä suksella voi hiihtää.

Liian löysän perinteisen tyylin suksen voiteleminen liukkaaksi on mahdotonta, koska suksen keskellä oleva pitovoiteen alue raahaa lumessa myös hiihdon liukuvaiheessa. Voidetta kuluttavalla kelillä voiteet myös kuluvat nopeasti ja aluksi luistamaton suksi muuttuu lipsuvaksi. Liian jäykän suksen ongelma on joko lipsuminen (pitovoide ei ota lumeen vuorohiihdon ponnistusvaiheessa kunnolla kiinni) tai luistamattomuus kun edellä kuvattua ongelmaa on korjattu ylipaksulla voidekerroksella.

Suksen kärjen herkkyys (suksi taipuu etuosasta herkästi) on useimmissa tapauksissa harraste- ja kuntohiihtäjän kannalta hyvä asia. Herkkä kärki tekee hiihdosta nautittavampaa pehmeällä latu-uralla ja vesikelillä. Se toimii hyvin sellaisissa epämääräisissä kuluneiden latujen olosuhteissa, joissa harrastajat tyypillisesti hiihtävät. Jäykkäkärkinen suksi on kilpahiihtäjien jääkelin erikoisväline.

Edelliset pari kappaletta pyrkivät erityisesti varottamaan ostajaa liian löysätä suksesta tai hyvin jäykästä puskevasta kärjestä.

Suksen toimivuuden ja voitelun kannalta on tärkeä tietää, missä sen painealueet ovat, minkä mittaiset ne ovat ja miten ne käyttäytyvät kun suksen kuormitusta lisätään. Painealue on se osa suksen pohjaa, jolle suurin osa hiihtäjän massan ja ponnistuksen aiheuttamasta puristusvoimasta kohdistuu. Painealueesta kohti kärkeä tai perää suksi on niin löysä, että se ei kanna kuormaa kovin paljon ja painealueiden välinen alue, suksen keskiosa on niin jäykkä, että se on pääasiassa lumesta irti hiihdon liukuvaiheessa.

Painealueet ovat pituudeltaan 5-20 cm. Niiden sijainti ja pituus testataan, kun suksilla hiihtävä henkilö seisoo suksien päällä ja sukset ovat varmasti täysin tasaisella ja jäykällä pohjalla. Tässä tilanteessa paperipalalla haetaan suksen keskikohdan jäykkä alue (perinteisen tyylin suksen voidepesä). Kun paino on tasan molemmilla jaloilla, niin paperi liukuu tällä alueella vapaasti. Tämän alueen ulkopuolella on se alue suksen kärjen ja perän puolella, johon paperin pala kaikkein tiukimmin juuttuu, kun hiihtäjän paino siirretään kokonaan toiselle sukselle. Painealueet pitää selvittää. Ne merkitään huopakynällä suksen reunaan.

Tarkasteltaessa suksen luistoa pelkästään kitkailmiönä tasaisella kovalla alustalla ovat painealueet ratkaiseva osatekijä, koska suurin osa hiihtäjän tuottamasta suksen kuormituksesta alustaa vastaan on näillä alueilla. Tavanomaisessa latuhiihdossa pitkähköt painealueet tuottavat keskimäärin hiihdettävämmän suksen. Lyhyet ja jyrkät painealueet tuottavat vesikelillä parhaiten toimivan suksen.

Edellä luetellut tekijät pätevät sekä vapaan että perinteisen tyylin sukseen.

Virkistys- ja kuntohiihtäjän kannalta tärkeintä on tietää takapainealueen sijainti, ettei pitovoitelualuetta venytetä takapainealueen päälle. Jos näin käy, niin suksi ei voi luistaa, koska kitkaa lisäävää pitovoidetta on alueella, jossa puristusvoima suksen ja ladun välillä on suuri. Jos takapainealue on selvästi hiihtäjän kantapään takana, niin silloin voi pitovoitelussa jättää kunnon välin painealeeseen ja lopettaa sen hiihtäjän kantapään alle. Jos takapainealue ulottuu hiitäjän kantapään alle, niin silloin tällaista turvamarginaalia ei juuri voi jättää, koska pitovoideltua aluetta pitää kuitenkin olla hiihtäjän jalan alla. Ollaan hyvin lähellä tilannetta, että suksi on hiihtäjälle liian löysä tai sen rakenne on virheellinen.

Suksen jäykin ja hiihdossa jalkavuutensa säilyttävän osan pituus on painealueiden väli eli voidepesä. Perinteisen tyylin pitovoitelun kannalta on myös hyvä tietää tämän osan korkeus, eli kuinka paksu paperi tällä alueella pääsee vapaasti liikkuman, kun hiihtäjän paino on tasaisesti molemmilla suksilla. Jos voidepesä on hyvin matala, niin pitovoitelua ei saa toimimaan kuin reilulla pakkasella lumipohjaisella ladulla (ohut voidekerros). Jos keli edellyttää paksumman voitelun, esimerkiksi liisterin ja pinnoitteen ja latupohja on lisäksi voidetta kuluttava, jäinen, niin voitelua ei saada toimimaan tai se ainakin kuluu nopeasti pois. Jos voidepesä on kovin lyhyt, niin se luultavasti on myös matala, jos pesä on kovin pitkä, niin se on luultavasti myös aika korkea. Tyypillisesti hyvä voidepesä, painealueiden väli alkaa takaa hiihtäjän kengän kantapään kohdalta ja ulottuu reilut 20 cm varpaiden etupuolelle.

Vapaan suksen pitää olla keskeltä riittävän jäykkä. Usein herkkäkärkinen suksi on nopein. Ponnistusvaiheessa on hyvä, jos takapainealue siirtyy eteenpäin ja etupainealue pysyy paikallaan.

Hiihto latujen ulkopuolella enemmän tai vähemmän umpihangessa

Latujen ulkopuolella tapahtuva hiihtäminen on muuttanut ilmettään voimakkaasti 1990- luvun jälkipuoliskolta. Tuolloin jo useat Lapin vaeltajat olivat huomanneet, että perinteisen retki/metsäsuksen (leveys 70 mm, pituus 220 cm-280 cm) tarve oli muuttunut paljon entistä vähäisemmäksi. Talvien leudontuminen vaikutti myös Lapissa siten, että ei edes Metsä-Lapissa keskellä talvea entiseen verrattuna ollut ”metrin” upottavaa hankea. Leudon talven välisuojat tiivistivät hankea ajoittain. Tavanomaisilla retkeilyreiteillä, joilla suurin osa matkasta kuitenkin taitetaan tunturimaastossa, tuntureilla tai niiden tuntumassa eikä niinkään havumetsässä tämä tarkoitti sitä että vaellustelemarksuksista (pituus 180-220, leveys noin 60 mm) oli tullut kilpaileva vaihtoehto retkeilijän hiihtovälineiksi. Vaakaa jälkimmäisen kannalle kallisti niiden ylivoimaiset lasketteluominaisuudet.

Noin vuosikymmen kului, kun suksiteollisuus toi markkinoille tähän muuttuneeseen tilanteeseen erinomaisesti sopivia uusia innovaatioita:

1. Universaali (X-Trace) side, joka sopi lähes mihin kenkään tahansa ja samalla paransi kengän kuin kengän lasketteluominaisuuksia varsinaisen vaellustelemarkkengän tasolle ja paremmaksikin. Tällainen side yhdistettynä suhteellisen löysään, hiihdettävään, teräsreunaiseen, suomupohjaiseen sukseen merkitsi selvää edistysaskelta vaellushiihdon helppouteen: siteen ansiosta mäessä hyvin ohjautuva suksi, ei voitelua, roskainen lumi ei haittaa ja hiihtokenkänä voi käyttää vaelluskenkää, jonka jalkaan sopivuus ja mukavuus on ylivoimainen muihin vaihtoehtoihin verrattuna.

2. Karvapohjainen pätkäsuksi (aluksi liukulumikengäksi nimetty). Upotettu karva suksen keskiosassa tarjoaa lumikenkien tasoisen pidon, lyhyellä suksella pystyy puikkelehtimaan risukossa, lyhyydestä johtuen aivan erinomaiset lasketteluominaisuudet pehmeässä, hyvän pidon ansiosta toimii, kun maastossa on edes muutama sentti lunta eikä maapohja ole kivinen. Huonoimmillaan kovalla jäisellä epätasaisella hangella. Leveys, lyhyys ja pieni jalkavuus tekee edellisissä olosuhteissa karvapohjasta sivuille lipsahtelevan.

Näiden uutuuksien lisäksi sukseen tarraliimalla kiinnittyvien ja irrotettavien nousukarvojen käyttö on lisääntynyt nuorempien vaeltajien keskuudessa. Omilla retkilläni Suomen tuntureilla on monta kertaa tullut testattua se, että jopa Kilpisjärvellä zik-zak reittiä ilman nousukarvoja tunturiin hiihtävä ja suoraan nousukarvoilla hiihtävä ovat käytännössä yhtaikaa huipulla. Tämä kertoo sen, että Suomessa ei varsinaisesti tarvitse irrotettavia nousukarvoja tavallisissa vaellustelemarksuksissa, jos ne ovat vaeltajan painoon nähden sopivat ja suomupohja/pitovoitelu kunnossa. Karvat tarvitaan offari-suksilla vaellettaessa, koska niitä ei voi pitovoidella (suksessa ei ole voidepesää) eikä niissä yleensä ole myöskään suomupohjaa.

Latujen ulkopuolella tapahtuvaan hiihtämiseen tarkoitettujen välineiden (muiden kuin karvapohjien) hankinnassa on muistettava muutamia perus asioita:

Paksussa ja upottavassa lumessa suksen kärjen pitää olla riittävän löysä, jotta suksi ei hautaa kärkeään lumen alle. Erityisesti risukossa painavan rinkan tai ahkion kanssa kärjen hautautuminen on lähes sietämätöntä. Toisaalta on myös niin, että jäykkäkärkinen suksi ei pidä samalla tavalla kuin vastaava löysäkärkinen, oli sitten pitovoideltu tai suomupohjainen.

Voideltava suksi on kynsipohjaista hiihdettävämpi. Hyvän pidon kannalta erityisesti pehmeässä lumessa suksen on oltava riittävän löysä. Avomaastossa varsinkin kevättalvella on usein erittäin voimakkaasti voiteita kuluttava jäinen raspihanki. Tästä seuraa, että sellainen suksi on mahdottomuus, joka voideltuna toimisi hyvin sekä pehmeässä että edellä kuvatulla raspihangella. Tämä puoltaa suksivalinnaksi kynsipohjaa, jos ajatuksena on hiihdellä sekä pehmeässä että kovalla (avotunturit ja niiden lievealueet) kuluttavalla hangella. Vaellussuksen pitoa voi parantaa voitelemalla sen pitovoiteella koko suksen mitalta. Usein pitovoiteluksi riittää pelkkä pohjavoide. Tällainen ratkaisu toimi hyvin, kun ei hiihdetä voimakkaasti voidetta kuluttavalla hangella.

Muuta ajateltavaa

Umpihankihiihtoon tarkoitettujen välineiden hyviä ominaisuuksia, voitelemattomuutta ja hyviä pito-ominaisuuksia on yritetty toteuttaa myös latuhiihtoon tarkoitettuihin suksiin, mutta tulokset eivät ole olleet lähimainkaan yhtä hyviä.

Tämä johtuu ennen muuta ladun ja umpihangen eroista hiihto-olosuhteena. Mikään suksi ei luonnollisestikaan voi kovin hyvin umpihangessa luistaa, koska upottava lumi jo sinällään jarruttaa vaikka suksen kitka sitä vastaan on hyvin pieni. Tästä seuraa se, että huippuluisto ei ole umpihankisuksen tärkein ominaisuus, muut asiat ovat tärkeämpiä. Kovalla ladulla tilanne on toisin. Ladulla hiihdon vauhti ja liikunnan riemu perustuu suurelta osalta hyvään luistoon. Tästä syystä suomupohjainen suksi ei yleensä latuhiihdossa tunnu hyvältä. Se ei luista tarpeeksi hyvin ja sen hyvä ominaisuus, pitokin huononee, jos latu-ura on hyvin kova/jäinen. Karvapohjien tyyliin asennetut karvaraidat suksen pitoalueella ovat parempi ratkaisu. Mutta suksen jäykkyyden pitää olla erittäin hyvin sopusoinnussa hiihtäjän potkuvoimaan. Teoriassa liukuvaiheessa karvat eivät laahaa lumeen, mutta ponnistusvaiheessa antavat riittävän pidon. Jos tämä ongelma on saatu hallintaan ja suksi on hiihtäjän tyylille ja potkuvoimalle optimaalinen, niin silti jäljelle jäävät ongelmat hiihdettäessä roskaisella tai muuten epätasaisella ladulla. Kaarnan palaset, neulaset… roskat ovat kohoumia, joihin pitoalueen karva kitkaa ja seurauksena suksen luisto on nykivää ja se rikkoo sujuvaa hiihtoliikettä. Lumen epätasaisuus ladulla vaikuttaa samalla tavalla. Mitä voimakkaampi ja teknisesti parempi hiihtäjä on, niin hänelle voidaan löytää paremmin toimivant karvapohjat. Jos hiihtäjän potku on kovin löysä eikä suuntaudu oikein, niin silloin karvapohien ongelmat korostuvat. Kevään liisterikelien suksena karvapohjat ovat helppo vaihtoehto. Jotta karvat toimivat, on ne pitdettävä puhtaana tähän tarkoitetulla puhdistusaineella.

Karvojen ja suomujen lisäksi voitelematonta latusuksea on yritetty kehittää myös suksen pohjan mikrotason pintafysikaalisten (mekaanisten) ominaisuuksien pohjalta. Ensimmäinen markkinoille tullut tuote tästä suunnasta oli Karhun Multigrade 1980-luvun alussa. Siihen latautui paljon odotuksia, mutta muutamassa vuodessa tuote häipyi markkinoita. Tällä hetkellä tämän tyypin ratkaisuja edustavat eri suksenvalmistajien opti- nano… grip mallit. Niissä pito perustuu puhtaasti suksen pohjan mikrotason pintafysiikkaan. Edelleen on kuitenkin niin, että jossakin lämpötilassa lumi voi tarttua pohjaan tai sitten pohjaan muodostuu liukas jääpinta ja pito häviää. Tyypillisesti tämä ongelma esiintyy uudella lumella 0-asteen tuntumassa eli perinteisellä ongelmakelillä. Selvällä vesikelillä tämän tyypin sukset toimivat parhaiten Näyttää siltä, että voitelun ongelmakeli on ongelmallinen myös voitelemattomalle sukselle.

Pohjan hionta

Latusukset voidaan hioa. Aktiivihiihtäjän kannattaa harkita suksien hiontaa aina alkukaudesta.Vanhaan sukseen tehty hionta parantaa yleensä voideltavuutta ja voi parantaa myös luistoa. Hionnassa käytetty kuviointi vaikuttaa suksen luistoon. Kuivalla lumella, pakkaskelillä parhaiten toimii hieno kuvio. Vesimärällä ladulla karkea kuvio. Lisäksi vesikelillä voidaan suksen pintaa urittaa. Tätä varten on urarautoja. Karkealla kuviolla ja urilla pyritään siihen, että suksen pohjalla on kosketus ladun jääkiteisiin ja suksi luistaa tämän kosketuspinnan varassa eikä vesikalvon päällä.

Suksen huolto ja voitelu

Muutaman kerran kaudessa voideltaville suksille pitää tehdä perushuolto. Erityisen tärkeää huoltaminen olisi kauden päättyessä. Suksia ei saisi jättää kesäkaudeksi kevään viimeisten hiihtolenkkien kelivoiteissa seisomaan. Perushuollossa pitovoide puhdistetaan suksen pohjasta lämmittämällä kuumailmapuhaltimella, sähkölämmitteisellä voiteluraudalla (tai silitysraudalla) ja pyyhkimällä keittiöpaperilla nestemäiseksi lämminnyt voide pois. Tulosta parannetaan ja viimeistellään käyttämällä voiteenpoistajaa (liuotinneste). Suksen pohjaa pitää varoa lämmittämästä liikaa, niin että polyeteenimuovi kuprahtaa eli lämpölaajenemisen vuoksi irtoaa suksen rungosta. Tämän vuoksi voitelurautaa ei saa koskaan jättää paikalleen suksen päälle, vaan sitä pitää koko ajan liikuttaa. Pitoaluetta puhdistettaessa pitää varoa painealueita. Pyyhittäessä huolimattomasti helposti laapitaan vanhoja pitovoiteita painealueelle. Erityisesti karkealle kelille pitoalue voidaan karhentaa pohjavoiteen parempaa tarttuvuutta varten karkeudeltaan 100 hiomapaperilla.

Perinteisen tyylin latusuksen luistoalueita ja vapaan tyylin suksen koko pohjaa huolletaan puhdistamalla siitä ladun lumesta sukseen tarttunutta likaa ja fluoriparafiinien jäänteitä sulattamalla useita kertoja pohjustusparafiinia sukseen ja siklaamalla/harjaamalla jäähtynyt parafiini pois. Nykyisin tähän tarkoitukseen löytyy myös erityisiä puhdistusneteitä. Puhdas suksi on aina helpompi voidella liukkaaksi kuin likainen. Harmaat läiskät hiihdetyn suksen mustassa pohjassa ovat merkki että voide ei enää imeydy/pysy suksessa. Jos huolellinenkaan edellä kuvattu puhdistuskäsittely ei auta, niin sitten kannattaa miettiä suksen hiomista.

Luistovoitelu

Luistovoitelu (vapaan tyylin latusuksissa koko suksi ja perinteisen tyylin latusuksissa luistoalueet) etenee seuraavasti:
1. Pohjaparafinointi, jäähdytys, siklaus, harjaus, voidaan toistaa useita kertoja. Keväällä kauden päättyessä suksi jätetään odottamaan seuraavaa kautta pohjaparafinoituna ja siklaamattomana,

2. Antistaattinen grafiitti/jokin kova perusvaha, jäähdytys, siklaus, harjaus kovalla pakkasella. Voidaan jättää väliin, jos pyritään vain ”sunnuntaihiihtäjän” laatutasolle,

3. Keliparafiini (huippuluistoon tähdättäessä fluoripitoinen, varsinkin, jos pakkasta ei ole -10 C enempää), jäähdytys, siklaus, harjaus

4. Huippuluiston pyrittäessä varsinaisen parafinoinnin jälkeen suksen luistopintojen ominaisuuksia vielä parannetaan seuraavasti:
– fluoripulveri/fluoripala, kiinnitys lämmittämällä tai korkilla (lämmittäminen syö kallista ainetta enemmän ja fluori haihtuu), harjaus
– fluorigeeli, levitys sormella, kiinnitys korkilla, harjaus ulkona ennen hiihtoa.

Tavalliselle virkistysliikkujalle voi riittää jos muutaman kerran talvessa toteutetaan vaihe 1 ja suksen pohjan näyttäessä harmaalta (entinen luistovoide on kulunut kokonaan pois) ennen hiihtolenkkiä toteutetaan vaihe 3. Vaiheessa kolme voidaan käyttää myös nestemäisiä pikaluistoja. Ne ovat kehittyneet viimevuosina paljon paemmin suksen pohjassa pysyviksi.

On huomattava, että suksen toimivuudesta, hiihdettävyydestä ja luistosta suurin osa tulee siitä, että se on rakenteeltaan hiihtäjälle sopiva. Hiihtäjälle sopimattomasta suksesta ei saa voitelemalla hyvää, mutta hiihtäjälle sopivan suksen ominaisuuksia voi pilata huonolla voitelulla. Kannattaa pitää myös mielessä, että liikunnan riemu, vauhdin ja sujuvuuden tunne perustuvat suurelta osalta toimiviin välineisiin. Hyvät ja hyvässä kunnossa olevat välineet työntävät myös teknistä osaamista eteenpäin. Huonot toimimattomat välineet ovat tehokas este sujuvan tekniikan löytämiseen.

Pitovoitelu:

Pitovoitelu perinteisen tyylin voideltavissa suksissa etenee seuraavien askeleiden mukaisesti:

1. Pitoalueen puhdistus lämmittämällä voiteluraudalla ja/tai kuumailmapuhaltimella ja aika nestemäiseksi muuttuneen voiteen pyyhkimen suksen pohjasta esimerkiksi keittiöpaperilla. Tulosta voidaan viimeistellä käyttämällä voiteenpoistajaa. Työssä on varottava, että vanhaa pitovoidetta ei vahingossa pyyhkäistä suksen tärkeimmille luistoalueille eli painealueille. Pitoalue on hyvä myös karhentaa voiteen tarttuvuuden parantamiseksi karkeudeltaan 100 hiomapaperilla. Karkealla voidetta kuluttavalla kelillä tämä on välttämätöntä

2. pohjavoitelu (vain aavistuskerros, muulloin kuin karkealle kelille) joko pohjavoiteella tai pakkasjääkelin sinisellä tai vihreällä liisterillä. Pohjavoide levitetään lämmittämällä ja korkilla. Varo pyyhkäisemästä voidetta painealueille. Takapainealueeseen kannattaa jättää marginaali, jonka pituuden oppii katsomaan voiteen kulumisesta. Voidetta ei pidä levittää taakse alueelle, josta se kuitenkin kuluu pois jo ensimmäisen 10 km matkalla (kuluva voide vain jarruttaa).

3 Kelivoitelu

Karkealle kelille ja selkeälle vesikelille suksi liisterivoidellaan. Karkealla kelillä purkkivoiteet eivät pysy suksen pohjassa ja tarpeeksi märällä suojaladulla purkeilla on vaikea saada riittävää pitoa. Pakkaslumelle ja orastavalle vesikelille (0 kelille) tehdään purkkivoitelu.

Suksi voidellaan aluksi lipsuvaksi ja pitoa lisätään tarpeen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että
ensimmäisiksi voidekerroksiksi tulee kovempaa (kylmemmän kelin purkkia) ja päälle pehmeämpää purkkia (lämpimämpi keli) jos lipsuu. Myös voidekerroksen paksuutta lisäämällä eli laittamalla lisäkerros samaa alla olevaa voidetta saadaan pitoa parannettua. Vanhalla hieman karkealla lumella myös voidekerroksen jättäminen epätasaiseksi parantaa pitoa (tyypillinen kevään aurinkoisen pakkaspäivän voiteluniksi).

Varsinkin pakkaskelillä erityisesti uudelle vitilumelle voidellaan useita ohuita purkkikerroksia ja tasoitetaan huolellisesti. Kovalla yli 20 asteen pakkasella hienorakenteisella lumella voidaan pitovoidekerrosta aivan olemattoman ohuena kerroksena pidentää etupäästä etupainealueelle, pito paranee luiston kärsimättä.

Liisterivoitelussa noudatetaan samaa kaavaa. Aluksi voidellaan ohut kerros ja mahdollisesti aavistuksen kylmemmän kelin liisteriä. Jos lipsuu, niin kerrospaksuutta lisätään ja/tai voidellaan päälle pehmeämmällä liisterillä. Roskaisella kevätladulla liisterikelillä kannattaa ehdottomasti käyttää fluoripitoista liisteriä, koska siihen roskat eivät tartu samalla tavalla kuin fluorittomiin liistereihin.

4. Pinnoittaminen

Kun liisterisuksi on saatu pitämään ja toimimaan, niin tulos viimeistellään päällystämällä ulkolämpötilaan jäähtynyt liisteri sopivalla pitopurkilla (jos tähdätään kisaan tai on jäätymisvaara, niin fluoripurkilla). Silloin pito paranee ja luisto lisääntyy ja liisterin jäätymisvaara vähenee.

Nykyisten fluorivoiteiden tultua markkinoille on viimeisen pintakerroksen (pinnoittamisen mahdollisuus laajentunut huomattavasti. Myös noin 0-asteen uuden /uudehkon lumen ongelmakelin suksi voidaan nykyisin voidella varmasti pitäväksi tekemällä perusvoitelu riittävän lämpimän kelin purkilla ja pinnoittamalla tulos korkeafluorisella hieman kylmemmän kelin purkilla. Tällä tavalla saadaan pitävä suksi, joka fluoripinnoitteen vuoksi ei myöskään kovin helposti jäädy. Hiking Travelin voitelukokemusten mukaan Lindexin halpa keltainen peruspurkki ja sen päälle pinnoite on erittäin laajan skaalan ratkaisu harrastehiihtäjälle tässä tilanteessa. Tämä voiteluratkaisu toimii suojalta nolla kelille ja vielä pitkälle pakkasellakin, luisto huononee vain vähän.

Virkistys/kuntohiihtäjän suksivoitelua on viime vuosina yritetty yksinkertaistaa tuomalla markkinoille pitoteipit. Parhaimmillaan ne tarjoavat erittäin hyvän pidon luiston kärsimättä. Pitoteippi on helppo asentaa, mutta sen poistaminen suksesta on paljon työläämpää kuin voiteen poistaminen. Koska yksi pitoteippi ei toimi kaikilla keleillä, niin siksi joudutaan tekemisiin työlään teipin vaihtamisen kanssa. Yksinkertainen ratkaisu asiaan on hankkia kahdet perinteisen tyylin sukset, eri keleillä toimiville teipeille eri sukset. Tätä ajattelutapaa voi toki soveltaa myös voideltaviin suksiin. Pakkaskeleille oma suksipari ja 0-kelille/vesikelille toinen pari. Tällä tavalla toimittaessa myös voideltavat sukset ovat usein puolivalmiit seuraavalle lenkille. Voitelua pitää vain vähän korjata, mutta sitä ei tarvitse rakentaa kokonaan uudelleen.

Voiteluun kannattaa perehtyä siten, että käyttää vuodesta toiseen pääasiassa saman voidemerkin tuotteita. Jos hiihtää kaikilla keleillä, niin kalliita fluorituotteita kannattaa hankkia nollakelin ympäristöön, koska fluoripitoisilla voiteilla (sekä liisterit, että purkit) pito on paljon helpompi saada aikaan siten, että jäätymisvaara vältetään.

Hiihtotekniikka

Hyvän hiihtotekniikan peruslähtökohta on hyvän liu’un aikaansaaminen. Hiihdon nopeus suhteessa hiihtäjän ponnisteluun perustuu aivan olennaisesti siihen, kuinka hyvin suksia osataan liu’uttaa. Jos hiihtäjä ei saa aikaan kunnon liukuvaihetta niin perinteisen hiihto muuttuu juoksu/kävely tyyppiseksi ja vapaa tyyli ”horjahteluksi” puolelta toiselle. Tällaisella tekniikalla ei saada aikaan lennokasta menoa ja liikunnan riemua siitä, että hiihto sujuu kuin itsestään, kuin tanssi.

Edellä sanottu liikunnan riemun tunne on lähes kaikissa lajeissa aivan olennainen. Jokaiseen meistä on sisään rakennettu mielihyvän tuottamisprosessi, joka käynnistyy tilanteissa, joissa tunnemme kuin huijaavamme meitä maata vasten painavaa painovoimaa. Tämä mekanismi on varmaan keskeistä siinä, että vauva nousee pystyyn, alkaa liikkua ja kävellä. Sama näkyy myös siinä, miten ihmiset nauttivat huvipuistolaitteista, surffaamisesta lainelaudalla, kiipeilystä, kilpa-autoilusta, luistelusta tai hiihdossa laskettelusta. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Hiihdossa edelliseen perustuva sujuvuuden tunne saadaan aikaan tehokkaalla painon siirrolla ponnistavalle jalalle ja sillä, että hiihtäjä uskaltaa seisoa kunnolla ja riittävän pitkään liukuvan suksen päällä.

Perinteisessä hiihdossa tämä tarkoittaa sitä, että ponnistuksen tuleva jalka liukuu riittävän eteen. Vartalon koko paino siirtyy ponnistavalle jalalle ja sitten potku lähtee aluksi silmänräpäyksen ajan alaspäin (suksi ei lipsahda) ja sitten taaksepäin. Tämän jälkeen seuraa tarpeeksi pitkä liukuvaihe. Liukuvalla suksella pitää seisoa kunnolla tasapainossa. Jos tämä tasapaino on huono, niin se tuottaa ennenaikaisen vuorohiihtopotkun.

Vapaan tyylin hiihdossa potkun jälkeen pitää vartalon paino saada kokonaan luistavan suksen päälle, jotta liuku jatkuu kunnolla eikä tasapainon horjumisen vuoksi tarvita uutta potkua liian nopeasti.

Se, mitä edellä puhuttiin uskaltamisesta, on myös keskeistä. Liikkeen sujuvuus, lennokkuus, liikeratojen avautuminen koko mittaansa on tekemisissä uskalluksen ja rohkeuden kanssa. Näin ei mielestäni ole vain ilmeisen selvästi rohkeutta vaativissa temppulajeissa (taitoluistelussa, telinevoimistelussa, lumilautailussa…) vaan kaikessa. Moni liikkuja tiedostamattaan hiivistää ja jättää liikkeen siksi vajaaksi. Tämä ehkä johtuu joistakin varhaislapsuuden kokemuksista, joissa liikuntaan on tullut uskallusta estävää pelkoa. Aikuiselle on hyväksi aivan tavallisessa perusliikunnassakin miettiä vähän tällaisiakin kehon ja mielen yhteistoimintaan liittyviä asioita. Ne voivat kummasti kehittää muutakin kuin vain liikuntaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteitä päättyneeltä melontaretkeltä

Olin Tapion kanssa melomassa inkkarikanootilla Päijänteen itärannan läheisyydessä olevissa vesistöissä 12 päivää. Retki päättyi eilen.

Vuodesta 2000 saakka olen melonut lomareissuilla systemaattisesti Tampereelta poispäin lisätäkseni ulkomuistinvaraista paikallistuntemusta asiakastarpeisiin. Koko Kokemäenjoen vesistö on koluttu, pohjoisesta Lehtimäeltä, Pihlajavedeltä, Keuruulta ja Parkanosta, etelästä Hämeenlinnasta, idästä Jämsästä ja Hauholta länteen Poriin. Porista rannikkoa on melottu Olkiluodon voimalan nurkalle. Kolmea eri reittiä on kuljettu täältä myös Päijänteelle tai päinvastoin, Päijänne on kierrelty ja sen pohjoispuoleisia vesiä Saarijärvelle, Viitasaarelle ja Konnevedelle. Nyt ja osittain jo viime syksynä oli vuorossa Päijänteen itäpuoleiset vedet, ns. Sysmän reitti Puulalta Sysmään. Maisemia olen katsellut yksin tai hyvien melontakavereiden seurassa kymmenellä vajaasta viikosta noin kahteen viikkoon kestäneellä retkellä ja lisäksi lukuisilla lyhyemmillä retkillä. Kaikupohjaa uusien havaintojen jäsentämiseen siis on. Edellisen lisäksi sitä luo vuodesta 1976 alkanut melontaharrastus, sekä kilpailullinen että retkeilyllinen, 25 vuoden kokemus melonnasta yritystoimintana, alan laajojen oppimateriaalinen kirjoittaminen jne.

Pitkästä johdannosta jo voi päätellä, että aion sanoa painokkaasti parista Suomen luontomatkailun tilaan ja tulevaisuuteen liittyvästä asiasta, joista tein päättyneellä retkellä tuoreita havaintoja.

Ensimmäinen aihe kumpuaa Hotelli Joutsenlammesta, mahtava korpihotellien kulta-ajan luomus hienolla harjun rinteellä puhtaan veden äärellä, mutta konkurssissa. Miksi? Voi toki olla, että aikanaan hotellin menestyessä sen omistajat ehtivät kuolettaa sijoitetun pääoman ja tehdä hyvän tilinkin, mutta silti edellinen miksi on olennainen kysymys. Vastaus on hyvin selvä ja tunnettu, sellainen että se toistuvasti unohdetaan ja se kuuluu: ”aikansa kutakin”. Kuluttajamarkkinat ovat arvaamattomat, koska siellä osa kysynnästä perustuu ilmiöihin, joihin myös kyllästytään. Tällaiselle pohjalle ei voi rakentaa ”loputtomiin jatkuvaa” menestyvää liiketoimintaa. Korpihotellien kulta-aika oli ja meni, koska niitä rakennettiin potentiaaliseen asiakasmäärään nähden runsaasti ja toisaalta kysyntä perustui ilmiöön, johon kuluttaja muutaman kokemuksen jälkeen myös kyllästyy. Koska asiakaspohja oli suurelta osalta kotimainen, niin kulta-ajan hotellien määrä tyhjensi kysynnän melko nopeasti. Ohjelmapalveluiden puolelta hyvä esimerkki vastaavasta tuotteeseen ja kysyntään liittyvästä ilmiöstä on perinnesavotta. Noin kymmenen vuotta sitten tämä oli suosittu yritysryhmille tarjottava tuote (puun kaatoa, karsimista, katkomista, kuorimista, hevoskuljetusta ja uittoa perinteisillä välineillä). Tuote vain on luonteeltaan sellainen, että sitä kerran pari kokeiltuaan, on siihen kohdistuva into tyydytetty ja koska suomalaisia firmaryhmiä on varsin äärellinen määrä, niin kysyntä sammuu aika nopeasti.

Ettei vain Lapin matkailussa vaanisi sama ansa. Totuuden paljastuminen vain ottaa kauemmin, koska kysyntä on kansainvälistä eli asiakaspotentiaalia on paljon. Silti vaarallisen paljon Lapin tarina perustuu moottorikelkkaan, poro/ koiravaljakkoon ja joulupukkiin.

Tuotteiden rakentaminen ruisleivän syömisen kaltaiseen kysyntään (johon ei kyllästy ainakaan pitkäksi aikaa koskaan) on paljon turvallisempaa. Väitän että melonta 180 000 järven maassa on tällainen ruisleipäalusta, joka tarjoaa loputtomat mahdollisuudet – melominen tyydyttää sellaisia perustarpeita, joiden tyydyttämiseen ei kyllästy.

Tästä tullaankin toiseen teemaani: Suomi melontamatkailukohteena.

Miksi muutamaan edellä selostetun kyllästymisriskin sisältävään teemaan liittyvä Lapin matkailu menestyy, mutta melonta antaa edelleen odottaa itseään?

Tämä teema terästyi mielessäni erityisesti meloessamme toinen toistaan upeampien järviretkeilypäivien jälkeen Tainionvirtaa Hartolasta Sysmään. Tämä jokimelontareitti on Visit Finlandin alla olevan Outdoors Finlandin ykköskohteita.

Kotimaiseen silmään toki kohteella on puolensa. Etelä-Suomessa on vain muutama jokimelontakohde, jossa voi toteuttaa edes yhden tai kahden yön melontaretken. Tässä mielessä siis vähäinenkin virtaavan veden tunne on suomalaisille houkuttelevaa. Joku voi myös nauttia jokimaisemien paikoitellen tiheästä rantarakentamisesta hyvin hoidettuine puutarhoineen, sen vaihtelusta erämaisempiin maisemiin ja Suomen mittakaavassa myös vanhaan rakennuskantaan. Mutta tehoaako tämä saksalaiseen. Keski-Euroopassa parhaimmillaan jokiretkellä voi ihailla vuoria ja ritarinlinnoja! Maailman perspektiivistä katsottuna itsestäänselvyys: Suomi on järvimelonnan paratiisi eikä jokimelonnan on jäänyt huomaamatta. Jos katsoo mainitun Outdoors Finlandin muita kohteita, niin sama ilmiö loistaa.

Miksi?

Kyse taitaa olla tuotteistamisinnosta. Tuotteistamismantraa ja sen puutetta on luontomatkailussa toisteltu kymmeniä vuosia. Suppea jokimilijöö vielä jollakin tavalla antautuu tälle alun perin tavaratuotannosta peräisin olevalle ajattelutavalle, mutta vaikkapa Suur-Saimaan kokoinen vesialue tai sitä 4 kertaa pienempi Päijänne ei enää mitenkään. Seurauksena on se, että ulkomailta katsottuna näin toimittaessa Suomen melontamahdollisuuksista muodostuu hyvin vinoutunut kuva. Mahdollisuuksien laajuus, yhden ihmisiän puitteissa loputtomuus jää kokonaan havaitsematta. Näkökulmaa pitäisi parissa asiassa muuttaa:
1. Mikä meille on kaikkein tavallisinta voi kaukaa tulleelle turisteille olla kaikkein eksoottisinta. Tavallinen järviluonto ja se loputtomuus voi olla juuri se asia jota ei saa peittää normaalin muista business ympyröistä kopioitujen markkinointiviestinnän kaavojen alle. Voi olla jopa niin, että suomalaisen mielestä koleahko ja jopa hieman sateinen kesäpäivä kajakissa voi kuumasta ilmanalasta kotimaassaan kärsivälle olla mitä hienointa elämyssisältöä.
2. Liikaa tuotteistamista pitäisi välttää siellä, minne se ei sovi, koska se supistaa näköalaa. Tuotteistamisessa pitäisi keskittyä selkeämmin tukipalveluihin (majoitus, vuokraus, ravintolat ja kuljetukset) ja retkeilyä tukevaan infraan (tulipaikat, laavut, kodat) ja jättää varsinainen melonta liian tuotteistamisen ulkopuolelle ja elämyksen tuotteistamisen sijasta vain luoda monipuolisia mielikuvia suomalaisen järvimelonnan rajattomista mahdollisuuksista.

Lappiin palatakseni.

Edellä kuvatulla tavalla Lapin matkailun vetonaulat estävät matkailijaa näkemästä omaehtoisen kokemisen näkökulmasta Lapin luonnon suuria mahdollisuuksia, parin tunnin tunturipatikasta laajempiin vaellusympyröihin.

Aivan toinen asia on sitten se, jos luontomatkailussa vain puhutaan aitoudesta ja aidoista elämyksistä ja todellisuudessa yritetään edelliset mahdollisuudet hyvin tietäen kuitenkin tyhjentää turistin taskut mahdollisimman yksinkertaisella teollisella konseptilla samaan tapaan kuin hampurilaisravintolassa. Ei tarvitse olla äärimielipiteistään ekonatsiksi haukuttu Linkola tajutakseen, kuinka mädännäiseen arvopohjaan edellinen vaihtoehto perustuu.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarilla on asiaa

Maanantaina 8.5. Tunturiladun tamperelainen jäsenkerho Kolbma ja puuhamiehenä erityisesti äärivaeltaja Pete Mäkelä järjesti Hitin tukikohdassa Bikini Baarilla Kaupinojalla retkikeitintietoutta käsittelevän illan. Mukana oli myös Partioaitta ja heidän keitinesittelijänsä. Ilta oli retkeilyllisesti vallan mainio – kylmä tuuli puhalsi Näsijärveltä, rae- ja lumikuuroilta sentään vältyttiin. Olosuhde kuitenkin viestitti selvästi, että Suomi on arktinen maa ja Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin tuntumassakin keittimiä kokeiltaessa toukokuussakin pitää varustautua oikein – napapaidalla ei pärjää – hienoa.

Minulle toimintaympäristön tarjoajana tuli erityisen hyvä mieli siitä, että retkeilyjärjestössä toimivilla on edelleen ne HYVÄT TAVAT JA OSAAMINEN, joihin kymmeniä vuosia sitten törmäsi toimiessani retkeily- ja ulkoilujärjestöissä. Tapahtuman purkutilanteessa suuri joukko osallistujista koki tehtäväkseen laittaa kaikki käytössä olleet Hitin tavarat paikoilleen ja tämä kävi nopeasti ja erittäin vähällä neuvomisella porukka tuntui olevan selvillä siitä, minne kaikki kuuluu. KIITOS!

Kunpa yleisemminkin olisi näin – sääntöjen lisäämisen sijasta olisi enemmän henkilökohtaista vastuun ottamista ja porukkahenkeä jonkin asian kuntoon saattamiseksi – Olen aivan vakuuttunut, että näillä moraalisilla eväillä Suomi on rakennettu yleisesti yhdeksi maailman parhaimmaksi todetuista maista.

Se, jolla itse on tapoja ja tyylitajua on oikea henkilö kiinnittämään huomiota lantin kääntöpuoleen. Pete on blogissaan: https://reissupete.wordpress.com/…/expedition-kilpisjarvi-…/ kiinnittänyt huomiota aiheelliseen asiaan ja muutenkin ollut aktiivinen asiassa.

Luontomatkailuyrittäjänä oma näkemykseni on johdatteleva kaikille aiheellinen kysymys, onko moottorin pärinällä ja luonnon kokemisella mitään yhteistä? Käsittääkseni aika kielteistä vastausta on tarjottu YK:ssa, jonka luokittelu muistaakseni rajaa kelkkailun luontomatkailun ulkopuolelle. Aihetta voi hyvin laajentaa. Yleisesti moraalisesta ja tiedollisesta näkökulmasta kannattaisi tarkkaan harkita, mitkä teknologian luomat härpäkkeet ovat luonnossa liikuttaessa tarpeellisia ja mitä ovat sen asfalttikulttuurin jatke, joka luonnossa liikuttaessakin estää luonnon ympäristöpsykologiassa todetun tervehdyttävän vaikutuksen. Miksi kuuntelet musaa napit korvilla luonnossa lenkkeillessäsi tai miksi näpläät älypuhelinta, kun mustarastas soittelee lähipuskassa tai laineet liplattavat rantakallioon. Onko edes tietotekniikan lajitunnistukseen liittyvien välineiden käyttö tarpeellista, tekeekö se löytämisestä pinnallisemman kokemuksen ja siksi vähemmän riemukkaan. Ovatko edes huipputason retkeilyvälineet niin tarpeellisia, että koko harrastus lähtee niistä, olisiko parempi ensin olla huippuluokan retkeilijä, joka pärjää vähemmälläkin ja sitten vasta pitkän harkinnan jälkeen miettiä välinehankintoja – tämä ei luonnollisestikaan kasvata myyntiä eikä BKT:tä, mutta on yllättävän ekologista.

Hitin urheiluvälinekaupan ideologiana ei ole tuputtaa kuluttajille tavaroita, jotka kenties päätyvät roskiin tai ainakin jäävät vähälle käytölle. Me tarjoamme koulutus-, neuvonta- ja vuokraamopalveluiden ympäristön, jossa voi kaikessa rauhassa perehtyä moniin luontoliikuntalajeihin ja omiin haluihinsa. Jos kiinnostus johonkin aiheeseen laajenee ja syvenee, niin sitten kenties on aihetta ostaa omia välineitä – me myymme mieluiten sellaisia välineitä, jotka ostaja on jo vuokraus- ja koulutusasiakkaana sopiviksi todennut.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteet päättyneestä luistelukaudesta

Nyt on kesä tulossa ja melonta edessä mutta palataan hetkeksi talveen.

Kiitos kaikille innokkaille luistelijoille, niin Hitin asiakkaille kuin omilla välineillä luisteleville. Teidän iloisten ilmeiden katseleminen tuo energiaa radan ylläpitäjälle.

Kesällä tarjoamme Kaupinojalla kesäiseen luontoon sopivia liikuntapalveluita, keihään kärkenä melonta. Tule katsomaan löytyykö tarjonnastamme jotakin sinulle sopivaa: http://hikingtravelhit.fi/melonta-tampere/

Jakamalla tätä juttua tuet toimintaamme ja varmistat paremmat lähtöasemat seuraavan kauden luisteluradan auraamiseen – yhä useampi löytää meidät. Jakamalla tietoisuus luisteluradasta väkisinkin leviää myös laajemmalle joukolle Tampereen kaupungin virkamiehiä ja päättäjiä ja tällä tavalla toivottavasti radan liikunnallinen merkitys huomataan entistä paremmin. Esimerkiksi koululaisluisteluissa olisi valtavasti kehityspotentiaalia.

Päättyneen luistelukauden yhteenveto

Retkiluistelukausi oli erittäin pitkä ja monella tapaa menestyksellinen.

Alkukauden luistelu radan ulkopuolella

Pirkanmaalla kausi alkoi 7.11. Silloin täältä lähdettiin ensimmäistä kertaa Suomenselän suuntaan jäätyneille järville. Välillä jäät sulivat. Uudestaan retkille päästiin joulukuun alussa. Hitillä oli tarjolla ensimmäinen kaupallinen retki 4. 12. Ensimmäinen toteutunut retki oli itsenäisyyspäivänä Lavajärvellä. Muita syyskauden retkiä tehtiin: 11.12. Vankavedelle, 29.12. Kaupinojalta Aitolahdelle ja takaisin sekä 1.1.2017 Terälahdesta Vankavedelle ja takaisin.

Rataluistelukausi

Luistelureitin merkitseminen Kaupinojan uudesta tukikohdasta aluksi Aitolahden suuntaan aloitettiin 16.12.. Seuraavana päivänä reittiä merkittiin Kaupinojalta Lapinniemen kärkeen. Joulun seutuun sattui lämmin sääjakso, jonka aikana jäät heikkenivät lähes luistelukelvottomiksi ja siksi jouduttiin ilmoittamaan, että merkitty reitti ei ole enää voimassa. Luistelijoita oli kuitenkin koko ajan liikkeellä ja heille pystyttiin osoittamaan lyhyempiä turvallisia vaihtoehtoja rannan läheisyydessä Aitolahden suuntaan.

Uuden vuoden jälkeen talvi saapui lopullisesti. Reittiä merkittiin uudelleen 2.1.. Käsivoimin aurattiin ensimmäinen tuiskulumi Kaupinojan ja Lapinniemen kärjen väliltä 4.1.. Seuraavana päivänä sama väli aurattiin mönkijällä ja 6.1. koko uusi ratalinjaus Kaupinojalta rantaa pitkin Santalahteen ja pistoreitti Lapinniemestä Siilinkarille saatiin aurattua lopulliseen vähintään 10 m leveyteen. Avantilla jäälle päästiin aloittamaan 17.1. ja koko rantarata aurattiin seuraavana päivänä. Siilinkarille raskaammalla koneella päästiin muutamaa päivää myöhemmin.

Uuden rataosan merkitseminen Siilinkarilta suuntaan Reuhari, Lentävänniemi, Jänissaari, Suomensaari, Siivikkalan lahti alkoi 1.2., 3.2. uutta osaa päästiin auraamaan ja seuraavana päivänä uusi rataosa ulottui Siivikkalan lahdelle. Rataosaa ylläpidettiin tästä eteenpäin kauden loppuun aina, kun siihen liikeni resursseja pääradan auraamisesta. Tämän lisäosan ylläpito tapahtui kokonaan Hiking Travelin omalla kustannuksella radan kehittämiseksi. Kokeilussa oltiin myöhässä, koska turhan pitkään odotettiin Tampereen Kaupungin matkailuyhtiöltä 3000 € kehitysavustusta. Lopulta saatiin sentään kielteinen päätös – ei kuulemma kuulu matkailun markkinointiin. Onneksi olimme aloittaneet työn omalla rahalla ja omalla ajalla muutenhan olisi jälleen yksi vuosi menetetty. Uudesta rataosasta saatiin paljon positiivista palautetta, vaikka sen laatutasoa ei pystytty pitämään Hitin nykyisellä konekalustossa saman tasoisena kuin päärata. Käytössä olevilla koneilla ei yksinkertaisesti ehdi aurata yli 10 km pituista yli 10 m leveää väylää pyry olosuhteissa, vaikka koneet kävisivät vuorokaudet ympäri. Uutena asiana kokeiltiin Hitin omasta toimesta radan reunalle myös hiihtolatuja. Ensimmäisen kerran ladut vedettiin 27.2.. Niitä ei saada vakiinnutettua oikukkaiden lumiolosuhteiden vuoksi, mutta käy selväksi, että laduilla olisi paljon käyttäjiä.

Maaliskuun puolivälissä oli öisin lämmintä ja 15.3. vesi meni n. 40 cm jäästä läpi. Avantilla auraaminen alkoi muuttua uhkapeliksi 20.3. ja noin viikkoa myöhemmin radalle ei menty enää mönkijälläkään. Luistelukelit jatkuivat samaan aikaan hyvinä, koska lumisateet olivat vähäisiä ja lumi suli päivisin ja yöllä lätäköt jäätyivät. Huhtikuun alussa kevät voitti, 4.4. kerättiin osa ratamerkeistä, jää oli vielä luistelukelpoista. Loput ratamerkit kerättiin 7.4., paljon myöhemmäksi operaatiota ei olisi voinut siirtää.

Radan auraamisen kannalta kausi oli pääosin yllätyksetön. Lumisateet ja tuiskut olivat kohtuullisia ja aina välillä lumi suli lähes kokonaan. Tämä tarkoitti sitä, että työtä tekemällä rata saatiin pysymään vähintään hyvässä useimmiten kiitettävässä kunnossa. Tähän tilanteeseen oli kaksi poikkeusta: viikolla 8 auratiin yhteensä noin 60 konetuntia ja helmi-maaliskuun vaihteessa Siilinkarin suora ja sen lähialueet lainehtivat jään päällä olevana syvimmillään 150 mm vesilätäkkönä. Harjaantumistamme radan ylläpitoon kuvaa se, että yhden päivän aikana kairaamalla kahdella tehokkaalla akkuporakoneella satoja reikiä radalle ja sen ulkopuolelle saatiin tuhansia kuutioita vettä siirtymään radalta jään alle ja seuraavaksi päiväksi rata luistelukuntoon. Koko kaudella konetunteja kertyi yli 200 ja koko radan ylläpitoon käytetty työtuntimäärä lieni noin 350. Jos ”painajaismainen” 60 tunnin aurausviikko olisi sääntö, niin silloin vastaavaan radan ylläpitoon kuluisi 700-900 tuntia.

Loppukauden luistelu radan ulkopuolella.

Maaliskuussa ja vielä huhtikuussa oli pitkiä jaksoja, jolloin Pirkanmaan järvien jäillä ei ollut lunta ja jääpinta oli luistelukelpoinen. Jo 1.3. Skrinnareiden retken vetäjä Leo Kinnunen luisteli Tampereelta Teiskoon. Maaliskuun alun vesilätäkköjen jäätymisen jälkeen alkoi retkeilykausi radan ulkopuolella. Kaupallisessa toiminnassa retkeilyolosuhteen pitää olla varsin varma. Hitissä toteutettiin retket 19.3., 25.3., 30.3. ja 8.4. Kolme ensimmäistä retkeä suuntautui Näsiselälle, viimeinen Pukalaan. Hittiläiset luistelivat ja potkukelkkailevat Ruoveden Koverojärvellä vielä 15.4. Tätä myöhemminkin oli Helvetinjärven kansallispuiston järvillä luistelukelejä.

Luistelijamäärät, kauden pituus ja Siilinkarin kotakahvilan toiminta

Luistelukausi alkoi 7.11. ja päättyi noin 20.4. Syksyllä marraskuussa oli välillä tauko, jolloin jäät sulivat. Kauden pituus kalenteriajassa oli siis reilut 5 kk (yli 150 päivää), hiihtokausi tykkilautujen ulkopuolella aika olematon – talvet ovat todella muuttuneet. Ratakausi (merkitty ja/tai aurattu rata) Nässyllä alkoi 16. 12. ja päättyi huhtikuun alussa. Sille kertyi pituutta noin 3,5 kk, reilut 100 päivää. Aurattu ratakausi alkoi 4.1. ja päättyi 26.3.. Auratulla radalla luisteltiin 12 viikkoa, jotka viimeistä lukuun ottamatta olivat vilkkaita.

Ensimmäinen vilskeinen viikonloppu radalla oli 8.-9.1. (Aamulehdessä myönteinen artikkeli juuri viikonlopun alla) ja sellaisena kausi jatkui maaliskuun loppupuolelle, 18.-19.3. oli vielä vilkasta, mutta viikkoa myöhemmin 25.-26.3. luistelijoiden määrä laski dramaattisesti, vaikka luisteluolosuhteet olivat hyvät. Mediassa esiintynyt asiatiedot sivuuttava tunnepohjainen jääpelottelu oli tehnyt tehtävänsä. Erityisen vilkasta radalla oli 21.-22.1., arvioitu luistelijamäärä 3000-4000. Vielä suurempi ryntäys radalle nähtiin hiihtoloman aikana 4.-5.3.

Siilinkarin kotakahvila avattiin viikonloppuna 14.-15.1., 2 viikonloppua entistä aikaisemmin. Se palveli siitä lähtien 25.-26.3. viikonloppuun saakka. Hiihtolomaviikoilla 8, 9 ja 10 kotakahvila oli auki joka päivä. Asiakasmäärät vaihtelevat pääsääntöisesti samaan tahtiin kuin luistelussakin. Viimeinen viikonloppu oli hiljainen mediassa esiintyneen heikoilla jäillä pelottelun vuoksi.

Parhaina viikonloppuina rataa käytti noin 4000 luistelijaa ehkä ylikin. Arkipäivien viikkokäyttö lieni 500-1000 käyttäjäkertaa. Tämän perusteella voidaan arvioida hyvin varovaisesti radan käyttäjäkertoja 11*(2500 viikonloppukäyttäjäkertaa+500 arkikäyttäjäkertaa)=33000. Keskinkertainen arvio vastaavasti 11*(2750+750)= 38000 käyttäjäkertaa ja rohkea arvio 11*(3000+1000)=44000. Kun kaavoihin lisätään se, että merkityllä radalla luisteltiin jo pari viikkoa ennen aurauskautta, niin radalla varmaan oli yli 30000 käyttökertaa, luultavasti noin 40000, eikä ole mahdotonta, että käyttökertoja olisi 50000. Rata on nykyisin niin laaja, että jollakin hetkellä radalla olevien luistelijoiden määrän laskeminen on vaikeampaa kuin ennen. Auratessani päädyin siihen, että parhaimmillaan radalla oli yhtaikaa 400-500 luistelijaa. Silloin tunnin luisteluaika ja jo 5 tunnin päiväsesonki tuottaa päivän kävijämääräksi 2000. Kevättalven aurinkoisina päivinä luistelupäivän pituus on paremminkin 8-10 tuntia kuin 5 tuntia. Alkutalvesta luistelupäivä on lyhyempi 5-6 tuntia.

Retkiluisteluradan matkailunäkymät

Kuluvalla kaudella laskimme ensimmäistä kertaa, kuinka suuri osa luistinvuokraamomme asiakkaista on ulkomaalaisia. Päädyimme noin 10 % osuuteen. Suurin ryhmä tässä joukossa olivat luultavasti vaihtariopiskelijat ja heidän vaikutuksestaan Tampereelle tulleet ulkomaalaiset. Jos ulkomaalaisten osuus koko radan käyttäjävolyymistä oli yhtä suuri, niin se tarkoittaa jo nykyisellään tuhansia ulkomaalaisia luisteluradan käyttäjäkertoja. Vaikka osuus olisi vain 5 %, niin silloinkin ollaan jo hyvin varovaisillakin arvioilla suuruusluokassa 1500-2000. Pitäisiköhän Tampereen matkailukaupunkina huomata tämä? Hiking Travelissa asia on huomattu ja siihen on panostettu. Onnistuimme 10.2. pääsemään Nordic Skating Center nl sivustolle, joka esittelee matkaluistelumahdollisuuksia eri Pohjoismaissa. Kauden aikana näkyvyytemme sivustolla parani. Yksi saamamme viiden tähden Trip Advisor arviokin tuli sivustolla näkyviin. Trip Advisor näkyvyyteen pyrimme muutenkin panostamaan ja saimme kauden aikana 9 viiden tähden pääasiassa matkaluisteluun liittyvää arviointia, joista 5 tuli ulkomaalaisilta luistelijoilta/luistelijaryhmiltä.
Muutenkin some näkyvyys oli luistelussa keskeistä. Luistelurataa käsittelevän Facebook tilin viikoittainen kattavuus oli huipussaan noin 30000 ja ratamestarin parhaat jutut näkyivät reilusti yli 10000 käyttäjälle. Jäällä vieraili 3.3. myös Saksan Kaapeli TV 1:n ryhmä tekemässä ohjelmaa ja siinä sivussa luistelu tuli esiin. TV produktion toteutuminen tällä tavalla oli Hitin Liisa Tyllilän aktiivisuuden ansiota.

Retkiluisteluradan talous

Tampereen kaupungin avustus kuluneelle kaudelle radan auraamiseen oli 12000 €. Silloin varovaisen käyttäjäkerta-arvion perusteella yhden käyttäjäkerran hinnaksi tuli 0,36 € (jälleen vähemmän kuin edellisellä kaudella). Vastaavasti keskinkertainen ja rohkea käyttäjäkerta-arvio tuottavat käyttäjäkerran hinnaksi 0,31 € tai 0,27 €. Tästä voidaan päätellä, että uusi pidempi ratalinjaus, jossa kilometriä kohti laskettu aurausavustus oli entistä tasoa oli myös Tampereen kaupungin kannalta erinomainen valinta. Lukuja toki voi kaunistaa myös se, että kausi oli erinomainen luistelumahdollisuuksien kannalta ja huono hiihdon kannalta.

Neljä luistelukautta sitten ennustin ja analysoin:
”Pitämällä helpompanakin talvena panostus vaikeampien kausien tasolla voidaan radan laatutasoa järkevällä panos/tuotos suhteella kasvattaa huomattavasti – hyvissä olosuhteissa satsaus aurauksen ja jäädyttämisen laatuun kannattaa. Tämä tuo lisää luistelijoita radalle ja tällä tavalla siitä saadaan kaikkia luistelusta kiinnostuneita tamperelaisia paremmin palveleva. Tasaisen hyväkuntoinen rata tuo paikalle satunnaisemmat luistelijat ja käyttäjämäärä moninkertaistuu. Liikuntapalvelun yksikkökustannus yhtä luistelutuntia kohti laskee.” Tämä arvioni on toteutunut neljänä viime talvena lähes kirjaimellisesti ja viime ja sitä edellisenä talvena yli kaikkien odotusten. Viime talven esimerkki tästä ajattelutavasta on lisärata Siivikkalan suuntaan. Aurausolosuhteiltaan kohtuullisen helppona talvena pystyimme sen kokeiluluonteisesti toteuttamaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Near the Lighthouse

Kiitoksia Visit Tampere sekä Alex Mazurov ja Anastasia Glebova!

Midnight paddling in Näsijärvi lake brought us an incredible sunset. Вот такой невероятный закат принес нам вечерний заплыв на каяках по озеру Насиярви. Вообще, здесь довольно много классных развлечений связаны с местными озерами. Можно поплавать на каяке или каноэ (если кто соберется – мы плавали вместе c Hiking Travel Hit), а можно совместить вкусный ужин с прогулкой на корабле (компания Hopealinjat устраивает такие мини-круизы по вечерам). Ну или можно просто вечером придти на берег и приготовить что-нибудь на костре, как делают многие местные жители😉 @tampereallbright #tampereallbright #visittampere

Kuva, jonka Alex Mazurov (@alex.mazurov) julkaisi

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail