Aihearkisto: Ratamestari

Ratamestarin puheenvuoro

Ratamestarilla on asiaa

Maanantaina 8.5. Tunturiladun tamperelainen jäsenkerho Kolbma ja puuhamiehenä erityisesti äärivaeltaja Pete Mäkelä järjesti Hitin tukikohdassa Bikini Baarilla Kaupinojalla retkikeitintietoutta käsittelevän illan. Mukana oli myös Partioaitta ja heidän keitinesittelijänsä. Ilta oli retkeilyllisesti vallan mainio – kylmä tuuli puhalsi Näsijärveltä, rae- ja lumikuuroilta sentään vältyttiin. Olosuhde kuitenkin viestitti selvästi, että Suomi on arktinen maa ja Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin tuntumassakin keittimiä kokeiltaessa toukokuussakin pitää varustautua oikein – napapaidalla ei pärjää – hienoa.

Minulle toimintaympäristön tarjoajana tuli erityisen hyvä mieli siitä, että retkeilyjärjestössä toimivilla on edelleen ne HYVÄT TAVAT JA OSAAMINEN, joihin kymmeniä vuosia sitten törmäsi toimiessani retkeily- ja ulkoilujärjestöissä. Tapahtuman purkutilanteessa suuri joukko osallistujista koki tehtäväkseen laittaa kaikki käytössä olleet Hitin tavarat paikoilleen ja tämä kävi nopeasti ja erittäin vähällä neuvomisella porukka tuntui olevan selvillä siitä, minne kaikki kuuluu. KIITOS!

Kunpa yleisemminkin olisi näin – sääntöjen lisäämisen sijasta olisi enemmän henkilökohtaista vastuun ottamista ja porukkahenkeä jonkin asian kuntoon saattamiseksi – Olen aivan vakuuttunut, että näillä moraalisilla eväillä Suomi on rakennettu yleisesti yhdeksi maailman parhaimmaksi todetuista maista.

Se, jolla itse on tapoja ja tyylitajua on oikea henkilö kiinnittämään huomiota lantin kääntöpuoleen. Pete on blogissaan: https://reissupete.wordpress.com/…/expedition-kilpisjarvi-…/ kiinnittänyt huomiota aiheelliseen asiaan ja muutenkin ollut aktiivinen asiassa.

Luontomatkailuyrittäjänä oma näkemykseni on johdatteleva kaikille aiheellinen kysymys, onko moottorin pärinällä ja luonnon kokemisella mitään yhteistä? Käsittääkseni aika kielteistä vastausta on tarjottu YK:ssa, jonka luokittelu muistaakseni rajaa kelkkailun luontomatkailun ulkopuolelle. Aihetta voi hyvin laajentaa. Yleisesti moraalisesta ja tiedollisesta näkökulmasta kannattaisi tarkkaan harkita, mitkä teknologian luomat härpäkkeet ovat luonnossa liikuttaessa tarpeellisia ja mitä ovat sen asfalttikulttuurin jatke, joka luonnossa liikuttaessakin estää luonnon ympäristöpsykologiassa todetun tervehdyttävän vaikutuksen. Miksi kuuntelet musaa napit korvilla luonnossa lenkkeillessäsi tai miksi näpläät älypuhelinta, kun mustarastas soittelee lähipuskassa tai laineet liplattavat rantakallioon. Onko edes tietotekniikan lajitunnistukseen liittyvien välineiden käyttö tarpeellista, tekeekö se löytämisestä pinnallisemman kokemuksen ja siksi vähemmän riemukkaan. Ovatko edes huipputason retkeilyvälineet niin tarpeellisia, että koko harrastus lähtee niistä, olisiko parempi ensin olla huippuluokan retkeilijä, joka pärjää vähemmälläkin ja sitten vasta pitkän harkinnan jälkeen miettiä välinehankintoja – tämä ei luonnollisestikaan kasvata myyntiä eikä BKT:tä, mutta on yllättävän ekologista.

Hitin urheiluvälinekaupan ideologiana ei ole tuputtaa kuluttajille tavaroita, jotka kenties päätyvät roskiin tai ainakin jäävät vähälle käytölle. Me tarjoamme koulutus-, neuvonta- ja vuokraamopalveluiden ympäristön, jossa voi kaikessa rauhassa perehtyä moniin luontoliikuntalajeihin ja omiin haluihinsa. Jos kiinnostus johonkin aiheeseen laajenee ja syvenee, niin sitten kenties on aihetta ostaa omia välineitä – me myymme mieluiten sellaisia välineitä, jotka ostaja on jo vuokraus- ja koulutusasiakkaana sopiviksi todennut.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ratamestarin mietteet päättyneestä luistelukaudesta

Nyt on kesä tulossa ja melonta edessä mutta palataan hetkeksi talveen.

Kiitos kaikille innokkaille luistelijoille, niin Hitin asiakkaille kuin omilla välineillä luisteleville. Teidän iloisten ilmeiden katseleminen tuo energiaa radan ylläpitäjälle.

Kesällä tarjoamme Kaupinojalla kesäiseen luontoon sopivia liikuntapalveluita, keihään kärkenä melonta. Tule katsomaan löytyykö tarjonnastamme jotakin sinulle sopivaa: http://hikingtravelhit.fi/melonta-tampere/

Jakamalla tätä juttua tuet toimintaamme ja varmistat paremmat lähtöasemat seuraavan kauden luisteluradan auraamiseen – yhä useampi löytää meidät. Jakamalla tietoisuus luisteluradasta väkisinkin leviää myös laajemmalle joukolle Tampereen kaupungin virkamiehiä ja päättäjiä ja tällä tavalla toivottavasti radan liikunnallinen merkitys huomataan entistä paremmin. Esimerkiksi koululaisluisteluissa olisi valtavasti kehityspotentiaalia.

Päättyneen luistelukauden yhteenveto

Retkiluistelukausi oli erittäin pitkä ja monella tapaa menestyksellinen.

Alkukauden luistelu radan ulkopuolella

Pirkanmaalla kausi alkoi 7.11. Silloin täältä lähdettiin ensimmäistä kertaa Suomenselän suuntaan jäätyneille järville. Välillä jäät sulivat. Uudestaan retkille päästiin joulukuun alussa. Hitillä oli tarjolla ensimmäinen kaupallinen retki 4. 12. Ensimmäinen toteutunut retki oli itsenäisyyspäivänä Lavajärvellä. Muita syyskauden retkiä tehtiin: 11.12. Vankavedelle, 29.12. Kaupinojalta Aitolahdelle ja takaisin sekä 1.1.2017 Terälahdesta Vankavedelle ja takaisin.

Rataluistelukausi

Luistelureitin merkitseminen Kaupinojan uudesta tukikohdasta aluksi Aitolahden suuntaan aloitettiin 16.12.. Seuraavana päivänä reittiä merkittiin Kaupinojalta Lapinniemen kärkeen. Joulun seutuun sattui lämmin sääjakso, jonka aikana jäät heikkenivät lähes luistelukelvottomiksi ja siksi jouduttiin ilmoittamaan, että merkitty reitti ei ole enää voimassa. Luistelijoita oli kuitenkin koko ajan liikkeellä ja heille pystyttiin osoittamaan lyhyempiä turvallisia vaihtoehtoja rannan läheisyydessä Aitolahden suuntaan.

Uuden vuoden jälkeen talvi saapui lopullisesti. Reittiä merkittiin uudelleen 2.1.. Käsivoimin aurattiin ensimmäinen tuiskulumi Kaupinojan ja Lapinniemen kärjen väliltä 4.1.. Seuraavana päivänä sama väli aurattiin mönkijällä ja 6.1. koko uusi ratalinjaus Kaupinojalta rantaa pitkin Santalahteen ja pistoreitti Lapinniemestä Siilinkarille saatiin aurattua lopulliseen vähintään 10 m leveyteen. Avantilla jäälle päästiin aloittamaan 17.1. ja koko rantarata aurattiin seuraavana päivänä. Siilinkarille raskaammalla koneella päästiin muutamaa päivää myöhemmin.

Uuden rataosan merkitseminen Siilinkarilta suuntaan Reuhari, Lentävänniemi, Jänissaari, Suomensaari, Siivikkalan lahti alkoi 1.2., 3.2. uutta osaa päästiin auraamaan ja seuraavana päivänä uusi rataosa ulottui Siivikkalan lahdelle. Rataosaa ylläpidettiin tästä eteenpäin kauden loppuun aina, kun siihen liikeni resursseja pääradan auraamisesta. Tämän lisäosan ylläpito tapahtui kokonaan Hiking Travelin omalla kustannuksella radan kehittämiseksi. Kokeilussa oltiin myöhässä, koska turhan pitkään odotettiin Tampereen Kaupungin matkailuyhtiöltä 3000 € kehitysavustusta. Lopulta saatiin sentään kielteinen päätös – ei kuulemma kuulu matkailun markkinointiin. Onneksi olimme aloittaneet työn omalla rahalla ja omalla ajalla muutenhan olisi jälleen yksi vuosi menetetty. Uudesta rataosasta saatiin paljon positiivista palautetta, vaikka sen laatutasoa ei pystytty pitämään Hitin nykyisellä konekalustossa saman tasoisena kuin päärata. Käytössä olevilla koneilla ei yksinkertaisesti ehdi aurata yli 10 km pituista yli 10 m leveää väylää pyry olosuhteissa, vaikka koneet kävisivät vuorokaudet ympäri. Uutena asiana kokeiltiin Hitin omasta toimesta radan reunalle myös hiihtolatuja. Ensimmäisen kerran ladut vedettiin 27.2.. Niitä ei saada vakiinnutettua oikukkaiden lumiolosuhteiden vuoksi, mutta käy selväksi, että laduilla olisi paljon käyttäjiä.

Maaliskuun puolivälissä oli öisin lämmintä ja 15.3. vesi meni n. 40 cm jäästä läpi. Avantilla auraaminen alkoi muuttua uhkapeliksi 20.3. ja noin viikkoa myöhemmin radalle ei menty enää mönkijälläkään. Luistelukelit jatkuivat samaan aikaan hyvinä, koska lumisateet olivat vähäisiä ja lumi suli päivisin ja yöllä lätäköt jäätyivät. Huhtikuun alussa kevät voitti, 4.4. kerättiin osa ratamerkeistä, jää oli vielä luistelukelpoista. Loput ratamerkit kerättiin 7.4., paljon myöhemmäksi operaatiota ei olisi voinut siirtää.

Radan auraamisen kannalta kausi oli pääosin yllätyksetön. Lumisateet ja tuiskut olivat kohtuullisia ja aina välillä lumi suli lähes kokonaan. Tämä tarkoitti sitä, että työtä tekemällä rata saatiin pysymään vähintään hyvässä useimmiten kiitettävässä kunnossa. Tähän tilanteeseen oli kaksi poikkeusta: viikolla 8 auratiin yhteensä noin 60 konetuntia ja helmi-maaliskuun vaihteessa Siilinkarin suora ja sen lähialueet lainehtivat jään päällä olevana syvimmillään 150 mm vesilätäkkönä. Harjaantumistamme radan ylläpitoon kuvaa se, että yhden päivän aikana kairaamalla kahdella tehokkaalla akkuporakoneella satoja reikiä radalle ja sen ulkopuolelle saatiin tuhansia kuutioita vettä siirtymään radalta jään alle ja seuraavaksi päiväksi rata luistelukuntoon. Koko kaudella konetunteja kertyi yli 200 ja koko radan ylläpitoon käytetty työtuntimäärä lieni noin 350. Jos ”painajaismainen” 60 tunnin aurausviikko olisi sääntö, niin silloin vastaavaan radan ylläpitoon kuluisi 700-900 tuntia.

Loppukauden luistelu radan ulkopuolella.

Maaliskuussa ja vielä huhtikuussa oli pitkiä jaksoja, jolloin Pirkanmaan järvien jäillä ei ollut lunta ja jääpinta oli luistelukelpoinen. Jo 1.3. Skrinnareiden retken vetäjä Leo Kinnunen luisteli Tampereelta Teiskoon. Maaliskuun alun vesilätäkköjen jäätymisen jälkeen alkoi retkeilykausi radan ulkopuolella. Kaupallisessa toiminnassa retkeilyolosuhteen pitää olla varsin varma. Hitissä toteutettiin retket 19.3., 25.3., 30.3. ja 8.4. Kolme ensimmäistä retkeä suuntautui Näsiselälle, viimeinen Pukalaan. Hittiläiset luistelivat ja potkukelkkailevat Ruoveden Koverojärvellä vielä 15.4. Tätä myöhemminkin oli Helvetinjärven kansallispuiston järvillä luistelukelejä.

Luistelijamäärät, kauden pituus ja Siilinkarin kotakahvilan toiminta

Luistelukausi alkoi 7.11. ja päättyi noin 20.4. Syksyllä marraskuussa oli välillä tauko, jolloin jäät sulivat. Kauden pituus kalenteriajassa oli siis reilut 5 kk (yli 150 päivää), hiihtokausi tykkilautujen ulkopuolella aika olematon – talvet ovat todella muuttuneet. Ratakausi (merkitty ja/tai aurattu rata) Nässyllä alkoi 16. 12. ja päättyi huhtikuun alussa. Sille kertyi pituutta noin 3,5 kk, reilut 100 päivää. Aurattu ratakausi alkoi 4.1. ja päättyi 26.3.. Auratulla radalla luisteltiin 12 viikkoa, jotka viimeistä lukuun ottamatta olivat vilkkaita.

Ensimmäinen vilskeinen viikonloppu radalla oli 8.-9.1. (Aamulehdessä myönteinen artikkeli juuri viikonlopun alla) ja sellaisena kausi jatkui maaliskuun loppupuolelle, 18.-19.3. oli vielä vilkasta, mutta viikkoa myöhemmin 25.-26.3. luistelijoiden määrä laski dramaattisesti, vaikka luisteluolosuhteet olivat hyvät. Mediassa esiintynyt asiatiedot sivuuttava tunnepohjainen jääpelottelu oli tehnyt tehtävänsä. Erityisen vilkasta radalla oli 21.-22.1., arvioitu luistelijamäärä 3000-4000. Vielä suurempi ryntäys radalle nähtiin hiihtoloman aikana 4.-5.3.

Siilinkarin kotakahvila avattiin viikonloppuna 14.-15.1., 2 viikonloppua entistä aikaisemmin. Se palveli siitä lähtien 25.-26.3. viikonloppuun saakka. Hiihtolomaviikoilla 8, 9 ja 10 kotakahvila oli auki joka päivä. Asiakasmäärät vaihtelevat pääsääntöisesti samaan tahtiin kuin luistelussakin. Viimeinen viikonloppu oli hiljainen mediassa esiintyneen heikoilla jäillä pelottelun vuoksi.

Parhaina viikonloppuina rataa käytti noin 4000 luistelijaa ehkä ylikin. Arkipäivien viikkokäyttö lieni 500-1000 käyttäjäkertaa. Tämän perusteella voidaan arvioida hyvin varovaisesti radan käyttäjäkertoja 11*(2500 viikonloppukäyttäjäkertaa+500 arkikäyttäjäkertaa)=33000. Keskinkertainen arvio vastaavasti 11*(2750+750)= 38000 käyttäjäkertaa ja rohkea arvio 11*(3000+1000)=44000. Kun kaavoihin lisätään se, että merkityllä radalla luisteltiin jo pari viikkoa ennen aurauskautta, niin radalla varmaan oli yli 30000 käyttökertaa, luultavasti noin 40000, eikä ole mahdotonta, että käyttökertoja olisi 50000. Rata on nykyisin niin laaja, että jollakin hetkellä radalla olevien luistelijoiden määrän laskeminen on vaikeampaa kuin ennen. Auratessani päädyin siihen, että parhaimmillaan radalla oli yhtaikaa 400-500 luistelijaa. Silloin tunnin luisteluaika ja jo 5 tunnin päiväsesonki tuottaa päivän kävijämääräksi 2000. Kevättalven aurinkoisina päivinä luistelupäivän pituus on paremminkin 8-10 tuntia kuin 5 tuntia. Alkutalvesta luistelupäivä on lyhyempi 5-6 tuntia.

Retkiluisteluradan matkailunäkymät

Kuluvalla kaudella laskimme ensimmäistä kertaa, kuinka suuri osa luistinvuokraamomme asiakkaista on ulkomaalaisia. Päädyimme noin 10 % osuuteen. Suurin ryhmä tässä joukossa olivat luultavasti vaihtariopiskelijat ja heidän vaikutuksestaan Tampereelle tulleet ulkomaalaiset. Jos ulkomaalaisten osuus koko radan käyttäjävolyymistä oli yhtä suuri, niin se tarkoittaa jo nykyisellään tuhansia ulkomaalaisia luisteluradan käyttäjäkertoja. Vaikka osuus olisi vain 5 %, niin silloinkin ollaan jo hyvin varovaisillakin arvioilla suuruusluokassa 1500-2000. Pitäisiköhän Tampereen matkailukaupunkina huomata tämä? Hiking Travelissa asia on huomattu ja siihen on panostettu. Onnistuimme 10.2. pääsemään Nordic Skating Center nl sivustolle, joka esittelee matkaluistelumahdollisuuksia eri Pohjoismaissa. Kauden aikana näkyvyytemme sivustolla parani. Yksi saamamme viiden tähden Trip Advisor arviokin tuli sivustolla näkyviin. Trip Advisor näkyvyyteen pyrimme muutenkin panostamaan ja saimme kauden aikana 9 viiden tähden pääasiassa matkaluisteluun liittyvää arviointia, joista 5 tuli ulkomaalaisilta luistelijoilta/luistelijaryhmiltä.
Muutenkin some näkyvyys oli luistelussa keskeistä. Luistelurataa käsittelevän Facebook tilin viikoittainen kattavuus oli huipussaan noin 30000 ja ratamestarin parhaat jutut näkyivät reilusti yli 10000 käyttäjälle. Jäällä vieraili 3.3. myös Saksan Kaapeli TV 1:n ryhmä tekemässä ohjelmaa ja siinä sivussa luistelu tuli esiin. TV produktion toteutuminen tällä tavalla oli Hitin Liisa Tyllilän aktiivisuuden ansiota.

Retkiluisteluradan talous

Tampereen kaupungin avustus kuluneelle kaudelle radan auraamiseen oli 12000 €. Silloin varovaisen käyttäjäkerta-arvion perusteella yhden käyttäjäkerran hinnaksi tuli 0,36 € (jälleen vähemmän kuin edellisellä kaudella). Vastaavasti keskinkertainen ja rohkea käyttäjäkerta-arvio tuottavat käyttäjäkerran hinnaksi 0,31 € tai 0,27 €. Tästä voidaan päätellä, että uusi pidempi ratalinjaus, jossa kilometriä kohti laskettu aurausavustus oli entistä tasoa oli myös Tampereen kaupungin kannalta erinomainen valinta. Lukuja toki voi kaunistaa myös se, että kausi oli erinomainen luistelumahdollisuuksien kannalta ja huono hiihdon kannalta.

Neljä luistelukautta sitten ennustin ja analysoin:
”Pitämällä helpompanakin talvena panostus vaikeampien kausien tasolla voidaan radan laatutasoa järkevällä panos/tuotos suhteella kasvattaa huomattavasti – hyvissä olosuhteissa satsaus aurauksen ja jäädyttämisen laatuun kannattaa. Tämä tuo lisää luistelijoita radalle ja tällä tavalla siitä saadaan kaikkia luistelusta kiinnostuneita tamperelaisia paremmin palveleva. Tasaisen hyväkuntoinen rata tuo paikalle satunnaisemmat luistelijat ja käyttäjämäärä moninkertaistuu. Liikuntapalvelun yksikkökustannus yhtä luistelutuntia kohti laskee.” Tämä arvioni on toteutunut neljänä viime talvena lähes kirjaimellisesti ja viime ja sitä edellisenä talvena yli kaikkien odotusten. Viime talven esimerkki tästä ajattelutavasta on lisärata Siivikkalan suuntaan. Aurausolosuhteiltaan kohtuullisen helppona talvena pystyimme sen kokeiluluonteisesti toteuttamaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ahkion ominaisuudet ja suunnittelupäätökset yleisesti: esimerkkitapauksena Hit ahkiot

Funktionaalisen ominaisuuksien/laadun ja suunnittelun ensisijaisuus verrattuna ulkonäköseikkoihin. Esimerkki Hit filosofiasta

Lähtökohta Hit ahkioiden kehittämisessä on aina ollut funktionaalinen suunnittelu. Pidän kehityksenä vain sitä, että ahkoiden käyttöön liittyviä ominaisuuksia parannetaan. Ulkonäkölaadun kehittäminen on aina toissijaista. Tuotteen brändäys markkinointiviestinnän keinoin on vielä marginaalisempaa. Olen asiakkaan puolella, en halua panostaa kaupalliseen menestykseen imagon kohotuksella ilman taustalla olevia parantuneita toiminnallisia ominaisuuksia. Tällaisessa ”ei kaupallisessa” ajattelussa on takana pari pointtia. Siinä ahkion vetäjää pidetäään niin älykkäänä, että hän osaa ostaa tuotteen sen käytössä toimivien ominaisuuksien perusteella eikä muiden seikkojen perusteella. Tällä älykkyydellä hieman karrikoidusti tarkoitan sitä, että 8 tuntia päivässä ahkiota vetäessä ei paljon lohduta, jos selän takana tulevan pulkan tietää näyteikkunaolosuhteissa olevan menevän näköinen, mutta käytännössä tarkoittavan enemmän hikoilua ja vähemmän kilometrejä retkipäivän aikana – tietysti joku voi ajatella toisella tavalla. Hit ahkioissa kuitenkin mennään käyttöominaisuudet edellä – tästä aiheesta on Tomi Mandelin huomauttanut joissakin verkkokeskusteluissa: ”Onhan ahkion luisto nyt ylivoimaisesti sen tärkein ominaisuus”. Kun luistoon lisätään vielä muutama muukin käyttöominaisuus, niin silloin on esillä asiat, jotka kertovat Hit ahkioiden funktionaalisesta laadusta: kuinka ahkio seuraa vetäjää, kuinka vähän se auraa uppolumessa, kuinka hyvin se ylittää esteitä, kuinka aisajärjestelmän avulla vetäjä voi pakottaa ahkion toimimaan haluamallaan tavalla, kuinka tehokkaasti vetojärjestelmä välittää vetäjän vetovoiman ahkion liikkeeksi, kuinka hyvin vetojärjestelmän valjaat toimivat ja kuinka hyvin ahkio on pakattavissa retkitavaroilla.

Analysoin seuraavaksi näihin toiminnallisiin piirteisiin liittyviä tekijöitä:

1. Ahkiokaukalo

– lisäpituus vähentää kaatumisherkkyyttä, madaltaa painopistettä, lisää suuntavakavuutta, kuljettaminen henkilöautossa muuttuu hankalaksi jo yli 160 cm pituudella.

– lisäleveys vähentää kaatumisherkkyyttä, koska runko on sitä stabiilimpi, mitä leveämpi ja toisaalta painopiste madaltuu. Pituuden ja leveyden suhde vaikuttaa suuntavakavuuteen: mitä leveämpi ahkio suhteessa pituuteen, niin sitä levottomampi vetää. Vetäjän hiihtouraa leveämpi ahkio upottavassa lumessa väkisinkin auraa hiihtouraa leveämmäksi ja/tai kiilautuu kyljelleen hiihtouraan. Keulan muodolla tätä voidaan kompensoida, (vrt. PikkuHit ja Iso Hit).

– laatikkomainen poikittaisprofiili maksimoi stabiilisuuden ja samalla ahkio puskee kyljellä lunta mutkissa, vetokitka lisääntyy, koska kitkapinta-ala lisääntyy erityisesti hankikannolla.

– keinutuolinjalas-pituusprofiili tekee ahkiosta kokoonsa ja pituuteensa nähden ketterän puikkelehtimaan mutkaisella uralla ja samalla levottoman vedettävän kovalla lumella. Hit ahkiot ovat pituusprofiililtaan keinutuolinjalaksia. Ketteryys (tärkeä ominaisuus uppolumessa) on nähty tärkeämmäksi ominaisuudeksi kuin suuntavakavuus. Liukas suksenmuovipohja korostaa ketteryyttä (=levottomuutta kovalla lumella).

2. Luisto

Ahkion ylivoimaisesti tärkein ominaisuus ja sitä tärkeämpi, mitä painavampaa ahkiota vedetään. Perustelu: luistoa tai paremminkin lustamattomuutta vastaan ahkion vetäjä ponnistelee koko ajan, kun ahkio on liikkeessä. Muiden ahkion ominaisuuksien pitää olla välttäviä tai aivan ala-arvoisia, jotta ne ovat tärkeämpiä ahkion valintapäätökseen vaikutttavia tekijöitä kuin huomattava ero luistossa.

Hit ahkiot ovat ainoita kaupallisia ahkiota, joissa on olennaisesti luistoa parantava kilpasuksenmuovipinnoitus pohjassa ja jalaksissa. Sekä tavalliset lasikuitu- polyesteri, mutta erityisesti hiilikuitu- DPCD vinyyli tai akryyli rakenteiset ahkiot ovat erittäin kevyitä, joka osaltaan myös vähentää tarvittavaa vetovoimaa. Suksenmuovipohjan vaikutus tasamaavoittoisessa maastossa vain 5-10 cm upottavalla lumella voi parantaa luistoa 25, jopa yli 30 %. Mitä edellä sanottiin luiston merkityksestä tulee esille seuraavassa ajatuskokeessa. Hiihdetään Grönlannin poikki ja keli on tavanomainen talvikeli ei -30 C pakkasia (jossa mikään ei luista hyvin), retkiaika 5 viikkoa. Hit ahkioiden vetäjät ovat rannikolla, kun muu retkikunta on reilun viikon päässä mannerjäällä, jos vedettävät ahkiot ovat muuten samanveroisia. Ahkion, joka luistaa näin paljon paremmin täytyy siis olla muuten paljon huonompi, jotta se ei erityisesti pitkällä retkellä ja painavalla kuormalla erotu edukseen.

3. Aisakontrolli

Ristiaisat: Ylivoimainen ratkaisu, jos ahkiota vedetään olosuhteissa, joissa pitää mutkitella. Ristiaisaratkaisu estää ahkiota oikaisemaan sisäkaarteeseen, jossa luultavimmin on vetäjän kiertämä este. Uppolumessa sisäkaarteesen oikaisu todennäköisesti kaataa ahkion. Ahkion rungon ketteryys parantaa entisestään ahkion pysymistä vetäjän mutkittelevalla uralla.

Kehikkoveto, suorat aisat: Mitä jäykempi kehikkovetojärjestelmä, niin sitä paremmin ahkio pysyy vetäjän jäljellä suoralla uralla. Tämä ilmiö on tärkeä erityisesti kovalla lumella sivurinteissä kuljettaessa. Niissä ahkion herkän liikehdinnän mahdollistava muoto, liukkaus ja peräksi antava vetojärjestelmä päästävät ahkion vinottain alarinteeseen. Tässä tilanteessa ahkio myös helposti kaatuu. Kun aisajärjestelmän jäykkyyttä kasvatetaan tarpeeksi, tulee minimitekijä vetovaljaista. Ne pyörähtävät vetäjän päällä päästäen ahkion alarinteeseen.

Hit ahkiossa on ainoana mahdollisuus käyttää sekä ristiaisavetoa että kehikkovetoa. Järjestelmästä toiseen siirtyminen tapahtuu joko asentamalla tai purkamalla aisojen välinen poikittaistuki. Tämä muutos vie pari minuuttia ja sen tekemisessä ei tarvita työkaluja.

Hitin extreme aisat (hiili/lasi-sukalla jälkikäteen päällystetty Exelin lasiputki) yhdistettynä viime talvena myyntiin tulleeseen jousimaiseen aisan alapäähän tekevät aisoista jäykän jousimaiset ja siksi niillä vetäjä voi kontrolloida ahkion haluttuja liikkeitä entistä paremmin sekä ristikkäis- että kehikkovedossa.

Kovalla hangella sivuttaisrinteissä ja miksei myös tarpeeksi suuria lumidyynejä ylitettäessä ahkion sivuttaisluisto on haitallinen ominaisuus, jota ei voi pelkästään vetojärjestelmällä poistaa menettämättä jotakin vetojärjestelmän hyvistä ominaisuuksista.. Koska Hit ahkioiden pohjat ovat muita liukkaampia, niin siksi ne ovat myös herkempiä luistamaan sivuttain, jos ovat muuten muotoilultaan kilpailijoita vastaavia. Tähän kehitimme ratkaisun viime talvena. IsoHit ahkioon on nyt saatavissa lisäpiirteenä noin 50 cm mittaiset 1,5 mm paksuiset ja pari milliä jalaksen suksenmuovipinnasta kohollaan olevat teräksiset vakautusterät. Ne pitävät muuten liukkaan ja herkkäliikkeisen ahkion kurssissa sivurinteellä.

4. Auraus

Keskimääräinen vaeltajan tekemä suksiura on 35 cm leveä +/- muutama sentti. Jo 40 cm leveä ahkio lähes varmasti levittää hiihtäjän uraa muutaman sentin tai, mikä paljon pahempaa pyrkii helposti kellahtamaan toiselle kulmalleen hiihtouraan (kellahtaminen alkaa luultavasti mutkassa ahkion pyrkiessä nousemaan sisäkaarteen puolelta pois urasta), niin että ahkion peitekangas osittain laahaa lumessa ja luonnollisesti lisää vetovastusta olennaisesti. Riittävän leveä ahkio (50 cm tai enemmän) ei niin helposti kaadu osittain kyljelleen hiihtouraan. Sen haittapuoli on ainoastaan auraaminen – uran leventäminen uppolumessa. Leveän ahkion vähittäin levenevä muoto, jalasleveys vain hiihtouran leveys, parantaa ahkion pysymistä hiihtäjän urassa. Loiva keulamuoto vähentää aurauksen aiheuttamaa vetovastusta.

Hit ahkioista PikkuHit on niin kapea, n. 36 cm, että se putoaa sellaisenaan vetäjän suksenjälkeen eikä siksi auraa. Muissa Hit ahkioissa on kilpailijoista poikkeva varsin korkea ja kaventuva keula, joka nostaa ahkion pienellä vetovoimalla lumen päälle ja siksi myöskin nämä leveämmät ahkiot auraavat kokoonsa nähden erittäin vähän.

5. Esteiden ylitys

Mitä korkeampi ja pidemmältä matkalta loivasti nouseva ahkion keula on, niin sitä helpommin se tulee esteen (puunrungon, kiven, jyrkän lumidyynin, ahtojäälohkareen tms.) yli vetäjän perässä. Ylimitoitettuna tämä tekijä vie ahkiosta pakkaustilaa ja tekee siitä levottoman vedettävän kovalla epätasaisella alustalla.

Korkeakeulaiset Hit mallit (muut kuin PikkuHit) tulevat yleensä vetäjänsä perässä tarttumatta kiinni sellaisten esteiden ylityksessä, joista vetäjä suksineen selviää (ojat, kaatuneet puunrungot, lumidyynit jne.).

6. Vetovoiman välittyminen hiihtäjästä ahkioon

Tämän ahkiojärjestelmän suunnittelun osatekijän ongelma on hihtoliikkeeseen liittyvä lantion kierto. Kun ahkiota vedetään kahdella aisalla, jotka yläpäästään kiinnittyvät vetäjän sivuille hieman lonkkaluiden yläpuolelle, niin hiihtoliikkeen lantiokierto aiheuttaa sen, että ahkiota vuorotellen vedetään lähes kokonaan joko vasemmalla tai oikealla aisalla. Jos vetojärjestelmässä on huomattava välys, joka mahdollistaa lantion vapaan liikkeen, niin seurauksena on ahkion nykiminen vedon aikana, eräänlainen massan hitauteen perustuva takapotku. Jos vetojärjestelmässä ei ole välystä, niin silloin kuormitus tuntuu vuorotellen vasemmalla ja oikealla ja tarkoittaa sitä, että lantion kiertoon tarvitaan enemmän voimaa.

Jos ahkiota vedetään yhdellä aisalla tai v-aisalla, jonka kärki on vetäjässä, niin edellä kuvattua ongelmaa ei synny. Monessa muussa mielessä (ks. yllä) tällaiset aisavetojärjestelmät ovat kuitenkin toimimattomia. Loivapiirteisillä jäätiköillä liikuttaessa käytetään yleisesti naruvetoa, joka myös ratkaisee tämän ongelman. Jos naru lähtee y muodossa vetäjästä, niin y:n risteyksessä kannatta olla rissa, joka päästää vetäjään päin olevat y-haarat vapaasti liikkumaan (lantiokierto on täysin vapaa). Naruveto sopii vain loivapiirteiseen avomaastoon, jossa ahkiota ei tarvitse pakottaa seuraamaan hiihtäjän jälkeä.

Jousitetut aisat poistavat erityisesti PikkuHitissä vedon nykivyyttä (jousitus jakaa vetokuormaa molemmille aisoille lantion tehdessä hiihtäessä kiertoliikettä). Parhaimmillaan hankikannolla tämä tarkoittaa sitä, että Hit-ahkiota vetäessä voi hiihtää – ahkion aiheuttama nykäisy ei pilaa hiihtoliikettä. Hit vetovyöhön liitettävät valjaat eroavat kilpailijoiden tuotteista siinä, että valjaiden olkaimet kiinnittyvät edestä samaan vetotappiiin, josta aisat lähtevät ahkioon. Tällä tavalla sekä olkaviilekkeiden, että vyön vetokuorma välittyyy samasta pisteestä aisoihin. Vetovyön ei tarvitse välittää olkaviilekkeiden vetokuormaa aisoihin. Netissä väitellään usein siitä, pitääkö vedossa olla välystä vai ei. Hit ahkioiden suunnittelijana olen hyvin vakuuttunut välyksen haitallisuudesta. Eihän patikoijallakaan ole monta numeroa liian isot ”välykselliset” kengät, ei soutajan airoissa ole välystä, liian iso ”välyksellinen” kajakin istuin estää tehokkaan melonnan. Mitä teknisesti vaativammasta kytkennästä urheiluvälineen ja urheilijan välillä on kyse, niin sitä vähemmän välystä – välineet istuvat kuin ”siannahkahanska käteen”.

7. Ahkion pakkaaminen

Pakkamisen kannalta hyvässä ahkiossa on helppo pakata painavat tavarat pohjalle ja kevyemmät ylemmäksi. Pakattavuutta, avattavuutta ja suljettavuutta erityisesti päivätauoilla parantaa sellainen kuormapeitteen suljenta ja sidonta, joka mahdolistaa osittaisen avaamisen ja sulkemisen. Myös lumipyryssä tämä on hyvä ominaisuus – lunta ei pääse niin helposti kuormapeitteen sisäpuolelle. Kuormapeitteen taskut ja erilaiset lisäkiinnikkeet kansilastille ovat pääsääntöisesti turhia hintaa nostavia rikkoutuvia yksityiskohtia.

Hit ahkioissa on nykyisin vaihtoehtona rullauskeppien lisäksi kuormapeitteen sulkemisessa tarranauha ja kumiköysien sijasta pikasoljilla kiristettävät kuormaliinat. Tämä ratkaisu on sekä Hitin toimesta että kilpailijoilla osoittautunut erittäin hyväksi pitkillä arktisilla vaelluksilla. Siksi tarjoamme sen nykyisin edullisella hinnalla myös tavallisille retkeilijöille. Tarrasuljenta ja remmit mahdollistavat kuormapeitteen osittaisen avaamisen päivän retkitauoilla. Huolellisesti ahkionsa pakkaavan henkilön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että ahkion kuormasuoja on kuin monilokeroinen laukku, josta halutusta paikasta avaamalla voi poimia halutun tavaran. Käyttömukavuuden lisäksi tämä on tärkeä ominaisuus lumimyrskyssä – lunta pääsee kuormapeitteen sisälle paljon vähemmän, kun sitä ei tarvitse tauoilla avata kuin vähän kerrallaan. Kuormapeitteen taskuihin ja muihin lisäviritelmiin suhtaudumme aika varauksellisesti – Niitä olemme äärivaeltajien toiveista joskus heidän ahkioihinsa toteuttaneet, samoin muut valmistajat. Yleensä jälkituomio on ollut selvä – liiat yksityiskohdat ovat vain haitallisia ja mahdollisia rikkoutumiskohteita – yksinkertainen on toimivaa.

8. Hit ahkioiden tulevaisuuden kehityskohteita

Nykyisen tuoteperheen teknisessä toteutuksessa on vielä yksi ”karvalakki” ratkaisu – aisan yläpään toteutus teksiitilivahvistetulla kumiletkulla. Mietimme ratkaisua, jossa toiminnallisesti vastaava kumiosa tuotettaisiin teollisesti paikalleen liimausta vaille valmiiksi.

Hit perheestä puuttuu erityisesti avotunturiolosuhteisiin suunniteltu ”keskiraskas” noin 350 l pakkaustilavuuden ahkio. Tällainen ahkio on jo vuosikausia ollut aivohautomossa – jos jostakin löytyy aika sen toteuttamiseen, niin tuloksena on ratkaisu, jossa on useita erityisesti avotunturivaellukseen suunniteltuja uusia ominaisuuksia.

Koska Hit ahkiot ovat liukkaita, niin ne luistavat helposti myös taaksepäin. Raskaassa lastissa vuoristossa tämä voi olla vaarallistakin. Ahkio voi nykäistä liian vaativan reitin (jyrkän rinteen) valinneen ja/tai huolimattoman vetäjän syöksyyn kohti laakson pohjaa. Ahkion perässä oleva sarana tyyppinen takaliun estävä jarru voisi suurelta osalta ratkaista ongelman. Ominaisuus on jäänyt kehittämättä, koska kukaan ostaja ei ole sitä vaatimalla vaatinut – Hit ahkioissa on jo nyt niin paljon vaihtoehtoja, että niiden hallinta on myös ongelma, joka jarruttaa lisäominaisuuksien kehittämistä.

Tänä talvena kokeilemme yhteen vuokra-ahkioon (PikkuHit) entisen kaltaista, mutta dimensioiltaan (paksuus ja leveys) pienempää kuormapeitteen kiinnityslistaa. Jos kevyempi lista kestää, niin siitä tulee myyntiahkioiden uusi valinnainen piirre, joka tuottaa painon säästöä noin 50 % entiseen listaan verrattuna ja on silloin ylivoimaisen kevyt verrattuna kilpailijoiden alumiinilistoihin. Kuormapeitteen kiinnitys saataisiin aivan uudelle tasolle, jos siirryttäisiin käyttämään mittatarkkaa komposiittipantaa. Myös tämä teknologia on Hitissä hallussa, koska olemme olleet mukana kehittämässä vastaavan tyyppistä kajakin aukon reunusta.

Pekka Tyllilä,
Hiking Travel, Hit Ky

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Pakkasrajoista

Ratamestari nostalgisissa tunnelmissa ihmettelee UKK instituutin Vasankarin tämän päivän Aamulehdessä kertomaa 17 asteen pakkasrajaa:

Mitenkähän tämä 17 asteen kovan pakkasen raja pitäisi ottaa – siinä vasta ihmettelyn aihetta.

Ei tunnu raja kovin kummoiselta. Otan tähän muutaman esimerkin – enkä lähde ihan lapsuudessa kuulemistani talvi- ja jatkosodan tulipalopakkasten muisteloista, mutta aika kaukaa kuitenkin.

1950- ja 1960 luvuilla asuin pikkupoikana Ruoveden Tuuhosen koululla. Koulu oli saaressa ja sekä pohjoisesta Tarjanneveden saarista että etelästä Mustaselän etelärannalta kouluun hiihti aamu yhdeksäksi lapsia, alakouluikäisiäkin (7-9 vuotiaita), edelliset 4 km matkan, jälkimmäiset noin 3 km matkan ja järven jäällä hiihtämällä tehdyt ladut tietysti menivät umpeen ja pakkanen oli tuulen vuoksi pureva. Opettaja äitiäni alkoi siinä vaihessa hirvittämään, kun pakkasmittari oli 30 asteen tuntumassa. Erityisesti muistan Siperian saaresta noin 4 km matkan kouluun hiihtäneen Tuulan – langan laiha tummakutrinen tyttö, mutta aina tuli kouluun ja myöhempinä vuosina pikkuveli Rauno mukana. Pakkanen ei saanut silmien tuiketta sammumaan. Olisiko tämän pikkutytön pitänyt Vasankarin normilla jääpuikoksi muuttua Tarjanneveden selällä!

Samoihin aikoihin liittyvät muistot isän kanssa talvikalassa verkoilla käynnistä. Oli sitten lauhempi tai purevampi talvisää, niin avannon reunalla kalat paljain käsin otettiin verkosta ja yleensä myös pahnat selvitettiin. Vain kovimmilla pakkasilla ja pahimpien mateen pahnojen vuoksi verkko vaihdettiin toiseen ja pahnat selvitettiin saunassa sisälämpöisessä. Käsiä paleli vähemmän, kun kasteli niitä jääkylmään veteen! Mitähän Vasankari tähän sanoisi. Vielä minun sormeni näistä kalastumuistoista yli 50 vuoden kuluttua taipuvat tätä tekstiä naputtelemaan ja ulkoilmaelämää on eletty eikä reuma vaivaa, vaikka suvussa on siihen taipumustakin. – Joskus 1960-luvun alkuvuosina saimme talviverkoille aivan olennaisen elintason nousun, kun isä toi Tukhomasta kesäreissultaan Primuksen nestekaasukeittimen. Sillä keitimme avannon reunalla vettä kuumaksi – sinne käsi, jos meinasi palella – eikä tämän parannuksen jälkeen palellut. – Saimmeko tässä huippuluokan kortisonihoitoa.

Yhden joululoman aikana poimin männynkäpyjä ansaintatarkoituksessa. Kovimmillaan pakkasta taisi olla 27 astetta. Käpyjä pystyi poimimaan vain paljain käsin. Poimiessa ei palellut, mutta männyn latvoista piti kaadon jälkeen satanut lumi ravistaa pois ja siinä vaiheessa aina käsiä paleli ja poimiessa sormet taas vertyivät. Useita tunteja olin metsässä joka päivä. Saattoi tämä olla äärisuoritus silloisenkin mittapuun mukaan, koska muistan hakkuutyössä olleen metsänomistajan, isäntä Jaakko Ala-Tuuhosen käyneen katsomassa, kuinka pärjään. Jaska oli mies joka varmasti ei turhan päiten tullut katsomaan.

Eilisellä retkiluistelureissulla luistelin pitkät pätkät paljain käsin pyöritellessäni netistä kopiomiani karttalehtisiä, jotta en vie minulle ennestään tuntemattomalla saarisella Vesijärvellä ryhmääni harhaan. Siinä jollekin asiakkaalle totesinkin, että näissä hommissa on hyvä piirre, kun kädet eivät palele – palelisivat, jos niitä ei olisi lapseta saakka totutettu kylmään.

Jotta tämä ei liikaa menisi itsetehostukseksi, niin lenkkikaverini Martti Polvinen 82 v käy edelleen talviverkoilla. Siinä Vasankarille vähän lisämietintää.

Rajat ne ovat kuitenkin kaikessa – oli miehet sitten rautaa, puuta tai paperia. Asevelvollisuusaikana olin hiihtovalmennettavana ja muistan kuinka sain kisoja varten pakasta vedetyn RK 62:n – oli sinistykset kohdallaan. Paha vain, että pakkasta oli silloinkin 27-28 astetta ja piti mennä ampumaan kohdistulaukaukset. Jotta tulos olisi ollut mahdollisimman hyvä, niin otin hanskan pois kädestä – huolelliset laukaukset tuottivat paleltuman liipasinsormeen ja sen tunsi heti – ylös, sepalus auki ja käsi sinne – vieressä yliluutnantti hörähti ja että ilman eri käskyä. No kohdistukset saatiin ammuttua.

1988 olin viikko ennen joulua Lokan altaan pohjoisreunan soilla talvivaelluksella. Vuotsossa pakkanen kävi -42 C, soilla kävi viima ja mittari näytti hädin tuksin – 30 C. Tauoilla kesti yhden voileivän nauttia ja kupin kuumaa, muuten olisi tullut kylmä. Paleltumien mahdolisuutta tarvitsi vahtia aina tauolta lähtiessä puolisen kilometriä. Sitten kone oli jo lämminnyt siten, että hukkalämpö piti kasvot sulana. Näissäkin olosuhteissa piti paljain käsin vääntää paikalleen silloiseen Hit ahkion edetäjään liittyviä aisan kiinnityksen avaimenperärenkaiden kaltaisia teräsrenkaita. Ne olivat kylmiä. Retkikaverini Olli Rautasola huomautti, että häneltä tuo ei onnistuisi. Kysessä ei ollut miehen pehmeys, vaan se, että hän oli korjannut ammatikseen teräkontteja taivasalla satamissa – ilman pakkasrajaa ja vähitellen sormet olivat tulleet kylmänaroiksi – raja tuee vastaan, mutta se ei taida olla -17 C.

Talvi 1986-1987 oli toistaiseksi minun elämäni ankarin. Silloin edellisen kerran lähes koko Itämeri oli kevättalvella jäässä. Muutamia -17 asteen pakkasrajan ylittäviä muistoja liittyy tähän ja sitä edeltävään ja seuraavaan talveen, koska ne kaikki olivat kylmiä ja todella talvisia, pitkät jaksot paljon kylmepää kuin -17.

Retkikaverini Väinö Martikainen veti noina vuosina kansainvälisen hiihtovaelluksen Ähtäristä Ikaalisiin 6 päivässä 220 km. Väiskin retki oli sikäli erikoinen, että iltapäivän aurinkoisina tunteina lämpimin hetki oli -30 C. Kylmin aamu hiihtoon lähdettäessä oli -38 C. Eipä tämä mitään, mutta kun osallistujista suuri osa oli eurooppalaisia ”prinsessoja”. Erityisesti ranskattarille villahousut olivat outo ja eksoottinen alusvaate. Oli selvästi tyylikkäämpää hiihtää polven alle ulottuvisssa vakosamettisissa hiihtohousuissa, polvisukissa ja tyylikkäässä hiihtopuserossa/villapaidassa. No Väiski sai puutteelisesta ranskastaan huolimatta ”prinsessat” ensimmäisenä aamuna villaisia alusvaatteita ostamaan – taisi mukana olla joku muskettisoturikin. Pakkasen takia ei kukaan keskeyttänyt.

Noiden vuosien varsinainen pakkasretki oli kuitenkin pikavellus, jossa pakkanen pysytteli myös -30 C kylmemmällä puolella ainakin suurimman osan ajasta. Kovan jutun tästä teki se, että hiihtomatka oli 5 päivää peräkkäin joka päivä 50-70 km. Suksi ei luista kovin hyvin noissa lämpötiloissa. Mukana hiihtäneet olivat suurimmalta osalta kaikkien tuntemia tamperelaisia sen ajan retkeilijöitä. Muistelisin, että jo mainittu lenkkikaverini Martti ainakin oli tässä reissussa mukana.

Myös minulle sattui erikoinen pakkasvaellus. Vedin Helsingin Ylioppilaskunnan Laulajien hiihtävän konsettikiertueen Ähtäristä Ruovedelle 1985. Pakkasta tällä reissulla oli vain -25 C kahta puolta, kylmimmillään varmaankin -28 C. Jutun tästä tekee se, että tämän tyyppiselllä äänenavausharjoituksella YL lauloi hiihdon lomassa 3 hyvin mennyttä konserttia – kaikki toki ihmettelivät, miten tämä on mahdollista – no henki käy yli ruumiin. Laulajista muistan erityisesti kuoron senaikaisen sooloja laulaneen tenorin, kirjakauppias Karvisen. Hän oli silloin jo nelikymppinen ja ehkä kuoron nuoremmat kaaderit jo odottelivat hänen väistymistään, ylipainoinen rapakuntoinen ketjupolttaja, joka oli edellisen kerran hiihtänyt asevelvollisuusaikanaan muistaakseni 1964. Karvinen oli ennakkoon ajatellut jättää hiihtämisen, kulkea huoltoauton mukana ja keskittyä lauluun. Mutta hän hiihti noin 70 km kylmiltään ja tokaisi viimeisenä päivänä ennen konserttia: ”Tupakkakin meinaa jo unohtua”. Koko hiihtomatka oli 110 km. Mitähän Vasankari tähän sanoisi.

Tämä konsettikiertueidea syntyi aivoissani eräänä räntäsateisena lokakuun iltana edellisenä syksynä juostessani Tampereen keskustasta töistä kotiin Ylöjärvelle. Mieltäni nakersi juttu, jossa joku kulttuuritietävä kolumnissaan tai haastattelussa kertoi kaiken lihaksissa olevan olevan poissa aivoista – kuinkahan kauan tämä aikansa Vasankari olisi pärjännyt Suomen taiteen klassisen ajan hamojen Gallenin, Järnefeltien ym. mukana vaikka heille niin mieluisilla Itä-Karjalan veneretkillä. Minä siis päätin siirtää tämän aikakauden taiteen tekemisen kehollisuuden hiihtävään konserttikiertueeseen ja kaiketikin hyvin meni.

Näin kirjakauppias Karvisen äskettäin laulavan konserttikiertueen toisen pääideoijan ja toteuttajan Jyri Makkosen 60 -vuotisjuhlissa – hyvä tenori edelleen.

Tällaisia tarinoita voisin tähän kirjailla kymmeniä sivuja, mutta riittäkööt nämä esimerkiksi, että ihmisen rajat, ne kaikin puolin minuutta avartavat ja terveyttä lisäävät eivät ole useinkaan siellä, missä joku toinen niiden sanoo olevan (äärirajoista puhumattakaan) olipa sitten millainen asiantuntija tahansa. Elämää eletään ydinminästä käsin eikä ulkoa päin – tässä on kaikkinaisen nykyisen avuttomuuteen valmentavan ulkoa päin tulevan viisauden harhatien ja oikean tien risteys. Rajojen haeskelu on koko elämän mittainen juttu, varovaisuus ja kärsivällisyys ovat siinä parhaat kaverit ja neuvonantajat.

Niin, 1987 pakkastalvena hiihdin kylmimmillään -35 C pakkasessa Mustastalahdesta Siivikkalanlahdelle ja sieltä Ylöjärven Vuorentaustaan – työmatkaliikuntaa aika lailla laduttomalla Nässyllä. Olin aivan innoissani 30 asteen pakkasista: silloin juuri piti päästä hiihtämään – sehän oli taloudellista ja ekologista – pakkaskokemuksia ei tarvinnut hakea Lapista. Sen huomasin että -30 asteessa pitkien mäkien laskeminen voi olla arveluttavaa, kenties vaarallistakin, jos päähine ei ole joltakin kerrokseltaan täysin tuulen pitävä. Sain päänsärkyä huippukylmillä lenkeillä, vaikka oli kypärämyssy ja pari pipoa sen päällä ja hiihtopusakassa huppu (otsa jäi tuulisuojaa vaille). Jossakin kuntoliikuntatapahtumassa keskustelin aiheesta tuoreeltaan asiantuntijan kanssa. Silloinen UKK-instituutin urheilulääkäri ei erityisemmin säpsähtänyt hiihtolenkeistäni ja päänsärystä – pakkasraja taisi olla vielä ”talvisodan” peruja.

Nykyaikaan ja Vasankariin.

Retkiluistelu on aina kylmä laji: suhteellisen pienellä teholla saavutetun suuren nopeuden tuottama ajoviima tarkoittaa sitä, että sen jäähdyttävän vaikutuksen ja sen edelyttämän ihmisen hukkalämmön tuotannon suhde on epäedullinen. Retkiluistelua on juuri nyt hyvä harrastaa, mutta reipas pakkanen tekee siitä vielä kylmempää. Pakkasta ei pidä vieroksua, pitää vain pukeutua riittävästi.

Tässä iässä olen jo viluisempi kuin puolta nuorempana, miltä ajalta edelliset jutut ovat. Kerronpa siis, mitä on nykyinen kerrospukeutumiseni. Tänään lustellessa minulla oli kolmet urheilijan alusvaatekerraston pitkät alushousut, joista kahdet olivat villaisia, tämän lisäksi kolmet lyhyet urheilijan alushousut, joista yhdet täysin tuulenpitävät. Kuusinkertaiset alusvaatteet haaroissa on näiden arkojen alueiden ”vakuutus”. Sinnehän ajoviima luisteluliikkeessä oikein puristuu. Ylävartalossa oli 2 urheilukerraston aluspaitaa, yksi ohut metsurin lämpöpaita ja ohut fleece. Näiden alusvaatteiden päällä oli ohut kalvollinen kuoriasu, päällimmäisenä hiihtäjän liivi ja polvisuojat. Päässä oli kypäränalushuppu, sen päällä kalvotakin huppu ja päällimmäisenä kypärä. Kun on näin lämpimästi pukeutunut, niin käsiin riittää tavalliset hiihtohanskat ja luisteluhiihtokengissä (tarpeeksi isot kengät) riittää 2 paria lämpimiä urheilusukkia – tämä siis henkilöllä, jolla on hyvä ääreisverenkierto.

Retkiluistelu on laji, jossa voi pukea itsenä melkoiseksi Michelin-ukoksi menon silti kärsimättä. Tämä johtuu siitä, että lajiin liittyvä voiman tuotto tulee keskivartalosta luomalla painetta ponnistavalle liikettä eteenpäin vievälle luistimelle – liikkeen olennaisen osan sivuttaisen paineen aikaan saamiseksi liikettä eteenpäin vievälle luistimelle ei retkivauhdissa tarvita suuria liikeratoja, joita lämmin pukeutuminen vosi haitata.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Platon-Aristoteles kysymys

Ratamestari pohtii: eilisen sunnuntain Aamulehden pääkirjoitus käsitteli viime viikolla julki tullutta verottajan uutta tulkintaa yleishyödyllisten yhdistysten verotuksesta. Uuden tulkinnan mukaan jonkun yleishyödyllistä toimintaa harjoittavan yhdistyksen tukiyhdistys ei olekaan verovapaus mielessä yleishyödyllinen, jos tukiyhdistyksen tuki menee vain yhden varsinaista toimintaa harjoittavan yhdistyksen hyväksi.

Tällaista uutta tulkintaa vastaan voi huomauttaa monella tavalla ja paljon terävämmin, mitä Aamulehden pääkirjoittaja teki:
EU antaa direktiivit, eduskunta säätää lait ja valtioneuvosto antaa asetukset ja ylimmät oikeusasteet antavat sääntöjen sitovia tulkintoja niitä tarvittaessa. Tässä on lyhyesti se perusta, jota Suomi nimisen valtion ja erityisesti sen virkamiehistön pitäisi noudattaa. Mutta tämä noudattaminen on valikoivaa. Esimerkiksi tässä verotusasiassa toimeenpaneva viranomainen tekee varsin pitkälle meneviä ja luultavasti uusia tulkintoja ja vieläpä tulkintojen kohteen kannalta aivan yllättäen. Toisenlaista tulkintakulttuuria aikanaan reilut 10 vuotta sitten edusti Merenkulkulaitos ilmoittaessaan haluttomuudestaan antaa melontaturvallisuusohjetta – oli kuulemma Suomen perustuslakien kannalta sopimatonta antaa tällaista kansalaisia velvoittavaa (hyvää tarkoittavaa viimekädessä hukkumiskuolemia vähentävää) ohjetta. Näillä kahdella esimerkillä haluan vain panna lukijan miettimään viranomaisen vallankäyttöä. Välillä tulkitaan ja välillä siitä kieltäydytään – mahtaako tämä ylläpitää oikeusvaltion periaatteita vai onko se niitä tuhoavaa.

Mistä tämä tulee? Tyypillinen vastaus saadaan hallituksen (lakien ja asetusten valmisteluvastuussa olevan poliittisen blokin) edustajalta. Aivan riippumatta siitä, mikä poliittinen suunta on vallassa, on vastaus aina sama: Kun joidenkin sääntöjen tulkintaristiriita on tullut esiin, niin tässä asemassa oleva poliitikko tai valmisteluvastuussa oleva virkamies sanoo: sääntöjä pitää tarkentaa, pelisääntöjä selkeyttää, eli entisten sääntöjen ongelmat ajatellaan poistettavan lisäämällä sääntöjä.

Nykyisin on jo yleisesti tunnettua, että sääntöjä on todella paljon ja lisää vain tulee vaikka ongelma jo myönnetään. Sen sivuilmiö on huono lainsäädännön laatutaso. Kun säännöt ovat monimutkaisia ja niitä kiireessä muutetaan, niin tulos saattaakin muuttua entistä sekavammaksi (kuluttajaturvallisuuslainsäädäntö on tästä hyvä esimerkki luontomatkailupalveluiden osalta). Otetaan rinnastus toisaalle. Jos laajojen tietoteknisten järjestelmien sääntöjä (ohjelmia) muutettaisiin samantasoisesti, niin tietotekniikka ei palvelisi senkään vertaa, mitä nykyisin – error taitaisi olla päivän sana. Tietokone ei nimittäin selviydy yhtä liukkaasti tulkintaongelmista kuin verottaja tai Merenkulkulaitos.

Palataan verotus-esimerkkiin: Millä tavalla tukiyhdistys on vähemmän yleishyödyllinen kuin toimintaa harjoittava yhdistys, jos tukiyhdistyksen tuki leviää toimintaa harjoittavan yhdistyksen jäsenille yhtä yleishyödyllisellä tavalla, kuin jos se olisi suoraan toimintaa harjoittavan yhdistyksen itse hankkimaa rahaa. Verottajan tulkinta yleishyödyllisyyden rajoittuneisuudesta on hyvin erikoinen ja keinotekoinen. Se ei liity siihen ollenkaan, onko tukiyhdistyksen rahojen lopullisen käytön yleishyödyllisyydessä jotakin huomautettavaa, vaan siihen paljonko valtio saa veroja. Jotta asia vain monimutkaistuu, niin otetaan yksi yleishyödyllisyyden kriteeri esille: yleishyödyllisen toimijan avoimuus. Yleishyödyllistä on sellainen toiminta, johon kaikki halutessaan ovat vapaita liittymään. Näin ei kuitenkaan kaikissa yleishyödyllisiksi tulkituissa yhdistyksissä ole. Käsitykseni mukaan esimerkiksi suurten kaupunkien melontaseuroihin otetaan uusia jäseniä vain sen verran kuin on entisten poistuma, koska seuralla ei ole osoittaa uusille jäsenille tilaa seuran vajasta ja tämä johtuu siitä, että yhteiskunta ei tee käytännössä mahdolliseksi vajalaajennuksia samassa tahdissa kuin uusia jäseniä olisi tulossa. Myös turvallisuusnäkökulmasta ”pakolliset” melonnan peruskurssit ovat selvä rajoite yleishyödyllisyyden avoimuuden näkökulmasta jos niin halutaan tulkita – tulkinta siellä toinen täällä ja kansalainen aina väärässä ja syteemi oikeassa – niinkö se menee? Onko vaarana, että tämän tyyppisiin yhteiskunnan yleishyödylliselle toiminnalle luomiin ongelmiinkin vedoten verottaja voi kiistää yleishyödyllisyyden?

Mistä tässä on oikeastaan kyse? Kerronpa teille. Jo Aristoteles ja Platon olivat tästä ongelmasta selvillä vajaat 2500 vuotta sitten (Aristoteles uskoi maäärittelemisen mahdollisuuteen, Platon ei uskonut) ja muutama sata vuotta myöhemmin Jeesus kritisoi fariseuksia (sen ajan juutalaisen kulttuurin sääntöjen luojia ja noudattajia) samasta syystä.

Ongelma on siinä, että aukottomia helposti tulkittavia sääntöjä on mahdotonta luoda. Se ei onnistu edes matematiikassa ja logiikassa (Gödelin epätäydellisyystodistukset), puhumattakaan mistään tajuntamme ulkopuolella olevaan todellisuuteen liittyvästä. Sääntöjen ja lainsäädännön lisääjät kuitenkin näyttävät toimivan aristotelisen uskon vallassa. He eivät näe, että tehottomalla keinolla (sääntöjen lisääminen) ongelmien paikkaaminen vain muuttuu vaikeammaksi.

Jotta sääntöjen luomisen ongelmallisuus tulisi selvästi esiin otan kaksi esimerkkiä: Raamatun tulkinta on varmaan aihealue, johon länsimainen kulttuuri on 2000 vuoden aikana panostanut enemmän kuin mihinkään muuhun sääntöjärjestelmään. Mikä on tulos? Niin suuret erot, että kirkko on jakautunut todella moneen kertaan sääntöerimielisyyksien takia. Toinen esimerkki on minkä tahansa urheilulajin sääntökirja. On oireellista että yksinkertaisesta pelistä saadaan paksuja sääntökirjoja aikaan, koska kaikkiin kysymyksiin pitää olla ennalta säädetty vastaus.

Ihmisen on huono tehdä omaatuntoaan vastaan sanoi uskonpuhdistajamme Luther. Tämä voisi olla vaihtoehto ”moraalittomalle” sääntötehtailulle. Luther ei voinut vedota paljonkaan sääntöihin saadakseen legitimiteettiä. Hän oli yksin moraalisen valinnan edessä: mikä on oikeammin kuin jokin toinen. Turvaa ei voinut ottaa kasvottomasta systeemistä – vain vastapuolella oli systeemi ja hyvin hegemoninen ja säännöiltään pitkälle viety ja siksi ongelmissa.

Yksi keskeinen syy sääntötehtailuun on tämä Lutherin tilanne. Moraalisesti vastuullisen valinnan tekeminen. Sen miettiminen, mikä on oikein tai ainakin vähemmän väärin on vastuullisuudessaan epämiellyttävää. Siksi on nykyaikaisesti sanottuna ”mukavampaa” lisätä sääntöjä ja luikkia niiden taakse piiloon.

Nykyisin pitäisi kulttuuria kääntää reilusti platonilaiseen suuntaan. Vähemmän sääntöjä ja tulkinta demokraattisessa mielessä vastuunalaiseksi. Tämä erityisesti siitä syystä, että nykyisin todellisuus muuttuu aivan toisella nopeudella kuin menneinä vuosisatoina ja siksi todellinenkin sääntöjen muuttamisen tarve on paljon suurempi kuin aikaisemmin. Sääntöuskovaisuus hallinnossa on paljon suurempi vaara kuin kasvihuoneimiö, väittää ratamestari, ja perustelu on yksinkertainen – kasvihuoneilmiön torjunnassa tarvittaisiin yksinkertaiset säännöt ja paljon moraalista vastuunottoa.

Vielä viimeinen roiskaisu: Väitän että ainakin tiedekorkeakoulusta tutkinnon suorittaneen pitäisi olla jollakin tavalla tästä Platon-Aristoteles kysymyksestä selvillä. Onko oppi jäänyt sivuraiteelle ja koulutuksen autuaaksitekevyyteen vannominen ainakin tässä asiassa hakoteillä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Valikoituja poimintoja Hitin Facebook-sivulta retkiluistelusta kaudelta 2014

Ratamestarin pohdintaa:

Olen muutaman kerran näissä jutuissani laajentanut jotakin liikuntaan liittyvää aihetta käsittelemällä hieman sitä yhteiskunnallista ympäristöä, johon liikunnallinen teema liittyy.

Jatkan nyt samaa linjaa, mutta hieman uudella tavalla. Aiheeni ei tällä kertaa tule ratamestarin päivittäisten askareiden konkretiasta, vaan siitä liikuntakulttuurista, johon päivittäin törmään.

Olen juuri saanut nauttia lenkkeilystä tyttäreni Virven ja hänen puolitoistavuotiaan poikansa Samuelin seurassa. Ylöjärven harjuilla vastaan tulevista lenkkeilijöistä varmaan puolella oli napit korvissa – Tilanne on jotenkin koominenkin. Puhumattakaan siitä, että vastaantulijat kuulisivat luonnon ääniä, he eivät kuule edes sitä, jos minä heitän heille huulta jostakin lenkkeilyyn ja kohtaamistilanteeseen liittyvästä!

Napit korvissa lenkkeily ainakin luonnossa kauniissa maisemassa keväällä lintujen laulaessa on luonnolle vierasta. Siitä aion sanoa pari sanaa.

Teknologinen kehitys on sen eduista huolimatta tuonut mukanaan myös varsin arveluttavia ilmiöitä. Tekniikka sinänsä on neutraalia, mutta ihmiset käyttävät sitä myös omaksi vahingokseen.

Teknisen kehityksen ensimmäinen aalto, mekanisaatio vapautti ihmisen käyttämästä ruumistaan voimakoneena. Tämän muutoksen seuraukset ovat järkyttäviä. Väestön keski-ikä nousee, mutta teknologinen kehitys on sivutuotteenaan laukaissut todellisia kansanterveydellisiä vitsauksia, ylipainoisuuden, II tyypin diabeteksen, tuki- ja liikuntaelin rappeutumissairaudet jne. Kaikki tilastot osoittavat, että tulevaisuudessa niiden hoito syö aivan käsittämättömän paljon taloudellisia resursseja. Tekniikka toisaalta luo edellytyksiä vauraudelle, mutta toisaalta houkuttelee ihmisen valitsemaan pitkässä juoksussa itselleen vahingollisia toimintamalleja joiden ”hoito” nielee tekniikan avulla luotuja taloudellisia voimavaroja.

Sama meno jatkuu tietoon ja informaatioon liittyvän tekniikan alueella. Korkea-asteen koulutuksen saaneet ihmiset laskevat kännykällä niin yksinkertaisia laskutehtäviä, että jokainen kauppa-apulainen olisi selvittänyt ne leikiten 1950-luvulla päässälaskuna, vaikka takana olisi ollut vain sen aikainen kansakoulu!

Ja nyt varsinainen aihe: napit korvissa lenkillä. Arvaan, että tulevaisuuden psykologi/neurotieteilijä tulee osoittamaan kuinka negatiivista ihmisen hyvinvoinnille on lenkkeillä luonnossa napit korvissa – ja voihan näitä tutkimustuloksia jo ollakin, en vain tiedä niistä.

Arvauksen perustelu kulkee seuraavasti. On olemassa tutkimustuloksia, että metsä ja jo vihreä väri sinälläänkin rauhoittaa ihmistä ja vähentää stressitasoa. Samoin on rantamaiseman ja sinisen värin suhteen. Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus. Emmekö jokainen, jos meillä vielä on yhteys itseemme aisti ja tunne, että tuulen aiheuttama puiden humina haavan lehtien kahinasta puhumattakaan on osa tuota rauhoittavaa vaikutusta, samoin rantamaisemassa laineiden liplatus tai joen varressa kosken kohina.

Ihminen on kokonaisuus. Tämä tiedetään ja usein unohdetaan. Aistipsykologiassa tämä tarkoittaa, että kaikki aistit tukevat toisiaan. Näin ei käy, kun metsässä lenkkeillessä juoksee napit korvissa. Se estää ihmistä saamasta kosketusta siihen ulkoiseen todellisuuteen, jossa hän on, koska napit ja sieltä luultavasti tuleva musiikki tai luettu kirja tai mikä vaan tuo lenkkeilyn keholliseen todellisuuteen ja luontoyhteyteen siihen liittymättömän virtuaalisen elementin – ei kuulu puiden suhina eikä lintujen laulu eikä omasta kehosta pulssi ja rasitustaso.

Psykologiatieteessä on jo pitkään tiedetty tunteiden, motivoitumisen ja älykkään toiminnan yhteydestä kehollisuuteen esimerkiksi lihasten toimintaan. Arvaan, että tulevaisuudessa pystytään osoittamaan; kehollisuuden kokemus, oman kehon tajuaminen ja lenkkeilyn ja siinä yhteydessä mukana olevan luonnon kokeminen häiriintyy toiminnan terveysvaikutuksia vähentävällä tavalla. Kun lenkkeillään napit korvissa. Stressaavaan katujuoksuun kaupunkivilinässä napit voi sopia, mutta tuskin metsäpoluille. Uskon myös niin, että luomulenkkeilyssä tavoitetaan paremmin sellainen tila, jossa aivot vapautuvat toimimaan luovemmin ja ratkaisemaan kohtaamiaan ongelmia.

Napit korvissa lenkkeily vieraannuttaa ihmistä myös toisella tavalla kehostaan. Se on omiaan katkaisemaan kehon viestin aivoihin siitä, mitä liikuntasuorituksessa tapahtuu. Tähän rakoon nykyajan kulutusyhteiskunta tarjoaa entistä kehittyneempiä sykemittareita ja sport trackereita – edellisen perusteella ollaan entistä syvemmällä suossa – aivan kuin se insinööri, joka laskee vaatimattomia aritmeettisia tehtäviä kännykällään – mistä hän tietää onko tulos lähimainkaan oikein, jos hänen laskurinsa on näin ruosteessa.

Jos ihminen ymmärtääkseen itseään tarvitsee laitteita, niin hänestä on tullut laitteiden ja niiden myyjien orja. Hän on menettänyt ne keinot, joilla hän ilman laitteita pystyy arvioimaan laitteiden todellista tarpeellisuutta – tätä on manipuloiva nykytodellisuus.

Jos mekaaninen tekniikka toi tullessaan sivuilmiönä II tyypin diabeteksen ja ennenaikaiset nivelkulumat yms., niin veikkaan, että tietotekniikka, jolla puututaan ihmisen hermostolliseen ohjausjärjestelmään tuo paljon pahempaa tulllessaan, mutta siihen herätään vasta sitten kun vahinko on jo hyvin laajamittainen.

Ihmiselle lajityypillisen tasapainoisen psykofyysisen prosessin edellyttämä kehitys on vienyt miljoonia vuosia. On aika lailla itsestäänselvyys, että mikä tahansa iso muutos poikii myös ongelmia – ihmisellä ei ole varastossa keinoja kaikkien muutoksen piirteiden kohtaamiseen.

Hiking Travelin ideologiaa on tuottamissamme liikuntapalveluissa välttää ”turhaa” tekniikkaa ja auttaa asiakkaitamme löytämään oma kehonsa suoraan sisältä päin kuuntelemalla ja tuntemalla ilman koneita. Sanotaan sitä sitten vaikka osaksi Hitin arvoja. Kehoitamme jokaista kysymään, onko järkeä lähteä metsään kroppa tietotekniikalla kuorrutettuna?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail